Talvi oli kulumassa.
Oli Helmikuun alkupuoli ja markkinat. Kaduilla vilisi ihmisiä, ja
leudolla ilmalla oli lumi kulkevain jaloissa tuhkajauhon kaltaiseksi
muuttunut.
Kirjava rivi markkinakojuja ulottui torilta torille. Torvet
räikkyivät, ilvehtijät huusivat, arpapeli kävi kulkuaan, huutajat
ulvoivat, soiton törähdykset hyökyaaltoina ilmassa rämisivät -- ja
kaiken tämän lisäksi ympäri kaupunkia juhlailuja, tanssia ja iloa
myöhäiseen yöhön saakka!
Soiton ja metelin humu kuului etäälle tehtaan seuduille saakka...
Iltasilla loisti kaupunki erityisesti lisätyssä valossaan.
Koko ilma tuntui oikein hurmaavalta -- ja moni kärsimättömästi
ikävöivä sielu, jota ankarasti silmällä pidettiin, kuljeksi siellä
ylempänä sillä aikaa, kun yllin kyllin irtonaista joukkoa sieltä
alaspäin virtaili.
Vuosi vuodelta tiesi huhu aina enemmän kertoa noista suurista
markkinatansseista, torvisoitosta, puutarhain värillisistä lyhdyistä
ja keikaripohatoista, jotka suunavauksista huolta pitivät. Se kiusasi
ja vietteli...
Jo toisena markkinapäivänä tuli Kristofa, intoa täynnänsä, ja hänellä
oli pääsymaksu sekä itseänsä että Gundaa ja Sillaa varten -- rahaa
sekä pääsylippuun että makeisiin! -- kaikille kolmelle!
Hän tekeytyi sangen salaperäiseksi... laverteli koko ajan eräästä
henkilöstä, jota ei hän -- ei milloinkaan! -- uskaltaisi ilmaista.
Silla ei ollut vielä koskaan missään sellaisessa ollut, oli
korkeintaan seisonut ulkopuolella niitten hartaitten mielittelijäin
joukossa, joitten täytyi tyytyä vaan katselemaan noita värillisiä
lyhtyjä ja kuuntelemaan soittoa. Nyt oli viimein hänellekin tilaisuus
tullut.
Oi! -- kunpa vaan uskaltaisi!...
Hän oli koko aamupäivän levoton ja kaksi punaista pyöreätä täplää
poskillaan.
Päivällisaikana tuli hänen äitinsä väsyneenä ja hengästyneenä
alhaalta kaupungista.
Hänen oli täytynyt Antonisenille luvata markkinaviikon seistä
leivospöydän ääressä torilla ja olla avullisena myynnissä! --
Kyllä ne olivat kalliita rahoja, joita täytyi ansaita tuollaisessa
hälinässä ja melussa; mutta hän täyttäisi sentään velvollisuutensa!
-- ei ollut hänellä tapana uupua, kun killinkikään oli ansaittavana!
Koju suljettaisiin ja leivokset korjattaisiin vasta kahdeltatoista
yöllä, niin että hänen täytyisi nyt pariksi yöksi sinne alhaalle
jäädä...
Sillan korvat alkoivat soida ja suhista; -- näytti siltä, kuin
olisivat ovet itsellään hänen eteensä auenneet! Nyt saattaisi hän,
jos haluttaisi...
Jo rupesi melkein peloittamaan...
Juuri kun hän iltapäivällä, kori käsivarressaan, meni kadun poikitse,
astui Wejergang yhtäkkiä ihan läheltä hänen ohitsensa.
Silla oli vähällä säikähdyksestä parahtaa. Hän oli siis jo
palannut!...
Ei hän uskaltanut vilkaistakaan ylöspäin, uskoi vaan punastuvansa ja
tunsi ohitse mennessään, että Wejergang hymyili ja terävästi häntä
tirkistelijä sitten nyykäytti päätään.
Hän tunsi hienon sikarin hajua ja luuli huomanneensa, että hänen
vaatteensa ikään kuin narisivat hänen liikkuessaan, joka kaikki hyvin
liittyi siihen, millaisiksi hän Kristofan kummallisten kertomusten
mukaan oli hienot herrat kuvaillut...
Se oli hän, joka pääsyliput heille oli antanut, siitä hän oli nyt
ihka varma!
Hänen sydämensä löi ja hypähteli, ja ihan täyteen se jo tuli
kaikenmoisia tuumia ja aikomuksia sekä sinne että tänne päin...
Kotiin hän tuli niin hajamielisenä, että Holmannin matamin täytyi
vihdoinkin kysyä, oliko hän jo kokonaan tauonnut järkeänsä
viljelemästä.
Hän luikahti seisomaan ja tirkistelemään pesukaapin ylitse
kuvastimeen...
