että se on sopiva?
KALLIO
Kyllä minä olen tyytyväinen siihen.
RAILA
No, niin, asia on siis selvä. Me käymme nyt kapsäkit majatalosta ja
johtaja muuttaa sisään.
ISÄNTÄ
Niin, niin — — vai mitä sinä sanot, äiti?
EMÄNTÄ
Mitäpä minä. Sinähän olet pää talossa ja tiedät mitä teet.
RAILA Kalliolle nauraen.
Siinä sen nyt kuulette. Isäntä se laarit lukkoon lyö. No, hyvästi nyt
siten!
KALLIO
Niin. Hyvästi, taikka paremmin näkemiin! (Menevät vasemmalle.)
ISÄNTÄ
Hyvästi, hyvästi! (Kääntyy vaimonsa puoleen.) — Vai mitä sinä sanot,
äiti?
EMÄNTÄ
Mitäpä minä. Sinähän se olet pää. (Menee hellan luo.)
ISÄNTÄ
Eihän sitä viitsinyt oikein kieltääkään.
EMÄNTÄ
Eihän sitä ilennyt — Kas, kun kahvi unohtui tarjoamatta.
OLLI
Ei. Lähden tästä jonnekkin kävelemään.
(Aikoo ulos, mutta Maijastiina, joka on kiukkuisena kuunnellut
edellisten keskustelua, ei jaksa enää hillitä itseänsä, vaan huutaa
koomillisen kiukkuisella äänellä katsoen isäntää päin naamaa. Päääää!
Kaikki hölmistyvät ja jäävät katsomaan.)
MAIJASTIINA samoin, ensin katsoen isäntää ja sitten emäntää.
Päää! — Päää!
EMÄNTÄ kauhulla.
Mitä sinä Stiina?
MAIJASTIINA samoin kaikille kolmelle.
Pää! Pää! Pää!
ISÄNTÄ
— Mitä sinä määit kuin pässi?
MAIJASTIINA
Itse olette pässi!
EMÄNTÄ
— Hyvä isä, — Stiina!?
MAIJASTIINA
Siinä toinen pässi!
OLLI
Mutta Stiina — — —?
MAIJASTIINA
Siinä kolmas päissä! Kolme sarvipässiä! Onko tämä laitaa! Varakkaan
Alatalon väki on saanut sarvet päähänsä ja herrat keritsevät villoja.
EMÄNTÄ
Stiina! Nyt minä suutun!
MAIJASTIINA
Suuttukaa vaan!
ISÄNTÄ
Muista paikkas raamatussa, jossa sanotaan: »kunnioita isäntäväkeäsi».
MAIJASTIINA
Enkö ole sitä tehnyt? Mutta minulla ei ole enää isäntäväkeä! Tahdon
kahdenkymmenen vuoden palkkani ja lähden tieheni!
EMÄNTÄ putoaa tuolille.
Herra siunaa!
ISÄNTÄ aivan ällistyneenä.
Mitä — sinä — sa — —?
MAIJASTIINA
Menen kaupunkiin ja rupean herroille piijaksi. Ne ne tässä kuitenkin
rikeeraa ennemmin taikka myöhemmin!
EMÄNTÄ
Stiina — — Miten on järkesi laita?
MAIJASTIINA
Hyvin. Mutta miten on lupauksen laita?
EMÄNTÄ
Minkä lupauksen?
MAIJASTIINA
Unohdettu luonnollisesti! Kenelle luvattiin kamarit? Kenen piti mennä
naimisiin?
EMÄNTÄ
Voi, Stiina kulta, kun — — —
MAIJASTIINA
— Kun herrat — niin — — ja minä olen vaan piika...
OLLI havahtuu.
— Jaa. Mitä sanoo isäntä?
ISÄNTÄ
— Että mitä?
OLLI
— Siitä asiasta, josta puhuttiin pellolla, niistä kamareista?
ISÄNTÄ
Kah, kah, kun nuo — — —
MAIJASTIINA
Ja te olette isäntä ja _pää!_
OLLI
Sanasta miestä ja sarvesta härkää! Minä vaadin myöskin palkkani ja
seuraan sinua Maija.
MAIJASTIINA
— Oh! (Vaipuu Ollin syliin.)
ISÄNTÄ suuttuu.
Tästäpä vasta soppa syntyy!
EMÄNTÄ
Johan minä sanoin, että vie se sen kuin viekin!
ISÄNTÄ huomaa pyhätakkinsa.
