Jos ei Silla olisi siihen tullut ikään kuin vaaja kuoren ja puun
väliin, miten hyvin ja huoletonna olisikaan Barbro nyt saattanut
elää! Häntä, eikä ketään muuta, Barbro sai siitä kiittää, että
häneltä nyt oli ryöstetty kaikki se apu, jota olisi saattanut ja jota
hänen oman sisimmän vakuutuksensa mukaan myöskin olisi pitänyt saada
pojaltansa Nikolailta, -- siihen luettuna myös se varma lisäys, minkä
hän joka ainoa viikko olisi voinut tuoda kaupparahastoon, jossa --
niin kuin nyt asian laita oli -- ei milloinkaan keksitty sitä summaa,
minkä siellä piti oleman!
Varsin epäilemätöntä oli, että Barbro, yleisen tavan mukaan, jätti
lukuun ottamatta kaiken sen, mitä kului hänen oman painavan olentonsa
ylläpitämiseksi. Toiselta puolen ei hänen alituisesti palvelevainen
vierasvaraisuutensa kahvipannun ääressä voinut mennä kauppatoimelle
jotain outoa makua jättämättä -- mitä hän siinä menetti, se oli muka
pidettävä vaan kylvösiemenenä, joka sitten tavaranostajain muodossa
monenkertaisena takaisin tulisi!
Barbron maja oli sillä tavalla tulemaisillaan kahvia juovain voimain
kokouspaikaksi koko siinä naapuristossa.
-- Virstapatsailla oli nyt lumihytyrät päässään, nietoksia oli
tiepuolissa ja kaikkialla kedoilla.
Kun reet rutisivat pakkasessa ja ovikin teki samoin, kun joku
huoneesen astui, -- istui Taraldsenin mummo, joka pani sarvia ja
imetti iilimadoilla, ja pitkä Bäkkenin mummo viettäen herttaisia
hetkiä lämpimän, höyryävän kahvikupin ja rintasokerin ääressä.
Taraldsenin mummo juorusi kelvottomista ihmisistä ja turmeltuneista
ajoista ja kuinka nyt luistetaan mäkeä alaspäin joka ammatissa,
samalla aikaa kun Bäkkenin mummo yhä enemmän muistutusten aiheita
saatuaan pani päänsä kallelleen ja pyörähytti kuppiaan sekä alkoi
sitten:
"Minä muistan myös vähäsen entisiä aikoja, minäkin... enkä tiedä,
olivatko ne paremmat; ja muuten saattaa jokainen ajatella asioista
omalla tavallaan, minun mielestäni, saattaapa niinkin!" -- Tässä
kääntyivät nuo pitkäkkäät, kellahtavat kasvot sekä niiden mukana
omalle mielipiteelleen vilkuttavat silmät suoraan kahvikuppia
kohden. -- "Mutta kyllä työntekijän päivä nyt on venynyt kuitenkin
pitemmäksi! Uh, sentään, miten he silloin istuivat pimeässä joka
talossa ja mökissä keittouunissa kyteväin pilkkeiden ääressä
nähdäkseen vuoleskella ja kehrätä; -- ja pojat siellä loikoivat
kaiket talvet ja kiiskottelivat ja haukottelivat makuuhuoneissaan
kello kolmesta, neljästä alkaen iltapäivällä, kunnes viimein täytyi
lyhtyineen mennä iltasella hevosiansa hoitamaan!... Mutta lamppuöljy,
se on saanut heidät vuoteensa pohjilta pystyyn, sepä juuri! On juuri
kuin aurinko paistaisi meille nyt koko talvikaudet, ja ihmiset
näkevät ansaita rahaa nyt!"
"Kyllä niin; mutta eipä siitä ole mitään parempaa sittenkään
tullut... kun he istuvat ja lyövät korttia ja mellastavat ja juovat
ravintolissa!"
"Eipä se ole lamppuöljyn syy, se on kaasun syy, se! -- Mutta on se
kaasukin sentään johonkin hyödyllistä... se kelpaa katulyhtyihin ja
tehtaissa poltettavaksi!"
