Neljän seinän sisäpuolelle suljettuna, niin kuin hänen täytyi istua
työnsä ääressä pitkät illat päästä päähän, äidin alituisesti haukan
tavalla häntä vaaniessa, ei Sillalla ollut muuta keinoa kuin sitten
tehtaassa koettaa vahinkoansa korvata.
Siellä hänen vangittu halunsa yltyi semmoiseen hartauteen, että
oikein hänen silmänsä loistivat, ja aina myötäänsä kesti juttua ja
kuiskumista ja lavertelua noiden hänen erilaisten perikuvainsa --
Kristofan ja Gundan, reipaskäyntisen ruotsalais-Leenan ja kielevän
Jakobinen seurassa. Kun ei hän itse saattanut seuraan päästä, niin
täytyi hänen kaikissa tapauksissa edes saada tiedokseen, miten muut
olivat huvitelleet ja mitä heille muuten lienee tapahtunut. Sillä
tavalla hän eli muiden mukana, vaikka vasta heitä jäljempänä.
Luonnollista oli, että se oli Kristofa, joka kaikki tapaukset osasi
kuvailla jonkunlaisessa miellyttävän hurmaavassa valossa. Lyhyt
kävelyretki, arveltu kihlaus, karkelo-iltama, -- kaikki hänen vilkas
mielikuvituksensa muodosteli niin kummallisiksi sattumisiksi, joista
ei suinkaan sankaria puuttunut, -- semmoista mieltäjännittävää,
salaperäistä olentoa, jolla milloin oli sikari, milloin oli ilman
sikaria, milloin ei ollut tuntevinaan heitä, milloin iski silmää
heille taikka vaan hymyili! Tuommoinen kuvailtu henkilö saattoi olla
joku keikari kaupungista taikka sieltä tehtaiden konttoreista, joka
kuitenkin usein tuskin aavistikaan, että hänen tulonsa ja käyntinsä
pantiin sellaiseen värivaloon taikka synnytti semmoisia kuvitelmia
tyttötynkkäin sydämissä; -- jolla ei kuitenkaan ole väitetty, ettei
niitäkin olisi ollut, jotka sitä kyllä aavistivat ja kokivat juuri
sillä tavalla tarkoitustensa perille päästäkin!
Kun Kristofalla oli sellainen taipumus lankojen kehräämiseen,
kutoutui niistä suuria romaanipätkiä, jotka Silla, silmät selällään,
korjasi talteensa ja joita hän sitten jälkeenpäin kotona vielä
paremmin kehitteli.
Silla itse oli pieni romaani, niin kuin hän itse sitä ajatteli; --
mutta ei hän millään muotoa uskaltanut sitä Nikolaille kertoa!
Hänen täytyi pitää varalla, mennessään päivällisaikana äidilleen
jotakin Barbron puodista ostamaan, -- ettei Wejergang taas tehtaalta
palatessaan olisi poikennut sinne sikariansa virittämään!...
Edellisellä kerralla, kun hän taas oli hänet tavannut, oli Wejergang
nauranut ja kysynyt, oliko tuo mustasilmäinenkin jo tottunut
pakenemaan häntä? -- ja sanonut, ettei hän sentään niin kauhistava
ollut!... Olihan hän, Silla, ollut myötäänsä kadoksissa näinä
viimeksi kuluneina aikoina! Oli semmoisia, jotka kertoivat, että
hänen äitinsä säilytteli häntä häkissä jonkun vaarallisen sepänsällin
tähden -- oliko se totta, semmoinen?... Kun on nuorella tytöllä kaksi
noin mustaa silmää, ei hänen sopisi niitä kätkössä pitää...
Ei Silla ollut vielä asettunut häntä kohtaan juuri varsinaiselle
sotakannalle; -- mutta kyllä tiesi hän, nuori Wejergang, varsin
hyvin, että hän oli varoillaan ja vartoili siksi, miten kauan hyvänsä
sitten olisi viipynytkin, kunnes hän lähti puodista pois!
Se oli ikään kuin päivänsiinne korkean, suljetun lauta-aidan lävitse!