Ja vielä pyhätakissa? (Riisuu sen ja viskaa maahan.) Ja sen seitsemän
seppää!
EMÄNTÄ
Elä hyvä mies takkiasi! (Ottaa takin ylös.)
ISÄNTÄ
Sanoinhan minä, että »ties mikä lie»!
EMÄNTÄ
Puhui kuin synti!
ISÄNTÄ
Ja pani pääni sekaisin kuin Haminan kaupungin.
EMÄNTÄ
Ja nyt Olli ja Stiina ikänsä talossa palvelleet lähtevät maailmalle...
ISÄNTÄ
Ei askeltakaan! Yhteen molemmat ja vihille — ei niitä kamareita vielä
luvattu — arveltiin vasta.
EMÄNTÄ
Niin todellakin, ei niitä vielä luvattu — katseltiin vasta.
ISÄNTÄ
Sen seitsemän, kun touhusivat, ja touhusivat, ettei kerennyt edes
ajatellakaan. — Ensi pyhänä kuulutuksiin molemmat ja sitten häät! Ja ne
pitää olemankin eri häät!
EMÄNTÄ
No, oletteko nyt tyytyväisiä, lapset?
MAIJASTIINA nöyrästi.
— Mitäs se emäntä.
OLLI
Kah, tietystihän me — — —?
MAIJASTIINA
Antaako emäntä anteeksi?
EMÄNTÄ
Totta — tietysti — (Halaa Stiinaa.)
OLLI nöyrästi isännälle.
Niin — tuota — minäkin tässä taisin sanoa jotain — niin, että — — —?
ISÄNTÄ
— Mitäs se Olli nyit! (Taputtaa olalle.) Kaikki on hyvin.
(Kallio ja Majatalon Maija tulevat edellisen aikana.
Kalliolla pieni käsilaukku ja paltto käsivarrella
ja Maijalla suuri kapsäkki.)
KALLIO huomaa sovinnon.
Ooo! Täällä on rauha ja rakkaus ylimmillään! Onnittelen, onnittelen! —
(Maijalle.) Jätä siihen vaan, kyllä minä sen siitä saan. Niin. Näin me
nyt tulemme.
EMÄNTÄ menee isännän luo ja rykäisee siinä merkitsevästi.
ISÄNTÄ katsoo häneen ja rykäisee myöskin.
Niin. — Niinpä näkyy. — (Rykäisee.) Mutta siinä äskeisessä taisi tulla
pieni erehdys — tuota — — —
EMÄNTÄ
Me täällä maalla emme kerkiä kaikkia järjestää silmänräpäyksessä,
niin kuin te siellä kaupungissa. Asia on näet niin, että kamarit oli jo
luvattu näille nuorille, vaikk'ei sitä siinä hytäkässä muistettu sanoa.
He ovat nyt kihloissa ja pian ovat he sitten naimisissa. (Nuorelle
parille.) Jos sitten menemme katsomaan niitä kamareita. (Menee oikealle
päin.)
ISÄNTÄ
Juu! (Nuorelle parille.) Jos sitten menemme! (Seuraa emäntää.)
OLLI
— »Ottiatuota» — (Menee perästä.)
MAIJASTIINA Kalliolle.
Niin, meidän ne kamarit on. Ja kuten herra on nähnyt, niin pystyn minä
Maijaakin pelaamaan, eikä vaan ijankaikkisia vanhoja piikoja! (Menee
oikealle.)
KALLIO on ällistyneenä katsellut heidän jälkeensä. Tajuaa asian ja
putoaa istumaan.
MAIJA säälien.
Herra parka!
KALLIO hypähtää ylös.
Tekevätkö nämä ihmiset minusta pilkkaa, vai mitä he meinaavat? Minähän
ne oikeastaan minua pitävät! — (Kävelee suuttuneena.) Ei, tästä täytyy
tulla loppu! Sen täytyy piisata jo! Hullu, kun lähetän sen Railankin
pois — Olisin edes hänelle saanut kiukkuni viskata! (Huomaa Maijan.)
Mitä sinä tuijotat siinä?
MAIJA
Nyt on herra ilman asuntoa.
KALLIO huutaa.
Minä tiedän sen! (Kävelee.) Kaikenlaisten kanssa sitä pitää joutuakin
tekemisiin! — Ne suoraan halveksivat minua!? Pitävät itseänsä sen
piimänsä voimalla herra ties minä! — — Ja minä heille puhun, pidän
esitelmiä, innostan ja toivon hyviä viljavuosia. — (Lähtee kävelemään.)
