Luotsi.
Viipurin saaristossa oli vanha aatelishovi Rauhasaari, joka oli ollut
lahjoitustilana 17:ta vuosisadan loppupuolelta saakka. Tilaan kuului
kokonainen arkkipelagi isompia ja pienempiä saaria, niiden joukossa
myös uloinna meren reunassa sijaitseva Hietaluodon saari, jossa asui
18-luvulla luotsivanhin Kristian, hänen poikansa ja pojanpoikansa,
viisivuotias lapsukainen. Vanha Kristian ja hänen poikansa olivat
olleet leskenä monta vuotta. Ei löytynyt naisellista olentoa pitämässä
huolta vanhuksesta, miehestä ja poikasesta, siellä kuin asuivat vuoden
umpeen melkein eroitettuna kaikesta muusta maailmasta. Vanhus oli
luuleva, katkeramielinen ja kova. Hänen katkeruutensa ja vihansa koski
etupäässä herroja. Tämä viha oli syntynyt ammon aikoja sitten. Sen
jälkeen oli ensimäinen lahjoitustilallinen, kamariherra v. Schultze,
aikoja sitten maannut viimeisellä leposijallaan yksinkertaisessa
perhehaudassa kappeliseurakunnan pienosen kirkon vierellä. Sen jälkeen
oli vanha Suomi annettu takaisin Suuriruhtinaskunnalle; lahjoitusmaa
oli jo perintönä kolmannessa polvessa, mutta ei edes aikakaan ollut
voinut sovittaa sitä vääryyttä, joka luotsi Kristianille oli
tapahtunut.
Se oli vanha tarina Nabotista ja David-kuninkaasta. Silloin kun
kamariherra osti Rauhasaaren kartanon, eivät ulkosaaret kuuluneet
tilaan. Hän oli kauan aikaa halunnut oikaista huonosti jaetun maansa
rajaa ostamalla kapean rantakaistaleen, metsätilkan, Hietaluodon saaren
ja kalaveden saaren ja rannan välillä. Turhaan! sillä vanhalla
Kristianilla oli kaikki tämä rikkaus vuokralla valtiolta ja hän ei
antanut millään ehdoilla viekotella itseään luovuttamaan tuota maata ja
kalavettä kamariherralle.
Tällainen oli luotsivanhuksen ja kamariherran väli kun eräs
keisarillisen perheen jäsen tuli käymään kamariherra von Schultzen
luona. Metsästysseuroja, kalaretkiä, maalaisjuhlia vietettiin
vuorotellen komeassa kartanossa ja kun tuo ylhäinen vieras vihdoinkin,
kyllästyneenä maalaiselämän iloihin, jälleen vetäytyi pääkaupunkiin,
sai hän aikaan että kamariherra von Schultzelle annettiin ei ainoastaan
rantakaistale, kalavesi ja ulkosaari, vaan myös monta virstaa
ruununmaata kiitollisuuden osoitukseksi siitä vieraanvaraisuudesta,
jolla hän oli vastaanottanut hallitsijansa omaista.
Tätä lahjaa seurasi sama kirous, joka on seurannut kaikkea
lahjoitusmaata, allekuuluvien talonpoikien viha, huono tilusten hoito
ja köyhtyminen. Vanha Kristian ei voinut unhoittaa tätä lahjoitusasiaa,
hän ei voinut uskoa että kamariherra ilman juonia sai tuon maan. Hän
kantoi, niinkuin kansa tavallisesti tekee, vihan sisässään, hän valitti
hyvin harvoin, vielä harvemmin se puhkesi ilmoille, mutta kun se
puhkesi, niin se tapahtui rajusti. Se oli hiljainen, tukahdutettu
katkeruus, joka myrkytti koko hänen elämänsä. Se on kuin mikähän
möhkäle juuri minun sisässäni. Se kiehui hänessä ja katkeroitti kaiken
hänen ilonsa, kaiken hänen onnensa, se oli tehnyt hänet luulevaiseksi,
kovaksi ja taipumattomaksi.
Mutta vuodet kuluivat ja vanha kamariherra maksoi veronsa luonnolle.
Hänen poikansa kaatui Unkarin sodassa ja pojanpoika, nuori pulskea
rakuunaluutnantti, omisti nyt lahjoitustilan, ja hän kaatoi
luotsi-Kristianin murhemaljan kukkurilleen.
Vanhalla luotsilla oli poika, joka ei ollut isänsä kaltainen paitsi
nimen puolesta, sillä hänenkin nimensä oli Kristian ja häntä sanottiin
hovissa pilan vuoksi Kristian toinen tiranniksi. Hän oli lempeä,
taipuisa luonne. Alati isän komennettavana, oli hän käynyt melkein
araksi. Vastustaa isän tahtoa oli hänestä peräti mahdotonta -- ja
kuitenkin hän oli sen kerran tehnyt, kuitenkin hän oli kerran kohdannut
uhalla sekä hänen vihansa, kostonsa että kirouksensa.
