I.

Tervolassa.

Pakonalaiset.

Jos jollakin meidän maakunnistamme on sellainen vaakunakilpi, jota

heraldiikassa kutsutaan nimellä "armes parlantes", puhuva vaakuna, niin

on sellainen varmasti Karjalalla: kaksi kättä heristävät siinä

paljastettuja miekkoja toisiansa vastaan, punaisella pohjalla,

taistellen kultaisesta herttuankruunusta. Kaksi käsivartta taisteli

vuosisatoja Karjalan kultaisesta kruunusta, ja Karjala vuoti verta.

Taistelu loppui v. 1721, ja voittaja vei maakuntamme vaakunan

mukanansa; se riippuu nyt suuren valtaistuinsalin seinällä,

valtaistuimen oikealla puolella, Kremlin keisarillisessa palatsissa.

Taru kertoo, että, kun kerran eräs pyhiinvaeltaja-joukko oli saanut

paavilta kourantäyden hiekkaa Circus maksimus'en arenalta ja pyhä isä

näytti huomaavan, että pyhiinvaeltajat pitivät tätä muistoa jokseenkin,

vähäpätöisenä, pusersi hän hiekkaa kourassaan, ja katso siitä tippui

verta. Etelä-Karjalan maa on samoin kuin arenan hiekka saanut juoda

verta ja huoata väkivallan ja vaivan alla. Juuri näistä

yhteiskunnallisessa suhteessa surkuteltavista seuduista piirrämme

muutamia pieniä kuvaelmia, jotka kaikessa vähäpätöisyydessään selvästi

valaisevat niitä kurjia olosuhteita, joissa täällä on eletty ja

elettiin vielä noin miespolvi takaperin.

* * * * *

Noin 1870-luvun keskivaiheilla asui Kivennavan pitäjäässä,

nimittäkäämme kylää vaikka Tervolaksi, talollinen Israel Pullinen

vaimonsa ja ainoan poikansa kanssa. Vanha Israel oli kaikin puolin

oikea karjalaisen talonpojan luonnekuva, pitkä, ryhdikäs,

vilkassilmäinen ja kellertävähipiäinen. Hän oli vielä hyvä puhuja ja,

niinkuin useat talonpoikamme, sanaseppä, hän taisi paljon vanhoja

runoja, joka seikka suuresti lisäsi hänen arvoansa kansan keskuudessa.

Sanalla sanoen hän oli kyläkunnan ylpeys, samalla kun hän oli kylän

vanhin ja herrastuomari. Ja kuningas Kristofferin maanlain, jota vielä

1800-luvun alussa noudatettiin vanhassa Suomessa, tunsi hän tarkalleen,

ainakin yhtä hyvin kuin sen aikuinen tutkinnon suorittamaton tuomari,

jonka alueena oli niin avara kihlakunta, jollaista nykyjään tuskin

löytyy enää yhtään koko Suomessa. Kylän vanhinna ja omituisessa

kansallispuvussaan kelvollisena esiintymään ylhäisimmissäkin piireissä

lähetti hänet G. M. Sprengtporten näinä levottomina aikoina milloin

minkin pitäjään puolesta edustajana vakuuttamaan maamme mahtaville

hallitsijattarille vanhan Suomen järkähtämätöntä uskollisuutta ja sitä

onnea että tämä sai turvallisesti kuin karitsa levätä kaksipäisen

kotkan siipien suojassa. Kunniamerkkejä ja hopeakannuja tuli

palkinnoksi näistä hänen valtiollisista lähettilästoimistaan. Sanalla

sanoen Israel Pullinen oli onnen suosikki. Varmaankin oli hänen

syntymäpäivänänsä käki kukkunut, joka vanhain kertomusten mukaan

ennustaa onnea; mutta käki on käki ja niinpä onnikin.

Joskin vanhassa Suomessa usein oli sotkuista tulla toimeen kuningas

Kristoffer'in maanlailla, niin ei tämä kuitenkaan yksinään ollut

sotkuisaa. Tosin oli Tsaari Pietari tuon tuostakin määrännyt, että

kaikki saisi olla entisellään, että samaa hyvää järjestystä, joka

vallitsi Ruotsin vallan aikana, noudatettaisiin vieläkin, mutta monessa

suhteessa ei tämä käynyt laatuun. Tsaari Pietari oli leikannut yhden

jäsenen erilleen, ja nyt tahtoi hän, että jäsenen tulisi elää

itsenäistä elämää ja että veren tulisi virrata siinä yhtä raikkaasti

kuin ennenkin. Niinkauvan kuin vanhat veronkantomiehet, papit ja voudit

elivät, tultiin jotensakin hyvin toimeen, mutta mistä otettaisiin sitte

uusia voimia? Kirkon palvelijoista oli puute, milloin tulivat ne

Suomesta milloin Virosta, mutta hulttioita ja juoppoja oli heidän

joukossansa. Hän, joka tämän pienen kertomuksen aikana tulkitsi Herran

lakia pitäjäässä, kuului jälkimmäisten joukkoon.

Eräänä sunnuntaina, vähää ennen Juhannusta, julisti pastorimme

sellaisen kuulutuksen, että sanankuulijat luulivat hänen olevan,

niinkuin usein valitettavasti ennenkin oli tapahtunut, hiukan

humutuulella.

Paitsi kylän vanhinta Israel Pullista ja hänen perhettänsä, niin

julisti pastori keisarillisen kuulutuksen kuuluvan, tuli kaikkien kylän

asukasten valmistautua Mikonpäivän aikana muuttamaan Venäjälle, missä

kukin talonpoika saisi niukan tiluksensa sijaan peltoa ja niittyä,

metsää ja laidunmaata, leivän apua talvella ja siementä sen mukaan kuin

hänellä oli perhettä syömässä. Ei kukaan saanut ottaa enempää mukaansa

kuin mitä yksi hevonen jaksoi vetää. Loput olivat jätettävät vanhaan

kotiin, niin kuului keisarinnan käsky. Mutta, vaikka ikävää on sanoa,

oli pappi sillä kertaa kaikeksi onnettomuudeksi selvä, sillä kohta

Juhannuksen jälkeen tuli sinne eräs virkamies, puettuna kullalla

kirjaeltuun samettitakkiin, silkkisukkiin ja solkikenkiin sekä siro

hiuspussi niskassa. Muassansa oli hänellä koko joukko kirjureita, jotka

merkitsivät kirjaan kuinka paljon maata ja karjaa kullakin oli; kun

tämä oli tehty, menivät he pitemmittä selityksittä matkaansa.

Oli kaksi viikkoa ennen Pyhäinmiesten päivää; maa oli kolkko ja

alaston, taivas pilvinen ja synkkä, lumenvitiä oli siellä täällä

syvimmissä rattaiden raitioissa ja tuuli lennätteli kellastuneita,

kuivia lehtiä kasapäihin. Raskas ilma lepäsi tupien harjalla, mutta

vielä raskaampi oli ilma tuvissa. Kukin perhe oli valmiina lähtemään

matkalle, kun venäläinen virkamies palasi ani varhain eräänä pimeänä,

surullisena aamuna viemään meitä uusiin koteihin.

Paljon on nähty täällä meidän maanääressämme, paljon on kärsitty, mutta

haikeampaa valitusta kuin sinä päivänä ei ole koskaan kuultu. Miehet

olivat alakuloisina, naiset vaikeroitsivat ääneensä, lapset itkivät ja

kaiken tämän ohessa kannettiin roihuavain päresoihtujen valossa, jotka

jättivät jälkeensä pitkän savu- ja kipinäsoihdun, pieniä kääryjä ja

arkkuja odottaviin kärryihin. Lapset käärittiin johonkin lämpimämpään

äidin ja jonkun nelijalkaisen suosikin, porsaan tai karitsan, väliin,

joka myöskin sai lähteä mukaan tälle pitkälle matkalle; ja viivytellä

ei saatu vanhan kodin kynnyksellä, sillä virkamiehellä oli kiiru. Kohta

jälkeen puolenpäivän nähtiin pitkä kiemurteleva jono ajaa tärisyttävän

kankaan poikki pitkin routaista, epätasaista tietä.

Israel Pullinen seisoi vaimoneen ja poikineen kylän edustalla olevalla

kummulla ja katseli miten matkue kulki ohi. Vielä kerran pudistettiin

kättä poislähtevien kanssa. Nyt ratkesivat myöskin lyijynkarvaiset

lumipilvet, jotka viikkokausia olivat riippuneet maan yli, ja sakeasti

rupesi satamaan lunta, joka yhä enemmän supisti näköpiiriä.

Harmahtavaan peittoon katosivat kärryt toistensa jälkeen ja hetkisen

kuluttua olivat jo viimeisetkin peittyneet lumivaippaan. Silloin kaikui

läpi raskaan ilman virren veisuu. Pakonalaiset olivat, samoinkuin

muinoin Israelin lapset vankeudessa, kajahduttaneet virren viimeiseksi

hyvästijätöksi isänmaalle ja kodille.

Puolentoista peninkulman päässä suurelta Kolpinon asemalta

Nikolajevskin rautatien varrella on venäläisten kylien keskellä kunnas,

nimeltä "Suomen vuori". Siellä kerrotaan edellisellä vuosisadalla sinne

lähetettyjen suomalaisten siirtolaisten asuneen, eläneen ja kuolleen;

tosi on että kummulla löytyy lutherilaisia hautaristiä, joissa on

puoleksi kuluneita kirjoituksia venäläisillä kirjaimilla ja että kaikki

nimet ovat suomalaisia.

Vanhat ihmiset kansan keskuudessa pysytteleytyvät kiinni totutuissa

tavoissaan aivan kuin elämässä. Jos keskeytät heidän jokapäiväisen

elämänsä rauhallisen juoksun, niin ei heissä ole eloa enää.

Israel-vanhuksesta tuntui oudolta tuo kammottava yksinäisyys ja

tyhjyys. Kylä oli aivankuin ruton tai sodan jäleltä, joka liesi oli

kylmänä, valoa ei näkynyt ainoastakaan pirtistä, ei puhetta, ei naurua,

ei laulua eikä edes valitustakaan kuulunut mistään, viimeinen

koiranhaukunta oli vaijennut viimeisen kärrynjyrinän kuulumattomiin

vaipuessa. Elottomuutta häiritsivät ainoastaan sudet, jotka, auringon

joskus puikahtaessa näkyviin paksujen pilvien välistä, olivat tulleet

vaanimaan löytyisikö joku nälkään kuollut koira tai kissa teljettyjen

ovien edestä.

Myöhemmin tuli tosin uutta eloa autioon kylään, mutta Pulliselle tämä

ei ollut samaa. Neljäntoista päivän kuluttua siitä, kuin meikäläiset

olivat pois viedyt, muutti sinne riekaleihin puettu kirjava joukkue.

Joukkueen etunenässä astui pappi pyhän Yrjön kuva kädessä; nämä olivat

venäläisiä, jotka keisarinnan käskystä muuttivat Tervolaan. Nyt käsitti

Israel, miksi hän yksinänsä oli tänne jätetty, hänen tuli jäädä sinne

kylän vanhimmaksi, hänen tuli johtaa tuota vastatullutta laumaa. Mutta

tämä oli liika taakka Israel-vanhukselle. Hän vaelsi pois näiden uusien

tulokasten luota, maailman epävakaisuuteen kyllästyneenä.

Keisarinnan metsästysretki.

Vanhan Israelin kuoltua, otettiin talo perilliseltä nuorelta Pulliselta

ja annettiin kylälle. Hänen tuli viljellä maata yhteisviljelyksessä

kyläläisten kanssa, sillä kaiken maan ja kaiken sadon piti olla

yhteistä. Niistä pelloista, joita hänen esi-isänsä, sukulaisensa ja

ystävänsä olivat miespolvia muokanneet, kyntäneet ja leikanneet, sai

hän viiden auranvaon levyisen kaistaleen yhtenä vuotena yhdellä

pellolla, toisena vuotena kaukana toisella. Jos hän kynti ja kylvi

aikaisemmin kuin toiset, saivat nämä ajaa ja kulkea hänen sarkansa

poikki omille peltotilkuillensa, kunnes ne olivat kynnetyt, karhitut ja

kylvetyt, niin että mitäpä hän huoli kiirehtiä. Ja jos taas kylvös

viivästyi, niin että halla korjasi mitä hän oli maahan pannut, oli se

tosin hänen syynsä, mutta sato oli kumminkin yhteinen. Siten elettiin

muutamia vuosia niukasti ja vaivaloisesti, mutta elettiin sentään.

Tuomas oli mennyt naimisiin, oli saanut tyttären ja kadottanut

vaimonsa. Jos hänen lapsensa olisi ollut poika, niin olisi Tuomas,

pojan täytettyä viisitoista vuotta, saanut lisäksi yhtäsuuren

maapalstan kuin hänellä nyt oli, mutta tämä olikin tytär ja tyttäret

eivät perineet mitään, eivät maksaneet mitään veroa eivätkä tarvinneet

mitään maata; tyttölapsia ei otettu lukuun, ne olivat tosin olemassa,

mutta eivät ylimalkaan mitään merkinneet. Tällainen oli Tuomaan tila,

kun tapahtui eräs seikka, joka taasen saattoi täydellisen muutoksen

hänen olosuhteissaan.

