VIII.

Vähän aikaa sen jälkeen, kun Nikolai oli saanut kisällikirjansa,

hämmästytti eräs ilahduttava tervehtijä häntä -- tuskin hän voi

omia silmiänsä uskoa -- sillä ei se ollut kukaan muu kuin hänen oma

äitinsä, joka lauvantai-iltapäivällä vartoili häntä sen ruokapaikan

edustalla, missä hänen tapansa oli käydä aterioimassa!

Hän oli kuullut Nikolain päässeen kisälliksi, eikä ollut saanut

lepoa pahaakaan ennen kuin pääsi tervehtimään poikaansa erään

lautainvetäjän mukana, joka lähti kaupunkiin. Hän oli tullut niin

iloiseksi!... Jospa vaan Nikolai tietäisi, miten monta kertaa hän

oli huokaillut hänen tähtensä, ja miten monen monituista kyyneltä

hän oli vuodattanut, -- tuo kookas, muhkea, puoleksi talonpoikaiseen

vaatteukseen pukeutunut nainen oli kasvoiltaan oikein tulipunainen

ja itki ja myötäänsä kuivaili kyyneleitään kokoonkäärityllä

nenäliinalla, kuvaillessaan liikutuksiaan ja iloansa siitä, että

kaikki oli parhaaksi kääntynyt, ikään kuin korkeamman käden

johdatuksesta!...

Hän oli jo pitkät ajat ollut niin onneton; mutta nyt, saatuaan

jälleen poikansa, näytti hänelle kaikki kerrassaan varsin

toisellaiselta!... Hei, noin suureksi ja hartiakkaaksi ja kelpo

mieheksi kuin hän oli tullutkin -- aimo sepäksi! Oli kait jo hänellä

sortuuttitakkikin ja muut pyhävaatteet?... Ja hattu täytyi hänellä

myöskin olla! -- Nikolain tulisi vaan seurata hänen ohjeitaan; kyllä

hän tiesi kaikki seikat, sillä hän oli paljon maailmaa nähnyt.

Sangen ihmeellisiksi, alussa melkein sekanaisiksi Nikolain tunteet

kävivät, kun hän tuolla tavalla yhtäkkiä näki äidin luokseen

heitetyksi... ehkä vielä saattaisi niinkin tapahtua, että kentiesi

isäkin jostain samaan joukkoon heilahtaisi!

Monta vuotta oli jo siitä kulunut, kun hän oli äitiänsä ajatellut,

ja se kuva, mikä hänestä vielä oli jäljellä, oli vaipuneena hänen

muistinsa syvään, kyyneleiseen, tuikean suolaiseen mutakätköön,

jossa ei sitä ensinkään oltu juurtumaan aiottukaan. Siellä hänen

sydämessään oli jotakin, mitä hän vaistomaisella varovaisuudella

uuden onnellisuutensa säilyttämiseksi kammosi;... mutta uuden

Nikolain -- sepänsällin -- onnellisuuteen kuului kyllä myöskin se,

että hän sillä tavalla jälleen löysi äitinsä! Totta tosiaan hän

iloitsi hänen tähtensä, ja se oli niin tavattoman liikuttavata...

Ja kun hän sitten käveli hänen kanssansa ja oli iloinen sekä kaikkiin

aulis ja menetti siinä sekä lauvantainsa iltapäivän että sen mukana

puolen päivän palkan -- oli hän myöskin, vaikka ei oikeastaan

semmoista ollut aikonutkaan -- tuhlannut lahjan ostamiseen -- se oli

suunnattoman suuri, hieno, kukkasiin värjätty silkkinen kaulahuivi

-- yhtä paljon, kuin minkä neljänätoista päivänä oli puristanut ja

haalinut kokoon... ja sitä paitsi hän oli äidilleen ostanut hienoa

leipää ja sianliikkiön, jotka hänen piti viedä mukanansa maalle

palatessaan ja joista Barbro jo kaupungissa ollessaan maistiaisina

muutamia aimo sipaleita illallisekseen nautti.

Hyvä oli ruokahalu hänellä... eikä hän näyttänyt erittäin

säästämäänkään tottuneen -- tämä oli likimääräinen tulos

niistä huomioista, mitkä onnellinen poika oli äitinsä seurassa

oleskellessaan ennättänyt tehdä. Sitä paitsi hän huomasi silloin

myöskin odottamatta menettäneensä kauniit rahasummat, ja puoleksi

tyytymättömällä mielellä hän sitten illalla lähti kävelemään

ennestään tunnetuille paikoille, saadakseen siellä kentiesi

sattumalta tavata Sillaa, jotta voisi hänellekin kertoa tästä uudesta

onnestansa.

-- Koko tämä osa kaupunkia, ylängön rinteelle rakennettuna, oli jo

varjoon siirtyneenä, ja hieman helteisessä kesäillan lämpimässä

kuljeksi joitakuita työmiehiä, nuttu irralleen hartioille heitettynä,

samalla aikaa kun tämän tehdaspaikkakunnan räämäpuodeista sieltä ja

täältä kuului korviin melun ja hälinän kaikua.

