Kun Holmannin matami oli nähnyt, miten Silla saattaisi käyttäytyä
-- hän ihmetteli kuin pilvistä pudonneena omaa sokeuttaan! -- oli
hän alkanut oikein ankarasti pitää häntä silmällä -- ja sitä paitsi
hän koki vielä uutterammalla vaanimisella ja vakoilulla pitää
Nikolaitakin tarpeellisen etäällä!
Toimettomuuden hedelmät olivat, paha kyllä, jo ilmaantuneet, eikä
niitä vastaan ollut muuta neuvoa, kuin tunnollisesti pitää silmällä,
että Silla myötäänsä pysyisi työssä. Hän saisi todellakin ryhtyä
johonkin semmoiseen, jossa riittäisi tointa näiksi pitkiksi,
valoisiksi kevätilloiksi ja josta jotain apuakin olisi, eikä vaan
juosta maitoa noutamassa taikka rientää ulos joka ainoa kerta, kun
vaan joku tulisi ja häntä vapauteen pyytäisi!
Nikolai sai siis hyvinkin pian huomata, että asema tuli kaikeksi
muuksi, vaan ei paremmaksi, sen jälkeen, kun hän kosijaksi oli
itsensä ilmoittanut. Mutta huolimatta siitä, että hän sai ainoastaan
silloin tällöin vaan vilahdukselta Sillaa nähdä, oli todenteolla
kuitenkin pitkä askel eteenpäin menty. Hänen tarvitsi nyt vaan
työskennellä ja olla uuttera, ja sitä hän tekikin miehen tavalla;
vasara ja moukari liikkuivat hänen käsissään kuin höyryn voimalla
vaan!
Erääsen asiaan nähden hän tunsi itsensä myöskin sangen
rauhoittuneeksi; sillä kun Holmannin matami niin ankarasti vartioitsi
häntä, joka kuitenkin oli julkinen sulhanen, niin oli kait hän
yhtäläisesti varoillaan myöskin muita vastaan! Oli sangen hauska
tietää, ettei Silla enää ollut tavattavana noiden kevytmielisten
tyttöheitukkain seurassa siellä ylipäässä kaupunkia iltasilla...
-- Kylmä hiki alkoi kuitenkin valua alaspäin hänen selkäänsä pitkin,
kun hän eräänä päivänä tapasi nuoren Wejergangin, joka juuri astui
ulos hänen äitinsä luota. Hän katseli tihrutteli vaan huolettomasti
ovella Nikolaita päin naamaa, ikään kuin ei olisi oikein häntä enää
muistanut, nyykäytti päätään häntä kohden, ja kysyi sitten mennessään
Barbrolta, joka seisoi sisällä: -- "Tuokos se on sulhasmies?"
"Mitä hän täällä on tehnyt, äiti?"
"Ei mitään!"
"Oletko sinä lainannut rahaa häneltä?" jatkoi hän terävästi.
"Vieläkös mitä!... En killinkiäkään -- niin hyvin kuin sitä
tarvitsisinkin!"
"Mitä hän puhui?"
"Hän tahtoi vaan sytyttää sikarinsa, niin kuin hän tekee usein tänne
alaspäin kulkeissaan. Sehän ei suinkaan saata sinua millään tavalla
vahingoittaa! -- Enkä minäkään luule maksavan vaivaa siitä häntä
kieltää... sinun tähtesi, enempää kuin omastakaan puolestani!" Tämän
viimeisen lausui hän närkästyksestä tulipunaisena.
"Ei, minä kyllä en siitä saata häntä kieltää, äiti! -- Mutta muista
tarkoin se, -- että jos sinä rahaa häneltä lainaat, silloin on kaikki
mennyttä meidän välillämme!"
"Oh, Nikolai, sinä olet niin kiivas! -- Ei, vieläkös mitä!... Kyllä
minä en lainaa!" Hän kääntyi samassa poispäin ja pisti jotakin, mitä
hänellä oli kädessään, alas poveensa! -- "Vieläkös mitä!"
"Minä luulin kuulleeni, että hän puhui minusta!"
"Ei, vieläkös mitä!"
"Ihan varmaan, äiti!" väitti hän synkästi. "Sinustako?... No niin,
minä hiukkasen kerroin hänelle, miten sinä päivät päästä päähän
ponnistelet saadaksesi kokoon muutamia killinkivaivaisia, joita sinun
täytyy viedä Holmannin matamille!"