Oli kaunis syksyinen päivä, viljat olivat kuhilailla, sänki kiilsi

pellolla ja metsä koreili kirjavissa väreissään. Kaikessa tässä

kirjavuudessa olivat naurismaat ja syyskylvöt vielä vihannoita, meheviä

ja ilman vaihepaikkoja, aivankuin heleät väripilkut maalarin paletilla.

Taivas oli kirkas ja selkeä, ilma raittiin vilvakka, niin että se

tukahduttavan kesähelteen jälkeen vaikutti virvoittavasti.

Joukko komeasti puetuita ratsastajoita ajoi tulista ravia pitkin kurjaa

kyläkatua, jonka molemmin puolin talot nyt olivat rivitetyt venäläiseen

tapaan, päätyseinä katuun päin, nurkka nurkassa kiinni aivan kuin

kaupungissa. Tämä oli metsästysseurue, punaisiin vaatteisin puettuna,

viheriäiset suippohatut päässä ja pitkät höyhenet hatunlierissä, olalla

oli heillä keihäitä ja hopeutettuja metsästystorvia, komea pyssy

riippui selässä ynnä keisarillisella ruunulla koristettu metsälaukku.

He pysähtyivät kylässä ja eräs heistä puhalsi räikyvän torviäänen, joka

kuului selkeässä syysilmassa loitos ja johon vastattiin samallaisella

toitotuksella pienen järven toiselta rannalta. Ja pitkin tietä, joka

vielä oli kostea aamukasteesta, ajoi nyt eteenpäin pitkä jono vaunuja.

Se kulki kylän kautta lammin rannalle, vanhojen honkien varjoamalle

niemekkeelle asti.

Kauniimmalle paikalle, jossa ikivanhat hongat olivat, joiden tuuheisin,

tuoreisin latvoihin kesä oli vielä viikoksi viipynyt, jossa muutamat

kukat vielä kukkivat, ja jossa nuoret koivut olivat honkain isällisen

suojeluksen turvissa säilyttäneet viheriät lehtensä, siihen pystyttivät

metsästäjät kiireimmiten ison komean teltin keisarillisissa väreissä,

Teltti oli jaettu silkkiverhoilla kahteen osaan, permantoa peitti

kallisarvoiset persialaiset matot ja ylinnä liehui Venäjän lippu, jossa

loisti suuri ruunattu K.

Seuraavana päivänä, ihmeellisen ihanana syksypäivänä, lähestyi teltin

ovea runsaasti kirjailtu ja kullattu kantotuoli, jota kantoi neljä

miestä metsästäjäpuvuissa ja jota seurasi loistava ratsuseurue, miehiä

ja naisia. Kantotuolissa istui keisarinna Katarina. Puettuna

tummanvehriään samettiin ja soopelinahkoihin, oli hänellä yllään

metsästystakki, joka soveltui mainiosti; hän oli jo vanhanpuoleinen,

mutta katsellessa tuota nuorekkaan raitista hipiätä ja kirkkaita,

älykkäitä silmiä, ei saattanut aavistaa, että hän oli lähellä

elämänsä loppua, ja kun näki hänen täyteläisen vartalonsa ja reippaan

käynnin, käsitti, että hän kyllä vielä voi nauttia metsästyksen

huveista. Ruhtinatar astui kantotuolista ja meni komeaan telttiin,

yli-jahtimestarin, nuoren ruhtinas Kukujeffin seuraamana. Tämä oli

muhkea nuorukainen, kiharatukkainen, säihkysilmäinen ja lämpimän

kellervä hipiä antoi hänelle rohkean etelämaisen muodon.

"Tällaista se siis on", virkkoi keisarinna, "tämä Karjalan sydänmaa,

kanervikkoineen ja lampineen, josta minun edeltäjäni ovat niin kalliin

hinnan maksaneet."

"Ei kuitenkaan liian kallista", sanoi ruhtinas, "hirvet rakastavat tätä

kanervikkoa ja näitä nevoja; Teidän Majesteettinne saattaa täällä

metsäillä tosi keisarillisella tavalla. Koska suvaitsee Teidän

Majesteettinne alkaa?"

"Heti kohta minun prinssini!" ja keisarinna astui telttiinsä, vaan

ruhtinas Kukujeff jäi ulkopuolelle jakamaan viimeisiä määräyksiään.

Tämä nyt niin loistava ruhtinas oli alkanut leipurinsällinä, ja ne

hovilaisten seassa, jotka kadehtivat hänen erinomaista onneaan,

sanoivat, että kun hän suuttui, ja hän suuttui usein, hän polki

jalkojaan ikäänkuin olisi ollut taikinakaukalossa. Tästä alhaisesta

asemasta keikahti hän jääkäriksi vanhan litvalaisen vojevodin

palveluksessa, joka melkein aina asui Parisissa. Siellä oli tuo

runsailla lahjoilla varustettu nuorukainen, joka oli isäntänsä kaikki

kaikissa, kohonnut kohoamistaan, kunnes hän suojelijainsa avulla pääsi

katteiniksi Strassburgiin sijoitettuun, ympäri Pohjolaa mainittuun

rykmenttiin "Royal Suedois". Ja kun hän muutamia vuosia sen jälkeen

palasi Venäjälle, oli hänellä keisarinnan suosion kautta tie auki

kaikkiin kunniapaikkoihin kuin hänen kotimaassaan oli tarjolla.

Ja niin alkoi jahti; koirat vapautettiin ja lähtivät otattamaan

kangasta pitkin, metsätorvet räikyivät, ja jahtimestarit komentelivat.

Maakansa otettiin riiheltä ja pellolta ja asetettiin hirvien ajoon.

Viehättävässä laaksossa, jossa syksy oli maalannut haavat ja koivut

loistavilla väreillä, seisoi keisarinna kauniilla, purppuralla

vuoratulla tiikerin taljalla, runsaasti koristeltu kivääri kädessä, ja

hänen sivullaan ruhtinas Kukujeff, valmiina tarpeen vaatiessa

puolustamaan tuota vanhenevaa Dianaa pitkällisestä ajosta raivostunutta

hirveä vastaan. Kautta laakson kulki ajo; täällä, jossa puskat ja

kunnaat suojasivat lumituiskuilta talvella söivät nuo ruunupäiset

eläimet haapojen lehtisilmikoita ja pajun tuoreita oksia, täällä kulki

kesällä hirvikarjan tie pienelle sisäjärvelle. Tarkoin oli ruhtinas

Kukujeff tutkinut seutua; aivan lähitse keisarinnaa täytyi ylevien

eläinten paeta.

Nyt läheni ajo; kuului kaukaa arokoiran ketuntapainen haukunta,

susikoiran lyhyt äkäinen vinkuminen ja metsätorvien hallali, hallali,

seuraavassa silmänräpäyksessä oli taasen hiljaista, niin hiljaista,

että tuulen yksitoikkoinen laulu humisi surullisesti kuin vaikenevat

äänet isoissa uruissa. Jälleen kuuluu haukunta, mutta paljoa

selvempään, yhä selvempään. Nyt voit eroittaa oksien rätinää ja kun

nuoria puita taittuu, suhinaa, joka syntyy hirvien paetessa,

usutettujen eläinten läähättämistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä

syöksee hirvilauma esille pakkasen tummaksi puremien sarapuiden

välitse. Täyttä karkua laskivat nuo muulloin ylevät, nyt peräti

peljästyneet eläimet notkelmaa pitkin, oikea hetki oli tullut. Tuolla

paukahti pyssy, ja kuolettava luoti kaatoi yhden metsien kuninkaan

maahan. "All's todt", kajahti laaksossa ja kaiku vastasi joka puolelta

"All's todt". Yksi paukahdus vielä ja vielä kaataa keisarinnan luoti

yhden hirven. Eläinlauma hajoaa, koirat syöksähtävät saaliiseen kiinni,

ala-jahtimestari juoksee luo ja pistää väkipuukon kuolevien eläinten

sydämeen, ja metsästys on päättynyt.

Isossa teltissä oli valmistettu juhlallinen ateria; ruhtinas Kukujeff

saattoi keisarinnan pöytään. Mustanvalkosesta silkistä ja

kultakankaasta tehdyn telttikaton alla vietettiin komeaa juhlaa.

Leimuilevat vahakynttelit hopeaisissa haarukkajaloissa valaisivat

runsaasti katettua pöytää, jota kaunisti kukkaset, hopea-astiat ja

kultamaljat. Pöydän ympärille oli keisarinna, hänen metsästysseurueensa

ja tieteellinen hovikuntansa sijoittunut.

Vanheneva keisarinna nuortui uudestaan raittiissa vahvistavassa

syysilmassa, mielevän leikkipuheen tulvassa, virtaellessa ylen makeita

runoelmia maalaisriemuista ja metsästäjän viehätyksistä. Veri virtaili

nopeammin, silmä säteili ja punasenvalkonen, tuores hipiä, joka oli

keisarinna Katarinan merkittävin kaunistus, sai hänen siinä istuessaan

mustan samettiverhon edessä, ikäänkuin katoavan kajastuksen nuoruuden

ajoilta, ja kun hän iloisempana kuin moneen vuoteen nousi pöydästä,

etsivät hänen vilkkaat, tuikkivat silmänsä ruhtinas Kukujeffiä.

"Minä kiitän teitä ruhtinaani, tästä viehättävästä päivästä, minä olen

tuntenut itseni kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi täällä teidän

ruhtinaskunnassanne, jonka rajat ulottuvat yhtä kauaksi kuin hirvien

laidunmaat."

"Keisarinnani", sanoi ruhtinas liikutettuna ja hämmästyneenä, polveaan

notkistaen ja suudellen hänen kättänsä ja hameensa lievettä.

Keisarinna nousi ylös ja kannatti itsensä kylään, jossa Kukujeff oli

Tuomas Pullisen savustuneesta tuvasta muodostanut viehättävän

makuuhuoneen. Tuon muutoksen oli saanut aikaan ruhtinaan seinänverhoja,

hänen persialaiset kankaansa, intialaiset huivit, turkin matot ja

arabialaiset suitsutukset, jotka levittivät suloisia tuoksuja

algerialaisesta onyx'istä ja Schiraan jaspiksesta tehdyistä vadeista.

Kaikkea tätä ylellisyyttä valaisi turkoseilla koristeltu hopealamppu,

jonka pinnalle joku itämaiden taiteilija oli piirtänyt niin rikkaan,

niin täyteläisen kuvaismaailman kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaan

nähnyt.

Kun ruhtinatar aamulla nousi ylös, kysyi hän, kuka tuon talon isäntä

oli. Mutta isäntä oli poissa ja pikku Katri, Pullisen kymmenvuotias

tytär, tuotiin ottamaan keisarinnan kiitosta.

"Kaunis lapseni", sanoi keisarinna, enemmin itsekseen kuin lapselle,

"sinäkö olet se pieni haltija, joka taikasauvallasi loit minulle unia,

kauniimpia kuin olen pitkään aikaan nähnyt. Minä olen nukkunut

makeammin sinun matalan kattosi alla kuin keisarillisessa linnassani,

kiitos sinulle ja ota tämä minulta muistoksi." Hän antoi pienokaiselle

kalliilla kivellä kaunistetun sormuksen.

Niin päättyi tämä muistettava metsästys, joka teki Kivennavan pitäjän

lahjoitusmaaksi ja satoja ja jälleen satoja meidän veljistämme

melkeinpä orjiksi. Ruhtinas Kukujeff hankki nimittäin laillisen

vahvistuksen keisarinnan sanoille ja ennen vuoden loppua hän oli yhden

Itä-Suomen suurimpien lahjoitusmaiden omistaja. Yksi keisarinnan sana

ja yksi kynäpiirre oli tehnyt täydellisen mullistuksen kaikkien

maanomistajien oloissa. Jokaikinen sielu pitäjässä oli riippuva

ruhtinaan voudista, joka oli eräs kovasydäminen Liivin saksalainen.

Hänen tuomionsa oli omistusriidoissa jääväämätön, hän määräsi verot ja

hän ne kantoi. Voi sitä, joka sattui häntä loukkaamaan! Hän saattoi

muitta mutkitta ottaa keneltä tahtoi kartanon ja kaikki; ainoastaan

rikosjutuissa hän oli maanlain alainen, mutta senkin hän osasi

useimmiten kiertää, sillä kukapa hänen alustalaisistaan uskalsi

todistaa häntä vastaan?

Tuomas Pullisen lapsuus oli kulunut oloissa, joka verrattuna tähän

orjuuteen oli ihana vapauden aika, hänen niskansa oli kasvanut liian

jäykäksi kumartuakseen jokaisen oikun vaatimuksesta, ja pianpa hän

joutuikin kiistaan voudin kanssa. Epäilemättä hän olisi jo aikoja

sitten saanut keppikerjäläisenä vaeltaa isänkodista. Keisarillinen

sormus ei olisi heitä suojellut, sillä sen antaja oli jo kuollut ja

toinen käsi piteli valtikkaa Venäjän herrain ja orjain yli. Pahasti

olisi käynyt, ellei sattumus satuttanut, että pikku Katrilla oli voudin

perheessä leikkisisko, jolle hän oli vielä välttämättömämpi seura

syystä, että voudin tytär oli heikko ja tautinen.

Kosto.

