IV.

Rajalla.

Eräänä syyskuun päivänä, kun päivän lämmin turhaan koetti vakuuttaa

minua siitä ettei syksy vielä ollut tullut, kuljeksin etäisimmässä

Itä-Suomessa. Aurinko teki parastaan, valoi mäntyjen latvoille

lämmintä, keltaista valoa ja pani kuoren noilla suorilla rungoilla

hohtamaan tiilipunervalta, mutta turhaan. Vilu oli purrut itsensä

maahan. Se väijyi kaikkialla, mihin eivät auringon säteet suorastaan

vaikuttaneet, milloin suuren vierukiven suojassa, milloin

vesiuurroksessa: ja tarvittiin vain pilvi, joka muutaman haihtuvan

hetken peitti päivänterää, vähentäen sen valovoimaa, ja kas, kavalasti

hiipi vilu piilopaikoistaan ja antoi tuta että suven satu oli pian

päättynyt. Minä astuin rivakkaasti ennättääkseni iltakylmästä pois.

Tieni vei eräälle purolle; poikki puron johti silta, jonka toinen

puolisko oli rappeutunut, toinen puolisko sitävastoin hyvässä kunnossa,

toinen puoli kaidetta oli lahonnut, toinen maalattu korean punaiseksi.

Maantie, joka sillan pohjoispuolella oli kovaa kuin viertotie, oli

eteläpuolella sitä kuoppaista, ilman ojia ja syviä sadeuurroksia

täynnä. Minä seisoin isänmaani rajalla: askel vain, ja olin

Venäjänmaassa. Minä seurasin tuota luuloiteltua viivaa, joka yli

purosen aaltojen ja honkien välitse jakoi syvän, hiljaisen metsän

kahdelle kansalle, ja kyllä minä olin sitä mieltä että lumpeenkukka oli

valkoisempi, että sananjalka rehoitti tuoreempana, että aurinko paistoi

lämpimämmästi pohjoispuolella tuota näkymätöntä viivaa kuin tuolla

tuossa vieraassa maassa. Tule tänne sinä, joka tahtoisit tehdä tyhjäksi

ikivanhan länsimaisen sivistyksen maassamme, sinä, joka saarnaat

valosta itämailta: katsele tätä seutua, eikös ole sama hietaperä,

sama metsä, samat laihat ahot pohjois- ja etelä puolella tuota

mittausopillista käsitettä, tätä näkymätöntä viivaa, joka kiemurtelee

kanervikkoa pitkin, vieläpä enemmän, samaa kansaa asuu molemmin puolin

rajaa, samaa kieltä puhutaan siellä, sama usko elähyttää heitä, ja

kuitenkin, ken vain tänne tulee, ei tarvitse nähdä hänen

mustanvalkoisen-keltaista tullitankoa tietääkseen, että hän

eteläpuolella sitä on toisessa maassa.

* * * * *

Koska ensimmäisessä suomalaisessa kylässä, johon jouduin, ei ollut

mitään kievaria, menin minä, ensin neuvoteltuani erään venäläisen

tullivirkamiehen kanssa, rajan yli likimäiseen "hartscheunaan", se on

majataloon tai oikeammin kapakkaan. Kaksi likaista huonetta siellä oli,

ja molemmissa vallitsi ilkeä tupakan, rasvanahan ja viinan katku.