Barbro puhui vähäsen sitä ja tätä, ja tuntui ikään kuin hänen olisi
tarvinnut haeskella sanojansa.
"Ja luultavasti puhuit minun ja Sillan välisestä asiasta myöskin?"
kysyi hän urkkien.
"Oh, enpä sentään! Sen hän tiesi niin hyvin muutenkin. Niitä on kyllä
muitakin kuin minä täällä kielikellojen pesässä semmoisia, joilla on
seikat selvillä... ja niin totta kuin elän, Nikolai, ei se juttu ole
minulta lähtenyt -- tänä päivänä!" lisäsi hän.
"Siinä tapauksessa olisit minun puolestani varsin hyvin saattanut sen
sanoa; -- saattaisi olla varsin hyvä tieto sille miehelle, että Silla
on toisen miehen morsian!"
"Enköhän sitä liene sanonutkin? -- Mutta ei hän sitä ottanut
uskoaksensa!"
"E-heikö, sitäpä luulenkin!" Nikolai seisoi akkunan ääressä ja
mietiskeli... "Nuo Wejergangin vierailut"...
-- Hänellä oli kylliksi suuttumuksen ja harmin syytä ollut näinä
päivinä pajassakin. Hän oli juuri pääsemäisillään mestarisälliksi.
Vanha Ellingsenin matami oli tämän tähden useampia kertoja lähettänyt
häntä luokseen kutsumaan, ja näytti siltä, kuin asia olisi jo ollut
valmiiksi päätetty.
Sillä kannalla se sitten oli heidän keskensä ollut jonkun ajan; eikä
se mitään kiireellistä päätöstä kaivannutkaan, koska puheena oli,
että vasta syksyllä mies toimeen tarvittaisiin.
Mutta vihdoin alkoi Nikolai kuitenkin luulla, että Ellingsenin
matamilla oli jotain erinomaista mielessään.
Hän huomasi myös, että pajassa juteltiin ja juorueltiin sangen
ahkerasti. Mutta että Ellingsenin matamilla oli tarkoituksena
kaupastansa erilleen pyrkiä, se pällähti hänen päähänsä vasta sitten,
kun hän eräänä päivänä kuuli jonkun kisälleistä tokaisevan:
"Eihän liene pajassa ketään, joka tuumisi tehdä haittaa Olaville ja
riistää leipää hänen suustansa? Jos uskaltaisi jokukaan niin tehdä,
saisi kyllä olla varoillaan!... Sillä koko pajaväkihän pitää Olavin
puolta!"
Kyllä Nikolai tiesi varsin hyvin, että he kaikki häntä sen tähden
karsaasti katselivat, kun hän myötäänsä seisoi siellä ja taukoomatta
teki työtä kuin orja, piti tarkalla rahansa eikä milloinkaan heidän
olut- ja viinakemuihinsa osaa ottanut.
Kumppalittomaksi oli hän nyt kerrassaan jäänyt! -- Ja siihen
aikaan, kun oli kysymys mestarisällistä, huomasi hän, että kaikki
hänen entiset kolttosensa kaiveltiin esille ja uudelleen puheeksi
otettiin, niin että kaikki laitettiin sekaiseksi ja rupaiseksi kuin
poro kahvikupissa, -- tuosta vanhasta poliisi- ja tappelujutusta
aina siihen saakka, kun hän lapsuutensa päivinä lautaristikoissa
piileskeli!
Nämä vanhat jutut olivat vieläkin Nikolain kirveleviä haavoja. Aina
hän luuli niiden jo unohduksiin jääneen, mutta kuitenkin ne aina
jälleen esiin tulivat! -- ja nyt ne kävivät jo tuskastuttaviksi!
Hän ponnisteli voimiaan, jotta eivät muut sitä huomaisi hänen
kasvoistansa, mutta lempeältä ei hän sentään näyttänyt siellä
seistessään!
Parasta olisi saada asia selville Ellingsenin matamin kanssa, mitä
pikemmin, sitä parempi!
Ja pian Nikolai seisoikin lakki kädessä hänen asunnossaan
kuulustamassa, miten hänen oikeastaan olisi menetteleminen.