"Ja juomisen ja tanssin ja synnin palvelukseen!"...
Bäkkenin mummo käänsi poskipuoltaan ja leukaansa kieroon kahvikuppia
kohden ja jälleen suoraan, taidokkaammalla tavalla niin näyttääkseen
myöntymättömyyttänsä.
Mutta sitten tuli Anna Graver myymäpöydän ääreen, -- sama, jonka
toimena oli hautausmaan kaunistaminen -- ja silloin sai kukin punnita
sanansa, mitä lausui.
"Kiitoksia tarjoomasta!" Hän ei ollut ensinkään vastenmielinen
ryyppimään kuppisen kahvia lämmityksekseen pakkasilmalla. Hänellä
oli ollut raskas päivä suurten hautaajaisten puuhissa; kuulivat kait
hekin kellojen soimista? -- Sepä oli kerrassaan erinomainen mies,
oli niinkin! -- Ja Anna Graver alkoi jutella laveammalta ja kertoi
muutamia muistopuheen katkelmia hänen arvostaan ja merkityksestään
ihmisenä ja kaupungin asukkaana. Siellä oli ollut puhujia ja niin
lukemattomia mustahattuisia ja kukkaseppeleitä, ettei saattanut
ruumisarkkua nähdäkään... Niin, se oli jo kolmas, minkä he olivat
vastaanottaneet tänä uutena vuonna! -- Hän huokasi raskaasti.
"Moni ei milloinkaan kuule, mitä ihmisiä elää samassa seurassa, ennen
kuin he ovat kuolleet!" muistutti nyt Bäkkenin mummo, -- "Jos hän
olisi jotain tehnyt köyhäinkin hyväksi, olisivat varmaankin vähäsen
laulaneet ja soittaneet siitä hänen eläissäänkin... Tämä lienee kyllä
typerätä; mutta"... hänen naamansa vaipui vitkalleen ja yhä enemmän
merkitseväisesti kahvikuppia kohden.
Bäkkenin mummo tahtoi, näet, aina ladella omia mielituumiansa! --
ja niin laskeutui Taraldsenin mummo, rauhan säilyttämiseksi, äkkiä
suoraapäätä kaupungin tehdasseutuun... Hän oli kulkenut pitkin katua
eilen illalla, mukanansa päältä sidottu lasipönttö, jossa iilimadot
loikoivat, ja niin saattaisi hyvin luulla ja ajatella, että koska ei
tuolla pitkällä matkalla apteekista ylöspäin vielä ole heittiöiden
ja rosvojen käsiin jouduttu, niin pitäisipä ainakin siellä ylhäällä
jokaisen voiman vapaasti ja rauhassa astuskella! -- Mutta sielläpä ne
tulivat liukuen nuo suuret, täysikasvuiset naistynkät toinen toisensa
jäljessä katua alaspäin jäätikköä myöten ja huusivat ja riekkuivat,
niin että kyllä olisivat saattaneet ihmiset nurin viedä... Silloin
oli häneltä pudonnut lasipönttö ynnä kaikki iilimadot, ja jos ei
olisi ollut niin kirkas kuutamo, että näki ne jälleen hangelta
poimia, olisi hän kadottanut ne joka ainoan! Siellä oli se Josefa
ja Gunda ja Kalla tuonnempana kadulla, ja se pitkä Silla, -- joka
tuli luikuen siellä juuri kuin aave. Nii-in, Holmannin matamin, joka
on niin ankaran tarkka soveltuvaisuudesta, pitäisi vaan itse nähdä,
millainen hänen tyttärensä on pimeän tultua!
Barbro nyykäytti itsekseen päätänsä ja ajatteli, että Nikolai kyllä
pian saa kuulla, mitä ihmiset sanoivat.