Hänen silmänsä, olivatko ne noin hirveän mustat?... Pisamia tuossa
kyllä oli. Oli tosin keinoja pisamia vastaan... mutta noin paljolle
kuin niitä näytti olevan, mitäpä niille nyt voi... Vanha kuvastimen
lasi oli niin täynnä pilkkuja ja koloja elohopeassa!...
Holmannin matami näki ihmeekseen Sillan seisovan ja hankaavan ja
henkivän ja puhdistavan kuvastinta. Uusi into oli kait tyttären
sydämessä herännyt!
* * * * *
Kolmannen markkinapäivän iltana astuskeli Nikolai lyhtyjen valossa
ylös tehtaalle päin. Hän oli pitänyt omia markkinajuhliansa,
ostanut neuloma-arkkusen, jolla aikoi odottamatta Sillaa ilahduttaa
-- kuvastinkin oli siinä kannessa -- ja iltapäivällä hän oli sen
kiskoittanut ja vielä hienon lukunkin siihen sovittanut.
Tottapa onnistuisi jollakin keinolla häntä tavata ja näyttää se
hänelle; -- niin helposti se aukesi ja sulkeutui kuin rasvattu, ja
säntilleen kävi lukkokin!...
Ja sakset ja neulasäiliön hän oli sinne sisään pannut. Itse saisi
Silla avaimen talteensa, mutta arkkusen ottaisi hän säilyttääkseen.
Nenäliinaan hän oli sen käärinyt ja pannut vielä kaksi leivosta
päällepäin, niin että tarvitsisi olla viisasta älykkäämpi, joka
saattaisi keksiä, että se olisi mikään muu kuin työkalu-mytty, jota
hän kanniskeli!...
Hän meni varsin lähelle äitinsä akkunaa, josta valo toisti, ja koki
tirkistellä, olisiko Silla kentiesi sattumalta siellä myymäpöydän
ääressä, ja kuljeskeli sitten huoletonna ympäriinsä ylös ja alas
katuja pitkin.
Täällä oli niin ihmetyttävän tyhjää, tuskin ihmistä näkyvissä tänä
iltana!...
Ja -- kuinka tarkasti hän tirkistelikään portin ja aidan raoista --
ei ollut hänessä miestä keksimään valoa Holmannin matamin asunnossa!
Kun hän oli kaikki keinonsa koitellut, asettui hän sitten
kokonaiseksi pitkäksi tunniksi vartioimaan siihen, missä tiet yhteen
kävivät ja siitä jatkuivat karjakartanoon.
Mutta tänä iltana ei ollut onnea pahaakaan, -- siinä hän sai kävellä
neuloma-arkkuineen!
Koko katu oli pimeä, paitsi vähäistä alaa lyhtypatsaan ympärillä.
Siellä meni joku... se oli hän!
Nikolai kiirehti.
Ei; se oli vaan tuo Jakobine, jonka kanssa Silla suvella niin usein
kuljeksi!
Eipä missään tapauksessa olisi haitaksi, jos kysyisi häneltä.
"Eiköhän Holmannin matami liene kotona tänä iltana?" kysyi hän
tervehtien.
"Ei; hän istuu markkinoilla myymässä."
Nikolai tuli oikein iloiseksi tuosta hauskasta uutimesta; -- hän
saattaisi siis huoletta mennä majaan ja tavata Sillaa!
"... Ja kun kissa on poissa, hyppivät hiiret pöydällä!" jatkoi
Jakobine. -- Että sepänsälli siellä Sillaa vaaniskeli, se oli nyt
yleensä tunnettu asia, ja Jakobinen suuttumus siitä, että hänen
kolme ystävätärtänsä oli saanut pääsöliput, eikä hän, puhkesi nyt
ilkikuriseksi pilaksi: -- "Ja Silla on myöskin mennyt kävelyretkelle
kaupunkiin," sanoi hän.
"Sillako?"
"Miks'ei? Istuuhan Holmannin matami pakkasessa ja polkee ja
tömiskelee jalkojaan tuolla alhaalla kojussa; miks'eikäs tytär tekisi
samoin markkinatansseissa?" -- Jakobinen täytyi nyt sukkeluuksiakin
tavoitella.
"... Varsinkin kun hänellä luultavasti on semmoinen, joka tahtoo sekä
hänen kanssaan tanssia että suorittaa kulut!" singahutti hän vielä
Nikolaille, joka seisoi siinä ihan ällistyneenä.
"Kuka sinulle sellaisia valheita on ladellut, tyttö hupakko?"
"Jos minä valehtelen, niin tekee Kristofa samoin! -- Ja että Silla
meni alaspäin hänen ja Gundan seurassa pari tuntia sitten, sen minä
näin itse omin silmin... Ja hänellä, jota minä tarkoitan, on kyllä
varaa laittaa markkinahuvia sekä kolmelle että kuudelle... Mutta
ehkäpä he menivätkin raamatunselitykseen!" lisäsi hän ja vilkutti
toista silmäänsä.