Nikolai oli turhaan risteillyt kulkuväylällä karjakartanon

läheisyydessä ja myötäänsä pitänyt silmällä sekä leveätä maantietä,

joka kävi veräjän ohitse, että myöskin jalkapolkua, joka niityn

poikitse poikkesi sen takana olevaan metsään. Sillaapa vaan ei

ollut nähtävissä! Eräs tyttö lähti pyttyineen navettakartanosta

ja meni rapusta sisälle. Tämä vilkasi häneen päin ja nauroi, --

ja seurauksena oli, että Nikolai jatkoi kulkuansa tehtaalle päin,

ainoatakaan kertaa taakseen katsomatta. Mahtoipa noilla asujilla olla

silmät, jotka seinätkin lävistivät?... Ja lienevät varmaankin jo

alkaneet sitä ihmetellä, että hän niin usein siellä päin käveli...

Vesiputous oli suljettuna, niin että vesi virtasi ainoastaan

valkeina säikeinä sulkulaitoksen ylitse ja valui tippa tipan jälkeen

vesirattaalle. Joku ratasmies mennä ratusteli hänen edellään. Nyt se

pysähtyi ja kaatoi pois kuormansa; se soljui kerrassaan alas... Siinä

oli multaa, jota he vedättivät tehtaan viereen konttoorirakennuksen

eteen aiottua puutarhalaitosta varten.

Laita-aitauksen sisäpuolella oli koko joukko muijia ja nuoria tyttöjä

täydessä puuhassa. He perkasivat, harailivat ja istuttelivat,

samalla aikaa kun mies puutarharuiskuineen käveli jäljessä päin, ja

avonaisesta akkunasta kurkotteli nuori Wejergang, olkihattu päässään,

alaspäin ja jutteli alhaalla työskenteleville.

Siellä seisoi Holmannin matamikin, käsi kupeella, erään mustan

puutarhapengermän ääressä ja silmäili jotakin valmiiksi tehtyä

istutusta, jota hän oli vielä käsin taputellut, ja -- Silla

oli siellä myöskin... polvillaan maassa ja kitki rikkaruohoja

esiliinaansa kukkaspenkereestä, joka oli rakennuksen seinustalla.

Ja juuri hänelle nuori Wejergang laski leikkiä akkunasta, ja Silla

pudisteli päätään ja nauroi ja vilkui ylöspäin, -- vastata ei hän

tosin uskaltanut Holmannin matamin tähden!

Tuntui juuri kuin pihdillä olisi puristettu monta kertaa juuri siitä

sydänalan kohdalta, ja yht'äkkiä muistui hänen mieleensä suloisena se

päivä, jona hän oli saanut Ludvig Wejergangin käsiinsä.

Hän siirtyi jälleen hiukkasen alaspäin, sydän lyijyäkin raskaampana,

ja heittäytyi istumaan tuonnemmaksi ojan partaalle, josta helposti

voi pitää silmällä niitä, jotka siitä ohitse kulkivat, itse kuitenkin

näkymättömissä ollen.

Kyllä se Silla oli näyttänyt mainion kauniilta, kun hän iloisuuttaan

salaillen pilkisteli ylöspäin! -- siihen ne Nikolain ajatukset aina

jälleen palautuivat, ja sen hän vaan myötäänsä näki edessään; ja sepä

se juuri tuskalliselta tuntui...

Tuntikausi oli kulunut. Melkein tylsämielisenä hän oli nähnyt yhden

toisensa jälkeen menevän tietä pitkin alaspäin; mutta yhtäkkiä

loisti sieltä värinvivahduksia hänen kasvoihinsa. Ludvig Wejergang

mennä lunkutteli siitä ohitse -- huoletonna ja kevytmielisenä,

herrassauva kädessä heiluen. Hän oli ruusuposkinen kuin tyttö, hieno,

musta poskiparta näkyi panamahatun alta, ja siniharmaat silmät

tihruttelivat ympäriinsä, ja huvikseen hän vielä hiljalleen hyräili

mennessään.

Nikolai tirkisteli häntä harmista menehtymäisillään, kunnes hän tietä

pitkin vähitellen alankoon katosi.

Taaskin tämä vanha toivottomuus ylivaltaa vastaan!... sama, jota

ei hän milloinkaan selville saanut eikä milloinkaan voinut perille

ajaa, jos ei vielä joskus sattuisi niin, että -- hän sulki silmänsä

ja tuommoinen pidätelty, väkinäinen muodonvaihdos kuvautui hänen

leukansa ja suunsa ympärille...

Tuolla tuli Silla Holmannin matamin rinnalla, pää alaspäin

painuneena, kuin huojuva virpi. Aina välistä hän loi ympärilleen

salaisia silmäyksiä, juuri kuin koulutyttö, joka opettajaansa

välttelee.

Alempana karjakartanon kohdalla he erosivat; Silla poikkesi sinne

iltamaitoa ottamaan.

Hän palasi sieltä pyttyineen ja meni polkua pitkin niityn poikitse.

Hän astui pikaisin askelin ja hymyili itsekseen, ja melkein

kauhistuneen näköiseksi hän muuttui, kun Nikolai ojan partaalla

seisomaan nousi.

"Säikähdytkö sinä nähdessäsi minut, Silla?"

"Näytätpä sinä tuimalta, sinä", vastasi hän ilvehtien.