Vuosia oli kulunut sitte keisarinnan metsästyksen. Tuo kerran niin

loistava ruhtinas Kukujeff oli nykyään vain raunio menneiltä ajoilta,

tapaturma eräällä metsästysretkellä oli tehnyt hänestä kivulloisen

raajarikon. Keisarinna oli kuollut ja hänen kanssansa hajonnut se

oppineiden ja kirjailijain piiri, joka Rousseaun kanssa haaveksi

ihmisluonteen oivallisuudesta, jotka encyklopedistien ja Voltairen

kanssa sovittelivat vapaamielisiä hallitusmuotoja, jotka veisuissaan

ylistelivät luontoa, vapautta ja yhdenvertaisuutta, sillä välin kuin

heidän elämänsä oli kuristettu mitä luonnottomimpiin muotoihin, sillä

välin kuin he itsekukin kaupungissaan harjoittivat mitä itsekkäintä

omavaltaisuutta. Uusi aika oli koittanut, nyt huomattiin, että oli

leikitelty vaarallisen liekin kanssa, liekin, joka ei ainoastaan voinut

valaista ja lämmittää, vaan myös sytyttää maailman tuleen. Kaikki puhe

vapaudesta, olkoonpa sitten runomitassa tai suorasanaista, maistui nyt

Jacobinilaisuudelta ja rahvaalta. Platoonisesta veljeyden ja

yhdenvertaisuuden ihailemisesta oli herätty ranskan vallankumouksen

hätäkellon ääneen, joka kuului halki Euroopan. Se hovi, joka keräytyi

uuden hallitsijan ympärille, oli aivan toista laatua. Vanhat hovin

loiskasvit irroittivat juurensa ja koettivat elää omin neuvoin kaikessa

hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa. Niinpä teki ruhtinas KukujefFkin.

Sittenkuin kunnianhimolla ja loistonhalulla ei enää ollut mitään

viehätysvoimaa, oli hän vetäytynyt Tervolan hovitilalle. Koko elämän

ikänsä hän oli ollut himojensa orja, sitä mukaan kuin hän vanheni

olivat ne muuttaneet luontoa, nyt häntä vallitsi viimenen himojen

seassa: vanhusten ahnaus. Kivulloinen, liian varhain vanhennut ja

yksinäinen, sellainen oli se ruhtinas Kukujeff, joka asui suuressa,

kolkossa talossa, kokosi, kärsi ja laski laskujaan. Alustalaisiaan,

talonpoikia, puristeli hän kuin sieniä, jos joku heistä oli päässyt

vähänkään varoihinsa, heti koroitettiin vuokraa. Jokainen talonpoika

salasi sentähden huolellisesti mitä hän oli ansainnut tahi voittanut,

ei kukaan uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin tai

rakennuspuuhiin, mitä kurjemman ja köyhemmän näköistä oli, sitä

paremmin oltiin rauhassa ruhtinaan verenimijältä, Lenz voudilta.

Kukapa siis ihmettelee, että ilma tuntui raskaalta Tervolan hovissa,

että rasitus ja kurjuus, kavaluus ja viha täytti kaikkien mielet.

Silloin kuin vapaus temmelsi voitonriemunsa ylenpalttisuudessa, kuin

ihmisen oikeuksia julki kuuluuteltiin ulkona maailmassa, harjoitettiin

täällä alhaisinta, halpamielisintä sortoa. Muun muassa vaati ruhtinas,

että kun hän kerran päivässä lähti viljamailleen, piti kaikkien hänen

alustalaistensa seista linnan portilla lakittomin päin.

Ainoastaan kerran, yhden ainoan kerran vuodessa ilostui surkea,

hiljainen Tervola, silloin nimittäin kun nuori ruhtinas Kukujeff,

lämminsydämisenä, hellämielisenä, anteliaana ja iloisena, karautti

loistavine metsästystovereineen pitkää lehtokujaa pitkin hovitilalle,

pyytämään hirviä ensi lumen tultua. Silloin oli Tervolassa juhla,

jokainen vuokramies hengähti syvään. Jumalan kiitos, sanottiin silloin,

nuori ruhtinas on meidän tulevaisuuden toive, ilman häntä ei

ansaitseisi elää, sillä ilman häntä ei olisi mitään toivoa. Tottakai

paha aika kerran loppuu, sitten kuin vanha on viimeisen kerran

kolikoitaan laskenut. Mikaelin, tuon ruhtinaan, kera tuli keskellä

syvintä syyspimeyttä keväistä valonvälkettä köyhien talonpoikain

koteihin. Ja niin ystävällisen näköinen hän oli, ja sellaiset silmät,

niin, niitä silmiä, oli useampi kuin yksi nainen ihastuksiin katsellut,

kummako, että Pullisen tytär Katri teki samoin. Mutta nyt on jo aika

palata Tuomas Pulliseen.

Tämän kertomuksemme aikaan oli syksy käsissä, aurinko vilahti esille

yhä harvemmin, kunnes eräänä kauniina päivänä näytti siltä kuin aurinko

olisi tyyten kadottanut voiman tunkea valoa raskaiden pilvien läpi,

jotka väsyneinä vetelehtivät pitkin vedenpintaa, metsikköä ja

sänkipeltoa. Jokainen toivoi pakkasta, lunta ja valoa. Ja pakkanen tuli

ja lumi tuli, ja niiden kera tuli valokin jälleen, mutta Mikael

ruhtinas ei tullut. Siihen sijaan tuli synkkä sanoma, että sota oli

taas syttynyt, ja pianpa vaelsi rykmentti rykmentin perästä pohjoista

kohti, oli taasen taisteltava, niinkuin niin usein ennenkin,

heimolaisia -- ei, vaan veljiä vastaan. Oli 1808. Erään rykmentin kera

odotettiin ruhtinas Mikaelia, sillä hän oli -- mitäpä muuta venäläinen

aatelismies olisi -- upseeri. Hänen sotilaansa levähtävät eräässä

kylässä, peninkulman matkan hovitilalta, ja hän itse tulee Tervolaan

heittämään hyvästiä isälleen.

Tuomas Pullinen istui takan ääressä savustuneessa tuvassaan ja tuijotti

liekkihin, jotka hauskasti räiskyivät mäntyhalkojen välissä. Hänen

vaimonsa -- Tuomas oli nimittäin jo ottanut toisen vaimon ensimäisen

kuoltua -- oli mennyt kylälle, pikkulapset nukkuivat uunilla, hänen

tyttärensä, kaunis Katri, istui lähellä ja kehräsi leimuavan

pärevalkean ääressä. Kaunis hän oli, hipiä puhdas valkosen-punanen,

hiukset otsalta ruusuiset ja silmät luottoisat, lämpimät. Vähä väliä

nousi Katri työltään, meni ikkunan luo, pyyhkäsi pois huurun ja

katsoi vaanien ulos. Siellä oli niin raittiin näköistä, maa oli

valkojauheessa, lumipeitossa, tähdet säihkyivät, ja kuu lähetti lempeää

valoa -- ja niin hiljaista oli -- Katrista tuntui kuin koko luonto

olisi odottanut jotain.

"Mitä sinä myötään juokset ikkunaan?" kysyi isä, "pelkäätkö voutia;

taitaahan hän tulla kotiin tänä iltana."

"Enkä pelkää", vastasi Katri.

"Mahtaa nousta pirun myräkkä kun hän tulee kotiin taas, voi, miten

Gregor Timofejevitsch on pieksevä kieltänsä ja juoruava minusta; vai

mitä arvelet?"

"Voipi olla."

"Niinkuin en minä saisi rakentaa uutta kattoa ja etehistä minun omaan

mökkiini, muka! Mutta nyt siitä taasen sanotaan, miten on sinulla ollut

varoja tuohon? Mistä sinä olet ostanut naulat? Miten paljon maksoivat

laudat? Piru vieköön koko voudin ja hänen kaltaisensa!"

Katri juoksi taasen ikkunaan. Kaukaa kuului kulkuisten helinää, kuului

yhä lähempänä, nyt sujahti reki, kolmen hevosen vetämänä, kyläkadulle.

Koirat haukkuivat -- miten he ajoivat! Katri meni jälleen työlleen,

hänen poskensa leimusivat, hän ei saattanut tehdä levollisesti työtä,

hän nyki rihmaa, nyki sen poikki, aloitti taas ja näytti tuskin

kuuntelevan isänsä puhetta.

"Sen saat nähdä, että hän koroittaa vuokraa", jatkoi Tuomas, "kenties

hän antaa Gregorille koko järviniityn. Mutta mitä pahusta minä tein! en

suinkaan minä saattanut antaa sataa sisään, ja kun me sitten", lisäsi

hän kuiskien, "saimme niin paljon rahaa keisarinnan sormuksesta, niin

arvelin -- korppiko se oli, joka huusi? se tietää pahaa, -- saat nähdä,

että minä vielä tänä iltana saan katsoa Gregoria silmästä silmään tai

kenties itse voutiakin."

Nyt narisivat porstuan palkit, sisälle astui Gregor Timofejevitsch.

"Siinä paha, missä puhutaan", sanoi Tuomas.

"Tuomas Ivanovitsch, vouti tahtoo puhutella sinua", sanoi vastatullut,

turhaan etsittyään silmillään pyhäin kuvaa, tehdäkseen ristinmerkin,

kun hän puhui, piti hän toisella kädellä oven rivasta kiinni.

Tuomas astui vihamiehensä, voudin välikappaleen, luo. "Gregor

Timofejevitsch", hän sanoi, "minä tulen, minä menen voudin luo, minä

menen, mutta" -- hän veti puukon tupesta, -- "mutta, jos sinä viekas

repo olet liponut kieltäsi, niin" -- Tuomas löi veitsen sellaisella

voimalla honkapöytään, että puoli terää painui lautaan. Gregor katosi

sanaakaan sanomatta.

Tuomas jäi seisomaan takan eteen syviin ajatuksiin vaipuneena. Hänen

siinä seisoessa avasi kaunis Katri varovaisesti oven ja riensi sykkivin

sydämin ja kevein askelin kartanoon. Hän oli nähnyt Mikael ruhtinaan

voudin reessä.

Kun Tuomas heräsi synkistä mietteistään, otti hän sudennahkalakkinsa ja

meni hovitilalle. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuolla ulkona

tähtikirkkaassa illassa, että myrsky, joka riehui Tuomaan sielussa,

asettui hetkeksi. Vihdoin hän tuli isoon, huonosti valaistuun eteiseen,

kääntyi vasemmalle ja astui konttooriin.

Konttoorisuoja oli tuon ison talon alakerrassa, se oli syvä pitkä

huone, täynnä kaikenlaista rojakkata, tyhjiä laatikoita, aseita,

metsästysverkkoja, tyhjiä, täysiä ja vajanaisia ruutisäilöjä ja kaikkea

mitä suurten syysmetsästysten aikana, jolloin talo oli vieraita täynnä,

oli kannettu tänne ja sitten tänne unohtuneet. Ummehtunut kostea haju

vallitsi aina hämärässä suojassa. Kaukana perällä oli suuri avonainen

kamiini, jossa nyt hauska valkea, ainoa hauskuus koko tuossa kolkossa

huoneessa, koetti levittää iloisuutta ympärilleen. Kun Tuomas astui

sisään, oli konttoori tyhjä. Yksi kotitekoinen talikyntteli oli

pöydällä, paloi unisesti ja räiskähti silloin, tällöin juurikuin

kiukusta.

Tuomas istui kuluneelle ruskeaksi maalatulle penkille, jossa hän ja

hänen vertaisensa olivat istuneet monta monituista tuntia odotellen

pientä miestä, voutia, häntä, jolla oli tuollaiset terävät

ilveksensilmät, joka tavallisesti tuli hiljaa hissutellen

kallistuneesta ovesta huoneen perällä. Siinä istuessaan ja

odottaessaan, alkoi myrsky taas riehua. Katkeruus, kosto ja viha

nousivat tänä iltana aivan hänen kurkkuunsa asti. Se tuli juuri tänä

iltana hänen päällensä, siinä kuin hän istui kumarassa ja tuijotti

rasvaisen lakkinsa pohjaan, niin selvästi, niin tarkkaan hän muisti

jokaisen häväistyksen, jokaisen kärsimänsä vääryyden. -- Mimmoinen

kunnon mies hänen isänsä oli ja mimmoinen kurja mäkitupalainen hän

itse. Ja eikös hän ollut tehnyt työtä? Eikö hän ollut raastanut kuin

joku toinenkin? -- Mutta mitä se oli hyödyttänyt? -- Hänellä ei ollut

sitä vankkaa tukea kuin hänen isällään, vanhaa Ruotsin lakia nimittäin,

joka karkoitti väkivallanteot talonpojan tuvasta; laki oli nyt vain

kuollut kirjain ja hän, hän oli miltei orja, ei edes orjakaan, hän oli

voudin uhri. Herra tietäne miten kauan hän oli siinä istunut, kun häntä

äkkiä ympäröi kirkas valo. Hän katsahti ylös, kekäle oli pudonnut

takasta, se oli kytenyt kauan permannolla, kunnes valkea oli päässyt

vallalle, eräs kaappi oli syttynyt, nyt kurottautuivat liekkikädet

pitkin permantoa, löytääkseen lisäravintoa. Keveitä sinisiä liekkiä

liehui jo muutamain tyhjien laatikoiden reunoilla, tarttuivat

juomatiloissa rikottuihin huonekaluihin, -- kiitivät kuin salama

metsästysverkon silmukoita pitkin. Tuomas ei hievahtanutkaan vielä. Jos

hän nyt huutaa apua, niin saattaa vielä sammuttaa tulen, mutta miksikä

hän apua huutaisi. Oliko hän sytyttänyt valkeaa! Oliko hän pudottanut

kekäleen permannolle! Mitä se häneen kuului. Tuomaan ympärillä sihisi

ja räiski, savu alkoi kirvellä kurkkua. Yhtäkkiä hän muisti

ampumakruudin, jota säilytettiin isoissa kaapeissa. Kosto! kosto!

kaikui hänen sisässään. Niinpä menkää siis helvettiin, josta tulleet

olette, huusi hän ja syöksi sille ovelle, joka vei isoille, kolmen

kerroksen läpi kulkeville portaille, valkea sai tuulta helmoihinsa ja

leimahti mahtavaksi liekiksi. Tultuaan kartanolle, telkitsi hän ison

oven, ikkunaluukut olivat tarkasti suljetut, nyt kuului paukahdus

paukahduksen jälkeen, metsästysruuti siellä räjähteli. Viiden minuutin

kuluttua oli koko puupalatsi ilmitulessa. Tuomaan puolesta oli

kostettu.