Muuten kului aika, päivä yhtäläisesti kuin toinenkin, muutellessa
tehtaan surinasta suoraapäätä kodin työhön, ja Holmannin matami oli
sangen tyytyväinen siihen hyötyyn, mitä hänellä, totta sanoen, oli
Sillasta tänä kesänä ollut! Että tytär siitä myötäänsä kelmeni,
vaaleni ja laihtui, ei se hänen mielestään niin mitään huomiota
ansainnut; se oli vaan todisteena siitä, ettei Silla ollut tottunut
säännölliseen, uutteraan työhön.
Niillä muutamilla kerroilla, joina Nikolai sai tilaisuutta lausua
sanasen hänelle, valitteli Silla surullisesti.
Hän kävi niin katkeraksi, että itki kertoessaan, mitä kaikkea ne
muut -- kaikki muut! -- saivat hyväkseen käyttää, mutta hän vaan
ei!... Ensin oli hän koko lapsuutensa ajan ja vuodet ollut kotonansa
maakerrokseen suljettuna, ja nyt -- kun hänen, taivas nähköön,
pitäisi jo täysikasvuinen olla -- oli hän suoraapäätä joutunut
tämmöiseen pakkotyöhön!
Kun hän sitten hetkisen aikaa oli synkkänä ja ikävystyneenä tätä
itkeskellyt, kävivät hänen tarkastelunsa toiseen suuntaan, ja hän
alkoi varsin kiihkeänä jo ennakolta ajatuksissaan kuvailla, miten
he sitten huvitteleisivat, -- hän ja Nikolai, -- kun hän kerran
kotoansa selviäisi. Hän pitäisi hauskaa, samoin kuin kaikki muutkin
nuoret; sitten saattaisivat he pitää hyppyjä omassa tuvassaan! -- ja
veneellä soutaa merelle iltasilla ja kalastaa, ja sunnuntaisin mennä
ruokakoppineen metsään ja huutaa ja hoilata niin kovasti, että vuoret
kaikuisivat...
Hän oli melkein hurjistunut, ja hänen silmänsä oikein säkenöivät, kun
hän ajatteli kaikkea sitä pakkoa ja työtä, jota hänen täytyi kestää.
Mutta jos ei hän jutellen sitä tyhjentänyt, mikä hänen sydäntänsä
täytti, näytti hän sortuneelta -- aina sortuneemmalta joka kerralla,
Nikolain mielestä. Hänen kasvoistaan kuvasteli, hänen nähdäkseen,
niin surullisen valittavainen muoto.
Ei ollut mitään muuta keinoa kuin purra hampaitaan yhteen ja takoa --
ja toivoa vapautuksen aikaa talveksi!...
Jörgine Korneliussen, joka asui lähimmässä naapuritalossa, sama,
joka neuloi suutareille -- hän oli sellainen hiljainen, siivo
tyttö! Hänen kanssaan saisi Silla seurustella, tuumi Holmannin
matami; hän alkoi, näet, tulla käsittämään, että silläkin asialla,
nimittäin velvollisuuksiinsa totuttamisella, myöskin saattaa olla
rajansa! Sunnuntaisin he voisivat vuorottain hyvin käydä toisiansa
tervehtimässä, sillä tavalla he olisivat heidän silmäinsä alla sekä
siellä että täällä!
Ja Holmannin matami salli vielä senkin lisäksi, että Silla eräänä
sunnuntaina saisi mennä kävelyretkelle alas kaupunkiin. Täytyihän
toki jotain huvia nuorilla ihmisillä silloin tällöin olla!
Silla oli koko viikon odotellut tätä sunnuntaita oikein kärsimättömän
hartaasti, juuri kuin lintu, joka on häkistä laskettava, ja sen aamun
koite valaisi suuria toiveita, mitä päivä mukanansa toisi...
Muhennus ja kaalikset eivät tuntuneet tänään ensinkään valmistuvan,
niin että olisi saattanut päivällistä syödä. Ja sitten vielä piti sen
jälkeen niin tuskastuttavan kauan odotella Jörgineä, jonka vaatetus
ei ottanut valmiiksi joutuakseen.
Vihdoinkin hän tuli, vyötäisiltä kurottuna ja virkattu rimssu
kaulassaan. Mitä laatua öljyä tahi rasva-ainetta se oli, jolla
hän oli hiuksiansa tahrannut, jääköön tässä mainitsematta.