"Minäpä lähden tänä iltana heitä oikein varta vasten katsomaan...
totta tosiaankin! -- Niin, tuota iiliasiata en minä ensinkään voi
hyväksyä, sen tahdon heti sanoa! -- Mutta nuoren veren täytyy sentään
jollakin tavalla saada liikkua... ja, suvaitaanko kysyäni," -- tässä
Bäkkenin mummo laski toisen etusormensa toisen päälle, -- "millä
tavalla saisivat he sitten huvitella, jos he kerran _eivät_ saa
tanssia, _eivät_ liukua _eivätkä_ kelkoillakaan lasketella?"
Mutta nyt Taraldsenin mummo oikein silmittömäksi suuttui:
"Jos nyt soveltuu säädyllisten tyttöjen juosta huijaten ja kujeillen
pitkin katuja, niin kyllä sen täytyy sitten olla sitä varsin
uudenaikaista tapaa, jota Bäkkenin mummo puolustaa!... Jos olisi vaan
voinut nähdä oikein nurkan taitse, olisi kentiesi siellä huomannut
niitä, jotka olivat hanhiparvea kohtaamaan lähteneet!"
"Sittenpä olisikin kohtuullisempaa käydä käsiksi juuri _heihin,_
kuin noihin tyttö raiskoihin!" muistutti taasen taipumaton Bäkkenin
mummo,... "semmoisiin kuin tuo hankintatoimiston rahanvartija, ja se
siellä makasiinissa, ja sitten tuo hieno vapaaehtoinen, nimittäin se
Wejergang siellä tehtaalla ja hänen kumppalinsa!"
Barbro seisoi tuonnempana myymäpöydän ääressä ostajan kanssa.
Ei ollut hyvä kenenkään tulla lausumaan mitään hänen Ludvigistansa!
Hän tunsi kyllä hänet, hyvin tunsikin! -- neljätoista vuotta hän oli
holhonnut häntä päivät ja yöt, ja oli hänellä kyllä varmaan yhtä
monta killinkiä, kuinka monta kertaa hän oli huutanut ja hoilannut
Barbrota!
Hän olisi ottanut asiasta laveammalta puhuaksensa, jos olisi
saattanut siltä, joka seisoi hänen selkänsä takana ja mankui
tarvitsevansa pesusuopaa.
Ja niin sai iili- ja sarvimummo Taraldsen jatkaa juoruansa siitä,
miten tytöt seisoskelevat ja kurkottelevat päätänsä ulos joka
ainoasta portista, mitä kadun varrella on. Kyllä hän on nähnyt sen
varsin hyvin iltasilla kulkeissaan kotiinsa iili-imetyksiltä!
Hän ja Anna Graver alkoivat sitten lähemmin nuorisoa katsastella.
Oli semmoisia, joista ei edes viitsinyt puhuakaan, ja taas muutamia,
joita mainitessa johtui mieleen kaikellaisia lystillisiä epäluuloja
ja arveluita, sekä vielä lopuksi semmoisiakin, joita vaan kummastella
osasi, koska ei heistä ollut kerrassaan mitään sanomista, ei pahaa
enempää kuin hyvääkään.
Mitä taas Barbrosen tulee, piti hän erittäinkin vaarilla, miten
sanat Sillasta sattuivat, ja hän oli heti päättänyt, että Nikolaita
piti varoittaa hänestä; hänen tarvitsi ainakin saada tiedokseen,
mitä hän oikeastaan tekisi, kun menisi ja ottaisi vaimokseen tuon
tyttötynkän...
Eikä se sitten ollutkaan mikään pienennyslasi, jonka lävitse Barbro
antoi hänen kerta kerran jäljestä nähdä kaikkia niitä vaaroja,
joille nuo nuoret tehtaantytöt ovat alttiina ja joita hän siinä
esitteli. Hänellä oli kylliksi vaistomaista älyä ollakseen nimenomaan
Sillaa mainitsematta, ettei Nikolai saattaisi luulla hänen Sillaa
panettelevan. Mutta joka kerta, kun hän tätä tähtäili, huomasi hän
varsin hyvin, että Nikolai tämän kaiken juuri erittäin Sillaan
sovitti ja että se siis täydellisesti vaikutti samaa, mitä sillä
tarkoitettiinkin.