Katovuoden heille rukoillen!
MAIJA
Vienkö minä tämän kapsäkin takaisiin majataloon?
KALLIO ei jaksa hillitä itseään.
— Vie se helv--tiin! — (Selvittäen.) Mitenkä minä majataloon voin mennä
takaisin, kun tulin emännällesi sanoneeksi sellaista, jota en kaikille
sano. — Pellolle, taivasalle sen saat viedä! (Kävelee.)
Oikealta kuuluu laulu.
Sävel: (Jo joutui armas aika.)
Jo kirkas päivä koittaa,
yö pitkä mennyt on.
Ja herran armo koittaa
ain' asti lepohon.
Ajalla maan ja vaivan
— — — — — — — — —
KALLIO on pysähtynyt ja kuunnellut kolme säettä.
— — Mitä, mitä ne laulavat siellä?
MAIJA viattomasti.
Jo kirkas päivä koittaa...
KALLIO kiukuissaan.
— Mikä kirkas nyt koittaa, musta yö! (Kävelee edestakaisin.)
(Laulu on hiljennyt, kuuluu hyminää.)
MAIJA
Täällä maalla on tapana, jos omasta väestä joku kihlautuu, tai joku
muu tapaus sattuu perheessä, jolla on merkitystä, kokoontua suureen
saliin ja laulaa joku kaunis laulu.
KALLIO
Eikö niitä saleja sitten muulloin käytetäkkään?
MAIJA
Ei. Ainoastaan erikoistapauksissa.
KALLIO
Kaunis tapa! Mutta saisivat he liittää vierasvaraisuudenkin tapoihinsa
— se on myöskin kaunis tapa!
MAIJA
Kyllä tiedämme, mutta viime aikoina on tapahtunut sellaista, ettemme
tiedä, ketä uskoa ja ketä ei. On sanantapa: »Jos annat paitasi, niin
elä ole varma, etteivät he tahdo nahkaasikin.»
KALLIO on hämmästyneenä katsellut tyttöä.
— — Kuka sinä olet, tyttö?
MAIJA
— Minä olen vain Maija.
KALLIO
Niin, niin. — Viimevuotiset tapaukset ovat todellakin järkyttäneet
ihmisten luottamusta.
MAIJA
Ennen aina koristettiin suuri sali vieraita varten. Sytytettiin
kattokruunu palamaan ja kutsuttiin vieras sisälle. — Vieraita varten
ne suuret salit ovat. Ei oma väki niissä asu.
KALLIO istuutuu.
Niinkö?
MAIJA
Oma väki asuu tuvissa, sivuhuoneissa ja luhdeissa. — Näittekö niitä
kahta suurta sänkyä salissa?
KALLIO
Joiden päällä oli suuret komeat ryijyt — näin?
MAIJA
Ne ovat talon vierassänkyjä.
KALLIO
Vai niin. Niin no — voinhan minä mennä pellollekin yöksi. — Kiitos
neuvoistasi, tyttö ja — — (Istuutuu raskaasti pää käsiensä varaan.)
Vaitiolo.
MAIJA tulee luo.
— Itkettekö, herra?
KALLIO
En. — Minä suren.
MAIJA
Mitä, herra?
KALLIO
Sitä, mitä teille on tehty. Ryöstetty jotain sellaista, jota on vaikea
saada takaisin.
MAIJA
No, ei sentään. Minä uskon, esitä aikaa voittaen kaikki vielä tulee
entiselleen. Teillä pitää olla vaan kärsivällisyyttä meidän kanssamme.
KALLIO menee tytön luo ja puristaa hänen kättään
Kiitos, tyttö. (Aikoo kääntyä, mutta kääntyy takaisin.) Kuule, kuka
sinä olet? — (Muistaa.) — Niin, niin. Maijahan sinä olet. (Katsoo
silmiin ja silittää hänen päätään.) Yksi Suomen omista Maijoista.
— Katsos, Maija, minulla on kärsivällisyyttä. (Ottaa laukun ja
palttoon, jotka oli jättänyt penkille.) Minä lähden nyt...
MAIJA
Minne herra aikoo lähteä?
KALLIO väsyneesti.
En tiedä... jonnekkin!
MAIJA
— Jos herra tulisi minun luhtiini toistaiseksi nukkumaan?
KALLIO hämmästyy niin, ettei usko korviaan.
Mitä sinä sanot —?