"Olihan se kait niin, että sanoit tahtovasi minun vaimokseni ruveta,

Silla?"

"No, minkä tähden sinä nyt sitä kysyt, Nikolai? -- Onhan siihen vielä

pitkältä aikaa!"

"Minun tarvitsee kuulla se vielä kerta... Jos ei saata olla asiastaan

varmempi kuin minä, niin haluaa mielellään koetella, onko nuora,

jossa aikoo kiinni riippua, kylliksi pitävä... vai onko se niin

haurasta, että voi poikki sätkähtää! -- Sinä olet saanut niin

monenmoista ajateltavaa, sitten kun tänne tehtaasen tulit."

"Olepas varoillasi!... ole vaan varoillasi, Nikolai! -- Sinä olet

ruvennutkin näinä viime aikoina oikein pelkäämään minun tähteni!"

vastasi hän kopeasti nauraen; "mutta minä olen nyt myöskin päässyt

hiukkasen varttuneeksi, minäkin. Sinä vaan olet semmoinen, joka et

sitä keksi -- ja seisot siinä kuin pölkky!"

"... Mutta saat olla siitä vakuutettu, että minulla nyt on

oikein aika kiire! Niin pian kuin olen saanut vähän ehtoollista

nielaisseeksi, sitten lähden taaskin tehtaalle. Minä ja Kristofa

ja Kalla ja Josefa olemme saaneet puhdistaaksemme ja kitkeäksemme

koko konttoorin puutarhan... herne- ja porkkana- ja kaalisarkain

alapuolelta, -- ja kun syksyn puoleen laitokset laajenevat, saamme

nekin huoleksemme!"

Nikolai vaan seisoi ja laskeskeli... Seitsemänkolmatta taaleria

ja siitä vähennettynä kaikki, mitä oli kuluttanut äidilleen

tänään... Liikkiökin vielä, joka ei ainakaan takaisin tule! --

siinä oli kaikki, mitä hänellä oli, ja kaksi kertaa niin paljon hän

vähintäänkin tarvitsi, ennen kuin voi saada irti kaikki, mitä tuvassa

välttämättä tarvitaan... Pääasiana vaan oli saada Silla sieltä

pois... hän kun tuolla tavalla nyt hommaa sekä yöt että päivät!

Kuuluvalla äänellä lausui hän vaan hyvin varovaisesti:

"Jos meillä vaan on kylliksi ymmärrystä, niin että hyvin pidämme

puoltamme ja olemme säästäväisiä, niin saatamme kentiesi jo tänä

kevännä päästä omaan tupaamme, Silla!... Mutta siihen voi vielä paljo

välille tulla!"

Viimeinen lause kuului varsin soinnuttomalta ja pidätelty, raskas

huokaus sitä seurasi.

"Minä ajattelen, ettet sinä, Nikolai, saa rohkeutta etkä virkeyttä

ennen kuin tulet naimisiin!" lausui hän nauraen; "nyt on niin

ikävätä kohdata sinua, että siitä saattaa tulla ihan alakuloiseksi

ja ikävilleen koko jäljellä olevaksi iltakaudekseen... Oikein kelpo

sulhasmies!" -- Hän pyörähti korollaan pikaisesti ympäriinsä ja

kiirehti pyttyineen polkua myöten matkoihinsa, vähäsen päätään

nyykäyttäen jäähyväisiksi Nikolaille.

Tuota uutista, jonka tähden juuri oli tänne lähtenyt, ei hän siis

ennättänytkään kertoa, ja totta sanoen, sen hän oli kokonaan

unohtanutkin. Mutta olipa sitä kait aikaa vielä toisellakin kerralla,

kun hänet tapaisi. Eikä siihen seuraavaan kertaan pitkältä lieneekään

-- semmoisilta kuin asiat nyt näyttivät!

* * * * *

Muutaman viikon kuluttua Nikolaita kyseltiin.

Eräs kuormamies, aimo joukko tavaroita ajopeleissään, oli pysähtynyt

Nikolain ruokapaikan edustalle. Kuormassa oli muun mukana myös hänen

äitinsä suuri arkku, jonka mies oli ottanut kaupunkiin kuljettaakseen

ja tahtoi toistaiseksi sijoittaa Nikolain asuntoon. Itse tulisi

Barbro vasta muutaman päivän kuluttua.

Kyllä kait hän jotain tuumiskeli! Aikoiko hän kentiesi taaskin mennä

palvelukseen?

Ja kun Nikolai sitten eräänä iltana tuli kotiinsa, näki hän

punaiseksi maalatun astian ja parin nauhakenkiä arkulle lasketuksi.

Hänen äitinsä oli varmaan siellä ollut!

Puolen tunnin kuluttua hän sitten näyttäytyikin. Hän oli ollut

vaan ulkona ja ostanut vähän pehmeätä ruisleipää, juustoa ja voita

illallisekseen täällä majaillessaan.

Nyt hän jo sitä ennen leikkasi muutamia sipaleita ja vaati

Nikolaitakin ruokakumppalikseen.

