II.

Kesä.

Olin tehnyt kamalan matkan. Jalkasin, hevosella ja rattain monta sataa

virstaa Kolmekantajoelta Mantsinsaareen, Vienajoen suussa, sieltä ylös

Sordavalaan ja sitten jälleen alas rajalle päin. Ensimäisinä päivinä

satoi vettä rankasti kuin sumua ja se kutisti näkypiirin niin pieneksi

kuin mahdollista. Sitten taukosi satamasta, mutta taivas pysyi tasaisen

harmaana ja ilma kolkkona. Mieleni oli alakuloinen, ruumis runneltu ja

sielu väsynyt, niin että tuskin oli pitkästä matkasta mitään muistoa

tarttunut sieluni cameraan. Kaikki oli sumuista ja tasaraitaista kuin

patjanpäällys.

Oliko siis ihme että pieni loistava kohtauskuva, muuten kyllä

vähäpätöinen, jonka satuin näkemään Pelkolan kievarissa, syöpyi

muistooni, jossa se loisti kuin tulinen väripilkku muuten tahratulla

paletilla. Kaikki yhtyi antamaan tälle pienelle tapahtumalle, jota

tässä kutsun "kesäksi", väriä ja ylennystä. Kesäkuun aurinko paistoi

ensikerran koko viikolla, aukeat, viljavat vainiot keinuivat

kesätuulessa, viheriät niityt viehättivät, ja lehtimetsä, viileä ja

raitis, suhisi niin sointuvasti, niin viettelevästi. Kaikki muodosti

miellyttävän vastakohdan niille viikoille, jotka olin viettänyt

kolkoissa mänty- ja kuusimetsissä, laihoille halmeille, joissa mustat

hiiltyneet puut pistivät näkyviin harvasta rukiista, niityille, joilla

mättäät ja saraheinät taistelivat vallasta. Olin katsonut köyhyyttä

silmästä silmään, olin nähnyt sarkaa, puuastioita, savupirttiä ja

kurtistuneita kasvoja. Tuntuipa hyvältä ajaa kievariin eräässä talossa,

jossa näkyi jälkiä muinaisesta loistosta, melkein komeudesta. Sen

toinen sivu oli vilkkaaseen katuun päin, toinen metsistyneeseen

puistoon. Kartanolla oli kolmet mukavat Wieniläisvaunut, hevoset olivat

juuri päästetyt valjaista, ajaja ja kyytipojat taluttivat niitä

edestakasin. Kamarineitsyt ja kaksi pitkää kullalla silattua palvelijaa

punaisissa palvelijanvaatteissa, joihin kuului säärykset ja

sulkatöyhtöiset huopalakit, vetivät esille vaunuista kallisarvoisia

huivia, päällystakkia, päivänvarjoja, englantilaisia matka-arkkuja,

kauniita vasuja, joissa oli hedelmiä ja viiniä. Sisällä, kievarin

isossa salissa, oli eloa ja iloa, naurua ja leikkipuhetta, väriä,

nuoruutta ja ihanuutta. Päätään muita pitempänä seisoi siellä vanha

ylhäinen mies, jonka suku oli niin monen miespolven ajalla sekoittunut

Europan ylimyskuntaan, että oli mahdotonta sanoa, mihin kansakuntaan se

oikeastaan kuului ja minkä kansan keskuudessa se oli syntynyt ja

kasvanut. Hän oli, niinkuin itä Suomessa varsin sattuvasti sanotaan,

Pietarilainen -- ranskalais-saksalainen kasvatus, englantilaisten tavat

ja yhtä vieras Venäjälle kuin hänen nimensä: parooni Holstein Wapparn.