Hovissa oleksi nimittäin eräs tyttö, josta ei kukaan tietänyt mihin
säätyluokkaan hän oikeastaan kuului ja mikä asema hänellä oli
Schultzien talossa. Hän oli lättiläinen synnyltään, nuori ja
miellyttävä näöltään. Kansan kesken liikkui kaikellaisia huhuja tuosta
kauniista Marjasta. Nuori Kristian rakastui lättiläistyttöön, hänen
lempeään katselivat suosivin silmin sekä Marja että tilanomistaja, ja
ennenkun nuori luotsinoppilas oikeastaan ymmärsi millä kannalla asiat
olivat, oli hän naimisissa Marjan kanssa ja omisti myötäjäisiksi saadut
20 ruplaa pankinseteleissä. Kun vanha Kristian sai tuta tämän, paisui
hänessä kiukku, hän liitti uuden vihan vanhaan, uuden kiukun entiseen
ja päätti mielessään kerran kaikki vääryydet kostaa.
Tällaisissa suhteissa ei elämä luotsimajassa ollut hupaista.
Vuosikausiin ei vanhus virkkanut sanaakaan miniälle eikä puhunut
pojankaan kanssa juuri muuta kuin mitä virka vaati; Kristian toinen
raukka, jonka täytyi vaimoneen, lapsineen elää saman katon alla
vanhuksen kanssa, sai monta kovaa kokea, monta myrskyä kestää, hänen
mielestään paljoa vaarallisempaa kuin raivoisin tuuliaispää. Mutta
vanhan vihaa ja vainoa hän pakeni Marjansa luo, joka, olkoonpa mitä
tahansa ennen ollut, nyt oli uskollisin ja kärsivällisin vaimo kuin
olla saattaa, joka valittamatta kantoi kovan kohtalonsa ja koetti
suvaitsevaisuuden ja nöyryyden kautta pehmittää appivaarinsa kivikovaa
sydäntä. Ja niin kului neljä vuotta.
Eräänä päivänä kevätpuoleen, kun aallot taistelivat jäälauttojen kanssa
ulkona merellä, kun kostea etelätuuli herätti kevään enteitä, eräänä
lauhkeana, pilvisenä huhtikuun päivänä, juuri sellaisena, joka on
hylkeiden mieleen, pukeutui Kristian toinen valkoiseen pukuunsa, pani
lumilasit päähänsä, ja lähti, sanottuaan vaimolleen hyvästit,
pyyntiretkelle. Hän lupasi olla kotona ennen hämärän tuloa. Ja olipa
oikein onnekas päivä. Hylkeet olivat niin tosissa toimissaan,
kaapivat pitkillä hampaillaan toisiaan selästä, pulskahtelivat
uiskentelevien jääkappaleiden väliin jäähdytellen hehkuvia lemmellisiä
kevättunteitaan, etteivät ne laisinkaan hoksanneet väjyvää vihollista.
Kristian oli jo tappanut kolme tai neljä noita isoja muodottomia
eläimiä, kun äkkiä huomasi että hän töin tuskin ennättää kotiin
auringon laskuun. Viipymättä hän lähti vetämään saalistaan kotiin päin.
Hänen sydäntään vihlaisi kun hän ajatteli Marjaansa, hän tiesi että
nämä retket eivät miellyttäneet Marjaa, että hän pelkäsi petollista
kevätjäätä. Selittämätön levottomuus valtasi hänet. Päivä pimeni
pimenemistään, Kristian veti raskasta taakkaansa minkä ikänä jaksoi,
mutta vielä oli koti kaukana. Tosin näkyi pärevalkea, joka leimusi ja
loisti luotsimajan pienestä ikkunasta, mutta sen ja hänen välillä oli
lumikenttää ainakin pari virstaa. Hänen levottomuutensa kasvoi viimein
niin suureksi, että hän pudotti saaliin selästään ja alkoi juosta kotia
kohti. Kuta enemmän hän itse antoi valtaa levottomuudelle, sitä
suuremmaksi paisui sen mahti. Nyt hän kuuli Ranssin, kartanokoiran
haukkuvan, hänestä tuntui niinkuin olisi kuullut ystävän äänen, nyt ei
enää tuikkinut tuli ikkunasta, se loisti kuin majakka vakavalla valolla
likaharmaan maanpinnan yli, vihdoinkin hän saapui hengästyneenä isänsä
tuvalle, hän tempasi oven auki ja kysyi hätäisesti Marjaa.
"Missä sinä olet viipynyt niin kauan? Hän on mennyt jäälle sinua
etsimään, hän otti sukset mukaansa", vastasi vanhus.