Kapakkahuoneen etäisimmässä nurkassa oli jumalankuva yläpuolella

suopavehreillä pulloilla täytettyä hyllyä. Kapakkaa piti eräs Suomen

suomalainen, lihava ja pullea karjalainen. Ankarat paloviinalait, jotka

ovat viime aikoina tulleet käytäntöön maassamme, ovat synnyttäneet

rajalla omituisia olosuhteita. Kivenheiton jäässä rajasta vuotavat

nimittäin paloviinatulvat esteettömästä. Tänne retkeilee kansaa joka

haaralta. Se viina, jota ei uskalleta keinotella salaa rajan yli,

juodaan suuhun. Paikkakunnista neljäkymmentä jopa viisikinkymmentä

virstaa rajalta tulee tänne kansaa hevosin ja rattain ja hoipertelevat

usein jalkasin kotiin, sitten kun sekä juhta että ajopelit ovat

hukkuneet paloviinavirtaan. Kun kello oli lyönyt kymmenen, ajettiin

vieraat ulos, huone tuuleutettiin, olkia levitettiin kahdelle pöydälle,

nahkaset sovitettiin päänaluiseksi; se oli minun makuupaikkani, sillä

minä en saattanut ruveta isännän laskusänkyyn.

Toivotin hyvää yötä, mutta en voinut olla sivumennessä hänelle

sanomatta.

"Miten te voitte, vanha toimeentuleva mies, harjoittaa tällaista

liikettä, joka syöksee satoja teidän omia maamiehiänne perikatoon."

"Hm, hm", sanoi Israel Vanhala, se oli hänen nimensä, "siitä olisi

paljon puhumista. Oletteko kuullut mainittavan Luotsasaaren

lahjoituskartanoa, kuullut sen entisistä isännistä, Scheuman'in

suvusta? Eikö? Tahdotteko kuulla siitä asiasta, herra, niin saatte

vastauksen kysymykseenne, miten minusta tuli kapakoitsija?" Ja minun

suostumustani odottamatta, istui vanhus hajalliselle tuolille ja

aloitti kertomuksensa. Ainoa talikyntteli, joka oli huoneessa, valaisi

hänen ryppyisiä, älykkäitä, mutta ankaria kasvojaan, joita ympäröi

lyhyt, kihara parta; taustana hänellä oli palanen resuista,

tummansinistä seinäpaperia ja kauhistava kuva Hänen Majesteetistaan.

Siinä istuessaan pitkä tumma takki päällä, joka oli leikattu maan

tavan mukaan, ja lihavilla sormillaan hypistellen piippuaan, oli

kuusikymmenvuotias täydellinen perikuva sen seudun asukkaista. Minä en

osaa lausua ajatuksiani niin kaunopuheliaasti, niin yksinkertaisesti ja

luonnollisesti kuin karjalainen talonpoika; minun täytyy sentähden

omalla tavallani kertoa miten vanhasta Israelista tuli kapakoitsija.

* * * * *

Hänen nimensä oli Scheuman, oli oikeastaan saksalainen, Virosta

kotoisin, alhaista säätyä, ahkera äijä oli, mutta kova ja julma. Jos ei

hiekkasekainen maaperä sillä tilalla, joka oli, taivas tietäne mitä

teitä, joutunut hänen käsiinsä, juuri palkinnut hänen ahkeruuttaan ja

vaivannäköään, oli hänellä sitävastoin alustalaistensa kautta

tilaisuutta kehittää muita yllä mainituista ominaisuuksistaan. Etenkin

katkeroittui hänen mielensä sen jälkeen kun vaimonsa, joka oli

suomalaista virkamiessukua, saatettiin viimeiseen lepoon ja kaksi

poikaansa lähetettiin oppimääräänsä suorittamatta kotiin eräästä

venäläisestä junkkarikoulusta. Lukemattomat olivat riidat hänen ja

hänen alamaistensa välillä, käräjänkäyntiä, vieläpä tappeluitakin

tapahtui joskus. Talonpojat omistivat ammonaikuisista ajoista sitten

maansa isänperintöä, ja uskomattomalla sitkeydellä he kärsivät vaikka

mitä ennenkuin tekivät, niinkuin Scheuman halusi, vuokrakontrahdin

lahjoitusherran kanssa.