Ulkona kartanolla vallitsi kauhea meteli ja sekasotku. Kaikki

komensivat, kukaan ei totellut, siellä ei ollut mitään selkoa eikä

järjestystä sammutustyössä; eikä siellä totisesti ollutkaan paljoa

tekemistä, siellä kova pakkanen vaikeutti kaikkea työtä noilla

muutamilla vikaantuneilla ruiskuilla. Pian kyllä leimahti tuli

ikkunoista, liekit tavoittelivat kattoa, se oli yhtenä ainoana roviona.

Ylimmäisessä kerrassa näkyi kaksi olentoa juoksevan ikkunasta ikkunaan.

Nyt avattiin eräs ikkuna ja ikkunalaudalla, siellä ylhäällä huimaavassa

korkeudessa, seisoi kaksi henkilöä, nuori mies ja nuori nainen, rinta

rintaa vasten. Mahtava liekki leimahti samassa ja näytti kansalle

Mikael ruhtinaan ja kauniin Katrin tulen purppurasoihdun valaisemat

ihanat piirteet. Vielä yksi tulenliekki kohosi ratisten, paukku seurasi

paukkua ja sylitysten vaipuivat nuoret palavaan rakennukseen. Mikael!

Katarina! kaikui räiskivien liekkien keskeltä.

Kauhun huuto pääsi jokaisen huulilta. Kuin pahainhenkien ajamana pakeni

Tuomas Pullinen, lapsensa, oman tyttärensä Katrin oli hän salvannut

palavaan taloon.

Kun talviaamu koitti raittiina, rusoittavana ja kirkkaana, silloin

loistivat jäätimantit, hohtivat lumitähdet, hongat kätkeytyivät

pehmoisten, täyteläisten lumilepereiden alle, huurre kimalsi koivun

oksilla, kaikki oli niin puhdasta, valkoista ja raitista. Ainoastaan

sillä kohdalla, jossa Tervolan linna seisoi, oli mustaa ja nokista,

siellä kyti tuli tuhan alla ja kekäleet pistivät näkyviin --

kammottavia muistomerkkiä menneestä suuruudesta ja loistosta, ja

myrkyllinen sinertävä sauhu kiemurteli taivasta kohti. Kun hehku oli

sammunut ja höytytuhka peitti kaikki, silloin löydettiin alimmasta

kellarista vanhan ruhtinas Kukujeffin ja hänen voudinsa,

kansansortajan, ruumiit. Tuli ei ollut niihin kajonnut -- he olivat

tukehtuneet siinä suojassa, johon he olivat vuosi vuodelta keränneet

kaikki mitä he kiristivät alustalaisiltaan.

Uusia kahleita.

Molempien ruhtinas Kukujeffien kuoleman jälkeen joutui Tervolan

hovitila perintönä yhdelle tuon ylhäisen suvun halvalle jäsenelle,

eräälle pikkuporvarille Jaroslavista. Kun tämä sai kuulla, että

talonpojat eivät olleet perintöorjia, eivät olleet sieluineen

ruumiineen hänen, eivät edes kiinnitetytkään hovitilaan, säikähti hän

niin moista maataloutta, että rukoili taivasta suojelemaan häntä siitä

ja möi polkuhinnasta talon eräälle kreikkalaiselle kauppiaalle, jolla

oli Pietarin hovissa jalokivien tutkijan- ja kaupitsijan toimi.

Kreikkalainen oli pontevuuden, alati valppaan asioimiskyyn ja sen

kautta, että hän taisi samalla hymyilevällä muodolla ottaa vastaan

tilauksia ja hävyttömiä sanoja, verrattain lyhyessä ajassa koonnut

melkoisen omaisuuden, jota hän yhä edelleenkin joka päivä kartutti.

Yhtenä päivänä myi hän runsaalla voitolla kultakoristeen, jonka toisena

päivänä otti pantiksi pienestä korkeaa kasvua vastaan antamastaan

rahalainasta. Maanviljelyksestä ei hän ymmärtänyt mitään ja huomasi

heti, että tila oli välttämättömästi myytävä -- niin suurella voitolla

kuin suinkin.

Eräänä päivänä istui kreikkalainen kotona hökkelissään, vähäpätöisessä

viheriäksi maalatussa puurakennuksessa Sodovajakadun varrella, joka oli

siihen aikaan Pietarin ulkoreunassa; puettuna rasvaiseen takkiinsa,

punainen fezilakki päässä laski hän laskujaan, sillä välin kun

hienoimman makedonialaisen tupakin haiku kohosi keveissä sinisissä

pilvissä savipiipusta hänen kädessään ja kätki hattaroihinsa

ruokavarat, iskoisia taatelia, kuivattua lampaanlihaa ja suuria

pahkasipulia, jotka riippuivat katossa. Kun miehemme siinä istui ja

antoi mielikuvituksensa harhailla kuningas Kroesuksen aarreaitassa,

potkaistiin ovi auki ja samassa, juurikuin luonnonlakia seuraten,

livahti kreikkalaisen kontokirja erääsen laatikkoon.

Matalasta ovesta astui, melkein kaksinkerroin ollen, kullalta loistava

hoviherra. Papandopulos, se oli kreikkalaisemme nimi, putosi kokoon

kuin linkkuveitsi ja käski hänen armoansa istumaan.

Hänen armonsa ei tarvinnut kahta käskyä. Tervehtimättä hän kiipesi

korkealle konttoorituolille ja otti huolimattomasti taskustaan

loistavan koristeen, kaulanauhan, tehty siihen malliin, joka August

toisen ajalla oli niin mieluinen Sachsin hovissa. Kreikkalaisen silmät

kiilsivät katsellessa näitä timanttia, smaragdia ja rubinia, jotka

olivat taidokkaasti juotetut pehmeään kultaan.

-- Mies sumuisesta Beotiasta, sanoi hovilainen, mitä annat minulle

tästä kalleudesta? Tiedä, että minä lähdin tyhjin käsin pelipöydästä

aatelikasinossa -- le jeu est fini -- kas tässä viimeinen valttini --

se myödään, mutta myödään kalliista!

-- Ylhäisyytenne, vastasi kreikkalainen, samalla kuin hän innokkaasti

tutki koristetta, minä tahdon tehdä teidän armollenne yhden ehdotuksen.

Jos minä annan teille kokonaisen omaisuuden tästä todellakin

oivallisesta koristuksesta, niin minä tiedän, että te vielä tänä iltana

panette alttiiksi kaikki voittaaksenne takaisin mitä olette menettänyt

viime yönä. Te saatatte voittaa, mutta te saatatte myös menettää

kaikki, ja huomenna on teillä jälellä...

-- Neva, vastasi hovikko kylmästi. Kreikkalainen teki ristinmerkin.

-- No niin, tahdotteko te tilan, jolla on niittyjä, peltoja, metsiä,

oivia metsästysalueita, tallia koirille ja hevosille, mutta

valitettavasti ei mitään linnaa? Kreikkalainen taukosi ja katsoi

tiukasti hoviherraa silmiin. Minä tarjoan teille Tervolan hovitilan

Suomessa, Viipurin läänissä. Minä kyllä menetän kymmenen tuhatta

ruplaa, mutta te olette pelastettu aatelikasinon viettelyksiltä.

-- Sinä olet ovela konna, Papandopulos, minä tiedän kyllä että sinä

olet sotkenut minun korttini ja aina antanut lankkuja valtin sijasta,

mutta en minä ole koskaan luullut että sinäkin otit osasi

korttipakasta, jonka tähden nyt mielit jakaa uudestaan. Mutta minulla

ei ole muuta keinoa, peli on tyyten tukossa! Grandissimo, minä suostun!

Ja niin sai Tervolan hovitila uuden omistajan, kreivi Matvei

Sidorovitsch Kusnetschoffin, ilomielisen, suruttoman ja itsekkään

herran, joka "antaa mennä" järjestelmällään turmeli väkeänsä enemmän

kuin ruhtinas Kukujeff ja hänen voutinsa nylkemisellään. Nyt elettiin

kuin viimeistä päivää. Toisen kerran paljon rahaa, iloista elämää

veikkoseuroissa; toisen kerran taas -- niin silloin veti kaikki väki

nälkävyötään tiukemmalle. Mutta siitä huolimatta täytyi tietysti

rakentaa korea puulinna vanhalle perustukselle. Se tehtiin yhdessä

hurauksessa; mutta sen mukaistapa se sitten olikin; tuoreita hirsiä,

vinoja lattioita, vetoisia suojia, sisällä kultauksia, haljenneita

stukkiteoksia ja seinät maalatut liimavärillä marmorin ja malakitin

karvaiseksi.

Köyhyyden ja yltäkylläisyyden näin vaihdellessa herraskartanossa

ansaitsi Tuomas Pullinen, kätevyytensä ja luotettavuutensa avulla, pari

sataa ruplaa. Niillä oli hän aikonut ostaa talon ja jättää ainaiseksi

Tervolan hovitilan, mutta tämä niin suurella innolla odotettu hetki

lykättiin kuitenkin aina ajasta toiseen, Ja sillä välin oli Tuomas

käynyt vanhaksi ja raskasmieliseksi. Naapurit sanoivat, että hän oli

aika ajoittain aivan hourupäinen. Ja kerran noin synkkämielisenä

ollessaan hävisi hän kylästä, eikä häntä sen jälkeen nähty.

Pavel, Tuomas Pullisen vanhin poika, oli varttunut ja vahvistunut ja

sai periä isänsä. Hän oli kelpo poika, leveäharteinen ja pitkä,

ilomielinen ja hyvin toimelias. Hän kyllästyi yhteisviljelykseen

ijankaikkisine torineen jokaisessa maanjaossa. Maksoi mitä maksoi,

mutta hänen täytyy päästä itsenäiseksi talonpojaksi, ja eräänä kauniina

päivänä hän meni, tuumailtuaan ensin sinne ja tänne, kreivi Matvei

Sidorovitschin luo.

-- Teidän armonne, sanoi hän kumartaen, teillä on tuolla metsässä eräs

suo; se sijaitsee semmoisella paikalla, että minä helposti voin kuivata

sen. Antakaa minulle kaksisataa ruplaa lainaksi ja kaiken sen maan,

jonka saan suosta kuivatuksi, arennille niin kauaksi aikaa kuin minä

elän. Minä maksan säännöllisesti vuokran ja kiitollisuudella takasin ne

kaksisataa ruplaa viiden vuoden kuluttua.

Oli vuoksi kreivi Matvein kassassa sinä päivänä. Pavel oli niin muhkean

näköinen, hänen voimakkaat jänterensä, leveät hartiansa ja älykkäät

silmänsä menivät takaukseen hauen velastaan.

-- Grandissimo, kreivin mielikirous, pääsi hänen huuliltaan, tuossa on

-- kaiva ja kuoki miten parhaiten haluttaa -- mutta vahinko on sentään

että sinä koukistut auran ääressä; tuo mies on luotu kantamaan laukkua

ja kivääriä eikä seisomaan lapio kourassa. Vuokran kahdesta

ensimmäisestä vuodesta saat määrätä itse, sitten saatamme puhella

lähemmin asiasta.

Kukapa oli niin iloinen kuin meidän Pavel. Seuraavana päivänä hän jo

aloitti työnsä ja kesti rehellisesti kaikki kovat, ojitti joka

suunnalta ja laidalta, niin että suo oli syksyllä kuiva. Ensi lumen

tultua purki hän isänsä vanhan tuvan, veti sen eräälle mäen nystyrälle

lammin rannalla, pystytti sen jälleen, hakkasi pois kaikki puut

kartanon seutuvilta -- sillä talonpojat eivät suosi puita

ihmisasuntojen lähellä. Jouluna hän istui oman katon alla. Loppiaisena

hän meni naimisiin, ja Vapunpäivänä hänellä jo oli pikku parkusuu

talossa. Niin, Pavel, hän oli ketterä käänteissään.

