"Niin, oikein siunatun lämmin ilma", vastasi Andersenin mummo
huumaantuneena, -- "joka kaupunkia siunaa kaikilla näillä
makrilleilla!"
Tällä kalalla on myös ollut kammoluulonsa, joita vastaan on
taistella täytynyt, vaikka se, sangen vaatimattomasti kyllä, ei ole
pyytänytkään parempaa suosiota, kuin syötäväksi päästä! Sillä on
ollut, näet, maineensa, että se on Pohjanmeren kannibali, oikein
suora ihmistensyöjä, ja että sen lihan mustuus on tullut uponneista
merimiehistä!
-- Nikolai ja Silla olivat myös alhaalla veneiden luona saadakseen
näppiinsä osansa illan herkuista. Ei ollut Silla turhan vuoksi koko
lapsuutensa ikää laivasillan lähellä asunut, ja kaapata pois paras
kala juuri eukkojen nenän edestä -- se oli vaan turhan pieni temppu
hänelle!... Hän seisoi hartaasti tinkien ja kurkotteli veneesen.
"Kiitoksia tuhansia, mummo; mutta älkää päivänpaahtamaa
makrillinnahkaa minulle turkuttako! -- Antakaa noita, jotka tuolla
tuhdon alla loikovat -- ne kaksi, -- juuri ne, ne!"
Hän punnitsi niitä käsissään nähdäksensä, olivatko ne kiinteitä ja
tanakoita.
Nikolai työnsi jo kätensä housunsataskuun; mutta Silla nakkasi
halveksien makrillit alukseen jälleen.
"Nämähän ovat jo vanhoja kuin taivas... silmätkin himmit kuin
sarvilyhty!"
"Nuo kauniit..."
"Ole sinä vaiti, Nikolai! -- -- Jos meidän täytyy tuollaisiin tyytyä,
mummo, niin saatte luvan heittää pois killingin taikka pari..."
Ne pantiin todellakin viiteen killinkiin kappale. "Sinäpä olet
todellakin mokoma kauppamies, Nikolai!" härnäsi Silla Nikolaita
kotimatkalla. "Mutta, näetkös, miten suuria ja tuoreita nämä ovat?..."
Siellä ylempänä seisoi Barbro rapullaan, käsi otsalla tähystellen,
eikö Nikolai kaloineen jo pian saapuisi.
Joka siivosti ja säädyllisesti kulki tietä eteenpäin, se oli Silla,
ja hänen kanssaan pakinoi Barbro rapultaan, kunnes Nikolaikin viimein
tallusteli ylös kantaen niitä kahta makrillia.
Niin, totta kait täytyi Sillan poiketa huoneesen ja koitella, miltä
ne maistuisivat; -- eihän milloinkaan saattanut kysymykseenkään
tulla, että Barbron kunnia ja ylenpalttinen vieraanvaraisuus muuta
suvaitsisi!
Siellä keittiön uunissa Barbron luona käristettiin ja paistettiin
makrillit tänä valoisana iltana. Tuo omituinen, vähäisen kitkerä
paistinhaju tunkeutui yhä tuntuvampana ja haluttavampana uunista ulos.
Sitten piti palaset kääntää, panna uutta rasvaa pannuun, -- taas
kirinätä!...
Haju tunkeutui avoimesta akkunasta kauaksi kadulle.
Barbro puuhaili siinä pyylevänä ja paksuna vaivaloisesti liikkuen,
sillä aikaa kun Silla, ketteränä ja neuvokkaana, pisti hänelle käteen
milloin yhtä milloin toista, kiirehti edes ja takaisin ja painoi
naamaansa melkein paistuviin kaloihin asti ja pakinoi luulojansa
niistä jo paljoa ennemmin kuin Barbro oli ehtinyt asiata ajatellakaan.
Nikolain leveä, tyytyväinen naama seurasi sangen hartaalla
innostuksella tätä paistamismenettelyä.
"Semmoinen makrilli on mieskin, joka noin suvaitsee paistamista, niin
on!"
Ja sitten viimeinkin sai ottaa palaset suoraapäätä pannusta pöydälle!
Illan viileys alkoi jo lauhdutella kuumuutta siellä lämpimäin seinäin
sisäpuolella. Nuo kolme, jotka siellä makrillia ahmivat, tunsivat
oikein juhla-illan tuulella olevansa.
Ja vielä mestarisälli!...