Kuitenkin tunsi Silla itsensä ruskeassa olkihatussaan ja sileässä,
valkeassa kauluksessaan sillä hetkellä mitättömän arvoiseksi
hänen rinnallansa. Mutta siitä huolimatta hän kuitenkin kiirehti
käsikoukkuun ystävättärensä kanssa; -- nyt oli heidän lähteminen ulos
huvitteilemaan!...
Ja alaspäin kaupunkiin nyt mentiin, -- ja Silla pureksi kärsimätönnä
suitsiansa päästäkseen kylliksi aikaiseen, jotta voisi kaikkiin
päivän huvituksiin osalliseksi käydä.
Kaduilla ja puistoissa kuljeksi näin ylhäisten aikana, sunnuntain
iltapäivällä, suuri yleisö komeissa vaatteissaan edes ja takaisin
toinen toistaan katsellen; ja Sillalla ja Jörginellä oli kylliksi
aikaa toiselleen huomauttaa hienoimpia kuosivaatteuksia, --
erittäinkin noita leuan alla irrallaan kierteleviä ja sitten selän
taakse jälleen viskattuja pitkiä, valkeita, häilyviä huntuja! Tämän
lisäksi vielä valkeat olkihatut vaaleansinisine tahi vaaleanpunaisine
nauhoineen ja ruususolmuineen tulivat sitten heidän hartaimman
ihmettelynsä esineiksi.
He kävelivät ylöspäin, ja he kävelivät alaspäin, kadottivat
nähtävistään ja tapasivat uudestaan samat puvut ja samat jäykät,
tyynet sunnuntainaamat...
Tätä oli nyt jo niin kauan kestänyt ja kyllästyttävän moneen kertaan
nähty, ja Silla vaati, että mentäisiin johonkin muualle, jonka tähden
siis Jörginen johdolla tehtiinkin kävelyretki linnoituksen ympäritse.
Luonnosta he eivät välittäneet; he tapasivat vaan siellä ja täällä
jonkun väsyneen, kaikkeen kyllästyneen olennon, joka silminnähden ei
tiennyt, millä kuluttelisi tämmöisen sunnuntai-iltansa, ja sen tähden
aina toisinaan seisahtui ja tirkisteli ylös puihin.
Päivystäjä huusi pitkäveteisen komennussanansa. Se lähti juuri kuin
leveä haukotus hänen suustaan päivällislevon jälkeen. -- Tyynellä,
kirkkaalla vuonolla oli veneitä ja laivoja, jotka ajelehtivat veden
pinnalla päivän helteessä ilman tuulta...
Täällä ei ollut mitään nähtävää; ja sitten lähdettiin taas alaspäin
satamaa kohden.
Tyhjää oli sielläkin; sunnuntailepo vallitsi... Laivatkin olivat tipo
tiessään!
Taaskin retki ylöspäin kaduille!
Torilla oli koolla muutamia joutilaita voimia, jotka olivat keksineet
erityisen huvitilaisuuden sunnuntaikseen "nakkien kelloja" juuri
heidän takanansa kirkkoon soitettaessa, ja sinne kansaa kulkikin
iltasaarnaa kuulemaan. Väsyneinä, kyllästyneinä ja janoisina he
jatkoivat kävelyänsä pitkin katuja, kunnes ennättivät tuohon
kirjavaan ihmisvirtaan, joka pyrki alaspäin rantasillalle, missä
höyrylaiva herkeämättä tuli ja meni saatellen ihmisiä vuonon ylitse
saarille.
Tässä syntyi erimielisyyttä.
Jörginen mielestä oli siinä niin liian paljo väkeä, ja kentiesi
oli muutenkin sopimatonta mennä laivaan nyt, kun jo alkoi olla
myöhäistäkin.
Mutta Silla arveli, että he olivat nielleet tomua jo kylliksi kauan
kaduilla, ja että heidän kyllä sopisi käyttää hyväkseen se lyhyt
aika, mitä vielä oli jäljellä. Vai haluttiko kentiesi Jörgineä palata
kotiin tyytyväisenä siihen huviin, mitä hänellä oli ollut?
Vilvakalta ja raittiilta tuntui istua ilmanvirrassa siellä
höyrylaivan kokassa ja lepäillä hiukkasen turhanpäiten kierreltyään
ympäriinsä helteisessä ilmassa!
Sitten astuttiin tästä täyteen tungetusta höyrylaivasta maalle
saareen, missä väki jälkeenpäin katosi moniin varjokkaisin
lehtikujiin.