MAIJA
Minun luhtiini, niin. Pääsette minun sänkyyni, se on kyllä puhdas ja
siisti.
KALLIO
— Tarkoitatko sinä, että — — —?
MAIJA
— Kah, tarkoitan, tietysti. — Eikö herra ymmärrä?
KALLIO
— Ymmärrä? En, en ymmärrä...?
MAIJA
Sepä nyt merkillistä. (Jankkaa.) Luhtiin, luhtiin — sänkyyn — minun
sänkyyni?
KALLIO suuttuu.
— Minä en tule sinun sänkyysi! (Viskaa kaikki käsistään pöydälle ja
lähtee kiivaasti kävelemään.)
MAIJA viattoman hämmästyneenä.
Mitä se herua nyt?
KALLIO hetken perästä seisahtuu tytön eteen.
Kuinka sinä voit minulle sellaista edes ehdottaakaan? Etkö sinä
ymmärrä, että se toukkaa minun siveellistä — — (Kääntyy pois.) Ja niin
kaunis tyttö vielä — uh — (Kävelee. — — — Hetken perästä.) Mene tiehes,
tiehes!
MAIJA
— Olenko minä tehnyt jotain pahaa?
KALLIO
Ja sellaista sinä vielä kysyt? (Menee kiivaasti luo.) — Sinä olet — —
— (Ei voi sanoa mitään. Hengittää vaikeasti ja kävelee.) — — Etkö sinä
nyt ymmärrä, etten minä voi tulla sinun luhtiisi maata?
MAIJA
Kuinka niin? Kun tulette vaan!
KALLIO huomaa jotakin.
— Ai, siellä on kaksi sänkyä. Niinkö?
MAIJA
Ei. Kyllä siellä on vaan yksi sänky, muita se on hyvin leveä, niin että
kyillä te mahdutte siihen.
KALLIO suuttuu.
— Sinä, sinä — ooh, kuinka siveetöntä! Minä sinut tyttö annan
kasvatuslaitokseen — minä — valkonauhan — — — hulluksi tässä tulee!
MAIJA
Miksi minä sinne? Onko se joku tiatterin oppikoulu?
KALLIO vaipuu penkille.
— Tiatterin oppikoulu! (Hypähtää hänen luokseen.) Oletko sinä noin
tyhmä, vai teetkö sinä pilkkaa minusta? Entäpä, jos minä tulenkin sinun
luhtiisi? Ja sitten saat pitkän nenän — — (On hyvin kysyvän näköinen.)
Sinä — sinä — — — Ymmärrätkö sinä ollenkaan minua, tyttö?
MAIJA viattomana.
Tervetuloa vaan!
KALLIO koomillisen raivostuneena.
Ja sitten saat pitkän nenän! Sinä, sinä — ymmärrätkö sinä ollenkaan
mitä minä puhun?
MAIJA hädissään.
Ymmärrän.
KALLIO
Herra Jumalia, kuinka paatunut!
MAIJA melkein itkien.
Miksi herra on minulle vihainen? Mitä minä olen tehnyt?
KALLIO
Sinä olet pirstonut minun ajatuksistani kaikki, mikä on ollut sinusta
kaunista, puhdasta ja siveellistä. Sinä olet täyttänyt sydämmeni
surulla ja sinä olet saanut minut epäilemään itse puhtauttakin.
Tiedätkö sinä, miksi sitä maailmassa sanotaan, sitä sellaista
tilannetta, johon sinä minua ehdotat?
MAIJA
Nukkumiseksi.
KALLIO huutaa.
Hävytön!
MAIJA
Miksi herra huutaa? Minä en ymmärrä enää mitään! Minä tarjoan herralle
yösijaa ja herra vaan suuttuu. — Mitä herra luulee minun tarkoittavan
sillä, että tarjoan oman vuoteeni herran käytettäväksi.
KALLIO vihaisesti.
— Mitäkö luulen? (Hämmentyy.) — — — Ettäkö — mitä luulen? —
(Selvittää.) — Minä luulen, että — että, minä en enää itsekkään tiedä,
mitä minä luulen! (Kävelee harmissaan.)
MAIJA
Herralla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että herra on kohta
sairas. Te puhuttekin jo aivan sekaisasti.
KALLIO
Luonnollisesti! Vähemmästäkin jo sairastuu! Vai luuletko sinä
kenenkään hermojen kestävän tällaista ijankaikkisesti.