Hänen puolisonsa, joka oli erinomaisen hienon näköinen, asetteli

hoitajattaren kera lasten pukuja, terveiden kauniiden lasten, joilla

oli punaset posket ja silkkisuortuvat. Eräs nuori mies kaartin

luutnantin pu'ussa pyöri viehättävän noin 20 vuotiaan nuoren naisen

ympärillä, joka oli puettu plastillisesti poimutettuun kesäpukuun

japanin silkistä, pitseillä ja kukkasilla somistettuun olkihattuun,

hattuun, jonka ympäröimät kasvot olivat yhtä suloiset kuin Greuze'n

hienoimmat pastellikuvat. Hänessä oli jotain niin kevyistä ja samalla

loistavaa, että minä ehdottomasti tulin ajatelleeksi leijailevaa

perhosta, jolla on väriä ja kultatomua siivillä. Perhosen nimi oli

Sonja ja siitä lähtien on se nimi ollut minusta niin kaunis.

Korkeakoipinen susikoira, jolla oli kapea kuono ja lempeät silmät,

tervehti minua ystävällisesti vinkuen, jotavastoin tavattoman ylpeä

spanjalainen villakoira huomautti minulle, että oli sopimatonta noin

muitta mutkitta tunkeutua niin hienoon ja ylhäiseen seuraan. Kaikeksi

onneksi oli sylikoira ainoa ylpeä siinä seurassa. Vanha ylimys teki

minulle pehmeällä venäläis-sekaisella ranskankielellä muutamia

kysymyksiä laivoista Laatokalla ja hirvien pyyntiajasta sekä esitteli

itsensä, sanoen olevansa hovitilan omistaja. Hän oli nyt tullut

perheineen sanomaan hyvästiä talolle, jossa hän ei ollut käynyt

kolmeenkymmeneenneljään vuoteen. Se oli nyt myötävä Suomen valtiolle ja

hän tahtoi sitä ennen näyttää tämän suvun perintökartanon perheelleen,

pojalleen luutnantille ja eräälle sukulaiselle, tuolle kauniille

perhoselle. Myöhemmin sain tietää että parooni Holstein oli synnyltään

suomalainen. Hänen kantaisänsä oli ollut upseeri eräässä komppaniassa

suomalaista väkeä, jonka perintöruhtinas Pietari, kolmas keisari tällä

nimellä, oli asettanut. Talvisin oli komppania palvellut Holsteinissa,

kesillä Pietarhovissa, ja muistoksi keisarin rakkaasta perintömaasta

oli tuo aateloittu suku ottanut tämän nimen.

Nyt töytäsivät maltittomat lapset ulos puutarhaan. Parooni seurasi

puolisoineen ja Kolja, niin sanottiin luutnanttia, ja minun kaunis

perhoseni liehahtivat toisten jälessä. Tuntui ikäänkuin huone olisi

muuttunut synkäksi ja pimeäksi sitten kun tuo kaunis iloinen joukko

lähti pois. Taksoja, kuulutuksia ja asetuksia ruskeissa puitteissa

kellahtuneella paperilla, jossa kärpäset olivat pitäneet huolta

välimerkeistä, riippui loistavan sinisellä seinällä. Keisarin kuva,

jossa hänellä oli hirmuiset makkurat silmien yläpuolella ja keisarinnan

hymyilevä kolmen kopekan kuva, kirottu ylpeä villakoira, kuumuus ja

kahvinhaju, -- kaikki tuo ajoi minutkin ulos puutarhaan. Pyysin lihavan

venäläisen emäntäni kattamaan päivällispöytäni ulkona erään huonosti

hoidetun syreenipensaikon suojassa, joka hoidosta huolimatta kukoisti

ihanasti.

Kievarihuoneet olivat eräässä talossa, joka oli ennen kuulunut

hovitilan rakennusryhmään. Ne olivat puistoon päin, eteisestä saattoi

nähdä päärakennuksen, suunnattoman suuren puupalatsin muhkeine, mutta

kuivine etusivuineen, pestiläisine hirsipatsaineen, jotka olivat

päällystetyt purjepalttinalla. Alakerta oli laudoitettu puupalasilla ja

holvit sahatut lankuista ja kaikki juovitettu kuin giallo antico

brocatelli ja breccian marmorikivi.