"Laupias Jumala!" kiljasi hän, "missä ovat minun sukseni, isä, isä, nyt
suojaa ja on pohjoistuuli, tule taivaan tähden etsimään, auta minua
että löydän hänet. Sinä tiedät mitä se tahtoo sanoa, suoja
pohjoistuulella."
"Te juoksette toistenne jälkiä niinkuin lapset ovat piilosilla, minä
olen liian vanha semmoiseen peliin, mene itse, ei hän kaukana ole, hän
meni ahvensalmelle päin."
Kristian toinen ei ollut koskaan ollut sukkela liikkeiltään, mutta nyt
hän oli. Sukset, Ranssin, köyden ja sauvoimen hän sai kiireessä
mukaansa ja lensi nuolen nopeudella eteenpäin ohkaista lumipeittoa
pitkin. Se kävi yhä nuoskeammaksi, suuria märkiä lumihöytäleitä
paneutui hohtavan valkoisina hänen vaatteilleen ja sulivat samassa,
pimeys oli sietämätöntä, se ei ollut tuo musta syys- eli talviyö, ei,
vaan moinen lyijyharmaja yö, kostea ja märkä, hylkeet itkivät kuin
pienet lapset tuolla jäätöyräällä, aallot loiskuivat lyhyillä,
raskailla, kumeilla lyönnillä kehnoa jääpermantoa vastaan, mutta
enimmän kaikesta häntä peloitti se, että pohjatuuli kiihtyi
kiihtymistään. Nyt hänen toki täytyy kohta olla ahvensalmella. Jopa
olikin, mutta tuossa, samalla paikalla, jossa hän pari tuntia sitten
itse vaelsi, ammotti nyt meri, musta, väritön kuilu, heti valkoisen
lumivaipan takana. -- Kenties hän vielä on läheisyydessä! Ja kaikesta
voimastaan hän huusi yli aaltojen tohinan ja pohjatuulen pauhun:
"Marja, Marja!"
Kuului kaukaa ikäänkuin kaiku, ikäänkuin tervehdys haudan tuolta
puolta:
"Kristian, Kristian, hyvästi, me tapaamme toisemme!"
Sellainen sulo, sellainen lempeys kaikui näissä sanoissa "Kristian,
Kristian, hyvästi", -- ne eivät olleet, voineet olla muuta kuin
lyhyinen hyvästijättö. Hän kyllä palajaa pian! Ja Kristian istui jään
reunalle, mustat aallot kohottelivat kuin avokitaiset pedot päitään
jään äyrään yli, mutta hän vain hymyili. "Me kyllä tavataan toisemme",
sanoi hän niin luottavaisesti, niin levollisesti, ja pimeä talviyö
valkeni näiden sanojen kuuluessa, siinä kimmahti kuin tähtiä mustasta
vedestä ja jokainen laine loisti kuin tuli. Oli niin valoisata, niin
juhlallista kuin jouluaamuna Herran huoneessa, ja pohjatuuli lauloi
niin luottavaisesti: Kristian, me tapaamme toisemme! Se oli suloista
laulua, hänen väsynyt päänsä vaipui rinnalle, ja hän nukahti, ei uneen,
ei kuolemaan, vaan hulluuteen, hiljaiseen ja nöyrään niinkuin hän
itsekin oli.
Kun vanha Kristian seuraavana aamuna astui tupansa portaille, varjosti
hän kädellä silmiään ja tähysti näkyrajaa pitkin yli sinertävän
lumiverhon, yli kimmeltävän jäätöyrään, jonka aallot olivat rakentaneet
ja joka nyt aamuauringon valossa kimalteli kuin jalokivet tummansinistä
jäätöntä merenjuovaa vastaan. Tarkkanäköinen kuin se, jolla alati on
laaja näkymö silmien edessä, huomasi hän piankin poikansa Kristianin
kaukana jään reunalla.
Raskasta oli kuljettaa jäykistynyttä ja peräti uupunutta poikaa kotiin,
raskasta oli, sillä kaikki kuluneiden vuosien viha ja katkeruus painoi
hänen mieltänsä; raskasta oli, sillä nyt hän muisti, miten oli
vuosikausia kohdellut kaunista Marjaa. Ei auttanut yhtään, että hän
luetteli kärsimiään vääryyksiä, muisteli lahjoitusjuttua, hänen ylpeän,
taipumattoman luontonsa täytyi kukistua.
Ja kun kevätsade, päivä ja etelätuuli sulattivat lumen ja jään ja
lahjoittivat laineille vapauden, silloin suli myös vihan jää luotsi
Kristianin povessa ja pitkien talvikylmien perästä koitti hänelle
kevät, ja hänestä tuli hellä hoitaja onnettomalle pojalleen ja pienelle
lapsenlapselleen.