-- Jotain samanmoista oli Barbro taas tänäkin iltana laverrellut, ja
Nikolai istui nyt synkkämielisenä ja kuunteli mellastusta, joka ulkoa
hänen korviinsa kaikui.
Joukko toisensa jälkeen meni ohitse tietä pitkin työntökelkoissaan
mellastaen ja hoilaten, juuri kuin varjot tuolla ulkona kuutamossa
-- kasvavia poikia ja tyttöjä, ja silloin tällöin myöskin joku
kelkkaseurue hienoa väkeä aina kaupungin alapäästä saakka. Eräs
pitkä poika, nuora olkapään yli kierrettynä ja kantapäitään maahan
tömistellen, veti mäkeä ylöspäin suurta puukelkkaa, joka oli täpösen
täynnä yhteen ahtautuneita tyttöjä...
Nikolai ei voinut muuta kuin kurkistella keittiön akkunasta ja
viimein jättää kokonaan vastailematta äidille, joka istui tuonnempana
öljylamppunsa ääressä.
... Kristofa ja Kalla olivat ne kaksi, jotka seisoivat siellä kadulla
ja juttelivat, koko ajan siinä vähäsen yritellen liukumista edes ja
takaisin pienoisella jäätiköllä! Näyttivät vartoovan jotakuta...
Sillaa kentiesi? Siinäpä he juuri seisoivatkin lähellä hänen
asuntoansa!... Kysymyksenä vaan oli, kuka heistä uskaltaisi pistäytyä
tupaan ja rohkenisi tuolta niin rakkaalta, hyvältä, herttaiselta
Holmannin matamilta kysyä, tahtoisiko hän tehdä niin hyvin ja antaa
Sillalle luvan tulla hiukkaseksi aikaa hänen luoksensa tänä iltana?
-- Myötäänsä valheita ja juonia!
Ja taaskin tuolla koko kelkkaseurue hienoine hattuineen ja loistavine
sikaareineen -- pysähtyi nauraen heti siihen kohdalle...
Barbro antoi sukkapuikkojensa pysähtyä ja alkoi kuunnella.
"Tuommoista kaunista menoa täällä pidetään nyt joka ainoa ilta
myöhäiseen yöhön saakka", lausui hän -- "niin kauan kuin kuutamoa
kestää!"
Veri kiehui Nikolain suonissa. -- Jos Sillakin tuommoiseen
osalliseksi tulisi, niin tahtoisi hän sitten mielellään heittää
hiiteen sekä itsensä että vasaransa!
Niin, aivan oikein -- tuollapa hän jo tulikin ja vilkui ympärilleen
kadun kulmauksessa, etsien kahta ystäväänsä.
"Hyvästi, äiti!" sanoi Nikolai, ja samassa hän oli jo ulkona ovesta.
"Sinua, Nikolai!" huudahti Silla hämmästyneenä... "Oletkos nähnyt
missään Kristofaa ja Kallaa? Minä olisin niin hirveän mielelläni
tahtonut jutella heidän kanssansa? -- Etkö? -- Tiedätkö, miten
pääsin kotoa? Minun piti vaan hakea kissa yöksi tupaan. Minä itse
sen ajoin ovesta ulos ja kätkin oikein huolellisesti pesuammeen alle
ulkovajaan! Kunpa se nyt vaan ei siellä naukuisi?"
Hän katseli taaskin hartaasti ympärilleen, ja tuo mittava varjo
kuvaili hangella hänen hoikkaa ruumistaan ja sen soljuvia liikkeitä.
"Ja he kun niin lupasivat odotella minua!"...
"Eipä sentään liene tapahtunut mitään pahempaa, kuin että he ovat
menneet tiehensä?"