Niinpä kului sitten pari vuotta, jälleen oli maa vihanta ja aallot

lauloivat vapauden laulujaan, mutta tuolla entisen lammen pohjalla,

jossa laineet olivat loiskineet, oli pitkä heinä ja vilja nuokkui

tuulessa, vivahdellen kaikissa smaragdin ja malakitin väreissä. Haassa

käyskentelivät Pavelin lehmät ja hevoset, kiiltokarvaisina lihavuudesta

ja hyvinvoinnista. Mutta lammikko ei ollut ainoa, joka oli viheriä.

Gregor Timofejevitsch, Pavelin isän vanha vihamies, oli viheriä hän

myös, kiukusta ja kateudesta.

Oli korea kesäaamu, tuuli uinaili vielä kun aurinko liekeissä ja

ruskoissa nousi taivaalle. Niin, yksin leivokin oli nukkunut liian

pitkään, mutta se ei nyt ollutkaan mikään ihme, sillä isäleivolla ja

äitileivolla oli ollut paljon puuhaa. Kurki oli tuonut heille viime

yönä kuus tervettä leivopoikaa ja leivotyttöä. Mutta kun päivänpyörä

seisoi säteilevänä havumetsän yli ja loi pitkiä, leijuvia varjokuvia

niittyjen vihanuudelle, silloin lehahti isäleivo lentoon, ja aika

vauhdilla, ensin vinoon nousevassa kaaressa, sitten pystysuoraan

ilmaan, joka näytti värähtelevän aamun valossa. Ja sitten hän aloitti

aamulaulunsa.

Pavel Pullinen oli noussut ylös silloin kun leivo nousi, hän seisoi

kookkaana, leveähartiaisna ja väkevänä tupansa portailla, katseli

leivoa, hymyili ja koetti viheltäen matkia laulajan liverryksiä. Elämä

oli niin lupaavana hänen edessään, se lupasi pitkiä vapauden, onnen

vuosia. Hänen siinä parhaillaan harjoitellessa leivoisän säveleitä,

näki hän Gregor Timofejevitschin, joka tuli petäjikössä erään

kummallisesti puetun henkilön seuraamana. Hänellä oli korkea punainen

lakki, jossa oli pitkä sininen tupsu, olkapäillä vapaasti leijuva

takkuinen viitta, jonka alta vilkahteli kirjavat liivit ja valkoinen

runsaspoimuinen hame. Se oli Papandopulus, juveliseppä-koronkiskuri,

kaikessa albanesialais-kreikkalaisessa komeudessaan. Kun Pavel huomasi

nuo kutsumattomat vieraat, vaikeni hän heti ja katseli karsain silmin

lähestyviä, edeltäkäsin varmana siitä ettei tuo varhainen vierailu

tietänyt hyvää.

Kun Gregor tuli lähemmä, aloitti hän liehakoivalla äänellä: "No sepä

oli hyvä että minä tapasin isännän kotona ja ylhäällä jo -- tietäkääs,

tässä on kiire käsissä ja tärkeät asia ajoivat meidät näin varhain

aamulla teidän taloonne. Kreikkalainen tässä, entinen isäntämme, sanoo

että kreivi Matvei Sidorovitsch joka, niinkuin tiedätte, matkusti

Pietariin, on käynyt aatelikasinossa" -- Gregor teki käsillään

liikkeitä juuri kuin olisi jakanut korttia -- "ja siellä hän on

menettänyt kaikki rahansa ja lisäksi vielä muidenkin. Hän on nyt

lähettänyt kreikkalaisen tänne, kääntämään, Jumala paratkoon, nurin

jok'ainoan talonpojan ja kopistamaan joka kopeekan hänen taskustaan.

Kaikki vuokrat täytyy maksaa etukäteen, ja suorittaa kaikki velat,

sillä Matvei Sidorovitsch tarvitsee jokaisen pennin kuin hän voi urkkia

kokoon ja vieläpä enemmänkin. Nyt sinä tiedät Paavali Ivanovitsch, mitä

asia koskee, ne olemme aloittaneet rahan-ajoa sinun luonasi."

Tämä oli Paveli raukalle ukkosenisku selvältä taivaalta. Vuokra, vuokra

-- sammalsi hän -- mutta sen minä saan itse määrätä, niin on kreivi

Matvei luvannut minulle.

-- Onko sinulla mustaa valkosella sen asian päälle -- sitä sinulla ei

ole -- nyt määrää hän sen itse 50 ruplaksi -- eikö ole totta herra?

Gregor kääntyi Papandopuloksen puoleen ja tämä nyökkäsi myöntävästi.

-- Ja velka sitten, se tekee 200 ruplaa, -- jatkoi Gregor armottomasti.

-- Mutta taivaan tähden, sen minä saan maksaa vähän erin viiden vuoden

kuluessa, sanoi kreivi.

-- Sanoi, niin! Mutta nyt se pitää maksaa paikalla, vai mitä herra? --

Jälleen katsoi Gregor Papandopulokseen. -- Niin on, nyökkäsi tämä

vakuuttaen.

-- Ei ja tuhat kertaa ei, kuohahti Pavel sanomaan ja pui suurta

nyrkkiään, sinä verenimijä sinun koreassa marakatin puvussasi, se on

valhetta! Tiedä että sitten kun sinä olit herrana Tervolan tilalla, on

kaikki muuttunut, minä olen suomalainen, kuusi vuotta on Viipurin lääni

kuulunut Suomen lain alle. Ja sinä, Gregor Timofejevitsch, sinä vanha

luikerteleva käärme, jos sinä hipaset jotakin, jota minä tässä omakseni

sanon, saat vastata teostasi oikeuden edessä.

Gregor Timofejevitsch ei tosin ymmärtänyt mitä tämä merkitsi, mutta nuo

suuret sanat ja Pavelin sankarinvartalo vaikutti, että hän peräytyi.

Epätietoisena hän kääntyi koronkiskurin puoleen. Tämä seisoi

levollisena ja kylmänä niinkuin ei koko asia olisi kuulunut häneen.

-- Onko täällä kylässä ketään, joka tietää että talollinen Paveli on

herralleen velkaa 200 ruplaa, kysyi Papandopulos toveriltaan.

-- On, vastasi Gregor Timofejevitsch, Pavel on itse useamman kuin yhden

kerran kertonut siitä julkisesti.

-- Niinpä mene kylään, käske tänne pari jääväämätöntä miestä, jotka

tietävät asian, poikkea tullessa nimismiehen luo ja tuo heidät tänne.

Gregor meni; Papandopulos istui erään koivun juurelle, iski tulta,

sytytti piippunsa, ja pian kohosi savu hienosta turkkilaisesta

tupakasta ja yhtyi tuoksuihin, jotka lämpimässä höyryilivät koivusta,

männystä ja katajasta. Siinä hän istui liikkumattomana ja

levollisena, ei värähtänyt jännekään hänen pronssinkarvaisissa

petolinnunkasvoissaan.

Tunnin kuluttua oli Gregor Timofejevitsch takasin kahden vieraanmiehen

ja nimismiehen kanssa. Pavel oli kukistettu, hänen voimakas vartalonsa

painui kokoon. -- Uusia kahleita, uusia kahleita, huokasi hän vaan

vallesmannilta kuultuaan, että kreivi Matvei Sidorovitsch oli täysin

oikeutettu tuomiotta, vieläpä ilman oikeuden vahvistusta velkasummalle,

ottamaan omansa vuokraajaltaan. Papandopulos otti takavarikkoon

hänen lehmänsä, hänen hevosensa ja lampaansa, ja kun ne eivät

täysin riittäneet kreivin saamiseen, otti hän osan Pavelin

maanviljelyskaluista.

Niin tuli loppu Pavelin uudisasuntopuuhista. Vahva mies oli kadottanut

kaiken elämänhalun, hän oli henkisesti murtunut. -- Mitäpä se auttaa

että koettaa pyrkiä vanhoista siteistä, uusia kahleita on aina varalta,

-- oli hänen ainainen vastauksensa kun vaimo koki rohkaista häntä. Hän

möi vähäsen irtaimistonsa, osti hevosen ja eli monta vuotta

"rahtimiehenä" Vahlin kauppahuoneen palveluksessa Viipurissa. Syys- ja

kevätrapakossa, talvikylmässä ja kesäkuumassa rentosti hän kymmenkunnan

toverin seurassa raskaan jauho-, sokeri-, silli-, lankku- eli

tervakuorman vieressä Viipurista Pietariin ja päinvastoin.

Kerran, -- se oli joulukuussa, kun kuperat maantiet olivat päällystetyt

kiiltävällä kaljamalla -- toi Paveli isoa jauhomattokuormaa Pietarista.

Äkkiä, eräässä tien mutkauksessa, ajoivat suuret umpivaunut, kolme

hevosta valjaissa, ajamassa venäläiseen pukuun puettu kuski, täyttä

karkua vastaan ja kolahtivat mennessään Pavelin kuormaan, niin että se

liukkaalla tiellä luisui ojaan ja kaatui ajajan päälle. Kun rahtimiehet

saivat kuorman Pavelin päältä, kysyi hän hiljaisella äänellä: "eikös se

ollut Matvei Sidorovitsch Kusnetschoff!" Ja kun toverit myönsivät niin

olleen, sanoi hän vain: "sitähän minäkin", ja sulki väsyneet silmänsä

ijäiseen lepoon.

Issikka.

Yöjuna tuli noin yhdeksän aikaan aamulla Pietariin. Ilma oli painavan

hikistä, taivas sininen ainoastaan korkeimmalta kupulaelta,

opaalinvärinen sumu peitti taivaanrannan ja koetti turhaan häätää

auringon nyt jo kuumia säteitä. Iso kaupunki ei ollut vielä

täydellisesti hereillä, vaikka kumea kohina, joka syntyi rattaiden

jyrinästä, höyrypillin vingunnasta, jäätelö- ja hedelmäkauppiasten

huudoista, sekä tuhansien, jotka riensivät työlleen, synnyttämästä

melusta ja tohinasta, kohosi voimakkaissa värähdyksissä korkeutta

kohti. Tuo kohina, josta enemmän kuin mistään muusta aavistamme että

olemme tulleet maailmankaupunkiin. Miettimiseen ei kuitenkaan ollut

aikaa, oli saatava käsiin joku issikka, ja pitkällisen tinkimisen

perästä sainkin repaleisen ja likasen muschik'in, joka sitoutui viemään

minut määräpaikkaan, Laatokalla kulkevien höyryvenheiden laiturille.

Tulimme kuitenkin pian huomaamaan ettei hän tuntenut paikkoja paremmin

kuin minäkään, joka oli kyllin ymmärrettävää, sillä hän istui tänään

ensikerran issikan kuskilaudalla ja oli suomalainen. Hänen tarvitsi

vain mainita kotipitäjänsä ja muutamia oloseikkoja, ja minä voin kertoa

hänen ja monen muun hänen kanssaveljensä elämän tarinan -- se muodostuu

jokseenkin tällaiseksi lyhyissä piirteissä kerrottuna.

* * * * *

Oli aikainen aamu, lammikossa oli sorsa edellisenä iltana laskenut

ankkuriin pesänsä viereen ja pistänyt pään siiven alle pitääkseen nokan

lämminnä sillä välin kun jalat repottivat kylmässä vedessä. Nyt kohosi

aamuaurinko ja isä-sorsa päästi heti torventapaisen äänen, joka herätti

eloon lahdelman asujamet. Rantasipi hypähti pystyyn hoippulaisille

jaloilleen ja aloitti valitustaan, kuikka, koskelo, hyyppä, kaikki

heräsivät nyt ja antoivat ilmi kiitollisuuttaan auringolle, joka

lähetti lämpimät säteensä vinoissa viivoissa metsän puiden yli ja loi

loistoa pienille aamuraittiille lainosille ja kissan-kullalle punaisen

graniitin kupeessa.

Pöystin Jaska nousi ylös poikamiehenvuoteeltaan, venytteleiksi ja

vilkaisi takkaan päin, jossa kahvipannu hiilillä porisi, sillä hänen

vanha äitinsä oli jo ennättänyt toimittaa tämän, ensimäisen emännän

tehtävistä. Eukko toi esille ruskean juoman. Sitten kun Jaakko oli

pukeutunut, tyhjensi hän mitään puhumatta pari kuppia, jolla

välin eukko vanhus puuhaili evästä. Sitten lähdettiin metsään

muurahaisjahdille. Jaakon, jolla oli ainoastaan muutamia sarkoja erään

lahjoitustilan pellolla, täytyi turvautua kaikenlaisiin sivutuloihin

voidakseen elää. Muurahaisten munat olivat pari vuotta olleet kalliissa

hinnassa; niitä ostettiin eläintarhoihin Pietarissa, Lontoossa ja

Hampurissa, jossa niillä ruokittiin kaikkinaisia etelämaisia elukoita.

Kun Jaakko oli löytänyt muurahaispesän, lapioi hän siitä niin paljon

kuin mahtui säkkiin, etsi sitten tasaisen paikan, mittilöi neliön, joka

oli 5 jalkaa sivultaan, kaivoi kuuden tuuman levyisen ojan sen

ympärille ja täytti ojan vedellä. Nyt avattiin säkki ja sen sisältö

tyhjennettiin vähitellen tasatulle ja ojitetulle paikalle.