Hänen suuri ruumiinsa sekä tavaransa melkein täyttivät Nikolain

pienen, ahtaan makuuhuoneen. Kun oli myötäänsä huoneessa istuskellut,

oli hän saanut vähäsen hengenahdistusta ja lihonut kaksileukaiseksi;

laajoista poskipielistä, joita hänen nuoruutensa kukoistuksen aikoina

heleät, terveet tunturiruusut kaunistelivat, saattoi, kun ne syödessä

liikkuivat, nyt vaan huomata, että siellä toimittivat säälimätöntä

musertamista vielä vankat hampaat, joihin kuitenkin tulikuumista

kahvikupillisista alkanut hammassärky silloin ja tällöin oli

ärtyisesti karannut. Kun sitten äiti siinä arkullansa istui ja poika

vuoteellaan, tuli viimein selitys kuultaville:

Talollinen, jonka luona hän oli asumaan ruvennut -- suostuen

maksamaan kahdeksantoista taaleria vuoteensa, auttelemaan kiireinä

elonaikoina ja itse kahvinsa hankkimaan -- oli ollut niin ahnas

ja itaroiva ruoan annissa, että hänen itse oli täytynyt yhtä ja

toista siihen lisäksi ostaa. Niin, olipa hän itsekin nähnyt tuon

lihaliikkiön, ja kyllä hän tiesi, millaiseen hän oli tottunut siellä

Wejergangilaisten luona! Hän voi todellakin sanoa monta kertaa

syöneensä kyyneleistä leipää, muistaessaan sitä kaikkia, mitä oli

puuhaillut Ludvigin ja Lizzien hyväksi, -- että hän oli heitä

kanniskellut käsivarsillaan ja ollut heille parempi kuin äiti... Ja

kun sitten ajatteli, että hän palkinnoksi kaikesta tästä puuhastaan

ja huolestaan sai tehdä raskasta työtä ulkona heinäniityllä ja

elopellolla!... Ja kaikkipa häntä yhdestä suusta silloin olivat

kiitelleet ja ylistelleet!

Kyllä hän oli silloin myöskin kärsivällisesti odotellut, että he

viimeinkin muistaisivat vanhaa Barbrota -- -- Mutta ah, ei! Kukin saa

itse pitää huolta itsestään, niin se oli tässäkin käyvä!

Mutta nyt, sitten kun hän oli poikansa jälleen saanut, oli hän

tutkistellut ja tuuminut ja miettinyt ruvetaksensa kaupungissa pientä

kauppaa pitämään. Ja tänään hän jo oli ollut pääkonsulillekin siitä

puhumassa! Konsuli oli ollut äreällä päällä juuri hänen astuessaan

konttooriin ja tuiskinut äkäisesti; mutta hän, Barbro, tunsi kyllä

hänet ja alkoi haastella oikein hienosti: "Miten rouva voi, ja herra

Ludvig ja neiti Lizzie, suvaitsetteko kysyäni? -- Ah, hepä ovatkin

nyt jo niin kasvaneet ja varttuneet, ettei saattane odottaa heidän

enää halpaa palkkapiikaa tuntevankaan!"

"Hentoja... hentoja kuin virvet", oli hän nauraen vastannut; "sinä

voit kantaa heidät kummankin käsivarrellasi vieläkin!... Mutta

sinähän näytät siellä vuoristossa syöneen kokonaisia ladollisia;

enhän minä muista sinun ennen niin suuren olleen, Barbro!... Isäntä

lienee hävinnyt kotinsa ja kontunsa sinua ruokkiessaan, mies raukka?"

oli hän ivaillut.

"Kiitoksia, enpä tottunut karjanrehuilla elämään täällä pääkonsulin

luona!" oli Barbro vastannut. "Päin vastoin minä jouduin semmoisiin

oloihin, että olin pakotettu poistumaan; se mies kyllä tietää siitä

pitää huolta, että hän aina omilleen tulee!"

Ja sitten oli hän puhunut Ludvigin ja Lizzien kanssa, kunnes oli

itkuun ratkennut.

"Ja entäs se sinun ilkikurinen poikasi?" oli hän kysynyt.

"Kiitoksia", oli Barbro sanonut, -- "minun poikani, Nikolai, on

täysoppinut sepänsälli tässä kaupungissa."

Ja sitten oli Barbro kertonut hänelle tuumansa, että hän aikoi jäädä

kaupunkiin ja ruveta kauppaa harjoittamaan; hän, Barbro, oli aina

huomannut olevan paremman olla myymäpöydän takana kuin sen edessä,

niin oli hän tuumaillut.

Silloin oli hän, pääkonsuli Wejergang, nauraen sanonut: "sinä

luultavasti aiot asettua tänne kaupunkiin, Barbro?"

"Niin, herra pääkonsuli, jos se vaan saattaa rehellisellä tavalla

tapahtua -- ja vähäisellä avulla, niin pyrkii jokainen omalla

ansiollaan leipäänsä hankkimaan!"

Ja sitten hän oli samaa tietä luvannut hänelle ilmaiseksi huoneen ja

keittiön eräässä talossa siellä tehtaan tienoolla koko vuodeksi. --

Saattoi selvästi huomata, että tämä äiti ja poika, jotka nyt siinä

vastakkain istuvat, olivat tavallaan hyvinkin toisensa näköiset;

mutta missä kohtalon sattumat olivat juuduttaneet pojan leveitten,

elokasten kasvojen juonteet lihaksiksi ja pontevuudeksi, siinä ne

äidissä sitä vastaan olivat kaiken jäntevyytensä kadottaneet ja

muuttuneet löysäksi, vaikeasti liikuteltavaksi liikalihaksi.