"Pahempaako?... He luulivat minun tänä iltana tulevan heidän
kanssansa, ja jos he eivät vielä ole tässä olleet, niin varmaankin he
sitten tässä seisoskelevat ja vartoilevat, -- minun täytyy nyt mennä
takaisin kotiin, näetkös, muuten saan äidin heti kintereilleni tänne
kadulle!... Kuulepas, Nik! Etköhän sinä tahtoisi olla niin hyvä,"
-- hän tarttui hänen nuttuunsa ja nyki sinne ja tänne, -- "ja etsiä
heitä minun puolestani ja sanoa heille -- osaatkos nyt sanoa oikein
säntilleen? -- että minun täytyy tänä iltana istua kauniisti kotona;
mutta, eläköön vapaus! Huomenna ja ylihuomenna!... Sano, että äidin
täytyy koko loppupuoli viikkoa olla pesutyössä siellä Antonisenilla,
niin kyllä he sitten kaikki ymmärtävät! -- Mutta ole vaan varoillasi,
Nikolai, että tapaat heidät, etteivät saa minua syyttää!"
Nikolaihin teki kyllä syvän vaikutuksen tuo hänen herttaisuutensa
sekä myöskin hänen vilkkautensa ja kauneutensa; mutta varsin
päinvastainen se vaikutus oli. Kun Silla siinä häntä sillä tavalla
nutusta nyki, kuuli hän koko ajan huutoja tuolta etäältä maantieltä.
"Kas niin! Kas niin! Tahdothan sinä siis kuitenkin ruveta oikein
irtolaiseksi, Silla!... Niin, annapas vaan heidän viekotella itsesi
semmoiseen seuraan! -- Mutta että kunniallinen tyttö antautuu
tuommoiseen hurjuuteen!" lisäsi hän pistelevästi.
"Kunniallinen tyttö?... Kunniallinen tyttö! -- Suvaitsetko kysyäni,
millä hän sitten huvitteleisi?... Minua oikein ihmetyttää, Nikolai,
ettet sinä ole etsinyt itsellesi semmoista kunniallista tyttöä, joka
kävisi selkä suorana kuin kynttilä, ja kädet kaulahuivin alla ja
ikään kuin pakollisesti liukahtelisi tultuansa luistinjäätikölle,
-- eikä edes uskalla kelkkaan päin vilkaistakaan, kun on niin
sanomattoman siivo!... Niin, varmaankin olisi semmoinen kunniallinen
sinulle juuri sopiva, semmoinen, jota sinä haluaisit! -- Ja kun sinä
sitten seisoisit pajassa ja takoisit koko päivän, ja hän hautautuisi
työhönsä ja venyisi nelinryömin pää pesuastian päällä kotona tuvassa,
niin siinäpä olisi sitten kaikki juuri niin kuin sinä tahtoisit...
Mutta sen minä sanon sinulle, Nikolai, että jos ei maailmassa sitten
ole mitään suurempaa huvia, -- niin hyvästi sitten, ollaan kuitit
kerrassaan!... Minun on täytynyt jo tarpeeksi kauvan istua kotiin
teljettynä!"...
Nikolai pudisti päätänsä... "Jos eivät olisi susia nuo kaikki,
jotka tuolla tiellä ulvovat! Mutta, näetkös, -- he tahtovat myöskin
huvitella! -- ja... ja sen, joka on halpa-arvoinen, täytyy kokea
omaansa suojella, minä tarkoitan, -- Ja jos sinä olet samaa mieltä,
Silla, niin me lähdemme äitisi luokse nyt oitis -- heti paikalla!"
Hän tarttui samassa Sillan käteen, pannakseen päätöksensä toimeen.
"Minun mielestäni... sinä olet hupsu, Nikolai!" huudahti hän
tuskallisesti; päätös oli yhtä kauhea kuin odottamatonkin. -- "Ei,
ei, heitä sikseen vaan!" pyysi hän hartaasti kuiskuen... "Ajattelepas
vaan äitiä!... Oletko sinä ihan kokonaan unhottanut, millainen äiti
on?... Sittenhän on vielä hyvää aikaa, kun ennätämme saada varoja
naimisiin mennäksemme!"