Tämä oli taipuvainen jakamaan yhteisen maan eri osiin ja huokeasta

verosta vuokraamaan niitä kyläläisille, mutta talonpojat kielsivät

yksimielisesti. He arvelivat näinikään: me emme tahdo vuokrata mikä

epäilemättä on meidän omaamme. Vuokrakirjan saattaa rikkoa ja silloin

olisi lähteminen kodosta ja kartanosta.

Se oli oikeastaan Israel Vanhala, rivakka itsepäinen karjalainen,

varustettu runsaalla määrällä niin sanottua talonpoikaisälyä, joka

muodosti ytimen tässä vastustuksessa.

Hän vahvisti horjuvia, puhui kylän puolesta ja otti leveällä selällä ja

levollisella mielellä vastaan sekä herjauksia että imartelemisia

läänitysherralta ja hänen pojiltaan, ketunpojilta, kuten niitä

sanottiin pitkän punaisen tukkansa tähden. Tuota salavihaista riitaa

ylimys- ja alhaisoluokan välillä käytiin elämän ja kuoleman uhalla. Jos

valkea pääsi myrskyisenä syysyönä _irti_ lammastarhassa ja poltti

talvirehut ja villaisen karjan, tiesi Scheuman kyllä ja hänen

ketunpoikansa, ettei se ollut onnettomuuden tapaus, vaan että valkea

oli sytytetty. Jos ketunpojat kuunvaloisena syksy-yönä kaatoivat

salakähmässä hirven, joka käyskenteli pajukossa, aina sai nimismies

vihiä asiasta ja aina löytyi kartanon alustalaisissa joku, joka kelpasi

vieraaksimieheksi jutussa. Jos toiselta puolen taas Israel Vanhalan

ruis valkeni leikattavaksi tai jos kevätaurinko oli lämmittänyt maan,

niin että se juuri oli sovelias vastaanottamaan ohrakylvöä, juuri

silloin tarvitsi kartanonherra hänen hevosiaan ja hänen käsivarsiaan;

ja hänen täytyi totella lakia: ensin herra ja sitten vasta sinä.

Läänitysherralla oli kuitenkin mahtava auttaja puolellaan, joka olisi

viimeinkin tuossa epätasaisessa taistelussa tyyten kukistanut

talonpoikaispuolueen, ja se oli viinapannu. Elettiin vielä silloin

kotitarvepolton kultaisissa ajoissa, mutta juuri kun taistelu oli

tulisin, tuli apukin; se oli uusi paloviina-asetus. Scheumanin täytyi

nauloittaa pannunsa, paloviina oli kiellettyä tavaraa, ja se virta,

joka oli tuottanut lahjoitusherralle kultaa ja "Israelin" kansalle

kurjuutta, suljettiin. Taistelu, joka jo näytti kallistuvan voitoksi

läänitysvallalle, jäi ratkaisematta. Sitä olisi kenties vielä kestänyt

miehen ikä, jos ei eräs aivan odottamaton tapaus tullut väliin ja

johtanut riitaa uusille urille. Se oli tietysti kaunis tyttö, Vanhalan

tytär Leena.

Eräänä kuumana kesäpäivänä olivat ketunpojat nevalla kurppia

pyytämässä. Nevalla käyskenteli Leenakin ja poimi lakkoja. Hän oli

käärinyt ylös hameen ja paidan, niin että valkoset pohkeet hohtivat

ruskeiden kanervavarpujen välissä, kaulavaate oli luisunut hartioille

paljastaen pyöreän kaulan ja valkoisen niskan. Siitä päivästä lähtien

jättivät ketunpojat suokurpat ja hirvet rauhaan: he tavoittelivat isä

Israelin kultaista kanaa.