MAIJA
Sitten on parasta, että herra tulee levolle — nukkuminen virkistää.
KALLIO terävästi.
No, niin. Minä tulen. Mutta jos sinä — — —? (Katsoo silmiin tyttöä ja
vaikenee. Tempaa sitten suuttuneena tavaransa ja huutaa koomillisen
kiukkuisena.) No, tule sitten!!! (Menee vasemmalle.)
MAIJA tempaa kapsäkin ja retuuttaa sitä perästä.
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö: Suuren talon takapihamaa. Perällä suuri ruispelto.
(Pienemmillä näyttämöillä sen voi ajatella vasemmalle ja perälle
vaan metsää tai niittyä.) Oikealla perällä »vilja-aitta», lännempänä
»luhti». Vasemmalla »aitan-seinämä», jossa pari ovea. Vieressä kyntö-
ja äestyskoneita. Luhdin luona kumollaan puuastioita ja penkki.
Ruispellon vieressä aita.
Tyyni elokuun ilta. Silloin tällöin karjankellojen kajahdusta ja
ruisrääkän ääntä. Hämärä. Taivaalla punainen punerrus.
KARKULAINEN Tulee oikealta risaisissa vaatteissa ja pussi selässä,
istuutuu luhdin luo penkille ja ottaa voileivän pussistaan, alkaen
syödä.
Kyllä se on sentään suurta, kun on hyvä omatunto — silloin ei epäile
mitään. Näiden rehellisten ihmisten keskuudessa minustakin alkaa
tulla rehellinen. — Minä jo kerjään. Vaikka rehellinenhän minä olen
ollut aina. Silloinkin kun olin herra ja johdin hallitusta, vaikka
se menikin sitten päin honkia. Enkä minä ymmärrä, kuinka minä olen
tullutkin niin riivatun rohkeaksi. Kuolemantuomio ja elinkautinen
vankeus niskassa ja minä melkein pyydän yösijaa taloissa. Toivottavasti
minä sentään pysyn aisoissa; sillä ei sitä tiedä liikaa luottaa
ihmisten rehellisyyteen. Kun vaan saisi tämän jalkapatikka-matkan
onnelliseen loppuun ja löytäisi itsensä Ruotsista, niin vähät muusta.
Sitten sitä taas voi hypätä jaloilleen, ottaa ohjat käsiinsä ja
huutaa alas, mikä ei miellytä. Ihanat unelmat! Ja tuhatta kilometriä
on taivallettavana! Mitenkäs se sanookaan runoilija: »Käyn päivällä
viitassa virttyneessä. Käyn juhlapukuun kun yö on eessä». Niin —
kun lasken pääni viljalaarin pehmoiselle patjalle, niin voiko muuta
kuvitellakaan, kuin hyvinvointia. Siellä ei kukaan minua häiritse yöllä
paitsi mahdollisesti tavallinen varas ja hänen kanssansa minä kyllä
voin tavata seitsemättä käskyä. Ja päivisin minä kerjään ja jatkan
matkaani. — Käyn päivällä viitassa virttyneessä. Käyn juhlapukuun kun
yö on eessä. (On lopettanut syöntinsä. Menee vilja-aittaan.)
MAJATALON EMÄNTÄ ja MAJATALON ISÄNTÄ tulevat oikealta, katsellen
ruispeltoa.
ISÄNTÄ
Mitä luulet äiti — ilmassa on jotakin?
EMÄNTÄ
Petolliseltahan se näyttää.
ISÄNTÄ
Kun ei tuota peltoa ehtinyt ylös ottaa!
EMÄNTÄ
— Mitä tässä muutakaan on ehtinyt!
ISÄNTÄ lohduttaen.
No, no. Nythän siitä pahasta on päästy. Huomenna leikkaamme. Esivalta
ja Eero voivat mennä Alataloon elonkorjuuseen, me toiset revimme tämän.
Kun se kerran tuo Luoja on antanut niin paljon ylös, niin antaa se
vielä tämänkin.
EMÄNTÄ
Jos ei sille pistä piru mieleen!
ISÄNTÄ
No, no äiti... Muista, että olemme kokonaan hänen vallassaan ja että
herra ottaa ja herra antaa — —
EMÄNTÄ
— Muitta mitä sanot, jos hän antaa sen komelianttarin meille takaisin!
ISÄNTÄ
— Johtajanko?
EMÄNTÄ
Johtajanpa tietenkin. Kysyin äsken Alatalosta, antoivatko herralle
asuntoa ja sieltä vastattiin, että ei!