"Hyvääkö aikaa? -- Ei, minulla ei ole mitään semmoista hyvää aikaa,
Silla! -- Minun täytyy nyt yrittää suuni puhtaaksi puhua!"
"Ja miten luulet sitten jäljestäpäin siellä kotona minulle käyvän?...
Etkä sinä ole sellaisissa vaatteissakaan... tänä iltana!"...
"Hoh-hoo, älä säikähdä, herra Nikolai! -- Annahan nyt minun kertakin
päästä omin silmin näkemään asian oikeata laitaa, mitenkä suuresti
tytär suvaitsee kunnioittaa äitiänsä, joka elää köyhänä, turvatonna
leskenä!"
Se oli Holmannin matamin oma ääni; itse hän seisoi ihan luonnottoman
suurena tuolla portilla.
"... Minä luulin jo pahimmat kohtaukset kestäneeni silloin, kun
Holman kuoli, ja toivoin säästyväni tapaamasta omaa lihaani ja
vertani luvattomissa keskusteluissa ulkona kadulla keskellä
lumihankea! Enkä myöskään olisi uskonut, että tuo henkilö milloinkaan
uskaltaisi näin lähestyä minun mökkiäni!... Tulepas tupaan kanssani,
Silla!... tupaan, tupaan, kuuletko sinä, heti!"
Jos olisi voinut tarkalleen eroitella tuon Holmannin matamin
vinkuvan äänen kaikki erilaiset väreet, olisi siinä huomannut
kirjavan joukon kaikellaisia mielenliikutuksia: loukattua äidillistä
arvokkaisuutta, kiukkua, halveksimista, vihaa ja vielä jotakin niin
sanomattoman raskasta, jonka piti vaikuttaman masentavaisesti; ja
todellakin se koski Sillaan niin, että hän oli vähällä kerrassaan
polvillensa vaipua; siinä hän sentään seisoi itseänsä hiukkaistakaan
liikahduttamatta.
Nikolai oli kuitenkin vähäistä enemmän karjennut entisten aikojensa
jälkeen; nyt oli jo siksi käynyt, että hän pelkäsi muita enemmän
kuin Holmannin matamia. Eikä hän siis tässä järjiltään pois
säikähtänytkään.
"Minä pyydän, tästä huolimatta, päästä luoksenne tänä iltana, matami
Holman, sitä pyydän, -- sillä en minä tullut tänä iltana tänne
kinoksilla seisoskelemaan. Juuri teille itselle, matami hyvä, on
minulla asiata."
"Ei suinkaan sitä ole pitemmältä, kuin että sen voi hyvin toimittaa
tässäkin, missä nyt seisomme", vastasi Holmannin matami pistelevästi.
-- "Tule pois, Silla!"
"Ei, eipä niin, ei sitä niin kovin pitkältä kestä; mutta suvaitsette
kait minun sentään selvitellä yhtä ja toista, joka kuuluu asiaan"...
Kun Holmannin matami yhä näytti puuhailevan porttia sulkeakseen ja
myötäänsä viittoi tytärtään pois, tointui Silla hämmästyksestään ja
kauhistuksestansa, ja alkoi hänkin pitää puoltansa. Ei ollut nyt
muuta neuvoa kuin sulkea silmänsä ja turvautua Nikolaihin, ja hän
tarttuikin uskaliaasti hänen käsivarteensa.
"Niin, matami! -- Niin se on, miten näette. Me pidämme yhtä, niin
kuin olemme tehneet varhaisesta lapsuudestamme saakka! Ja minä tulin
tänä iltana pyytämään häntä ja kysymään: voisimmeko iloita matamin
luvasta ja suostumuksesta? Minun kisällikirjani ja hyvien tulojeni
nojalla... ja kun en milloinkaan ryypi, ja"...
Nyt epätoivon rohkeus valtasi Sillan; hän työnsi takaapäin Nikolaita,
niin että he kaikin kolmisin -- Holmannin matamin täytyi näet
tahtomattaankin edellä väistyä -- tulivat portista pihaan ja siitä
tupaan, missä taistelua sitten jatkettiin!...