Muurahaisraukat alkoivat heti juoksennella ympäri pelastaakseen itsensä

ja tulevaisuuden toiveensa, muurahaismunat. Silloin asetti Jaakko

päreen ojan poikki ja nuo pienet älykkäät hyönteiset alkavat heti

kantaa muniaan tätä siltaa myöten. Niin pian kuin ne ovat kantaneet

yhden munan mannermaalle, palajavat ne toista noutamaan. Tällä tavalla

eroittelevat nuo eläinraukat suurimmalla kiireellä ja huolella munansa

neuliaisten ja varpujen seasta, asettavat ne kasaan sillan toisella

puolella, mutta kun ne tuovat viimeistä kuormaansa, on muurahaisten

pyytäjä lakaissut, hyvän saaliin saaden, koko kasan säkkiinsä. Siten

jatketaan julmaa pyyntiä kunnes jok'ainoa muurahainen koko pitäjässä

koditonna ja majatonna sortui epätasaisessa taistelussa ihmisen

kavaluutta vasaan. Siinä kun Jaakko istui ja poltteli piippuansa, sillä

välin kun pienet elukat tekivät työtä hänen edestään, liikkui hänessä

kummallisia, epäselviä ajatuksia siitä että mitä hän nyt teki ja antoi

tehdä edestään, semmoista oli hän itse saanut kokea.

Kylässä, jossa hän kiinteimistön yhteisyydessä omisti maatilkkunsa, eli

hän solidaarisesti koko yhteiskunnan kanssa, aivan kuin muurahaiset.

Siellä tapahtui suuressa mitassa mitä täällä tehtiin vähässä. Niinkuin

muurahaiset riehuivat hengen eteen ilman muuta tulosta kuin perikato,

samaten tekivät hän ja hänen vertaisensa vuosi vuoden perästä; mitä oli

hänellä odotettavana -- itsenäisyyttä, omaisuutta? Ei koskaan. Hän

kynti ja kylvi tilanhaltijan hyväksi. Minkä hän houkutteli esille maan

povesta, sen loivat muut säkkeihinsä.

Parhaillaan kun Pöystin Jaakko huokaili ja tuumaili, astui

pitäjänräätäli Juhana hänen luoksensa. Juhana oli astunut metsän kautta

ennättääkseen hyvissä ajoin lukkarilaan, lukkarin piti vihille ja

tarvitsi uuden puvun. Räätäli oli miettivän näköinen siinä seisoessaan,

piippu suussa ja kädet housujen taskuissa. Hän tervehti alavaisesti ja

sanoi: "Se on tehty nyt".

Hetkisen katseli Pöysti kysyväisesti räätäliä, yhtäkkiä selvisi asia

hänelle, hänen kasvonsa kirkastuivat ja asettaen itselleen mukavaa

istumasijaa sammalikossa, sanoi hän vilkkaasti: "Istu nyt, puhu mitä

sinä tiedät! Koska se on tapahtunut?"

"Hm", sanoi räätäli, "se seisoi Uudessa Suomettaressa". -- Hän veti

sanomalehden taskusta ja tavaili siitä seuraavan lyhyen tiedonannon:

"Suomen valtio on sotilaskuvernööriltä keski-Aasiassa Kreivi

Kusnetschoffilta lunastanut Tervolan lahjoitustilan 500,000 markalla".

"Lieneehän tuo nyt vain totta".

"Lieneehän toki, koska se tässä seisoo", sanoi räätäli vakaisesti.

Karjalainen ei kuulu hiljaisiin, harvapuheisiin suomalaisiin; jos on

jotakin valittamista, on se päinvastaisesta ominaisuudesta. Hän puhuu

niinkuin Kalevala, samat seikat ainakin kaksi kertaa eri sanoilla ja

eri muodoissa: siihen vieteltynä sekä siitä, että hän niin

helposti taitaa lausua ajatuksensa, kuin myöskin kielen sana- ja

muotorikkaudesta. Mutta tästäpä kannattakin keskustella, isä ja isoisä

ja vielä yksi miespolvi taaksepäin, kaikki he olivat aikoinaan

odottaneet tätä päivää, vapauttamisen hetkeä; nyt se oli tullut. Uusi,

parempi aika oli koittanut. Jota isät olivat huokailleet, jota he

tuskin uskalsivat toivoa, se oli nyt todellisuutta; itsenäisinä he nyt

saavat omistaa sen maan, jota he ovat itse sukupolvi sukupolven jälkeen

kyntäneet ja muokanneet. Tila oli jälleen ostettu, pala isienmaata

lunastettu, pala, joka ainoastaan maantieteellisesti kuului Suomeen,

oli yhteiskunnallisesti perikantaan yhdistetty. Historiallinen säie,

kerran väkivaltaisesti katkaistuna, oli jälleen solmittu yhteen. Maa

oli vain jaettava ja sitten oli talonpojilla oikeus lunastaa itsekukin

halvalla hinnalla osan itselleen.

Nyt keskusteltiin tuosta tärkeästä asiasta monilla ja mutkikkailla

selityksillä seikoista, jotka kumpainenkin tunsi yhtä tarkkaan kuin

tupakkakukkaronsa -- mutta puhua vaan piti. Pekan raja on vedettävä

Iljuskan pihlajasta Nenä Riston tattaripellon poikki ajotielle, Antin

saaren poikki isolle puulle monine kuivine lautapalasineen, joihin on

merkitty monen monituisen Tervolan kyläläisen kuolinpäivä ja vuosi.

Sillä välin kun räätäli, joka oli oppinut leikkaamaan, väsymättä

osoitti taitoaan maanmittauksessa, veteli rajaviivoja ja jakeli maata,

tuijotti Pöysti noihin geometrisiin viiruihin, joita räätäli piipullaan

piirteli maahan tehdäkseen rajakaavansa selvemmäksi, mutta toden teolla

hän yhtä vähän katseli viivoja kuin kuunteli pakinaa. Hän vainusteli,

sieramet liikkuivat kiireesti, onnellinen hymy loisti kuin päivänpaiste

tyynellä pinnalla hänen kasvoillaan. Aamutuuli oli nimittäin

piehtaroinut tattarivainiolla ja toi nyt tullessaan huumaavan

hunajantuoksun, imelän ja höysteisen. Tämä tuoksu se oli, joka

yht'äkkiä loi Pöystin silmien eteen kaukaisen tattaripellon, joka

valkoisena ja heikosti punertavana lemusi ylhäällä mäellä Tervolan

luona. Keskellä vainiota oli kaivo vinoine vinttineen ja raskaine

kiuluineen. -- Miten monesti hän oli nostanut sen kiulun voudin

Leenalle. Se on kummallista miten monta muistoa piilee tattarin

tuoksussa.

"Kuules, tahdotko ruveta puhemiehekseni?" keskeytti hän päättävästi

räätälin tasamittauskokeet.

"Hm", sanoi tämä, "kenties, kenties ei, onko sinulla toiveita, oletko

jo puhutellut tyttöä? Kun on sellainen asema kuin minulla, niin ei

mielellään tahdo -- sinä sen kyllä käsität -- esitellä mitään pyyntöä,

johon ei toivoa saavansa myöntävää vastausta. Kuka se on?"

"Voudin Leena".

"Nyt taas, johan sinä sait repposet Mikon päivän aikaan".

"Niin, voudilta. Mutta näetkös, Leena, hän on uskollinen kuin kulta,

hän".

"Mitä se sinua hyödyttää kun vouti ei tahdo?"

"Niin, sen minä sanon sinulle. Sen ajan jälkeen ovat nämä pienet

otukset, muurahaiset nimittäin, auttaneet minua hyvän matkaa eteenpäin,

ja kun nyt tulee maanjako, voinen minäkin ostaa yhden osuuden. Kunhan

on talonomistaja -- -- -- näetkös -- -- -- siinä se on koko mutka, ei

siinä viimenkään ollut muuta estämässä, ei mitään muuta."

"No jos asia niinpäin on -- -- --". Ja nyt aprikoitiin koko

asianjuoksu. Viikon kuluttua oli kaikki selvillä. Sitten kun vouti tuli

vakuutetuksi siitä, että tila oli myyty, näki Jaakon ruplat ja

markankappaleet, tuli tietämään mitä hän oli saamassa ja maistoi hänen

viinaansa, jota oli katajanmarjoilla höystetty, ei hänellä ollut mitään

vastaansanomista. Vietettiin kihlajaiset, kuuliaiset, häät ja

ristiäiset, kaikki yhden vuoden kuluessa. Oli iloa ja riemua, ja aika

riensi kuin siivillä, -- ja muurahaiset saivat tehdä työtä yhä

ahkerammin ja ahkerammin; "ne ovat minun lahjoitustilallisiani", sanoi

Jaakko nauraen. Ja niitä tarvittiin kyllä, sillä vielä ei ollut

maanmittari, jonka piti jakaa maat, tullut. Kaiketi hän tulee ensi

vuonna, lohdutteli Jaakko itseänsä. Helsingin herroilla taitaa olla

muutakin ajattelemista kuin miten minun rajani vedellään. Kaikessa

tapauksessa hän ei tahtonut keväällä ruveta mihinkään kustannuksiin

peltonsa tähden, sillä mitäpä hyötyä siitä on, kun tilukset jaetaan

niin kukapa tietää miten hänen peltomaansa käy. Ei kiitoksia, nyt ei

tehdäkään työtä toisten eteen, vaan itsensä eteen. Hän kokosi kaiken

lannan suureen tunkioon omalla pihamaallaan ja kylvi peltoon

semmoisenaan kuin se oli. Mutta kevät tuli ja kesä tuli myöskin, syksy

meni menoaan, mutta maanmittari ei tullut. Niin kului jälleen vuosi ja

vielä yksi lisäksi. Koska kaikki talonpojat tekivät samoin kuin Jaakko,

olivat heidän maansa pian mehuttomat, sato oli sitä mukaan, muurahaiset

olivat melkein sukupuuttoon hävitetyt, ja muurahaisten munat olivat

halvassa hinnassa. Jälleen rupesi entinen kuorma-ajo kukoistamaan

maantiellä ja kapakoissa, mutta vähemmin tuottavana kuin ennen, sillä

rautatie Viipurin ja Pietarin välillä oli vaarallinen kilpailija. Yhä

vaikeampaa ja vaikeampaa oli tulla toimeen, vallankin kuin Jaakon tupa

täyttyi täyttymistään. Pieniä valkotukkaisia vekaroita ryömi joka

nurkassa, luuli melkein, että tupa oli kahdeksankulmainen.

Kuus vuotta oli kulunut. Puute ja köyhyys olivat jokapäiväisiä

vieraita. Hätä ei ollut oven edessä, se istui peräpenkillä. Kaikki ne

olivat kuin kotonaan, ja yhä odotettiin maanmittaria kuin pelastajaa,

mutta mitään jakoa ei tapahtunut.

Lautamiehet, nimismiehet, ruununvoudit ja kuvernöörit syöttivät sillä

välin isoa valtiokonetta kartoitetuilla protokolleilla, asiakirjoilla,

mietinnöillä ja lausunnoilla, ja raskaat pyörät naukuivat ja

kuljettivat tiheään kirjoitettuja arkkeja virastoista senaattiin ja

sieltä takasin, ja paperiloita karttui karttumistaan, suuret kasat,

jotka kellastuivat kanslioissa ja arkistoissa, ja kun sinä kosketit

niitä, lensi niistä koi ja tuntui ummehtuneen haju. Nyt suotiin

helpotuksia, vieläpä annettiin raha-apuakin, mutta mitä nyt tehtiin,

oli myöhään tehty. Pöystin Jaakko möi mitä suinkin oli myömistä,

pelasti hävityksen tulvasta muutamia satoja markkoja ja lähti Pietariin

vaimoineen ja lapsineen; siellä hän pääsi palvelukseen eräässä

ajurilaitoksessa.

"Mitäpäs se maa maksaa kun kansa kaukanaan lähtee", lopetti Pöysti

lyhyet tiedonannot entisestä elämästään. Olen nähnyt sen seudun, jossa

tämä surullinen tarina tapahtui ja minä sanon kuin hän.

Kertomus Jalo nimisestä juoksijaoriista.

Vaikka alkoi jo olla ilta käsissä loppupuolella elokuuta, lähetti

aurinko vielä kuumat säteensä vinosuuntaisesti Kristian Kommosen

tupaan. Kärpäset surisivat tyytyväisinä päivänpaahteessa isännän

ympärillä, joka istui peräikkunan luona ja näytti yhtämittaa katselevan

kahta balsamikukkaa, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat,

kumpikin haljenneessa kulpposessa ikkunalaudalla. Kristian oli jo kauan

siinä istunut ja silmäillyt balsamien lehtien ja kukanterien välitse

veräjälle päin, ikäänkuin olisi odotellut jotain. Hän oli jo kerinnyt

yli keski-ijän, mutta näytti koko joukon vanhemmalta. Silmät olivat

syvässä päässä, ja kasvot kovin ryppyiset. Hänen vaimonsa, joka kutoi

kangasta ja kalskutteli polkusia ja sukkulaista, ei myöskään näyttänyt

olevan oikein työhönsä kiintynyt, sillä aina kun Kristian hiljaisesti

liikautti itseään, katsahti hän levottomasti ovelle päin; hänkin taisi

odottaa jotain. Eipä aikaakaan, niin astui lautamies Laurikainen

tupaan, tervehti ja pudisti juurtajaksain isännän ja emännän kättä,

jotka eivät näyttäneet liioin iloitsevan eikä hämmästyvänkään hänen

käynnistään. Lautamies istahti pöydän viereen, oli ison aikaa ääneti,

sytytti piippunsa ja virkkoi viimein, että oli koko lailla kuuma

ollakseen jo viiden aika iltapäivällä, johon kumoamattomaan totuuteen

Kristian lisäsi, että lämmin kyllä tekee hyvää kauralle. Vähitellen

virkosi keskustelu: käsiteltiin päivän kysymyksiä, kurssin

laskeutumista, elohinnoista kotona ja Venäjällä, kalastuksesta sekä

käräjistä. Nyt oli lautamies päässyt sinne kuin hän halusi. Taitavasti

hän nousi ylös. meni takan luo, pudisti porot piipustaan ja sanoi

ikäänkuin sivumennen:

-- Sinne olette tekin muuten kutsuttu.