Heti maalle tullessa viittoi suuri huvipaikka, joka siinä koko
lahdelmaa vallitsi, tulijoita luokseen houkutellen, kaikki portit
selkko selällään, ja hyppysoiton säveleet virtasivat sieltä menijätä
vastaan. Siellä sisäpuolella oli iloa ja elämää!
Silla seisahtui kurkistellakseen sinne ja soittoa kuunnellakseen,
mutta pahasti suuttuneena tempasi Jörgine hänet mukaansa.
Että säädyllinen tyttö pysähtyy semmoiseen paikkaan!...
Silla astuskeli hitaasti mukana; he kuulivat hyppysoiton ilahduttavia
ja kiihdyttäviä säveleitä koko matkan kulkeissaan lauta-aidan
vierustaa, ja Silla ahmi niitä molemmin korvin, ja veri aaltoili
tahdin mukaan hänen suonissaan.
Vähäistä ylemmäksi, missä polku poikkesi toisaalle päin, jäi hän taas
seisomaan; ei hän voinut jättää kuuntelematta soitantoa, ja suututti
Jörgineä vielä silläkin, että meni ihan lauta-aidan viereen saakka ja
yritteli sisäpuolelle tirkistellä.
Jörgine uhkasi heti paikalla hänet jättää!... Hänen täytyisi
kuitenkin säilyttää kunniatansa eikä seistä siellä! Hän puolestansa
pitäisi itseänsä liiaksi hyvänä ja olisi liian arka kunniastansa edes
kuunnellaksensakaan tuommoista elämätä ja menisi mieluummin siitä
niin etäälle kuin mahdollista olisi!...
Hän oli sanomattoman katkera.
Mutta ei Silla todellakaan voinut käsittää sen hiukkaistakaan heidän
kunniansa kirkkautta himmentävän, jos he siinä hetkisen seisoisivat
ja kuuntelisivat!... eikä senkään, millä retkillä he olivat!... Missä
oli hiukkanenkaan iloa ja elämää, siinä piti heidän kait sulkea
silmänsä ja pistää sormet korviinsa! Mutta missä oli niin "sopivaa
ja säädyllistä", siellä heillä myöskin oli huvia ollut niin sangen
niukalta!...
Ja hän tahtoi heti antaa kiiltävän kaksitoistaisen, jos Jörgine
saattaisi mainita hänelle soveliasta huvia, kun he saivat vapaan
päivän -- he olivat nyt hakeneet semmoista sekä kauan että uutterasti!
Hän meni etemmäksi...
Jörginen laskun mukaan oli vielä hyvää aikaa, ennen kuin iltaliike
huvipaikoille alkaisi -- ja he käyttivät sen tehdäkseen muutamia
kävelyretkiä tiellä, menemättä kuitenkaan kauemmaksi, kuin että he
aina saattoivat pitää höyrylaivan nähtävissään ja ajoissa ennättää
tuohon suureen väkijoukkoon, joka väsymättömän kärsiväisenä seisoi ja
odotteli rantasillalla.
Väsyneinä, tuskaantuneina ja perin rasiintuneina he viimeinkin illan
kuluessa saapuivat kotiin, jossa sitten tapahtui niin, että Silla,
juuri kun hän teki äidilleen tiliä kaikista niistä paikoista, joissa
he olivat olleet ja huvitelleet -- uinahti tuolille, jolla hän istui.
Hän tunsi taaskin verensä aaltoilevan soitannon mukaan, ja hän uneksi
tanssijaisissa olevansa...
* * * * *
Tuli oli hulmuellut niin mainion rattoisasti Barbron asunnon uunissa
jo kaiken ajan syyskylmien kestäessä, vaikka muut ihmiset, kun
ei heillä enää ollut parempaa neuvoa, vasta nyt olivat aikeissa
lämmitykseen ryhtyä.
Senpä vuoksi siellä tuntuikin niin herttaiselta seistä ja kiikkua
ja laverrella myymäpöydän ääressä, ja vieläkin herttaisemmalta se
tuntui niille valituille, jotka olivat siksi onnellisia, että heitä
kutsuttiin ryyppimään kuppinen kahvia.