Nyt oli Israelin kärsivällisyys lopussa, vallankin kun hän oli

huomaavinaan, että ketunpoikien käynnit miellyttivät hänen koreata

kanaansa. Hän luopui taistelusta ja möi vertaistensa harmiksi ja

mielipahaksi tilansa. Hän otti ainoan lapsensa, Leenansa, mukanaan ja

muutti toiselle puolelle rajaa, vuokrasi tuvan, joka oli lähinnä

tullipuomia, ja istutti katajapensaan oven eteen: se oli kapakan

kyltti. Israel oli ollut synkkä ja tuima koko ajan, eikä häntä nähty

tyytyväisenä ennenkun eräänä kauniina syyspäivänä, jolloin ketunpojat

tulivat nelistä ratsastaen kapakkaan. Ilkeä hymy väikkyi hänen

kasvoillaan, näytti siltä kuin hän olisi odottanut heitä. Kun

ketunpojat astuivat sisälle pieneen, likaiseen kapakkasaliin ja

kopistelivat ratsastusvitsoilla tomut kiiltävistä pitkävartisista

saappaistaan, seisoi Leena ihanimmassa kukoistuksessaan juomapöydän

takana viheriäisten viinapullojen ja tulipunaisten paperossipunttien

muodostamaa taustaa vasten. Olutta, rommia ja paloviinaa tuotiin

esille; ilo alkoi käydä yhä kovaäänisemmäksi. Ketunpoikien leveät

kasvot hohtivat karmosiinipunaisina ja heidän paksut huulensa

pingottuivat naurusta. Leena näytti molemmista nuorukaisista yhä

ihanammalta, mutta isä Vanhala, vaikka näyttikin huolettomalta, piti

heitä tarkasti silmällä, ja kun ketunpojat rupesivat kovin rohkeiksi,

lähetti hän kultakanansa naapurilaan. Siitä päivästä alkoi vasta

elämä kapakassa. Ketunpojat vetivät mukanaan kaikki kelvottomat

maalaisherrat, kaikki seudun tyhjäntoimittajat, ja ilta illan perästä

tuli vanha Scheuman kiukustuneena kapakkaan hakemaan poikiaan, jotka

hän alati löysi enemmän tai vähemmän juopuneina. Kun vanha

läänitysherra ja talonpoika sattuivat vastakkain, vaihtoivat he

uhkamielisiä liikkeitä, mutta nyt voitto hymyili Vanhalalle.

Paloviinan, jonka hän oli ostanut ruplissa ja kopekoissa, johon hän oli

vettä sekoittanut, hän möi markoilla ja pennillä.

Senkin kautta oli hänen raha-arkkunsa tullut melkoisen raskaaksi. Kuta

ankarammin paloviina-asetuksia noudatettiin Suomessa, sitä suuremmaksi

kasvoi toivioretkeläislauma Israelin kapakassa.

Oli kylmä talvi-ilta. Ketunpojat istuivat korttien ja rommin ääressä

sisimmässä kapakkasuojassa. He olivat olleet tavattoman raittiita ja

miettiväisiä tänä iltana, melkeinpä levollisia. Kun yö alkoi lähetä,

tuli vanha Scheuman, kuten usein ennenkin, viemään heitä kotiin.

Ketunnahkaiseen turkkiinsa kietoutuneena hän oli tuima katsella. Israel

Vanhala sattui vastaan ahtaassa eteisessä, he eivät vaihtaneet

sanaakaan, oli kuin tuli ja ruuti olisivat yhteen sattuneet.

Monenvuotinen viha leimahti äkkiä ilmivalkeaan. Saksalainen susi iski

kiinni suomalaiseen karhuun ja siellä kamppailtiin pimeässä porstuassa

lyhyt, mutta tulinen taistelu. Susi vieri portaita myöten alas ja luimi

kotiin päin. Mutta sillä välin kun karhu ja susi taistelivat

taistelunsa, oli toinen ketunpoika murtautunut isä Vanhalan

kanakoppiin, ja nyt oli hänen pieni kultainen kanansa poissa. Veli

istui hiljaa leuka käden nojassa ja tuijotti synkkänä eteensä. Hän

katseli miten savu kiemurteli piipun kopista.