Mutta ilmaantui hänessä nyt kuitenkin jonkunlaista intoa, kun

hän siinä kehitteli tuumiansa, joiden mukaan vähittäiskauppansa

järjestäisi, ja miten hän sitten osaisi hankkia tavaroita velaksi

vähäsen kustakin paikasta; -- hän oli vielä tuttu kaikkialla

räämäpuodeissa siltä ajalta, kun oli Wejergangilaisia palvellut.

Eikä sitten enää ollutkaan muuta tehtävätä, kuin myydä vaan tavaraa,

maksaa vanhaa ja ottaa uutta sijaan; niin se kävisi sitten ympäriinsä

kuin kampi eli veivi vaan!

Mutta vähää enemmän hän kuitenkin tarvitsisi puhdasta rahaa; hänen

omansa ei kauaksikaan riittäisi. Esimerkiksi -- eiköhän Nikolai

saattaisi hänelle vähäsen lainata? Sehän tulisi aina olemaan

tavaroissa kiinni, niin että, mitä siihen asiaan muuten tulee,

olisi samanarvoista, pistäisikö hän killinkinsä omaan taskuunsa vai

antaisiko hänelle -- ihan samanarvoista!

Tietäisikö Nikolai nyt sanoa, mistä hän kohtuullisesta hinnasta saisi

ostaa myymäpöydän? Taikka vielä parempi, jos saisi sen velaksi; jos

puuttui häneltä nyt jotakin, niin rahaa se oli... Kentiesi saattaisi

hän samalla kertaa kokea puusepältä ottaa vähän enemmänkin; ei

tarvittaisikaan muuta kuin jotenkin suuri sarantapöytä, kaksi sänkyä

ja muutamia tuoleja... Hän oli ajatellut, että sitten, kun olisi

ensin päässyt vähän alkuun ja saanut asiansa hiukan järjestykseen,

voisi Nikolaikin tulla asumaan hänen luoksensa! Kun hän sitten vielä

laittaisi hänelle kaikki ateriat, voisi sillä tavalla toinen olla

avullisena toiselleen, ja joku osa Nikolain palkasta sitten jäisi

hänelle; -- voipa Nikolai itse arviolta laskea ja sanoa, miten paljon

hänen mielestään sopisi...

Barbro laajenteli yhä innokkaammin aikeitaan ja itseksensä kuvitteli,

silloin tällöin kämmeneensä lyöden, miten ne sitten rupeisivat

menestymään.

Mutta sillä aikaa, kun hän tulevaisuustuumistaan yhä enemmän lämpeni

ja innostui, istui Nikolai neuvotonna ja polki hiljaa jalallansa

maahan, ikään kuin tahtia lyöden. Tuossa aijotussa kaupassakin

saattaisi jo olla kyllin tarpeeksi. Äidin pitäisi se kyllä ymmärtää,

hän kun oli ollut Wejergangilaistenkin luona ja nyt vielä päällisiksi

puhunut siitä itse pääkonsulillekin. Mutta mitä enemmän hän sitten

seoitteli häntä tuumiinsa ja sillä tavalla hänen varojansa myötäänsä

luki omiin laskuihinsa ja taukoomatta rupatti, ikään kuin ei mitään

ilman neljältä suunnalta voisi esteeksi tulla, -- sitä suuremmaksi

laajeni hänen silmäinsä eteen heidän pyrintöjensä ja harrastustensa

välinen juova. Barbro esitteli kauvan kaivattuja äidillisiä

oikeuksiansa, ja Nikolai tunsi juuri sydämessään kuuluvansa vielä

lähemmin eräälle toiselle ja juuri nyt olevansa pakotettu kulkemaan

omia teitänsä!

Ei Barbro voinut tietää koko ajan jyskyttelevänsä naulaiseen seinään,

-- siksipä täytyi Nikolain se hänelle oikein selvittää.

"Niin, näetkös, äiti!" lausui hän ja loi silmänsä lattiaan. "Minun

rahani sinä kyllä voit saada, jos se vaan on varmaa, että ne saan

takaisin uudenvuoden aikaan, -- sitä vastaan ei minulla ole mitään

sanottavana. Mutta, näetkös, syynä, minkä tähden minä silloin ne

jälleen tarvitsen, on se, että minä ja Holmannin matamin Silla olemme

tehneet kaupat ja tahdomme mennä naimisiin ja perustaa oman kodin.

Ja se asia on varma minun puolestani ja sitä minä olen puuhannut ja

tuumiskellut jo siitä saakka, kun Holman kuoli; -- ja jos se ei hyvin

onnistuisi, niin saisin olla ilman häntä!"

Nikolai loi terävät, harmaat silmänsä häneen, ja äiti tunsi

vaistontapaisesti, että tässä oli tahto, joka oli hänen käsistänsä

luiskahtanut.

Se oli ikävä erehdys hänen tuumissaan!...

Hänen mielikarvautensa lauhdutukseksi antoi Nikolai sitten hänelle

kolmekymmentä taaleriansa, ennen kuin hän pois lähti.