Monta kertaa siinä kuului "hm" ja kauan siinä rykimistäkin kesti,
ennen kuin eukko sai lasit nenältään ja sitten taaskin säntilleen
hiuksiinsa. Sitten viimeinkin alkoi tuo monenmoinen kiertely ja
kaartelu: -- ei hänellä ollut ensinkään tarkoitusta loukata. -- Kyllä
Ellingsenin matami tiesi, että hän oli kelpo seppä; mutta niitä oli
monta, jotka tiesivät Olavista, että hän oli oikein rehellinen ja
hyvä mies; ja hän oli nyt jo vanha eukko, joka tarvitsisi jonkun,
keneen voisi oikein luottaa, -- niin, millään tavalla tahtomatta
Nikolaita loukata; mutta hän sai nyt sentään asiata vielä miettiä...
Tämmöinen se tieto oli, minkä hän sai, ja näin oli nyt sekin toivo
umpilukkoon luiskahtanut, johon hän oli luottanut ja jota oli
maininnut Holmannin matamille Sillaa pyytäessään.
Seuraavana aamuna pajaan tullessaan näyttivät kaikki semmoisilta
kuin olisivat olleet ivanauruun purskahtamaisillaan. He tiesivät
hänen siellä käyneen ja saaneen Ellingsenin matamilta semmoisen
vastauksen!... Mutta jos he luulivat voivansa ärsyttää tahi peloittaa
hänet sieltä, niin siinäpä he erehtyivät!
Olavi ei näyttänyt olevan millänsäkään, ja lyöttäytyipä hän vielä
päälliseksi kohteliaaksi ystäväksikin, jotta sitten yhdessä olisi
kankirautaa halkaistu.
Nikolai käänsi vaan selkänsä hänelle.
"Minä en milloinkaan ryhdy toisen miehen työhön, enkä myöskään
suvaitse toisen, kavaluus mielessään, tunkevan omaani! -- jos ei tahdo
saada hyväkseen moista hitsausta, että kuumenee selkänsä kuin tuo
punainen rauta!" -- jupisi hän, luoden silmäyksen Olaviin.
Kaikki vaikenivat.
Mutta päivällislevolla syntyi paljo juttua ja pakinata siitä asiasta.
Sillä kaikki olivat kuulleet, että hän oli sopimattomasti Olavia
uhkaillut; -- ja Olavi myöskin varovaisuuden vuoksi pyysi toisia
pitämään muistissansa, mitä Nikolai oli hänelle lausunut.
"Näytti siltä, kuin saattaisi hän käyttää moukaria muuhunkin kuin
kankien takomiseen, tuo mies, jos vaan pääsisi kahdenkesken!"
Nikolaille he saivat puhua niin paljon kuin tahtoivat vaan; hän teki
työtään, hän, eikä kuullut, että Hägbergillä olisi ollut mitään
muistuttamista sitä vastaan. Yhtä aavetta vastaan hän nyt vaan oli
varoillaan!
Mutta erään työn tahtoi Nikolai tehdä ennen kuin kaikki hiiteen
heittäisi -- mennä suoraan Hägbergin luokse ja selvittää seikat
hänelle; sitten saattaisi mestari antaa todistuslauseensa kenelle
tahtoisi, jos häneltä kysyttäisiin.
Mutta Ellingsenin matamin ratkaiseva vastaus viipyi viipymistään
viikosta viikkoon -- kaksi kokonaista kuukautta.
Mitä mahtoi eukko tuumia? Koko pajaväki sitä ihmetteli -- täytyihän
hänen syksyksi saada mestarisälli.
Vihdoin -- eräänä aamuna se ilmaantui sanantuojan muodossa.
* * * * *
Polttavan kuuma kesäpäivä oli iltapuoleen joutunut. Pihanperäisen
harmaan puurakennuksen, jossa Holmannin matami asui, molempain
kerrosten pieniruutuiset akkunat olivat auki ja imivät tuota
viileyden mukaista, mitä ilmassa oli, asukkaiden siellä sisällä
puuhaillessa, toinen toistaan keveämmissä vaatteissa. Ainoastaan
silloin tällöin saattoi vieno tuulenhengähdys hiljaisesti häälymään
nuo melkein lävitsenäkyvät, akkunain puolitiehen ulottuvat
varjostimet sekä valkeat pesuvaatteet, jotka olivat pihaan nuorille
kuivumaan levitellyt.