Mutta viime aikoina ei Barbro lähimainkaan ollut niin tasaisella
tuulella kuin ennen. Myötäänsä vaihteli hänen mielialansa; milloin
hän oli luonnottoman saita, niin että siltä näytti, kuin olisi
tahtonut joka suurimon ja kahvipavunkin lukea, ja toisina päivinä
taas, hyvällä tuulella ollessaan, hän oli oikein määrättömän
runsaskätinen ja aulis sekä vieraita että ostajia kohtaan.
Syynä lienee ollut mikä tahansa; mutta varmaa vaan on, että hän aina
toisinaan yksin ollessansa vaipui mietteisiinsä... Sokeri-, suurimo-,
jauho- ja kahvilaskut olivat jo taas ovelle ennättäneet.
Raha-arkku kuitenkin oli soveliaampi kaikkeen muuhun kuin tuommoiseen
suoritukseen; se rutisi ja narisi joka kerta; kun hän päivän kuluessa
sen auki veti tahi kiinni sulki.
Mutta aika kiirehti herkeämättä eteenpäin; -- ja tuvan uunissa tuli
hulmusi myötäänsä niin rattoisasti, näyttäen siltä, kuin ei olisi
asujalla hätäpäivääkään ollut.
Ja niin pitkälle oli jo menty, että ylihuomen oli maksupäivä!
Barbro oli hänen luonteelleen vallan tavattoman kiihkeä. Hän oli
toivonut voivansa saada vielä kaikkein viimeisintä maksuajan
pitennystä ja oli sen tähden pannut toimeen jo kauan tuumitun
hyökkäyksensä kauppiasta vastaan siellä kotona hänen omassa
konttoorissaan, mutta oli kärsinyt perinpohjaisen tappion. Jos ei hän
nyt suorittaisi lupauksiensa mukaan, joita hän jo useampiakin oli
antanut, niin! -- no niin, siltä se nyt näytti, siitä päättäen, mitä
hän oli kuullut, että pyörä oli kerrassaan pysähtyvä!
Juuri tämä asia se oli, jota Barbro, levotonna kuin kuumesairas ja
kylähattu vielä päässään, nauhat solmusta irroilleen laskettuina,
edes ja takaisin ovessa käyden selitteli Nikolaille, joka istui
keittiössä.
Nikolain naamasta ei juuri voinut huomata, että hän mitään keinoa
tietäisi. Päin vastoin, hän istui kumarruksissaan, huulet yhteen
puristettuina, ja tirkisteli lattiaan sekä viipotteli peukaloitaan
toisensa ympäri. Otsatukka samoin kuin olkapäiden asemakin sekä koko
muoto näytti vastahakoiselta.
Barbro istui keitin-uunin ääreen; hän hengitti raskaasti ja huokaili
sydämen ahdistuksessa...
Pakko-otto tästä seuraisi, niin totta kuin hän eli!... ja
kahdeksanneljättä taaleria se summa vaan oli!
Nikolai tiesi kyllä hyvin, minne äiti nyt tähtäili, ja että hän vaan
odotteli, -- jotta hän, Nikolai, lausuisi sanasen, johon kävisi
kiinni iskeminen. -- Mutta ne rahat, mitkä hän oli kokoon haalinut,
nepä nyt eivät ottaisikaan irtautuakseen! Kyllä hän tiesi, mitä
tahtoi, -- tuo liike menisi sillä tavalla vaan enemmän ja enemmän
takaperin vielä sittenkin!
Barbro huokasi raskaasti... Hän saattaisi yhtä mielellään madella
kerrassaan maan mustaan multaan!
Nikolai vaan naputteli sormiaan ja tirkisteli oikein järkähtämättömän
päättäväisenä permannon rakoon.
Kun hiljaisuutta oli kestänyt jo kärsimättömän kauan, niin että
Barbro oli siitä varma, ettei vastausta tulisi, alkoi hän hiljaa
itkeä.
Hän oli sentään ajatellut, nyyhkytti hän, että kun hänellä oli poika,
joka oli mestarisälli, niin ei hänen tarvitsisi kuitenkaan olla
varsin turvatonna maailmassa!
"Tiedäthän sinä, äiti, miten surkeasti itse tarvitsen killinkini!"
Ja taaskin vastahakoista hiljaisuutta, ja Barbron puolelta
nyyhkimistä ja silmäin kuivailua.