-- Käräjille, minäkö, no keneltä sitten?

-- Jegor Timofeitsch Ivanoffilta, naapuriltanne.

-- Hm, no mitähän se taas liene? Voineekohan se olla siitä

selkäsaunasta, jonka hän sai minulta toissa kevännä.

-- Eikö mitä, selkäsaunan saa hyvänään pitää; se on nyt tää juttu siitä

Jalosta, oriista, hänen ravaajastaan.

-- No, mitä se minuun kuuluu.

-- Niin; en minä suinkaan tiedä, mutta tulkaahan nyt huomenna, niin

saatte tietää. Ja sitten kun lautamies oli syljäissyt pari kertaa

oikein toimesta ja vetänyt helpotuksen huokauksen, nousi hän ylös,

sanoi hyvästit ja meni.

Kristian raapi päätään tuuhean tukan alta ja astui verkalleen ulos.

Levottomana hän kierteli tiluksillaan, huokasi raskaasti nyt kun oli

yksin ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.

Koska oli vielä liika lämmin tuvassa, istui hän portaille nauttimaan

illan viileyttä. Yö oli nuoskea ja lämmin; tähdet pilkottivat unisesti

ilman läpi, joka hienosen harson tavoin varjosi taivaan kupulakea.

Täysikuu kohosi hiljaisessa loistossa nevan takaa; se paistoi keltasena

ja suurena harvan hongikon läpi, joka kituen kasvoi mättäillä tuossa

raudansekaisessa vedessä. Viimeinen kilttakerttu siisatti metsässä, ja

kehrääjälintu lenteli, ikäänkuin juovuksissa, milloin oikealle milloin

vasemmalle, milloin ylös milloin alas, katosi silloin tällöin yöhön,

painautui litteäksi maata vasten teillä ja poluilla, istui pitkinpäin

puun oksalla, kurisi ja kehräsi. Kansa kammoo kehrääjälintua ja tämä

kammo mahtoi vaikuttaa, että Kristianista oli kaikki niin surullisen ja

alamielisen näköistä. Luonto näytti hänestä sellaiselta kuin hänen

mielialansa salli hänen sitä käsittää. Hän ei saanut, ei mitenkään,

päästään tuota äskeistä juttua. Jaloon olivat liittyneet kaikki muistot

viimeksi kuluneelta elämänajalta. Kaikki, jota hän oli uneksinut ja

halunnut, kaikki, joka oli huolestuttanut ja peloittanut häntä,

tunkeunut hänen mieleensä, kaikki oli ollut yhteydessä Jalon kanssa.

Miten selvään hän muisti kun Jegor Timofeitsch Ivanoff laittoi kauppansa

Tervolan kylään. Kaikkia, jota ennen täytyi noutaa kaupungista, sai nyt

ostaa Jegor Timofejeitschin puodista. Miten nöyrä ja liukas hän olikaan

ollut, tää Jegor, miten hän oli kietonut heidät kaikki asioihinsa!

Se tapahtui silloin kun Jalo oli noin kolmen vuoden vanha. Jegor oli

ollut kaikkien palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut

tupakkaa ja jakanut naukkuja, sanonut "juvast" ja "Jumalas halttuun" ja

"ollut nii kelpo" -- "eikö rahaa, no ei mitää, ei se mitää -- toischen

kerta, kirjotta kirjaa -- toischen kerta, ischäntämies". Se meni niin

mukavasti, mutta kun vuosi oli lopussa niin oli hänen kirjansa täyteen

kirjoitettu, ja kaikki nuo pienet postit tekivät suunnattoman summan.

Ja jos kuka oli lainan tarpeessa, niin keliäpä rahaa oli, jos ei

Jegorilla. Tosin hän otti kakstoista prosenttia, mutta siinäpä ei

silloin tarvittukaan asianajajoita, tuomareita, lautamiehiä eikä muita

sellaisia. Ja kukapa ei näinä aikoina tarvinnut rahaa! Sitä tarvitsi

koko maailma ja Kristian myös. Ja kun neljä vuotta oli kulunut, silloin

se oli Jegor Timofeitsch Ivanoff, joka oltuaan kaikkien palvelija oli

kaikkien herra. Nyt suoreni hänen selkänsä, ykskaks: hän oli jäykkä

kuin puukko; nyt kuului näin:

-- Pöllö, mitä sinä siihen ruista kylvät? Ei, kauraa sinun täytyy

kylvää; en minä saa rukiita myydyksi nykyään! Rahaako, että ostat

lehmän, eihän sinulla ole ruokaa entisellekään? Ei pistetä! -- Hän möi

kauran talonpoikien pelloilta ennenkuin se oli leikattukaan. Hän

hakkasi heidän metsänsä puiksi ja päreiksi ilman muita mutkia, kuin

että suvaitsi mainita aikomuksestaan heille. Ja miten se kasvoi, tuo

kauhistava velka. Se oli täyttymätön kuin filistealaisten Molok. Kaikki

katosi sen avaraan kitaan. Se ei ollut koskaan tyytyväinen, eivät

auttaneet mitkään uhraukset ja lyhennykset tervan, halkojen, talin,

harjaksien, lampaanlihan, rapujen, lintujen ja kaurojen muodossa.

Kristian, jos kuka, oli tiukalla tämän naapurin kynsissä. Heidän

tupansa olivat nimittäin nurkka nurkassa kiinni. Hän tiesi paremmin

kuin muut mitä velkautuminen tahtoo sanoa. Tuntui kuin olisi joku

kolonnut lihan ja imenyt ytimen hänen luistaan. Hän oli joskus

mielestään aivan voimaton vastustamaan tuota hirveää vihollista ja oli

jo aikeessa lähteäkseen mieron tielle, jättääkseen kaikki, jotta

jälleen pääsisi vapaaksi. Mutta kun tuho oli tulemassa, oli apukin

auttamassa. Ja apu, se oli Jalo, joka silloin Mikonpäivän aikaan oli

kuuden vuoden vanha.

Ja mimmoinen eläin tämä Jalo oli! Sen musta karva kiilsi sileänä kuin

silkki. Kun sitä katseli sivulta päin, muodostui tummempia ja

vaaleampia lämyjä sen lautasille. Sellainen häntä ja harja kuin sillä

oli, uhkea ja aaltoileva! Sen kaviot olivat teräksestä taotut; sen

rinta huokui ilmaa kuin palje. Silmät sillä oli kuin merikotkalla. Se

ei nähnyt ainoastaan kauas; se näki sumussa, lumituiskussa ja pimeässä.

Ja sentään, enemmän kuin sen kauneus ja siromuotoisuus oli sen ylevyys.

Se oli ylpeä. Piiskanhujaus oli häväistys, joka saattoi sen vimmaan. Se

oli sävyisä, vaikka väkevä, se oli ystävällinen, vaikka vallaton. Ja

kiitollinen sydän sillä oli! Se hiveli lämmintä, sametinsileää

turpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran kun tämä antoi sille

suolaa ja leipää, kauroja tai sokeripalan. Se eläin oli parempi kuin

moni ihminen, parempi varmaan kuin hänen tottelematon tyttärensä ja

kiittämätön vävynsä. Oliko kukaan nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse

piruakaan! Oliko se milloinkaan kompastunut? Ei koskaan, ei

pahimmassakaan myötämäessä. Sellainen oli Jalo, parahin eläin koko

Suomenmaassa. Tuskinpa löytyi Venäjälläkään sen vertaista. Kun velat

painoivat pahimmin, kun Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhria,

alati enemmän uhria, meni Kristian talliin, ruokki Jaloaan, voiteli sen

kaviot mustaksi, palmikoi sen harjan ja taputteli sen kaulaa. Ja hän

oli varma siitä, että hän palasi tallista paremmalla mielellä kuin oli

sinne mennessään.

Kun Jegor Timofeitschin saamiset kasvoivat Kristianin korvia myöten,

niin ettei tämä nähnyt mitään mahdollisuutta vapautuakseen

verenimijästään, valjasti hän Jalon köykäsen reen eteen ja lähti

Viipuriin puhuttelemaan jotain asianajajaa, vaikkapa itse "Syöteriä".

Hän ei voinut uskoa, että Jegor oli kirjoittanut oikein ylös. Hänen

pienoset ostoksensa, hiukan tupakkaa ja hirssiryyniä, kahvia ja

sokeria, eivät millään muotoa saattaneet tehdä niin suurta summaa. Sen

asian laita ei voinut olla oikein. Entä koronkiskonta sitten!

Miten tarkoin hän muisti sen matkan! Silloin oli kylmä ja kirkas

tammikuunpäivä. Lumi lepäsi tasaisena kuin metsälammen pinta, kedoilla

ja peltomailla. Aitojen, pielesten ja isojen kivimöhkäleiden varjot

lankesivat sinisinä läntteinä valkoselle vaipalle. Pulmunen sirratti,

paeten hänen edellään; harakka nauroi mielihyvissään, siinä hypätä

hupsautellessaan aitaa pitkin; ja Sipi, karhukoira, jolla oli niin

suipot korvat ja villava häntä, laukkasi Jalon edessä, joka somasti

heitti kavioitaan, ikäänkuin huvikseen. Mentiin niin että humisi

korvissa. Se oli niin rattoisaa, että painava levottomuus, joka oli

vaivannut Kristiania, melkein haihtui. Hän oli jo ennättänyt lähelle

Papulan kaupungin osaa, kun kuuli jonkun huutavan ja heijaavan

takanaan. Hän otti piipun suustaan, kumartui reen yli, katsoi taakseen

ja näki erään henkilön, joka pienessä kappireessä ajoi täyttä laukkaa

hänen perässään, yhä viittilöiden ketunnahkasilla rukkasillaan.

Kristian seisahdutti, ja matkustavainen, pieni turkkiinpuettu, kömpelö

herra, joka ajoi hiirenkarvaisella ruunalla, tavoitti hänet pian.

-- Hyvää päivää, isäntä! Teilläpä vasta juoksija on! sanoi hän

innokkaasti, pureskellen jäätyneitä viiksiään. -- Niin, minä tunnustan

teille suoran totuuden: ainakin neljänneksen minä olen ajanut niinkuin

ikään olen voinut saamatta kiinni isäntää. Mistä tuo hevonen on

kotoisin? Kenen se on? Mikä oli sen isän ja äidin nimi? Miten vanha se

on? Ei, mutta katsos tuota rintaa ja noita jalkoja! -- Ja matkustaja

nousi ylös reestään, lähemmin katsellakseen Jaloa.

Kristian oli sekä iloinen että ylpeä, teki selvää siitä kuin tiesi ja

kiitti hevoistaan muukalaiselle, joka oli vallan ihastuneen näköinen.

-- No, te tulette tietysti kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella

hevosella, kuin tuo teidän, se on suorastaan velvollisuus. Minä olen

ratsumestari T., minä olen yksi palkintotuomareista; pankaa mieleenne,

ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.

Kilpa-ajoista Kristian kyllä oli kuullut. Olipa muutaman kerran ollut

arvelussakin lähteäkseen koettamaan, mutta tavallisesti saa maalla

tietää mitä on tapahtuva, vasta sitten kun se jo on tapahtunut; mutta

nyt -- miksikäs ei, koska kerran sattui olemaan kaupungissa.

Kristian lupasi tulla, ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo,

levotonna päästäkseen lähtemään, katosi likimmäisen mäen taa kuin nuoli

ihailevan ratsumestarin edestä.

Kristian otti osaa kilpa-ajoon. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja

riemun aika Jalolle ja sen isännälle. Ei löytynyt lehteäkään meidän

maassamme, joka ei tietänyt kertoa Jalosta ja sen omistajasta.

Sähkösanomat kiersivät maita ja mantereita kertoen Jalon urhotöistä.

Sen nopeus oli meillä tavatonta, se otti ensimäisen palkinnon, saaden

loistavan voiton vanhoista, kuuluisista kilpajuoksijoista. Vielä

nytkin, siinä istuessaan raskasmielisenä ja surullisena eteisten

portailla, levisi kirkas hymy Kristianin kasvoille, kun hän ajatteli

sitä ihanata päivää. Miten selvään hän sen muisti: päivänvaloa, sininen

taivas, hienoja välkkyviä lumiheteitä, talvituulen tuomia, soittoa ja

hurrahuutoja, kiihoittavia juomia ja Jalo päivän sankari. Epäilemättä

se oli hänen elämänsä ihanin ja sisältörikkain päivä. Mutta niinkuin

korkeimmat aallot lankeavat syvimpään kuiluun ja pisimmät puut tekevät

pisimmät varjot, samaten toi sekin päivä, jolloin hän ja Jalo seisoivat

ylinnä onnenkukkuloilla, muassaan katkerimman surun.