* * * * *

Ahtailla kaduilla siellä etukaupungin kortteleissa harjoitetaan

kauppaliikettä, joka on sijoitettuna kerrosta ylemmäksi

kaupustelija-akkain rihkamia. Siinä myydään tavaroita huoneesta,

sillä on oikeus pitää kaupaksi paljoa useampaa laatua myytävätä, ja

se sallii asianomaisten ostajain menetellä vähäistä vitkallisemmin

kuin suorastaan kädestä suuhun; se on, ne saattavat kentiesi päiväksi

tai viikoksi määrätyn maksu- tahi odotusajan sijaan toimittaa

itsellensä viikon taikka kuukaudenkin semmoista aikaa.

Se oli juuri tämmöinen vähittäiskauppa, jonka Barbrokin tahtoi

toimeen panna, ja samoin kuin kerrotaan Amerikasta, että siellä

kokonaisia kaupunkeja ja teollisuuden haaroja silmänräpäyksessä

maasta kohoo, niin saattoi melkein samaa lausua Barbron kaupastakin.

Tuskin oli viikko siitä kulunut, kun Barbro oli kaupunkiin muuttanut,

niin oli hänen akkunassaan jo täydellinen näyttely lankakeriä,

rinkeliä, leipää, karamellejä, nauhoja, neulasäiliöitä, nuuskaa,

savipiippuja, teräskyniä, tulitikkuja y.m., ja itse hän istui

myymäpöytänsä takana, -- siellä oli hänellä rahastonsa sinisen verhon

suojassa -- ja jauhoi kahvia, jota hän paahtoi keittiössään siellä

puotinsa takapuolella. Auki vedettävässä, lukullisessa arkussa, jonka

Nikolai oli hänelle varustanut, oli vanha sikaarilaatikko, joka oli

rahasäiliönä olevinaan, ja siinä muutamia kuparirahoja.

Holmannin matamin ja Barbron keskinäinen tuttavuus oli myös jo

uudistettu -- tuo Nikolain ja Sillan salaisuus jälkimäisen mielessä

aina kytien.

Holmannin matami -- hän asui siinä lähellä seuraavan kadun varrella,

-- oli lähtenyt astuskelemaan sinne päin juuri samaan aikaan,

kun Barbro iltahämärässä seisoi ulkona rapuillaan ja tarkasteli

ympäristöänsä tuskin valmiiksi varustetun räämäpuotinsa akkunoista

loistavan tulen valossa. Eikä hän sitten millään tavalla saanut mennä

vanhan tuttavansa akkunan ohitse! Hänen täytyi pistäytyä sisälle

juomaan kuppinen kahvia -- se oli jo kallelleen nostettuna selviämään

-- jos hän suvaitsisi nauttia hyväkseen!

Holmannin matamilla saattoi kyllä olla omat mielipiteensä yhdestä

ja toisesta, mitä siellä näki; mutta hän suvaitsi kuitenkin kahvia

juodessaan tehdä Barbron tiettäväksi koko tuon pitkän koettelemusten

sarjan, mikä häntä oli kohdannut Holmannin kuoleman jälkeen.

"Oh -- ah, älkääpäs kumotko kuppianne vielä. -- Yksi vielä, matami

Holman?"

Holmannin matami joi, hiukkaistakaan huolistaan keventymättä,

kolmannenkin kupillisen. Vakaiset, harmaat silmänsä olivat katselleet

ja tutkineet hänen juorutessaan ja imeneet havaintoja Barbron

tuhlaavaisesta, ylellisestä taloudenhoidosta, samoin kuin piippusavi

imee rasvaa. Mutta mennessään hän oli monen monituisilla varovaisilla

välipuheilla ja siinä hyvässä toivossa, että tavarat sitten

tulevaisuudessakin koetuksen kestäisivät, ilmoittanut suosiollisesti

muuttavansa Barbrolle kauppansa. --

-- Holmannin matamin Silla oli juuri puodissa myymäpöydän ääressä, --

hän tarvitsi puolen tuoppia ryyniä kotiin viedäkseen -- kun Barbro,

joka juuri täytteli mittaa, yht'äkkiä huomasi Ludvig Wejergangin

seisovan ovella.

Hän oli kyllä jo ennenkin pitänyt tapanaan tervehtiä Barbrota; ja

kun hän nyt kahdesti päivässä kulki siitä ohitse, hän kyllä oli

nyykäyttänyt aina, kun vaan Barbro rapulla näyttäytyi. Mutta niin

ystävällinen kuin hän tänään oli!... Barbro tuli mitä syvällisimmin

liikutetuksi; olipa hän jo puhuttelemaisillaan häntä Ludvigiksi, niin

rattoisasti ja leikillisesti oli nuori Wejergang silloin haastellut

hänen kaupastansa! Sillä välin seisoi hän, vilkutteli silmiään ja

hymyili Sillalle, joka joutui yhä enemmän hämilleen ja punastui

ja hurmautuneena vaan yritteli mitä pikemmin riistää ryynituuttia

Barbron käsistä. Ludvig Wejergang oli hiestyneenä ottanut panamahatun

kiehkurahiuksisesta päästään ja oli siinä niin hienona ja kauniina.