Ulkopuolella alakerroksen akkunan edessä lähellä maakerroksen
käytävää seisoi hoikka, mustasilmäinen, nuori tyttö kierrellen
vesijohdon hanaa, jonka alla hänellä oli astiassa pesuvaatteita.
Hänen päänsä näkyi milloin akkunaverhojen yläpuolella, milloin niiden
alapuolella, vesisuihkusta vilvastuneena ja virkistyneenä.
Yhtäkkiä hän jäi liikkumatta seisomaan perin hämmästyneenä.
Nikolai astui pihaan, matala lakki voittoriemuisesti kallelleen
työnnettynä:
"Maailma on sentään kyllä hyvä, sanon minä sinulle, Silla! Pääasiana
vaan on toimia niin, että säntillisyys ja rehellisyys on kaiken
perusteena ja pohjana... Jolla ei isää ole, hän saapi itse olla omana
isänään, näetkös!"
"Mutta, Nikolai... tiesitkö sinä äidin kotoa poissa olevan?"
"Sepä kysymys; mitäpä en minä tietäisi! -- Äitini sanoi äsken juuri,
että tähän aikaan ovat Antonisenin pesupäivät!... Mutta, näetkös,
Silla, siksi se nyt käypi, -- niin, jos tahdot tietää, niin minä olen
saanut tänään kutsut mestarisälliksi Ellingsenin matamille... Ei se
tee muuta kuin kymmenen taaleria kuukaudessa, se!"
"Mestarisälliksikö? Onko se totta, Nikolai!" Hän astui askeleen
takaperin vesiastiansa äärestä ja loi epäilevän silmäyksen häneen...
"Ja tulet tänne tuommoisena nokinaamana!" -- Hän heitti kiireesti
pesunsa astiasta. -- "Sinähän olet oikein kamalan musta! --
Mestarisälliksikö, niinkö sinä sanoit?... Ei, onko se oikein totta?
-- Hoh-hoh, saatpa luvan suvaita hiukkasen huuhtomista, enhän minä
saata mestarisälliä nähdä tuommoisen noen lävitse! -- -- Ei hän siis
kysynytkään ensin Olavia, se Ellingsenin matami?"
"Ei, sitä ei hän tehnyt!"
"Ja eikö ollut ketään, joka olisi sinua panetellut ja matamia
peloitellut sinua ottamasta -- niin kuin ennen?"
"Oh, Hägberg on kyllä saanut hänet uskomaan, ettei hänellä ole
minkäänlaista haittaa minusta ollut."
"... Kunpa he eivät vaan taas olisi puuhissaan ja tekisi mitä voivat!
Sillä kun sinä kuljet eteenpäin heidän edellänsä, se pistelee ja
kaivelee ja kiusaa vähän heitä jokaista -- aina siitä saakka, kun
sinun täytyi tehdä rattaantapit Olavin puolesta. Ja sen tähden
he kaivavat esiin kaikki ne vanhat kolttoset, mitkä vaan muistaa
saattavat!"
"Joutavia! -- Maailma on kyllä hyvä, sanon minä sinulle, ja
Ellingsenin matami saapi ottaa semmoisen sepän, joka hänen
liikettänsä parhaimmin hoitaa. Sitä paitsi se nyt pysyy jo
sinänsä, ja välikirja tehtiin aamupäivällä. Ja se oli kyllä hyvään
tarpeesenkin, sillä ne rahat, jotka äiti viimeksi taas lainaksi
sai, ne... ne... huit!" -- hän vihelsi tässä -- "menevät samaa
tietä kuin edellisetkin... Lamaantuvan näkyvät, lamaantuvan näkyvät
hänen asiansa, näetkös! -- Minun nähdäkseni hänen kauppansa kulkee
takaperin eikä eteenpäin... ja voitot menevät minun luullakseni
väärään kurkkuun!"
"Nythän sinä olet niin hieno ja kiillotettu, että naamasi oikein
loistaa... Hiukset toiselle puolelle... muuten otsatukka rupee
ylvästelemään..."
"Minä laukkasin suoraapäätä pajasta, näetkös, tullakseni tänne
tuomaan sinulle tietoa siitä. Olin äidin luona ensin, ja siellä minä
hänelle lupasin tänä iltana mennä rantaan makrilleja ostamaan...
Sinne on tullut tänään kaksi jaalaa, sanovat!"