"Mitä sinä lavertelet? Punnitse tarkoin sanasi!" huudahti Nikolai
kiivaasti.
"Oh-hoh" nauroi hän; "etpä tosiaankaan ole niin vieras hänelle --
olettepa melkein sukulaisia... Ja suurellisiapa sitä ollaankin! --
sen saimme kyllä silloin suvella äidiltäsi kuulla, kun hän sai hänen
maksamaan sen hienon mustan hameen, eivätkä he enää tahtoneet ta'ata
hänelle neulomatarpeita kaupaksi"...
Nikolai oli kylliksi kuullut. Hänen äitinsä oli hänestä melkein
verenkin imenyt... ja sitten -- kuitenkin hänet pettänyt!
Tästä hetkestä ruveten hän alkoi katsella häntä välinpitämättömyyden
kylmässä valossa.
Ei hän ollut koskaan hänelle mikään äiti ollutkaan -- ei milloinkaan
hänestä rahtuakaan välittänyt!... Mitä hän oli äidin hellyyttä
tuntenut ja siitä ajatellut, se oli vaan pelkkää luulottelua ollut!
Ei hän tiennyt, oliko itse tullut ajatelleeksi tuota nimeä, vai
Jakobineko sen olisi maininnut, mutta se soi hänen korvissaan kuin
tyhjä alasin vasaran alla hänen kiirehtiessään alaspäin:
"Ludvig Wejergang!"
Äidin hän oli ryöstänyt häneltä jo hänen varhaisimmassa
lapsuudessaan... riistäisikö hän nyt vielä Sillankin?
Asia rupesi jo viimein hänestä tuntumaan mahdottomalta, ja hän
hiljensi vauhtiansa.
Tuo Jakobine oli aina ollut niin täynnä juttuja ja valheita!
Puhe Sillasta oli vaan pelkkää juorua ja hölynpölyä!... Että nuo
kolme tyttöä olivat lähteneet kävelyretkelle vähäsen markkinoita
katsellakseen, siinä nyt ei sentään niin mitään moitittavaa ollut!
-- ja sitten luulotteli tuo suulas Jakobine, jota he eivät seuraansa
huolineet, että he olisivat kaikin kolmisin markkinatansseissa!
Hi-hi-hi! Kait se oli Silla, joka sen oli keksinyt! -- Kyllä hän
kertoisi vielä Sillalle sen oikein oivaltaneensa heti samassa, kun
Jakobine sitä hänelle juorusi!
Hän pudisti päätänsä; hetkisen aikaa hän tunsi olevansa niin
sanomattoman rauhallisella tuulella, ja sitten hänen ajatuksensa
jälleen katkerina äitiin palautuivat. Mutta -- eipä saattaisi olla
haitaksi, jos menisi sinne ja vähäsen kurkistelisi ympärilleen; --
lienevät piankin pistäytyneet ulkopuolelle soittoa kuuntelemaan! --
Patarummut jymisyttivät ulkona huvipaikalla iloa ilmoille pitkäin
matkain päähän. Viereisessä eläintarhassa räikkyi korvia särkevä
vaskitorvi ja ulkopuolella seisoi kansaa katu mustana.
Ei ollut helppoa arvata, minkä tähden se häneen sillä tavalla
vaikutti; mutta sangen levottomaksi hän tuli jälleen.
Valaistulla portilla levittivät lekkuvat lyhtyrivit ja muut
tulitusneuvot epävakaista valoansa rankassa, tuulisessa ilta-ilmassa;
niitä näytti himmentyvän ja sammuvan milloin puoli riviä, milloin
kokonainen, ja leiskahtavan jälleen ja luovan lisääntyvää valoansa
hangelle ja ihmisjoukkoon, jota taukoomatta sisään virtaili.
Täällä pääsi liikkumaan ainoastaan askel askeleelta; mutta vitkalleen
eteenpäin pujotellessaan hän katseli ympärilleen ja urkki silmillään.
Tunteakseen sen olennon, jota hän vaaniskeli, tarvitsi hänen nähdä
vaan vilahdukselta.
Ei ollut häntä ainakaan noitten joukossa, jotka tuolla ulkona
seisoskelivat!...
Oli melkein ikävätä nyt, kun kerran oli toivonut häntä tapaavansa!
Hän alkoi jo tuumia kääntyvänsä ylöspäin markkinakojuille etsiäkseen
häntä sieltä, ja hänen silmäyksensä liitelivät nyt vaan huolettomasti
sinne ja tänne.
Tuo?... tuo, joka noin nauroi ja punotti tuolla puutarhan puolella,
jolla oli pyöreä hattu ja sieppuranpätkä kaulassa ohuen nutun päälle
-- se ei ollut kukaan muu kuin Gunda!...
Hän pidätteli hengitystään ikään kuin varroten heti samaa tietä
näkevänsä muitakin jossakin tuolla pyörteessä lamppujen välillä!