Tein kiertoretken tyhjässä, hiljaisessa puistossa, istuin sitten

sireenipensastoon, josta minulla oli mainio näkyala puutarhan yli. Se

oli alkujaan perustettu vanhaan ranskalaiseen malliin, käytävät

supisuoria, pensastot leikeltyjä ja puut istutetut tarkasti mitatun

matkan päähän toisistaan. Käytäviä reunusti muinoin tasaseksi leikatut

saksanpihlajapensaat, joista kohosi määrätyn välimatkan päässä

acaciapuu, leikattu pyramiidin, pallon tai neliön muotoiseksi. Ennen

muinoin kun ensimäinen parooni Holstein täällä piti juhlia loistavalle

hoville ja yhdelle tämän maailman mahtavimmista ruhtinaista, silloin

oli iso puutarha nähnyt onnensa päivät. Nyt oli sekin saanut antaa alaa

ajan demokratillisille ja romantillisille mielipiteille. Jäykät

puksipuuryhmät, jotka vaivoin vastustivat ilmanalan ankaruutta, olivat

jo aikoja kuivaneet. Kankeat kurenmiekat, ylpeät keisarinkruunut ja

tulpaanit, jotka lihavina, muhkeina ja koreina keväällä kohosivat

maasta, ne olivat kaikki nähneet ihanimman aikansa katoavan, niiden oli

täytynyt vetäytyä syrjään sellaisten kukkaisten tieltä, jotka eivät

vähääkään välittäneet ranskalaisesta mallista, vaan kasvoivat missä

mielivät, kunhan siellä oli raitista ilmaa ja Jumalan kirkas aurinko

paistoi; -- vaatimattomia kukkasia, tulineilikoita, orvokkia,

keltakukkia ja muita luonnon pikkuporvareita. Mutta se ei ollut

ainoastaan kukkasissa kuin uuden ajan henki ilmautui. Marmorin

näköiseksi maalatuilla alustoilla oli siellä ennen seisonut jumalia ja

hyveiden edustajoita, kipsistä tehtyjä ja öljymaalilla maalatuita. Ne

seisoivat siellä monta vuotta vanhojen lehmusten suojassa ja peittivät

alastomuuttaan niin hyvin kuin taisivat kostealla sammalverholla, joka

vuosi vuodelta kasvoi yhä ylemmäksi niiden sileitä valkosenhohtavia

jäseniä pitkin ja kulutti niitä. Nyt olivat sekä jumalat että hyveiden

haltijattaret tuhkaläjänä ja ainoastaan miehenkorkuinen epilobiumkasvi

osoitti paikkaa, missä ne olivat kerran hymyilleet. Yksi vain,

vaarallisin niistä kaikeista, rakkaudenjumala itse, oli pelastunut

jumalien ragnarök'istä. Hän oli seisonut helisevillä lasitiuvuilla

somistetussa kiinalaisessa kioskissa. Tässä pienessä kioskissa oli

keisari Paavali kerran vanhassa Suomessa käydessään istunut muutamien

uskottujen seurassa, sillä välin kun ylhäisiä herroja ja naisia, joilla

oli punaset korot silkkikenkien alla, sipsutteli edestakasin

säännöllisillä käytävillä ja kuiskailivat monta sangen epäsäännöllistä

asiaa. Tämän merkittävän tapauksen muistoksi oli kamariherra

ripustuttanut marmorisen muistotaulun komealla latinaisella

kirjoituksella. Oh, se oli aikoja sitten. Taulu oli unohdettu ja

kirjoitusta mahdoton lukea. Nyt kujersi parvi harmaansinisiä kyyhkysiä

kioskissa. Amor oli saanut muuttaa ulos ja seisoi rappeutuneella

jalustalla keskellä viheriäistä ympyrää, missä neljä leveää käytävää

yhtyivät. Jotain oli puutarha kuitenkin voittanut rappiolle

joutumisestaan, nuo komeat lehtokujat, jotka nyt kasvoivat vapaasti,

saksista ja mittanauhoista välittämättä. Jos niitä ennen pidettiin

kovassa kurissa, niin olivat ne nyt vanhoilla päivillään sitä

vallattomampia. Ne kasvoivat niin liki, niin liki toisiaan, ettei

ainoakaan auringon säde tunkenut niiden vihannoivan katoksen läpi.