Sillä aikaa, kun Silla kädet kasvojen edessä venyi tuonnempana
pimeässä lavitsalla, ja Nikolai tyynimielisellä hartaudella yhä
ajoi asiatansa ja, kykynsä mukaan, koki saattaa uskottavaksi,
että hänellä nyt oli toiveita päästä mestarisälliksi ja että
hän sitten kyllä voisi hänestä huolta pitää, -- pysyi Holmannin
matami yhä mahtavan loukatun ja epäävän näköisenä. Hän käytti koko
mahtivaltaansa; hän nyökytteli niskaansa ja oli katkeramielinen
sekä mitä suurimmasti hämmästynyt! Näytti melkein siltä, kuin olisi
Nikolai tarkoittanut kuitenkin voivansa häneltä tyttären viedä, joko
hän puolestaan myöntäisi taikka kieltäisi! Ja muuten, mitä sitten
olisikaan ijälliseksi joutuneen ihmisen elämisestä, kun mies on
kuollut, ja tytär, joka häntä voisi elättää, vetäytyy kerrassaan
siitä velvollisuudestaan, sentähden vaan, että hänen päähänsä
on pällähtänyt mennä naimisiin sepänsällin kanssa, joka vielä
päälliseksi on semmoinen heittiö, ettei voisi edes ilmoittaa isäänsä
vihkimätilaisuudessa?
Hän oli juuri aikeissa nousta henkeen ja vereen saakka puollustamaan
äidillisiä oikeuksiansa, kun yhtäkkiä valonsäde vilahti hänen
aivoihinsa. Hänen silmänsä aikoivat tirkistellä tulevaisuuden
taivaanrantaa... Jos Nikolai joskus voisi täyttää ne suuret
lupaukset, mitkä hän nyt antoi, niin saattaisi hän pahimmassa
tapauksessa, kun aika siksi olisi joutunut, yhdistää tavaravähänsä
heidän kanssansa!
Tämä ajatus ei kuitenkaan estänyt häntä raskaasti huokaillen myymästä
jokaista myöntymystään niin kalliista kuin suinkin mahdollista oli.
Hänen täytyi sanoa, että hän oli Sillalle tuuminut jotain varsin
toista kuin tämä!... ja kävi sitten miten tahansa, -- hän ei
kuitenkaan aikonut suvaita mitään juoksuja eikä armasteluja heidän
keskensä ennen kuin Nikolai voisi todistaa omaavansa puhdasta rahaa
yhtä paljon kuin Holman!
Hänellä oli, näet, ollut sata taaleria ja hyvä palkkansa päällisiksi,
ja kun Nikolai voisi lyödä pöytään yhtä paljon rahaa hänen omain
silmänsä eteen, -- niin silloin vasta olisi aika asiasta keskustella!
Sata taaleria... se nyt oli viimeinkin selvää puhetta. Sadalla
taalerilla hän saisi Sillan ruuvipihtiinsä!...
Melkein sama tunne lämmitti hänen rintaansa vielä, kun hän hetkisen
kuluttua matkaa lyhentääkseen laukkasi lumikinosten poikitse ja
koputti Barbron ovea. Täytyipä hänen löytää joku, kenelle kertoisi,
-- jotta Holmannin matami nyt oli hyväksynyt sen, että Silla oli
sillä tavalla itsensä hänelle luvannut!...
* * * * *
Ne olivat juuri hänen harkittua omaa etuansa tarkoittavia tuumia,
mitä myöskin Barbrossa heräsi, kun hän jälkeenpäin yöllä maatessaan
tätä uutista ajatteli. Hän hinasi raskaan ruumiinsa vuoteesen
istumaan, keksittyään tämän valoisan aatteen:
"Mutta sittenpä minäkin voin asua Nikolain luona!"
Tämä kauppaliike se nyt söi ihan tyhjiin hänet! -- Hän ei kyennyt
milloinkaan saamaan päähänsä sitä seikkaa, että se oli juuri hän,
joka söi tyhjiin kauppaliikkeen.