"Onko teillä pääsylippua? -- Puutarhaanko vai tanssihuoneesen?"
kysyttiin portilla.
Nikolai olisi mieluummin ottanut pääsyliput kumpaankin, mutta ne
killingit, mitä hänellä oli mukanansa, riittivät vaan puutarhaan. --
Lamppurivit loistivat kahden puolen lumeen luotuja polkuja aina
täyteen ahdetun ravintolan edustalle saakka, ja sen toisen kerroksen
akkunasta kaikui naisen kirkuva sopraano-ääni, jota silloin tällöin
raivoisat kättentaputukset säestivät!
Tuonnempana puutarhassa valaistun katoksen alla kiehtoi täyteen
ahdettu hoijakka ympäriinsä korvia pistelevän soiton räikkyessä.
Molemmilla puolin kuhisi, ainakin sivultapäin katsellen, varsin
erilaatuista ja sekalaista markkinakansaa.
Hän etsi puutarhan läpikotaisin; mutta noilla pimeimmillä
poluilla pääkäytäväin ulkopuolella liikkui vaan joitakuita
ympäriinsä kuljeksivia, paleltuvia olentoja, jotka näkyivät siellä
mielitteleväisinä kiertelevän kuin koi kynttilän ympärillä...
Tuonne alista rakennusta kohden, mistä soiton säveleitä kuului, sinne
pyrkivät kaikki ihmiset ja seisoivat siellä tiheissä joukoissa, --
sillä siellä parhaallaan tanssittiin.
Tuntui kuin olisi kaikki veri kerrassaan pysähtynyt hänen suonissaan,
ja hän läheni hitaasti ja verkalleen, tuskasta harmaana...
Kauan hän seisoi ulkopuolella ja tirkisteli suuriin, valoisiin
akkunoihin. Himmeitä varjoja liikkui akkunaverhojen takana -- päitä
ja niskoja meni myötäänsä, ja toisia tuli aina sijaan.
Tuolla... tuolla, missä verho oli vähän syrjään siirrettynä, hän näki
taaskin tuon keropäisen Gundan. Niin lähellä oli hänen niskansa,
että Nikolaita melkein halutti painaa suunsa akkunaruutuun ja huutaa
hänelle: "missä Silla on?"
Hän tunsi lattian notkumisen ja torvisoitonkin kaksinkertaisen
voimakkaana sinne, missä hän seisoi; tuntui kuin koko
tanssijaisjoukko olisi tullut hänen päähänsä elämöimään!
Tuolla tulivat luisut olkapäät ja yläpuoli päällysnutulla verhottua
selkää -- ja sauva, joka taskusta pistäytyi esiin... ja hiukkanen
hienoa hatunröytää...
Se poltti sikaaria ja kumartui alaspäin, juuri kuin jutellakseen...
Kenen kanssa?... Kenen kanssa?
Sillä se oli Ludvig Wejergangin, tuo kaitainen, suora selkä, joka
ylpeydeltään näytti voivan taipua ainoastaan alimmaisesta kohdastaan,
lantioista!
Nyt se poistui, varmaankin tanssimaan!...
Se pieni kohta akkunaruutua, josta verho oli syrjään siirrettynä, oli
paksusta hiestä himmeänä. Ainoastaan silloin, kun joku raskas pisara
valui alas sisäpuolella hikistä ruutua myöten, voi sen jälkeistä
juovaa pitkin saada nähtäviinsä jonkun osan siellä sisällä liikkuvain
vilahduksista...
Tuolta palasi Wejergangin varjo sauvoineen ja hattuineen paikallensa
jälleen... ja alempana näkyi naisen pään vinot muodonpiirteet, jotka
vilkkaasti liikkuivat.
Taaskin katosi varjo sauvoineen, ja Nikolai varustautui uudestaan
sitä etsiäkseen.
Juuri nyt jätti viruva vesipisara kirkkaan juovan jälkeensä, ja
siitä hän seuraavassa silmänräpäyksessä vilahdukselta näki tanssivan
olennon, -- ainoastaan kumartuneen pään ja puoleksi varjotut kasvot...
Hän oli nähnyt kylliksi... enemmän kuin sadan kynttiläruunun valossa!
Ja heti sen jälkeen oli Nikolai myöskin tuossa ihmistulvassa, jota
ovesta sisään virtaili.
Ovi aukeni ja sulkeutui taukoomatta pyrkiväin edessä, jotka antoivat
pääsylippunsa ja joiden hikoilevat, punaiset naamat katsojan silmäin
eteen yhteensä muodostivat harmaasen höyryyn puoleksi verhotun,
sangen kirjavan sekasotkun.
Aina toisinaan ryntäsi sieltä ulos joku yksityinen pari ja riensi
suureen ravintolahuoneukseen.
Hän ei ollut kuulevinansakaan pistopuheita eikä haukkumasanoja.
"No, siinä! No, siinä!" kuului siellä tunkeutuvain joukossa.