ISÄNTÄ
Sitten pistän minä mustan puihin ja lähden maatalolle takaisin. Hänen
kanssansa minä en tule toimeen.
EMÄNTÄ
Sinä pysyt täällä. Kyllä minä hänestä selviän. Olen varustautunut jo.
ISÄNTÄ
Sitä epäilen. Tämä ei ole kauppa-gulassi, eikä kerjäläinenkään.
EMÄNTÄ
Vaikka hän olisi itse paholainen, niin selviän! — Minä en rupea herroja
palvelemaan. Olen riippumaton nainen, vaikka olenkin maalais-emäntä!
Onko tämä laitaa: »Piimää, emäntä — Juustoa, emäntä — Kirnumaitoa,
kuulkaas. — Kokomaitoa, pyydän», ja senkin seitsemän lajia, — niin,
ett'ei enää muutta saa, kuin yksi ihminen olla häntä passaamassa! —
Ei! Pellolle, Malja! Ei tässä ole aikaa jonnin joutaviin. Ja herua jos
pistää nenänsä minun talooni, niin teen siitä plinin!
ISÄNTÄ
No, no, no, no — äiti...
EMÄNTÄ
Ja sinulla on velvollisuuksia vaimoasi kohtaan. Aamusta iltaan raadan,
ja sinä vaan siellä miestesi kanssa. Minun luonani on sinun paikkasi!
Kalpaan minäkin muuta, kuin ainaista raatamista!
ISÄNTÄ
No, no — minä jään. Minä jään.
EMÄNTÄ
Ja siihen on vielä Maija. Alitalossa on Stiina ja Olli otettu
perheeseen, ensi pyhänä kuulutetaan. Meillä on myöskin velvollisuuksia
kasvatuslastamme kohtaan.
ISÄNTÄ
Mutta eihän hänellä ole sulhastakaan, jos ei tuota esivaltaa siksi
lasketa.
EMÄNTÄ
— Mattiako? — Tavoitteleeko se sitten Maijaa?
ISÄNTÄ
Kah, sitähän se. Puhui siitä vielä minullekin — että mitä minä muka
siihen.
EMÄNTÄ
Ja sinä tietysti vaan kuuntelit?
ISÄNTÄ
Kah, mitäpä minä muutakaan osasin — kun se vetosi vielä virkaansakin.
Taitaisihan se pystyä eukkonsa elättämään.
EMÄNTÄ
Ei kysymykseenkään! — Koko kylä jo nauraa hänelle ja hänen
hommilleen. Pitäköön virkansa ja menköön matkaansa. Täällä ei tarvita
vetelehtijöitä!
ISÄNTÄ
Niin no, sitähän minäkin siinä ajattelin — että antaa sen nyt touhuta.
Maijalle se lupasi asiasta puhua.
EMÄNTÄ
Ja minä kun tapaan Matin, niin annan minä hänelle ympäri korvia, mutta
en Maijaani. Minä se Maijalle miehen hankin ja minä se myötäjäisetkin
annan. Korven talon saa hän, mutta sulhasella pitää myöskin olla jotain.
ISÄNTÄ
Niin, onhan tuota mistä antaa. Se korven kolkkakin on jäänyt huonolle
hoidolle työvoimanvähyyden takia... No no, kun hyvä vävy tulee —
EMÄNTÄ
Ja se tulee! Mutta sinun on pysyteltävä enemmän kotosalla että minä
pääsen liikkumaan. Työt voit järjestää miestesi kesken. Korvella on
vanhoja talollisia ja sieltä se vävy tulee. Vai Matti! Ottakoon sen
karkulaisen kiinni, jota kirkossa kuuluutettiin ja näyttäköön mikä mies
hän on!
ISÄNTÄ
Siinä olisi Matilla kova pähkinä purtavana.
EMÄNTÄ
Ja vielä kovempi tulee korvella! Järjestän hänen käännettäväkseen
Korven maat. Kunhan kääntää siellä puolen sataa tynnyrin-alaa maata,
niin eiköhän halut karkoa.
ISÄNTÄ
— Olet sinä äiti — 'heh, heh... (Menee oikealta.)
EMÄNTÄ
Kehuu, kehuu! Jos siitä edes kerran tullisi jotain mutta kun se aina
supistuu — - (Menee perästä.)
KARKULAINEN tulee varovaisesti aitasta.