Silla tuskin uskalsi häntä vilkaistakaan, kuuli vaan hänen jotakin

siitä sanovan, etteivät pisamat olleet niin vaarallisia, kun vaan

oli tuollaiset mustat silmät -- ja hän syöksyi, pää eteenpäin

kurkotettuna, puodin ovesta ulos.

Barbron ajatuksen tästä Sillan käytöksestä -- että hän, nimittäin,

saattoi sillä tavalla tulipunaisena juosta suoraa päätä

pois, kuultuansa muutamia viattomia sanoja tuommoiselta noin

hyvänlaitaiselta ja hyvää tarkoittavalta ihmiseltä kuin Ludvig

Wejergang oli! -- sai poika kuulla jo samana iltana... nuoren tytön

pitäisi toki kainosti seistä hiljaisena eikä menetellä tuolla

tavalla; sillä tavallapa hän voi saada kintereilleen joka ainoan,

joka miehen nimeä kantaa!

Sopiko sitten Nikolaille tuommoinen, -- tuommoinen mustanhiivikkö,

pitkä tyttöhupakko, joka juoksenteli tuolla lyhyessä röijyssään juuri

kuin melkein kuoreton, käppyräinen raakku selkäpuoleltaan?... ja

vaappui ja heilui pitkin katukäytäväin kivisyrjiä -- juuri kuin olisi

luullut nuoralla tanssivansa, -- hiukkaistakaan kasvatusta saamatta!

Jos siinä vaan olisi joku muu kuin Ludvig Wejergang ollut, luulen

minä, niin olisipa saanut tuon tyttöhupakon tirkistelemään jälkeensä

sekä siellä että täällä pitkin nurkkia!

"Mutta näetkös, Nikolai, minun todellakin pällähti päähäni, kun

Ludvig Wejergang seisoi siinä, että tuossapa on se mies, joka saattaa

ja mieluisasti tahtoo auttaa minua viidellätoista taalerilla, jotka

nyt välttämättömästi tarvitsisin! -- Mutta silloin hän jo oli mennyt

matkoihinsa, ennen kuin sanat olivat suuhuni selvinneet."

"Häneltäkö lainata? -- E-hei, äiti! Minä voin kyllä ne hankkia, minä,

jos vaan tahdot hiukkasen varrota, ja minun luullakseni saatat sinä

käyttää minun rahojani yhtä hyvin kuin hänenkin!"

"Niin, jos ei minulla sinua olisi, Nikolai!" -- huokasi Barbro

liikutettuna; "ja nyt sinä saat kahvia, joka onkin oivallista, ja

vielä nuorta kanelileipää, jota en ole tänään myydyksi saanut!"

"Ei, kiitoksia vaan, äiti!" vastasi hän synkästi; hän oli jo ovella

menossa.

Sitten samana iltana onnistui hän tapaamaan Sillan. Hän oli tänä

iltana niin erinomaisen iloinen ja rattoisa.

"Minähän juoksin tieheni; enkä häneen edes vilkaissutkaan! Vai

olisitko sinä kentiesi tahtonut minun siihen jäämään?" ilveili hän.

Nytpä oli Nikolai aseetonna -- niin hetkisessä ne häneltä riistettiin

-- niin uskollisen hellästi kuin hän nauroikin!

Mutta kun Nikolai sitten erosi Sillasta ja kulki yksikseen, oli

hän kuitenkin edessään näkevinänsä Wejergangin röyhkeästi vaanivat

silmät ja hatun alta esiin pistäytyvät kähäräiset hiukset, ja -- se

ei ollut hänen syynsä -- hän tunsi ne ikään kuin sormiensa ympärille

kietaantuneiksi!

Että Silla asian käänsi niin leikilliseksi, ei se häntä miellyttänyt,

eikä sekään, että Silla niillä kerroilla, joina hän otti vaivaksensa

iltasilla kävellä sinne ylöspäin, aina tuli niin hengästyneenä alas

puutarhalaitoksilta ja myötäänsä kertoili, että nuori Wejergang oli

siellä ollut taikka ei ollut siellä ollut, mitä hän oli sanonut, ja

mitä hän, Silla itse, siitä oli ajatellut sekä oliko Kristofa sitten

ollut samaa mieltä hänen kanssansa vai oliko hän eri mieltä ollut

siinä tahi siinä asiassa. Tuntuipa varsin kuin ei Silla olisi muusta

enää puhuakaan osannut.

Mutta eivät asiat vielä sentään olleet pahimmilleen ennättäneet,

koska hän itse oli se, joka noita asioita hänelle jutteli ja juorusi.

Mutta kyllä se on totta, että hiki valui pitkin hänen ruumistaan

alhaalla pajassa, kun hän seisoi siellä ja mietti tuota kaikkea, mitä

siellä ylhäällä tehtaalla tapahtui. Hän tunsi olevansa juuri kuin

ruuvien puristuksessa...

Minkä tähden ei köyhän miehen oma saa olla rauhassa? Siellä hän

puuhasi ja raatoi kuin orja sekä olisi mielellään antanut verensä,

mitä hänellä oli ruumiissaan, voidaksensa naimisiin mennä, -- ja

tuo toinen, jolla oli taskut täysinäiset ja joka voisi saada minkä

hienon herrasneiden tahansa, kun vaan viittauksenkaan antaisi...

semmoiset... ne ovat vielä pahemmat sekä petoeläimiä että murhamiehiä!