Nikolai kaivautui vaan ovea kohden... Sinne kun pääsisi!
"Pääsylippu?"
Nikolai ei vastannut.
"Pääsylippu, mies?... Pääsylippu?"
Nikolai tunkeutui vaan siitä huolimatta rohkein askelin ovea
lähemmäksi.
Poliisimies jo aikoi jotakin; mutta hän huomasi Nikolain kasvoissa
jotain semmoista, joka saattoi hänen heti alallensa pysähtymään. Tuo
lähestynyt, sanaton käsityöläissälli näytti semmoiselta kuin olisi
ollut valmis lyömään!...
Ovi jatkoi herkeämättä liikettään edes ja takaisin, auki ja kiinni,
niin kuin ennenkin, ja poliisimies samoin kuin pääsylippujen
kokoojakin olivat tavallaan leppyneet tuolle väsymättömälle
seisojalle; näyttihän melkein siltä, kuin hän olisi ollut varsin
tavallisilla asioillaan, mytty kädessänsä; -- mutta silloin Nikolai
yht'äkkiä röyhisti sepän-olkapäänsä ja rynnisti hurjasti ovea kohden.
Lippujen kokooja asetti turhaan ruumiinsa esteeksi -- kätensä olivat
lippuja täynnä.
Oven avautuessa oli Nikolai nähnyt Sillan tulevan punaisena,
hymyilevänä ja tanssimisesta väsyneenä ovea kohden Ludvig Wejergangin
kanssa; hattu kallelleen otsalle painettuna ja lornetti toisen silmän
edessä, myhäili viimeksi mainittu niin kopean kevytmielisesti, juuri
kuin hänen kaltaisensa mies olisi vaan tavallisilla toimillaan
silloinkin, kun syöksee nuoren tytön turmioon!...
Ovella oli noussut melua ja hälinätä.
"Ulos, mies! Ulos, mies!"
Huutoa kuului viimein kaikkialla salissakin. Se oli jonkunlainen
välinäytös, jonka aikana yleisö nousi seisomaan sekä pöydille että
lavitsoille yrittäen jotakin nähdä.
Nikolai olisi suorapäätä ja häikäilemättä tahtonut tunkeutua saliin,
jos ei vartija olisi asettunut ovella eteen ja poliisimiehen kanssa
ponnistuksensa yhdistettyään saanut raastaneeksi ulos tuota tanakkaa,
huimapäistä sepänsälliä.
Hänen ainoana toivonaan, melkein välinpitämättömän sävyisesti
suodessaan itseänsä viedä ulos puoleksi pimeään talvi-ilmaan, oli se,
että saisi olla tarpeeksi lähellä, voidakseen ovesta ulostulijoita
silmällä pitää. Raivoansa pidätellen tunsi hän sentään pikemmin
voivansa panna henkensä alttiiksi kuin nyt jättää puutarhan, jos
häntä vielä etemmäksi raastamaan ruvettaisiin!
Soitto taukosi. Hiestyneinä ja hengästyneinä virtasi ihmisiä
joukottain tanssin välillä ulos.
... Tuolla tuli Wejergang -- ja Silla hämillään ja hieman
vastahakoisesti hänen kanssansa. Mentiin ylös ravintolahuonetta
kohden.
Äkkinäisellä nykäyksellä riuhtaisi Nikolai itsensä irralleen ja
syöksyi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeydestä suoraan heidän
keskellensä.
Sillalta pääsi kauhistuksen parahdus; mutta Nikolai loi häneen vaan
pikaisen silmäyksen ja lennätti hänet taaksensa -- ja seisoi niin
silmä silmää vastaan Wejergangin edessä!
Tuo nuori jalopeura muutti karvaansa ja peräytyi askeleen takaperin,
keksittyään edessänsä tämän hurjistuneen, vihaa hehkuvan näyn; --
mutta tunnettuaan siinä vanhan kouluaikaisen vihollisensa, käyristi
hän ivallisesti huuliansa.
Juuri _tämä_ naaman-ilve se oli, joka kiihotti Nikolaita ryntäämään
häneen käsiksi, jonka tähden Wejergang taas puolestaan huusi:
"Sinä häpeemätön lurjus!"
Samassa löi hän herrassauvallaan Nikolaita vasten kasvoja, niin että
sauva poikki rätkähti.
"Auttakaa!... Auttakaa!... Poliisi!"
Nikolai oli jo iskenyt kouransa Wejergangin nutun rintapieluksiin,
niin että napit irti pirahtelivat, ennen kuin poliisit hänen
ympäröivät.
Nuori tyttö pyrähteli siinä ihan houkkapäisenä heidän keskellänsä.
Yleisöä keräytyi yhä enemmän ja tiheämpään heidän ympärillensä...
Siinä oli markkinatappelu, parhaimpia laatuansa; -- ja sitten tuo
pitkä, mustanhiiveinen tyttö vielä päällisiksi!