Olin kuulevinäni ääniä. — Keitä jumalattomia vielä näin myöhällä
liikkeellä on? (Tarkastaa seutua ja huomaa oikealla jotain.) — Aa,
majatalon väkeä. — Menkööt hornan kattilaan ja antakoot ihmisille
yörauhan! (Menee takaisin aittaan.)
OLLI ja MAIJASTIINA Tulevat vasemmalta pitäen toisiaan kädestä.
OLLI
— Sinä sitten menet luhtiin?
MAIJASTIINA
Niin, Olli. Aamulla on noustava aikaiseen viljan kimppuun.
OLLI haistelee ilmaa.
— Kun ei se vaan tuo ilma — — — on niin lämminkin ja pahaa tietävä.
MAIJASTIINA
Et pelkoa. Ja jos vähän sataakin, niin sen kestää.
OLLI
Kun ei se vaan tietäisi muuta...
MAIJASTIINA
Ettäkö valkean lykkäisi?
OLLI
Niin. Kuten tässä pari vuotta sitten. Tuollainen se silloinkin Oli' ja
aamuilla oli maa valkoinen.
MAIJASTIINA
Ja kaikki meni, niin rukiit kuin kauratkin.
OLLI
Aina perunoihin asti. Ja viime vuonna myöskin. Puolet sadosta saatiin.
Kyllä se kehno on, kun kehnoksi kerkiää.
MAIJASTIINA
— Mutta olihan se sille Paavollekin, muistatko, siinä laulussa, mutta
kun kärsimme ja teemme työtä, niin kaikki muuttuu hyväksi.
OLLI
Paavo parka. Siltä se meni kaikki aina siemenjyviin asti.
MAIJASTIINA
Mutta Paavo kaivoi ja voitti.
OLLI
Maija — sillä Paavolla oli muuten hyvä vaimo, muitta se epäili.
MAIJASTIINA
Niinihän se teki.
OLLI
Se luota epäili ja joutui epätoivoon.
MAIJASTIINA
Mutta minä en epäile.
OLLI
— Minä vaan tuota vertauksellisesti, niin, kuin kysyin — niin, että jos
sattuisi?
MAIJASTIINA
Niin', minä en joudu epätoivoon.
OLLI
Niin — että vaikka petäjäistä sitten — — —?
MAIJASTIINA
Niin minä pistän uuniin ja leivon.
OLLI
Niin — en minä muuta...
MAIJASTIINA ihmetellen.
Milloin sinusta on tullut tuollainen?
OLLI
Minkämoinen?
MAIJASTIINA
Juhlallinen kuin ylkä?
OLLI
— — Sen se — »ottiatuota» — mitä sinä tarkoitat?
MAIJASTllNA
Kun puhut min kauniisti?
OLLI
— — Kim se — »ottiatuota» — Kun me — »ottiatuota» — mehän »ottiatuota»
menemme naimisiin.
MAIJASTllNA
— Nyt se ottiatuota jää jo sinun veriisi! Oleppas tässä. Minä kutsun
Maijan ulos, että saamme puhua siitä roolista.
OLLI äkkiä.
Minä tulen sinne myöskin!
MAIJASTIINA varmasti.
Et. Odota täällä! (Katsoo ovelta.) — Maija!? — Maija!? — — — (Tulee
takaisin.) Maija ei die vielä luhdissa. — Kuule — mene nukkumaan, minä
puhun Maijan kanssa myöhemmin.
OLLI
— Tupaanko jo?
MAIJASTIINA
Tupaanpa tietysti! Isäntä arvellee, ties mitä vielä!
OLLI
— Mutta minä olisin — — —?
MAIJASTIINA
— Miltä sinä olisit?
OLLI
— — Maija, sinä et rakasta minua.
MAIJASTIINA ällistyneenä.
Mitä sinä nyt?
OLLI
Kun ajat pois, vaikka olen sulhanen.
MAIJASTIINA
Ole vouhkimatta, vanha mies! Täytyyhän sinun mennä maata.
OLLI
Mutta, minä en saa unta nyt!
MAIJASTIINA
Sekös sinulta unen vei, kun tavallisesti nukut kuin tukki.
OLLI rohkaistuen.
Minä tulen sinun luhtiisi, kun nyt kerran olemme kihloissakin.
MAIJASTIINA lyö kätensä yhteen.
Jestas tuota miestä. Ettet vähän häpee! (Polkasee jalkaansa.) — Maalta
ja paikalta!
Olli pakenee nopeasti perälle. Maija menee luhtiin.