Kerrassaan selvisi hänelle nyt koko asemansa -- miten olisi parasta
sekä hänelle itselleen että Nikolaille, että hän aikanaan lopettaisi
kauppansa, ja miten hän sitten sen sijaan voisi sanomattoman
paljon tehdä hyötyä auttamalla tuota perin kokematonta Sillaa
taloudenhoidossa kotona ja sen lisäksi vielä kentiesi ansaita
muutaman killingin kylältäkin... Eikä hän sitä paitsi ollut muuta
kuullutkaan, kuin että poika on velvollinen pitämään huolta
äidistänsä!
Seuraavana sunnuntaina oli Holmannin matami kahvilla Barbron luona;
mutta koska Holmannin matami ei lausunut sanaakaan siitä, mitä
tapahtunut oli, ei Barbrokaan siitä mitään maininnut. Ainoastaan
kerran hän johti keskustelun poikaansa Nikolaihin ja tuumaili, että
hän, Barbro, luultavasti syksyllä, kun huoneitten vuokra-aika ensi
kerran loppuu, muuttaisi sinne hänen luoksensa. Eikä se mitään liikaa
saattaisi ollakaan, jos ottaa ajatellakseen, miten he aina ovat
erillään olleet!
Minkä tähden Holmannin matami juuri samalla silmänräpäyksellä
vaipui ajatuksiinsa, nirpisti suunsa kokoon ja kiitti, ettei hän
voinut juoda enempää kahvia! -- ja jotenkin odottamattomasti
lyhensi vierailuansa, se kaikki jääköön tässä sanomatta. Sitä vaan
voi varmana pitää, että siitä hetkestä ruveten hiljainen taistelu
vedenpinnan alla alkoi heidän keskensä -- ystävällisimmässä muodossa,
on meidän lisääminen, jos ei juuri muutenkaan, niin ainakin Holmannin
matamin tähden.
Kahvitervehdyksiä jatkettiin mahdollisuuden mukaan vieläkin useammin
kuin ennen, ja Barbro samoin kuin Holmannin matamikin keskustelivat
ja tuumiskelivat kaikkia mahdollisia asianhaaroja -- paitsi sitä
yhtä, mikä heidän kummankin sydämessään kyti -- miten he kumpikin
puolestaan Nikolain ja Sillan tulevaisuutta suunnittelivat. Tuossa
yhdessä kohdassa he vaan vartioivat toinen toistansa oikein
valtiomiehen hiljaisuudella, juuri kuin kaksi sakinpelajaa, jotka
eivät uskalla liikahtaa, ennen kuin toinen on miettinyt, minne
toinen pyrkii; -- Holmannin matami -- tämän tahi tuon sangen
varovaisen arvelunsa aikana -- vaanien kaikkia pienillä, tarkkuudesta
jännittyneillä kasvoillaan ja kylmillä, siniharmailla silmillään,
jotka kävivät niin kirkkaiksi ja niin pieniksi, kuin pienentävän
olutlasin pohjan lävitse katsottuina; Barbro taas pyöreänä,
vierasvaraisena, suurena ja lihavana, karkeiksi pöhistyneine
muodonpiirteineen, myötäänsä sangen mieluisesti laverrellen siitä
ajasta, jolloin hän pääkonsulilla palveluksessa oli.
Mutta _yhdessä_ asiassa vakaantui heille kummallekin yhä lujemmaksi
tämä päätös; -- jos itse ei millään ehdoilla voisi päästä heidän
luonansa asumaan, niin olisi hän kaikessa tapauksessa se, joka panisi
jyrkän esteen, ettei se toisellekaan tulisi onnistumaan!
Molemmat anopit kokivat taukoomatta parhaimpain voimainsa mukaan
tehdä esteitä toinen toisensa toiveille. Mutta tuosta hiljaisesta,
hyvin harkitusta taistelusta, jota syvyydessä heidän ympärillään
käytiin, ei ollut Nikolailla eikä Sillalla aavistustakaan.