"... Aika verikoira sepänsälliksi!... Putkaan tuommoiset!" -- änkytti
Wejergang kiukustuneena, kun tunsi taaskin turvallisena olevansa.
"Siellä saat toistaiseksi tekojasi miettiä!... Ei sinua täällä
ensinkään kaivata, ystäväni!" lisäsi hän vielä ilkeästi ivaillen.
"Tuolla mustasilmäisellä tytöllä on kyllä hauskaa markkinoilla ilman
sinuakin!"
Tuskin olivat ne sanat päässeet hänen suustaan, ennen kuin Nikolai
riuhtaisi irti itsensä. Hän heilutti myttyä neuloma-arkkuineen niin
hurjasti, ettei kukaan uskaltanut häntä lähestyä, lensi sitten kuin
salama Wejergangin kimppuun ja huusi hampaitaan kiristellen:
"Sitä olet viimeisen kerran elämässäsi sanonut!"
Toinen käsi hapuili Wejergangin rintopieltä, ja toinen antoi hänelle
tärähdyksen arkkusen koko painolla niin että hän hoipertui hangelle
nurin niskoin!
Hän ei noussut enää... ei jäsentänsäkään järkähdyttänyt...
Siinä nousi huutoa ja hälinätä yleisön kesken.
Muutamat huusivat murhaa, toiset lääkäriä...
Ja kaiken tämän lisäksi soiton räminätä kolmelta suunnalta.
Joku korkeampi poliisimies koki mieliä rauhoitella, ja varovaisin
käsin kannettiin tunnoton pois, pantiin rekeen ja vietiin
sairashuoneesen.
Yleisön koko kiihtynyt viha kääntyi nyt pahantekijään, jota myöskin
pois vietiin, suuri lauma saattoväkeä jäljessään.
Varmuuden vuoksi pantiin hänelle portilla raudat sekä käsiin että
jalkoihin, jota tapausta näkemään suuri joukko kansaa kadunkin
puolelta tunkeili.
Mutta kun sitten piti ruvettaman häntä rekeen raastamaan, heittäytyi
tyttö hänen päällensä ja riippui hänessä niin lujasti, että
mahdottomaksi kävi häntä irtautumaan saada. Katupoikain iloksi ja
riemuksi hän pysyi siinä kiinni ja huusi vielä silloinkin, kun he jo
olivat Nikolain pystyyn nostaneet.
Poliisit eivät kyenneet paikalta poistumaan, vaikka he tyttöä kuinka
olisivat repineet ja raastaneet... jo ratkesi hameenvyötärökin!
Pojat hoilasivat.
... "Repikää! -- Raastakaa! -- Riistäkää vaatteenikin!"...
"Siksi on meillä sentään hiukkanen järkeä, houkka tyttö!" virkahti
yksi poliiseista.
... "Ette saa viedä häntä!... Ette saa viedä!"...
Hän kiikkui ja vääntelehti hänen käsiraudoissaan.
"Se tapahtui minun tähteni!... Etkös voi sitä sanoa heille,
Nikolai!" huusi hän vihlovalla äänellä -- ja poliisit käyttivät
tätä silmänräpäystä hyväkseen ja saivat hänen kätensä vihdoinkin
heltiämään.
Reki luisti eteenpäin, ja Silla juoksi huivitonna jäljessä,
poikajoukko kintereillään.
Hän näki poliisi-vahtikonttoorin avautuvan Nikolaille, eikä hän
kuitenkaan ennättänyt hänen luoksensa eikä päässyt sitä estämään...
hän kierteli siinä vaan tunnin toisensa jälkeen ulkopuolella,
poliisimiesten kerta kerran perästä kehoitellessa, että hänen olisi
kotiin lähteminen.
Kun hän sitten vihdoin viimeinkin epätoivoisena lähti astumaan
ylöspäin, pysähteli hän myötäänsä; mutta ennätettyään sillalle, jäi
hän sinne tuokioksi seisomaan...
Vesi pauhasi siellä alhaalla pimeässä niin kummallisesti... Tuntui
siltä, kuin hän olisi jollakin tavalla ollut sinne kuuluva!...
-- Hän meni kotiin yön jouduttua ja tunsi aina himmeänä mielessään,
mitä tapahtunut oli, sekä vääntelehti sanomattomissa tuskissa
ajatellessaan, mitä Nikolain teosta seuraukseksi tulisi.
Silloin ja tällöin pääsi häneltä tuskallinen huokaus...
Ei hän voinut päästä näkemästä käsirautoja, ja mielenhäiriössään hän
tunsi vielä kylmät raudat käsissään, -- kunnes viimeinkin hänelle
selvisi tuo vihlova huomio, miten kurjasti hän oli Nikolaita kohtaan
käyttäytynyt!... Hänen mielestään täytyisi Nikolain syljeksiä häntä!