OLLI tulee kuitenkin takaisin.
Se sitten on »ottiatuota» — mitähän, jos pilkistäisi... (Aikoo mennä
kurkkaamaan.)
MAIJASTIINA aukasee samalla oven.
— Mitä? Pääsetkö siitä!
Olli pakenee pois.
MAIJASTIINA
Katsos junkkaria! (Menee luhtiin takaisin.)
KARKULAINEN pilkistää ovella.
Mikä riivatun meteli täällä? Eihän tässä kristitty ihminen uskalla enää
päätään kallistaa... — Oh — taas joku. (Vetäytyy takaisin.)
MAIJA tulee oikealta perältä kantaen kapsäkkiä.
Höh, hoh, kylläpä painaa! — Pian vaan luhtiin ja sitten herran 'luo.
(Nostaa kapsäkin luhdin luo.)
MATTI virkapuvussa oikealta.
Siinäpä sinä oletkin! — Mitä sinä retuutat siinä?
MAIJA
Kah! — Pyykkiä, senkin kiiltonappi!
MATTI
Mutta tuohan on kapsäkki?
MAIJA
Panin kapsäkkiin, kun ei sattunut muutakaan käteen.
MATTI
Minne sinä nostat sen — minä autan sinua! (Aikoo.)
MAIJA torjuen.
Ei! Kyllä minä itse saan! — - Mitä sinä läksit?
MATTI
Jaa — minulla on suuri uutinen kerrottava, mutta mennään tonne sisälle,
siellä on parempi puhella.
MAIJA
— Mitä sinä meinaat mies?
MATTI
Tässä sattuu vaikka emäntä tulemaan.
MAIJA
Puhu tässä vaan, jos sinulla on jotain puhuttavaa!
MATTI
No, sama se. Esivalta Kukkonen on nyt jättänyt tämän ajallisen ja
siirtynyt isiensä tykö. Hän kuoli tunti takaperin ja minä olen saanut
tehtäväkseni saattaa tiedon piiriin vallesmannille.
MAIJA
Vai on Kukkonen kuollut!
MATTI
Kellistynyt on. Ja minä se olen, joka tästä lähtien kannan hien ja
vaivan teidän turvallisuutenne takia.
MAIJA
Vai on kuollut Kukkonen! No, sinä tietysti iloitset hänen kuolemastaan!?
MATTI
Iloitsen, minä? Mitä sinä Maija? Minä luonnollisesti iloitsen siitä,
että hänen vaellusaikansa on loppunut — sillä sanotaanhan sanassakin,
ei patsaat eikä napaa, vaan vahva virta vapaa. — Niin suuri on maailma.
MAIJA
Kunhan sinä et iloitsisi vaan muusta?
MATTI
En, en — kuule, Maija... Minä olen tässä tuuminut, että nyt kun minä
olen koko poliisikin, enkä vaan virkaatekevä — — (Lähentelee.)
MAIJA
Niinhän tuota kuulut olevan.
MATTI
Niin — ja kun minulla nyt on koko palkkakin, eikä vaan virkaatekevän —
— (Lähentelee.)
MAIJA kääntyy äkkiä.
'Mitä — sinä tarkoitat?
MATTI
— Maija. Tahdotko kuulla erään laulun, jonka minä osaan?
MAIJA
Ei tässä ole aikaa viisuja kuunnella. (Aikoo luhtiin.)
MATTI
— Ei, ei, elä! — Kuule!
MAIJA
Sano pian nyt! Minulla ei ole aikaa!
MATTI
Maija — — —? Minä olisin sinua kysynyt rouvaksi minulle?
MAIJA
— Poliisin rouvaksi!?
MATTI
Niin, katso. — (Polvistuu Maijan eteen.) Minä olen tässä tomussa ja
tuhassa edessäsi ja kosin sinua — kaunis kukkanen, laakerioksa ja
ihanin ruusu? Sano minulle nyt, jos tullet rouvaksi?
MAIJA on äkkiä jäänyt kuuntelemaan.
Joku tulee! Pian pois!
MATTI
Voi pakana! (Hyppää ylös.) Kuka — missä?
MAIJA on katsonut oikealle.
Se on emäntä! Tiehes heti!
MATTI
— Kuule — minä tulen sinun luhtiisi siksi aikaa?
MAIJA
Minun luhtiini! Ei sinne mahdu, sinne tulee herra!
MATTI hölmistyy.
— Herra? — Mikä herra?
MAIJA