Hän oli noiden haaveellisten sinisten savupilvien läpi näkevinään

talvisen maiseman; tähtitaivas säihkyi, revontulet liekitsivät, lumi

narskui, sinertäviä varjoja lankesi metsäpolun poikki, ja

lumipeitteisten kuusien välitse kiiti huimasti paeten ketunpoika, joka

oli varastanut pienen valkoisen kanan. Nyt loppui metsä; siellä takana

oli laaja näköpiiri yli jäätyneen järven, ja siellä kaikista kauimpana

viluun ja lumeen, talviyön pimeään katosi viimeinen vilahdus punaisesta

ketusta ja hänen saaliistaan. Pohjoistuuli puhalsi tuimasti yli järven

ja jälkeenjäänyttä ketunpoikaa paleli sydämmenjuuria myöten; se oli

hävinnyt, hänen lyhyt unensa rakkaudenonnesta. Hän huokasi syvään,

puisteli porot piipusta ja nousi lähteäkseen.

Samassa tuli Vanhala sisään. Hän katseli kassapäätään; tyttö oli

poissa. Mieletönnä vihasta ja tuskasta, tarttui hän ketunpoikaa

niskasta ja seuraavassa silmänräpäyksessä peppuroi tämä lumikinoksessa.

Mutta Israel astui kapakkaan, paiskasi oven kiinni, vaipui

juomapöydälle, jonka ääressä niin moni juoppolalli oli kupertunut, ja

kyyneleitä, karvaita kuin maliviina, vuoti hänen veristyneistä

silmistään.

Mutta ketunpoika nousi ylös, puisteli lumet päältään ja alkoi

hiljalleen astua kotia kohti. Lähellä tullitankoa hän kompastui

johonkin raskaasen ja mustaan, joka makasi tiellä. Siinä oli ihminen.

Kansaa kiiruhti joka puolelta. Eräs nainen tuli juosten leimuava

päresoihtu kädessä. Hän valaisi kalpeita kasvoja; se oli vanha

saksalainen susi; siinä hän makasi aivan tullitangon alla, verivirta

oli tulvannut suusta ja punannut lumen hänen allansa. Hän oli kuollut.

Ei pidetty edes oikeudellista tutkintoa kuolemansyystä. Suomalainen

tuomari päätti että tilanomistaja Karl Scheuman löydettiin kuolleena

Venäjän keisarikunnassa; venäläinen starosti rajakylässä vannoi

kaikkien pyhien kautta, että Suomen alamainen vapaasukuinen Karl

Karlovitsch, on löydetty hengetönnä Suomen suuriruhtinaanmaassa.

* * * * *

Siten päättyi katkera riita Luotsasaaren lahjoitustilan isännän ja

hänen alamaistensa välillä. Scheuman'in ketunpojat olivat peräti

köyhtyneet ja tilan osti Suomen valtio. Talonpojat olivat köyhtyneet,

hekin, useimmat olivat tarttuneet tuohon isoon lukinverkkoon,

Pietariin; he elivät siellä kurjaa elämätä ajureina ja issikoina.

Israel Vanhala, joka olisi toisissa oloissa ollut säätynsä kaunistus,

istui siinä minun edessäni vanhana ja hyljättynä, murtuneena ja

pöhöttyneenä. Ja maa, tämä kallis suomalainen isienmaa, se oli

kuivunutta, huonosti hoidettua ja mehutonta. Useampia kuin yksi uusi

sukupolvi saa tulla ja mennä, ennenkuin se on voimistunut tuottamaan

uusia satoja.

* * * * *

Isäntä oli lopettanut kertomuksensa. Talikyntteli oli palanet loppuun

ja liekutti kynttelinjalassa. Hän työnsi leveän peukalonsa torveen ja

pyhkäsi sitten saapasvarteen. "Hyvää yötä", sanoi hän, ja pian hän jo

makasi laskusängyssään ja kuorsasi.