Hän makasi ja tirkisteli kuin näyssä itseänsä... miten oli
kuljeksinut eikä ajatellut mitään muuta eikä huolinut mistään
muusta kuin omasta huvistansa, kun sitä vastaan Nikolai, hänen oma
seppäpoikansa -- jolla oli niin voimakkaat kädet ja rehelliset
silmät ja joka nyt istui vankilan telkien takana! -- puuhasi ja
kokosi ja säästi ja piti huolta heistä molemmista, -- että he sitten
saattaisivat yhteen käydä!
Ja että Nikolai oli täynnä levottomuutta ja tuskaa ollut hänen
tähtensä, senkin hän nyt käsitti, -- kerrassaan se nyt selvisi, --
ikään kuin suomukset hänen silmistään olisivat pudonneet...
Kunpa Nikolai vielä vaan hänestä pitäisi!... Niin lempeästi ja
hyväntahtoisesti, että hän itkuun ratkesi vielä nytkin sitä
ajatellessaan, oli hän sanonut: "Mene kotiisi, Silla!" -- kaksi
kertaa...
Jos hän olisi tietänyt ja ymmärtänyt, miltä tuntuu pitää jostakusta,
ennen kuin juuri nyt -- nyt, kun se jo kentiesi oli liian
myöhäistä!...
Tämä ajatus tuotti hänelle taaskin uutta tuskaa, ja kauheita näkyjä
ilmestyi hänen silmäinsä eteen... Wejergang nurin hoipertumassa ja
pitkällään hangella... lopuksi Nikolain kädet rautoineen tehtaan
vesiputouksesta ylöspäin kurkottelemassa!
-- Hän vääntelehti unetonna aamuun saakka ja aina samat kuvat
edessään... Käsiraudat koskessa... ja sitten Wejergangin, joka iskun
saatuaan hoiperteli ja kaatui... ja sitten nuo kaikki uudestaan...
yhä uudestaan...
Hän istui sitten kotona koko päivän iltahämärään saakka.
Levottomuus ajoi häntä sitten alaspäin poliisikammaria kohden.
Siellä olivat jo tulet sytytetyt käytäviin, ja paljo siellä oli ovia,
joista miehiä virkanutuissaan ja miehiä, jolla oli kova kiire, kulki
ulos ja sisään. Ulos vievillä portailla istui ja seisoskeli muutamia
ihmisiä vartoilemassa...
Hänellä ei ollut rohkeutta kysyä.
Hän käveli lepäämättä sakeassa lumituiskussa kauvan edes ja takaisin
rakennuksen ympärillä.
Viimein alkoi tuntua siltä, että hänen täytyisi yrittää sisälle;
ja jonkunlaisessa mielentilassa, joka hänet saattoi tunnottomaksi
ympäristöänsä kohtaan, joutui hän lumisena ja valkoisena seisomaan
portille, josta arestihuoneisiin mentiin.
Kun se viimeinkin avattiin, yritti hän astua sisäpuolelle.
"Mitä sinä tahdot?"
"Kuulla jotain Nikolaista!"
"Nikolaistako? -- Kuka se Nikolai on?"
"Joka yöllä tänne tuotiin!"
"Oletkos hupsu, tyttö?... Murhamiehestäkö? -- Oletko sinä hänen
sisarensa?"
"En!"
"Se on _hyvä,_ se, -- sillä kelvottomalla konnalla ei ole enää
pitkältä jäljeltä;" -- hän viippasi tärkeän näköisenä kädellään
poikittain kaulaansa. -- "Se on kuollut, joka oli hänen käsiinsä
joutunut, -- tänään päivällä, ja murhaaja istuu nyt vartioituna
raudoissa lukkujen takana!"
Ei Silla sitä ensinkään havainnut, miten se kävi, että portti jälleen
sulkeutui hänen jälkeensä...
Eikä hän huomannut sitäkään, että lunta valui niin paksulta
hiljalleen alas lyhtyjen valossa... ei tiennyt sitäkään, miten hän
pitkin lumista tietä oli joutunut sillalle jälleen.
Siellä piti hänen oleman...
Siellä alhaalla istui Nikolai, raudat käsissään, ja kurkotteli niitä
ylöspäin -- ja huusi... huusi häntä!
-- Seuraavana aamuna nähtiin hameenhelmaa pistäyvän esiin lumihyyhmän
seasta tehtaan sulussa. Korkealta sillalta hypätessä oli pää
musertunut jäänreunaa vastaan.
* * * * *
Oli todistettu, että nuoren Wejergangin kuolema oli seurauksena siitä
lyönnistä, jonka hän Nikolailta oli saanut ja joka oli aivoihin
saakka koskenut.
Eikä tätä asiata voinut lieventää Nikolain käytöskään oikeuden
edessä. Hän seisoi siinä, sydän täynnä lohduttamatonta surua Sillan
kuolemasta, ja vastasi, että vaikka Wejergangilla olisi seitsemän
henkeä ollut, olisi hän ne kaikki sittenkin riistänyt!