Asianajajan luona ei asia parantunut; päinvastoin sai Kristian kuulla,

että Jegor oli hakenut kuvernörin tuomion hänen päällensä. Hänen

velkansa oli korkoineen kaikkineen maksettava. Jalo täytyi myödä, mutta

sen hinta ei riittänyt velan suorittamiseksi. Kristian joi itsensä

humalaan, itki, selvisi jälleen, ja näiden erilaisten mielentilojen

vaihdellessa tinki ja tinki hän lakkaamatta. Viimein täytyi kaupasta

tehdä tosi. Jalo myötiin eräälle venäläiselle kauppiaalle, ja

murheisena ja vimmattuna tuli Kristian kotiin ajaen tammalla, jota hän

vihasi. Ei se lohduttanut, että lompakko oli satamarkkasia täynnä,

jotka Jalo oli juossut kokoon pieneksi muistolahjaksi isännälleen.

Kristian oli lohduton. Että päälle päätteeksi antaa rahat Jegorille,

oli hänestä mielettömyyttä. Samalla ne olisi saattanut järveen heittää.

Vihdoin viimeinkin sen kumminkin täytyi tapahtua. Hän kävi Jegorin

puotiin, juuri kun tämä sattui yksin olemaan, maksoi maksettavansa ja

sai takasin velkakirjansa ja muut arvopaperit. Jegor oli varomaton ja

lausui muutamia loukkaavia sanoja. Silloin kuohahti Kristianin sisu ja

jos ei Jegor ennestään tietänyt mitä selkäsauna on, niin kyllä hän sen

nyt tuli tietämään. Siitä päivästä lähtien vallitsi verivihollisuus

noiden molempain naapurien kesken.

Kristian oli vapaa, mutta vaikka hän siitä kerskailikin Jegorin

kuulten, kärsi hänen sydämmensä kuitenkin. Mitäpä oli vapaus hänelle,

kun Jalo oli poissa! Hän oli päässyt vapaaksi uhkaavasta vaarasta,

mutta hän oli myös menettänyt ainoan ilonsa. Hänen elämänsä oli

kadottanut jännityksensä: ei ollut velkoja enää huolehdittavana, ei

Jaloa enää rakastettavana eikä iloa antamassa. Suolana pakoittavan

sydämmen haavoissa olivat sanomalehtiuutiset, joita hän silloin tällöin

sattui kuulemaan. "Mainio juoksija-ori Jalo, joka sai ensimmäisen

palkinnon Viipurissa, on jälleen kunnostanut itsensä", tahi

"juoksijaurho Jalo on voittanut palkinnon Hämeenlinnan kilpa-ajoissa".

Niinä päivinä ei Kristian ollut tapaisensa: joko istui äänetönnä ja

jörönä kuin peippo sadesäällä, tai oli äkäpäinen ja tirskui kuin valkea

katajissa.

Vähitellen kypsyi hänessä ajatus että, maksoi mitä maksoi, hankkia tuon

eläimen takasin. Mitä varten kerätä ja koota ahnaille perillisille ja

itse elää ilotonta elämää? Odottihan vävypoika levottomuudella

perilliseksi pääsemistä ja tytär myös. Jospa edes olisi lapsenlapsia.

Ei, asiain näin ollen oli parasta hommata Jalo kotia jälleen.

Monien mutkien perästä hän sai takausmiehet ja kihlakunnanoikeudessa

kiinnityksen talolleen. Nyt oli vain kohtuullista korkoa vastaan

nostettava rahat ja sitten hevoskauppaa hieromaan. Rahaa kalliimpi ei

kuitenkaan mahtanut olla. Ostajalla siellä Viipurissa oli monta

hevosta ja epäilemättä hän kunnollista korvausta vastaan luopuu

Jalosta. Matkapäivä oli jo määrätty, kun Kristian eräänä kauniina

heinäkuunaamuna, ollessaan juuri puukolla raaputtamassa pois muutamia

jäykkiä, valkosia karvoja, jotka orastivat hänen leuallaan, kuuli

hirnuntaa ja se kuului niin kumman tuttavalta. Se ei voinut olla

erehdys; se hirnunta oli Jalon, sillä juuri noin se kutsui isäntäänsä,

kun tämä joskus aamusilla oli pitempään talliin menemättä. Kristian

lennätti puukon kädestään ja riensi ulos. Tuolla, hänen oman

tallinnurkkansa takana, josta Jegorin niittykaistale alkoi, tuolla

seisoi hänen Jalonsa, heitti päätään ylös ja alas, pöristi sieraimia ja

pärskyi. Yhtäkkiä se vilisti aidan yli ja seisoi entisen isäntänsä

kartanolla. Kristian oli kuin ramman lyömä; hänen huuliltaan pääsi vain

hiljainen kah! Lempeä hymy, kuin päivänpaiste kolkolla kankaalla,

valaisi hänen kasvojaan ja kaikki kuulemansa kummat peikoista ja

lumouksista vilahtivat silmänräpäyksessä hänen kuohahtaneesen

mieleensä. Kun hän siinä vielä silmiään hieroi ja mietti, oliko hän

todellakin hereillä, kapusi Jegor, hänen vihamiehensä, kartanolle,

päitset ja piiska kädessä. "Hevonen on minun", sanoi hän; "eläkä

huolikaan houkutella sitä tänne".

Jegor tarttui Jalon otsatukkaan, pani kiroten päitset sen päähän ja

uhkasi, että kyllä hän sen opettaa karkaamasta aitojen yli.

Säälimättömästi tempoen talutti hän Jalo raukan omalle puolelleen, ja

hetken kuluttua kuuli Kristian oriin potkivan ja puhkuvan peljäten

Jegorin ruoskaa. Lyödä Jaloa, sellaista eläintä lyödä, se oli kamalaa.

Tästä päivästä kävi elämä helvetiksi Kristianille. Kiusallista oli

ollut kaivata tuota hevosta, mutta tietää, että se oli pahimman

vihamiehen oma, ettei sitä voi enää koskaan saada takasin, nähdä joka

päivä eikä saada lähestyä sitä, se oli kahta kauheampaa. Kaikki mitä

Jegor keksi ylpeilläkseen Kristianin läsnäollessa hevosesta ja

kiusatakseen häntä, sen hän teki tarkalleen. Kaikki lyönnit kuin hän

oli saanut, sai nyt Jalon selkä kestää. Ja jos ori, joka joskus

tapahtui, tuli täyttä neliä entisen isäntänsä luo ikäänkuin turvaa

hakemaan, silloin saattoi Kristian olla varma siitä että paksut

makkurat Jalon lautasilla ovat piakkoin todistavat, miten Jegor

Timofejevitsch uskollista ystävyyttä arvostelee.

Siten kului muutamia viikkoja. Oli kuuma elokuun päivä, multakokkareet

pellolla halkeilivat kuumuudessa, ilma värähteli ja höyrysi lämpimästä.

Kylän koirat olivat herenneet haukkumasta ja makasivat katveessa

portaiden ja ulkohuoneiden alla. Lehmät seisoivat rannalla vatsaa

myöden vedessä ja hakivat suojaa tummien leppien alta. Ainoastaan

sääkset lensivät rivakasti päivänpaahteessa: sudenkorento ja

metallihohteinen viheriä kärpänen piirsivät loistavia koukeroita

ilmaan. Kristian makasi höyläpenkillä tuvassaan ja seurasi lämpimin

katsein Jaloa, joka seisoi siellä Jegorin niityllä, vanhan arpisen

jalavan siimeksessä. Kristian uneksi niistä onnenpäivistä, jolloin Jalo

oli hänen -- ja senaikuiset huolet tuntuivat hänestä nyt niin pieniltä

ja riemut suurilta. Hän oli juuri vaipumassa keveään suloiseen uneen,

kun hänet äkkiä herätti kolme herraa Viipurista, jotka innokkaasti

tiedustelivat talon isäntää. Nuo kolme herraa olivat lähteneet

vainoretkelle jäniksiä vastaan. Äkkiarvaamatta he olivat yhyttäneet

ilveksen, joka niinkuin hekin, oli jäniksiä pyytämässä. Kaks

vuorokautta he olivat koirineen ajaneet kamppia, joka heidän sanansa

mukaan oli kohta peräti uuvutettu, kun tapahtui se onnettomuus, että

heidän koiransa loukkasi käpälänsä ja täytyi jättää jälelle.

Metsästäjät kyselivät mistä he voisivat saada lainata koiraa, joka

kelpaisi jatkamaan ajoa. Kristianilla oli. Hänen Sipinsä, niin

maalainen kuin olikin, ajoi metsä- ja vesilintua, jänistä ja karhua,

jos siksi sattui. Metsästäjät, Kristian ja Sipi kiiruhtivat suolle,

jossa ilveksen jäljet viimeksi nähtiin. Neljänneksen kuluttua oli Sipi

selvillä jäljillä, ja kiihkeästi vinkuen ja heiluttaen pörhöistä

häntäänsä otatti se korpeen päin. Vimmattu haukunta ilmaisi kohta että

uupunut ilves oli pysähtynyt, piti puoliaan eli oli kiivennyt puuhun.

Kun metsästäjät saapuivat paikalle, tanssi Sipi hurjinta sotatanssiaan

hongan juurella, jonka oksilla kamppi lepäsi hampaita näytellen ja

sähisten vastustajalleen. Tupsupäiset korvat olivat luimussa pääkalloa

pitkin, silmät säkenöivät vihasta, ja näytti siltä kuin se olisi

mielinyt karata pörhöisen vihamiehensä niskaan. Vaan, ennenkuin se oli

ennättänyt päättää taistella, putosi se ääntäkään päästämättä etumaisen

metsästäjän luodista. Sen käpälät sidottiin yhteen, pujotettiin seiväs

jalkojen väliin, ja riemuiten lähdettiin Kristianin talolle. Siellä

söivät nuo väsyneet, mutta iloiset metsästäjät yksinkertaisen aterian,

ja kämpin peijaisia juotiin perinpohjin rommissa, sikunaviinassa ja

purevassa konjakissa. Väkevät juomat kohosivat lämpimässä päähän, ja

kun ilta alkoi hämärtää, olivat Kristian ja hänen vieraansa jokseenkin

punakoita ja suurisuisia.

-- Kuulehan Kristian, -- sanoi hänen vaimonsa, joka alkoi peljätä tuota

meluavaa seuraa, -- minä en suvaitse ladatuita aseita talossa, mene ja

ammu pois luoti tuosta pyssystä! Kristian nousi hitaasti ylös sanoen,

että nuo naiset ovat aina sellaisia pelkureita, otti pyssyn penkiltä ja

meni ulos. Siellä oli päivänvalo sammunut, mutta ei ollut vielä

pimeäkään. Iltatuuli toi tuoksua vasta pieleksitystä apilaasta. Kaukana

kuuluivat paimentorvien joeltavat äänet, ja pihapihlajassa jatkoi

sirkka lauluaan. Notkuvin polvin astui Kristian portaita alas. Äkkiä

pysähtyi hän. Tuolla tallinnurkan luona seisoi jälleen hänen öinen

unelmansa ja hänen ainainen ajatuksensa. Jalo puisteli siroa päätään,

ravisti jouhevaa harjaansa ja kutsui entistä isäntäänsä matalalla,

hiljaisella, salaperäisellä hirnunnalla. Kristian meni liikutettuna sen

luo ja taputti sen niskaa. Hevonen pisti matalan aidan yli hienon

turpansa hänen taskuunsa. Kiihoittunut kuin oli, ojensi hän molemmat

kätensä hevosen kaulan ympäri. Olihan siitä niin kauan aikaa kun hän

oli saanut taputella Jaloa, hyväillä sen hienoa karvaa ja puhua sille.

Hivellessään pitkin oriin selkää, tunsi hän äkkiä makkurat, Jegorin

ruoskan jäljet. Nyt kuohahti tuon puoleksi humaltuneen miehen veri. --

Kurja eläinrääkkääjä, -- kirosi hän puiden luista nyrkkiään Jegorin

taloa kohti. Minä pelastan sinut ainiaaksi, ystävä raukka, hänen

häväistyksiltään ja silmäniskuiltaan, hänen julmuudeltaan. Ja ennenkun

hän itse oikein tajusi, mitä tahtoi tehdä, nykäsi hän pyssyn olalta --

laukaus ja jalo eläin vaipui ähkien maahan; surullinen katse sammuvasta

silmästä, ja Jalo makasi kuoliaana sen aidan takana, joka eroitti hänet

hänen entisestä isännästään. Kristian pakeni kuin murhamies metsään.

Puoli tuntia sen jälkeen astui hän jälleen tupaansa, ja oli aivan

selvä. Metsästystoverit olivat lähteneet kipeää koiraansa etsimään. Hän

oli yksin vaimonsa kanssa. Liikutetuin mielin hän kertoi vaimolleen

mitä oli tehnyt.

* * * * *

No, mitä sinä nyt aijot tehdä, sanoi Kristianin vaimo, kun mies myöhään

yöllä lautamies Laurikaisen käynnin jälkeen tuli tupaan. -- Eihän

hänellä ole yhtään vierastamiestä.

Ei, ei ole, mutta käyköönpä miten tahansa, minä kerron kaikessa

tapauksessa koko jutun tuomarille.