Sillan naamasta näkyi, että se oli kerrassaan innostava uutinen.
Molemmat he olivat kaupungin lapsia, ja makrillien tulo johti
muistiin tapauksia niiltä ajoilta, joina he vielä lähellä laivasiltaa
asuivat.
Hän näytti hetkisen neuvottomalta.
"Uskaltaisinkohan ottaa huivin päähäni ja seurata sinua?" huudahti
hän... "Varro vaan minua hiukkanen aikaa tuolla alempana, Nikolai,
-- niin ettemme täällä kaduilla vielä kulje yhdessä!"
Se oli ehdotus, jota ei ollut helppo vastustella -- niin hartaana
kuin hän sen lausui... Ja olihan Nikolai nyt tänään päässyt
mestarisälliksi!
Eikä hän kauan kuhnaillutkaan, ennen kuin jo oli muuttanut ylleen
siniraitaisen hameen ja kaapannut huivin päähänsä, ja sitten hän jo
riensi hänen jälkeensä!
Yhdessä he kiirehtivät sitten satamaan päin. Silla pakisi
tyytyväisenä niin kuin entisinäkin aikoina, kun he varkain retkilleen
lähtivät; Nikolai sitä vastaan ei kerinnyt muuta kuin katselemaan ja
kuuntelemaan häntä. Ja keskitietä he samosivat eteenpäin kaikella
muulla tavalla, vaan ei varovaisesti; kokonaisia tomupilviä tuprusi
joka askeleella. Nikolai näki ainoastaan Sillan mustasilmäisenä,
hartaana ja rattoisana pölyn keskellä.
Alapäässä kaupunkia oli näin lämpimänä kesäiltana tavattoman paljo
kansaa kalasillan läheisyydessä. Selvästi näkyi, että siellä oli
jotain, mikä tavallisuutta enemmän synnytti elämää ja liikettä.
Tuonnempana sillalla seisoi joukko ihmisiä, jotka kiikkuivat
käsipuilla ja kurkistelivat kaikkia niitä, jotka siellä alhaalla
tungeksivat meluten, kirkuen ja huutaen esiin, saadaksensa makrillin
illallisekseen.
Tuo sinivehreä, kiiltävä kala, niin pyöreä, voimakas ja kiivas,
luotu salaman nopeudella merta kulkemaan, pää muodostettu
vedenhalkaisijaksi ja kimmoiseksi nuolipontimeksi juuri kuin lähes
ihmetyttävän kaitaisen pyrstön kärki, -- se oli nyt jo pari päivää
loistanut kalasillan teljoilla.
Vielä eilen aamupäivällä oli se ollut harvinainen otus ja tavattu
ainoastaan hienoimmilla pöydillä; mutta sitten iltapuoleen tuli
vielä yksi jaala lisäksi -- oli ollut hyvä kalaonni siellä ulkona
Valassaarilla, -- ja taaskin tänään kaksi täpö täysinäistä, niin että
niitä oli ihan ylenmäärin.
Totta tosiaankin oli makrilleja tullut!... Se on, semmoisia
makrilleja, joita työmies pystyy ostamaan. Nyt oli niitä saatavina
viiteen tahi kuuteen killinkiin kappale sekä siellä kalasillalla
että täällä joella. Keinottelevat myymäeukot kantoivat niitä kopissa
kaupungin kaikkiin syrjäseutuihin.
Ja tiensä ne löysivät nyt kaikkialle, missä vaan oli ainoakaan
reikä, mistä sopi alas luikua, pata taikka pannu, missä saattoi
keitetyksi tahi paistetuksi tulla -- kaikkiin laivakeittiöihin
satamassa, suuresta, uljaasta höyryaluksesta ja fregattilaivasta
noihin keitinuuneilla varustetuihin halkojahteihin ja pieniin
kannellisiin jaaloihin saakka, joissa väki lepäili ja paistoi
kesäillalla -- kaikkiin takapihoihin ja pienille syrjäkaduille,
aina maakerroksesta ylimmäiseen ullakkohuoneesen saakka. Työmiehet
ja pienet käsityöläiset, miehet ja naiset kävelivät tänä helteisenä
iltana yksi tahi kaksi taikka kolme makrillia kädessään, aina sen
mukaan, miten heillä suita kotona oli. Paistetun makrillin hajua
tuntui korttelittain kaupungissa!