Kun kysyttiin hänen vanhempiansa, väitti hän ensin, ettei hän ole
niitä milloinkaan tuntenut; mutta kun lähemmältä tutkittiin hänen
elämätänsä, lausui hän viimein, katkeralla äänellä, osottaen erästä
karkearakenteista naista, joka istui ja itki tuonnempana rahilla:
"Barbro on hänen nimensä... mutta se, joka turmeli minun onneni tässä
maailmassa, sai sekä rakkauden että äidinmaidon!"
Barbro vaikeroitsi.
Entäs isä? -- Se saattoi koko kaupunki olla, se! -- Hän loi katseensa
ympärilleen oikeuden jäseniin.
Se oli vastaus, joka täydellisesti vakaannutti sen mielipiteen, mikä
jo alusta alkaen oli yleisöllä ollutkin tästä huomiota herättävästä,
ilkeästä rikosjutusta -- että tässä oli oikeuden edessä julkea,
kaupunkielämän mudassa jo aikaiseen paatunut pahantekijänluonne.
Poliisilla itsellä oli tämä henkilö jotenkin tuoreessa muistissa
hänen rajun käytöksensä ja muiden epäiltävien seikkojen tähden siltä
ajalta, jolloin hän oli varkaudesta syytettynä ollut. Ja hänen
entisestä elämästään, joka tarkasti tutkittiin, kävi selville, että
hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan oli osoittanut vaarallisia
taipumuksia, niin että jo oli kysymykseen tullut, eikö hän olisi
ollut pantava siveellisesti turmeltuneitten lasten kasvatuslaitokseen.
Hänen oppiajaltaan Hägbergin pajassa saatettiin myöskin ilmaista
usein tapahtuneita seikkoja, jotka osottivat, että hänellä oli
tappeluihin ja väkivaltaisuuksiin taipuvainen luonne.
Eikä sitten vielä ollut pitkää aikaa kulunut, vaan vielä edellisenä
vuonna hän oli uhannut -- niin kuin todistajat asian käsittivät
-- lyödä Olavin hengettömäksi; samoin oli myös selvityksistä
oikeuden edessä nähty, että hän puheenalaisena iltana oli seurannut
vainajata ja juuri vähää ennen tekoansa ilmaissut murhanaikomuksensa
uhkauksellaan: "sitä olet viimeisen kerran elämässäsi sanonut!"
Lieventäväksi asianhaaraksi oli kieltämättä se katsottava, että
siinä yhtenä aiheena oli myöskin rakkausseikka, ja että työ oli
luultavasti tapahtunut mustasukkaisuudesta. Toiselta puolen oli sekin
todistettua, että siinä saattoi syynä olla myös vanha viha, joka jo
lapsuuden aikoina oli ilmi puhjennut.
Tuomioksi tuli pakkotyötä elinkaudeksi!
* * * * *
Alhaalla vallihaudassa kesti maaliinampumista; laukaus paukahti
toisensa jälkeen... Tuonnempana joukko sotamiehiä harjoitteli
temppujansa, ja aina toisinaan kajahtelivat torvensoitolla annetut
merkit tyynessä aamupäivän ilmassa...
Vartijain kaitsemana vietiin pientä vankijoukkoa, niin että
raudat joka askeleella helähtelivät, työstä pitkin vallin viertä
linnoituksen sisimpään pihaan päin.
Erään muurissa olevan kolon kohdalla hiljensi viimeinen vangeista
vähäsen kulkuansa. Hän silmäili kauan halkeamata.
Vuono välkkyi sinervänä tuolla alapuolella ja siellä monia valkeita
purjeita sekä höyrylaivoja, tupruttaen paksua savua, joka sitten
niiden jäljessä painui alas vedenpintaa kohden...
Hän henkäsi syvään, sieraimensa laventuivat, ja leveille kasvoille
kuvastui valtaava mielenliikutus.
Muut olivat jo ennättäneet viisi tahi kuusi askelta edellepäin, ja
vanginvartija kiirehti äkäisenä tämän kuudennenseitsemättä luokse ja
ärjyi tuimasti:
"Minä luulen, ettei sinusta olisi mitään vastenmielistä livistää
tiehesi nyt, Nikolai?"
"Minä arvelen, että juuri tätä varten me kaikki olemme luodut, niin
arvelen!" vastasi hän terävästi.
"Sittenpä pitäisi sinun myös käyttäytyä niin, että saattaisit
armahdusta odottaa!"
Nikolai, pudisti synkästi päätänsä; hänen harmaat silmänsä välähtivät
kuin salama:
"Jos pääsisin vapauteen, joutuisin taas tänne jälleen... Sillä toisen
meistä, joko koko maailman taikka minun, on pysyminen pakkotyössä...
ja minä puolestani suostun mielelläni jälkimmäiseen!"
Helisten ja kalisten lähdettiin taas eteenpäin...