"Olisi kentiesi syytä ottaa punnitakseen, kannattaako tuo kauppa!"
virkahti viimeinkin Nikolai varovaisesti.
Tahtoisiko sitten Nikolai, että hänen pitäisi heittäytyä nurin
niskoin kuin lehmä, joka jouluksi teurastettiin? huudahti hän
sortuneella äänellä. -- "Eikä rahaa tätä enempää!"
"Minä vaan tarkoitin, että parasta olisi ajoissa lakata!"
Mutta nämä sanat sattuivat kuin tulikipinä ruutiin; Barbro nousi,
punaisena kuin tiilikivi... Vai niin! Siis vaati _hänkin,_ että hänen
pitäisi ovensa sulkea!
Jotenkin samaan tapaan kuin hänen äsken mainitsemansa hyödyllinen
eläin, kun se itsensä irti riuhtaisee ja tiehensä laukkaa, ryntäsi
hän huoneesensa ja sieltä sitten samaa tietä keittiöön takaisin...
Mutta jos Nikolai luuli hänen aikovan masentua ja lyövän rukkaset
pöytään kaikkein ihmisten pilkaksi ja ilveeksi, niin kauan kuin hänen
tarvitsi ainoastaan mennä ja ottaa omalta Ludvigiltansa lainaksi niin
paljon kuin halutti vaan, -- niin siinä hän suuresti erehtyi!...
Barbro oli nyt varsin hurjalla päällä. Ei hän tahtonut enää toista
kertaa suorastaan häviöön joutua Nikolain tähden! Siinä oli kyllä jo
riittämään saakka, kun Nikolai jo kerran maailmassa oli hänet puulle
paljaalle saattanut. -- Nii-in, ei tarvinnut ensinkään Nikolain siinä
istua suu auki eikä ammotella häntä kuin härkä uutta porttia!...
Minkä tähden hän joutui karkoitetuksi Wejergangin perheestä, jossa
hän niin mainiosti eli, eikö juuri sen vuoksi, että Nikolai oli
iskenyt nyrkkinsä pääkonsulin Ludvigiin?... Nii-in, hän sai ihmetellä
niin paljon kuin tahtoi, mutta juuri sen tähden hän onnellisesta
olostansa avaraan maailmaan turvatonna karkoitettiin... Ja kun
sitten viimein siksi tuli, että Nikolai olisi kyllä saattanut häntä
hiukkasen holhota ja auttaa, -- silloin oli hänellä jo toinen, kenen
hyväksi rahansa uhrasi!
Mutta se oli tässä kiusallisinta, että Nikolai vielä tahtoi kieltää
häntä sen luokse pakenemasta, joka oli yhtä hyvä kuin hänen oma
lapsensa, kun nyt hätä päälle pakkasi!
Siitä ei kuitenkaan mitään tulisi! Jos ei _Nikolai_ tahtonut häntä
auttaa, niin saisi tyytyä siihen, että hän turvautuisi häneen,
joka voisi, nyt, kun on ratkaistavana, oliko puoti ja tulonlähde
suljettava!...
Ei... sielunsa ja elämänsä kautta, konkurssia ei hän tahtonut
tehdä, ei! -- Hän löi nyrkkiänsä pöytään, niin että vaskirahat
kassalaatikossa hyppivät.
... Hyvä oli sentään, että tämä tapahtui tällä viikolla, sillä
seuraavalla lähtisi Ludvig ulkomaille pariksi kuukaudeksi, niin hän
oli itse sanonut siellä Barbron luona ollessaan toispäivänä, niin
että hän ja Sillakin sen kuulivat.
Nikolai oli kovin vaalea. Hänen suupieluksensa vavahtelivat, ikään
kuin olisivat värisseet, ja hän pyyhkäsi pari kertaa otsaansa
kädellään...
Pitkäveteinen silmäys kohtasi äitiä; tuntui siltä, kuin Nikolai olisi
pelännyt alkavansa kammota häntä!
"Sinä saat rahat!"
Nikolai tunsi, että itku tinki ylös hänen kurkustaan, ja hänen
täytyi olla varoillansa päästäkseen tiehensä, ennen kuin se ilmoille
purkautuisi!
Siinä oli taaskin viivytystä hänelle ja Sillalle kevääsen saakka! --
Ja kuka tiesi, mikä siitä lopuksi tulisi?...