-- Ja näin se aika sitten kului eteenpäin.

Sitten olivat jo menneet sekä syyspäivät että syksyinen pimeys, joka

teki lopun kaikista iltajuoksuista; ja nyt olivat jo talvipäivät

ja lumikin tulleet! Kun hän laski -- ja hän seisoi niin usein

ja laskeskeli, -- luuli hän nyt uudeksivuodeksi saavansa kokoon

viisikahdeksatta taaleria, -- jotka hän ihan nälkää näkemällä oli

kokoon puristanut -- ja siitä summasta oli nyt viisiviidettä ja

sitten lisäksi vielä kolmetoista äidillä. Niin pienen ja sievän

huoneen ja keittiön oli hän jo tilannut itselleen huokeasta

kuukausimaksusta sekä myöskin kaikki, mitä halusi kotiinsa...

Viimeisen kerran äidillensä lainatessaan oli tämä sanonut, ettei

hänen tarvinnut ensinkään peljätä, että hän nyt aikoi myydä pois

tavaransa ja korjata voitot taskuunsa.

Kaikki oli nyt siis valmiina, ja nyt oli siis ratkaiseva isku

Holmannin matamin luona lyötävä! Mutta kun hän nyt vetäisi esiin

kisällikirjansa, viisikahdeksattansa ja vakinaisen työpaikkansa ynnä

siitä tulevan palkankoroituksen uudestavuodesta lukien Hägbergillä,

niin pitäisipä toki hänen mielihyvilläänkin taipuman!

Eräänä päivänä joulun ja uudenvuoden-päivän välillä hän meni äitinsä

luokse valmistaaksensa häntä siihen, että nyt täytyi hänen saada

rahansa takaisin Helmikuun kuluessa. Sitten hän aikoi mennä Holmannin

matamin puheille.

Hänestä näytti ikään kuin äiti olisi ollut vähän hämillään ja

hajamielinen kahvia laitellessaan.

Hän luuli olevansa ihan hupsu tänään, tuumi Barbro; -- mutta kahvia

hän saisi, eikä hän saisi joulua viedä mennessään, semmoinen ei ollut

tapana siellä ollut, missä Barbro oli kasvanut!

Oh, vai niin; tarvitsisiko Nikolai nyt jo nuo killinkinsä? Barbro oli

sen jo kokonaan unhottanut, ei ollut hän tullut ajatelleeksikaan,

että jo näin pian...

Ja sitten hänen oli heti joulun jälkeen täytynyt suorittaa eräs

kahvi- ja sokurivelka, jota hän, kuolemakseenkaan, ei ollut luullut

eikä tiennyt tarvitsevansa maksaa ennen kuin markkinain jälkeen

taikka vasta juhannukseksi... Mutta ei tarvitsisi hänen pelätä;

Barbro tiesi kyllä, mistä rahoja hankkisi, jos vaan viitsisi sitaista

hattunsa leukanauhat ja pistäytyä hakemaan!

"Kas niin, kas niin, ryypipäs nyt, Nikolai, se on väkevätä kuin

karhua; eipä ole joulu useammin kuin kerran vuodessa, sanovat

maalaiset... Minä luulen, että sinä olet peloillasi, sinä... Rahojesi

tähden? Oh, oh, ole vaan huoletta! Kun on Barbro, äitisi, luvannut

jotakin, niin sen hän pitää myös -- ja siksi voit sinä olla rauhassa!"

"Semmoinen kuin Ludvig oli minua kohtaan taaskin viime kerralla;

hän oli oikein täällä huoneessa -- se oli kait iltapäivällä pikku

joulun edellä -- ja siksi ei saata Barbro joutua kiikkiin muutamain

killinkien tähden, kun vaan sanon oman poikani niitä tarvitsevan!...

Oh, ei... eipä saatakaan!?"

"No, no, mitä nyt, Nikolai! Älä ole tuommoinen! Kuulethan, että saat

ne... Siunatkoon sentään, kuinka sinä katselet minua!"

Nikolai ei sanonut mitään, istui vaan vaiti pitkän aikaa, -- ja

Barbron mielestä oli tuo ihan tuskastuttavata hiljaisuutta. Hän

yritteli alkaa puhetta milloin niin, milloin näin:

"Minä koen toimittaa heti pyhäin mentyä"...

"Ei, en milloinkaan olisi lainannut sinun rahojasi, jos olisin

tiennyt siitä tämmöistä seuraavan!"...

"Ei, äiti! -- Rahat sinä saat maksaa, milloin jaksat, minä en hätyytä

sinua niiden tähden; mutta jos sinä yrität kerjätä niitä Ludvig

Wejergangilta, -- niin olemme toisistamme eroitetut tässä maailmassa

ja, niin paljon kuin se minusta riippuu, tulevaisessakin! Nyt tiedät

sen, äiti! -- Ja kauniit kiitokset sitten häistä tällä kertaa... sekä

Sillan että minun puolestani!"

Hän tempasi oven auki ja meni.