Mutta nimensä ne olivat kadottaneet. Ja mimmoiset nimet, nimet, jotka

voisivat reväistä portit auki satujen, balladien ja laulujen maailmaan.

Kas tuossa tuo kostea paikka keskellä puutarhaa, siinä oli kerran

lammikko, Okeanon valtakunta. Kumpu tuolla oli muinoin saari

lammikossa, se oli onnellisuuden saari ja sinne sinä pääsit huokausten

nyt jo lahonnutta siltaa myöten.

Tuossa on salaisuuksien lehto ja tuossa lemmen polku. Siinä kun istuin

ja haaveksin entisyydestä ja nykyisyydestä, lehahti komeasta, mutta

rappeutuneesta parooni Holsteinien vaakunalla koristetusta portista

kaunis Sonja perhoseni. Iloinen oli, sen saattoi nähdä, hän poikkesi

heti salaisuuksien lehtoon, hän lehahti rakkauden jumalan luo, istui

hetken hänen jalkojensa juurella, hän näytti vaipuvan ajatuksiin, jotka

olivat aivan varmaan yhteydessä pienen jumalan kanssa. Nyt nousi hän

taas ja liiteli pois pehmein liikkein lemmenpolkua pitkin. Etsikö hän

ketään? -- Ei. Lieneekö tietänyt, että puutarhan ulkopuolella, tuolla

pensasaidan takana, lensi toinen perhonen keinuen leijaillen, sitä ei

tiedä -- mutta siellä kaukana lehtokujan päässä oli pienoinen portti,

se oli aina auki, ja siitä hän lensi puutarhaan. Kas, nyt he kohtaavat

toisensa, niin odottamatta, -- niin eriskummallisen odottamatta! Katso,

miten he lekuttelevat toistensa ohi, nyt on tyttö ensin, nyt on hän,

poika, nyt he pysähtyvät metsäruusupensaan luo. Ja nyt he liitelevät

edelleen elyseion kenttiä pitkin, kauas pois, jossa kasvaa kieloja,

-- -- -- koko maailma kielonkukkia!

Puutarhaportti läjähti, niin että viimeinen kuva Parooni Holstein

Wapparn'in vaakunakirvestä putosi maahan. Se oli pikku sulkkutukku,

joka pilkisti sisään. Hän seisoi keskellä päivänpaistetta kauniina kuin

unelma ja huusi ja leipoi pieniä käsiään: Sonja ja Kolja! Ei kuulunut

vastausta. Sonja ja Kolja! hän huusi jälleen ja jälleen. Turhaa. Käsi

kädessä olivat he joutuneet huokausten siltaa myöten onnen maahan.

Silkkitukka kyllästyi ja juoksi pahoillaan tiehensä. Sonja ja Kolja,

kajahti kaukaa.

"Puuro on kypsää", sanoi emäntä samassa. Minä söin maalaisruokaani ja

käskin valjastaa; kun astuin puutarhaportista löysin hiedasta tinaisen

korkokuvan, kolmikärjen lävistämän sydämen, se oli Holsteinien vaakuna.

Nousin kyytirattailleni, ja niinpä lähdettiin. Päästyäni tuskin pari

virstaa eteenpäin, aloin taasen kutoa patjanpäällistä sumussa, sateessa

ja kylmässä. Onko kumma että tuo pieni kirkas idylli, jonka melkein

tahtomattani näin sireeninoksien välitse, painui mieleeni.