Hänen kätensä vapisi ja hapuili oven ripaa tavoitellen.
* * * * *
Tuo uusi selvitys, minkä hänen äitinsä niin odottamatta oli ilmoille
tuonut, että nimittäin se oli hän, joka hänen koko menestyksensä oli
nurin keikahuttanut, tuli vielä painavaksi kiveksi hänen kuormansa
päälle.
Siveellisenä tappiona se häntä masensi. Hän ei voinut poistaa
mielestään sitä ajatusta, että siinä oli jotakin todenperäistä. Hän
tunsi itsensä nulomieliseksi ja käveli ympäriinsä alakuloisena.
Taaskin oli häitten toivo luiskahtanut vuosineljänneksen
tuonnemmaksi!... ja jos äiti vieläkin pyytäisi, taikka oikeammin
kiristäisi häneltä rahoja tuohon lamaantuvaan kauppaliikkeesensä, --
mitä hän silloin tekisi?
Tämä tuntui ihan toivottomalta työltä, ja epätoivo alkoi hänet
valtaansa saada.
Kun hän korjasi killinkejään läkkilaatikkoon sunnuntaisina, tapahtui
se sangen katkeralla mielellä. Saattoi pian sattua niin, että äiti
tulisi ja nielaisisi koko summan -- johon hänellä kait oli oikeus,
koska hän kerran aikoinaan oli äidin onnen hävittänyt!
Nikolai oli aina ajatellut, että kun siksi tulisi, niin olisi kait
hän se, jolle äidin olisi siitä lasku suoritettavana, että oli hänet
semmoisena maailmaan tuottanut, ettei käynyt edes isää hänelle
osoittaminen, ja sen lisäksi vielä sillä tavalla hänet hyljännyt.
Mutta nyt se asia näyttikin ihan päinvastaiselta! Hänen äitinsä ynnä
hänen kaikkinielevä kauppansa oli se pohjaton kita, joka säälimättä,
oikeuteensa nojaten, koko hänen elämänsä onnen ahmi.
Hän alkoi jo varsin tuskastua elämäänsä!
Samalla aikaa hehkui ja kyti hiljainen kapinallisuuden tuli hänessä,
vaikka se, kun hän rehellisesti työskenteli totuuden perille
päästäkseen, kestikin kotvan aikaa, ennen kuin se ilmoille leimahti.
Pitäisikö hänen sallia, että Sillakin samaan kitaan hinattaisiin?
Vastaus leimahti heti selvänä esiin, niin että liekit sekä loistivat
että liipoivat: --
Ei, niin kauan kuin oli repalekaan jäljellä siitä, jota Nikolaiksi
nimitettiin!
Ja mitä hänen äitiinsä tuli, että hän, Nikolai, kentiesi olisi ollut
syypää hänen onnettomuuteensa... Eikö hän sitten olisi saanut pitää
puoliansa; pitikö hänen vaan olla syljettävänä ja poljettavana, niin
kuin nyt taas oli käymäisillään? Hänen äitinsä, suuri ja karkea, niin
kuin hän oli, tulisi tuolla kaupallaan vaan istumaan kuolijaaksi
heidät, sekä hänet että Sillan... Heillä ei olisi edes lupaa eikä
oikeutta valittaakaan!
Mutta sitäpä ei nyt sentään suvaittaisi!
Hän oli Wejergangia kurittanut, ja nyt hän vaan katui, ettei ollut
sitä tuntuvammin tehnyt. Kun hän oli kerran maailmaan joutunut,
tahtoi hän myös ihminen olla -- vaikkapa sitten jäljestäpäin häneltä
pään veisivät! Eikä tuon lamaantuvan kaupan kannattamiseksi enää
killinkiäkään hänen läkkilaatikostaan ripoisi! Jos äiti joskus
maailmassa tulisi muuten ravinnon ja holhouksen puutteesen, niin
suotaisiin hänelle kyllä sija hänen omassa majassaan; mutta ettäkö
hän saisi estää häntä saamasta omaa majaa, -- ei, kiitoksia!
Hänestä oli sukeunut toisellainen mies, sitten kun viimeinkin oli
tästä selville päässyt: niin, häntä nimitettiin Nikolaiksi, ja hän
oli Ellingsenin matamin mestarisälli!