Alhaalla Hägbergin pajassa näytti siltä, kuin olisi ollut, ei
ainoastaan joutomaanantai, vaan myöskin joutotiistai. Tuskin
ainoatakaan henkeä oli siellä saatavilla, niin autiota ja tyhjää
siellä oli. Pajan edessä vartosi pitkä rivi kuokkia, lapioita
ja kivihakkuja, joita piti teroitettaman, käytettäviksi tien
raivauksessa tuolla alempana uuden satamalaitoksen lähellä.
Hägberg tuli pajaan, etunahka riippumassa toiselta olkapäältä, ihan
kuin hurjistunut... Ei ollut enää ainoatakaan säntillistä kisälliä
eikä oppipoikaa; mutta hän oli päättänyt antaa poiskäskyn heille joka
miehelle järjestään, niin totta kuin hän Hägbergin nimeä kantoi!
Yksi siellä kuitenkin seisoi ja rehki! Hän oli siellä seisonut
ihan yksinään ja viilata jyrskyttänyt kisällinäytettään eilen koko
juhannuspäivänkin. Mutta semmoista se on, toinen joutiloipi, ja
toinen rahan-ahneudessaan mielellään suopi sielunsakin palaa...
Oikein kelpo työmies, hitto vieköön! -- ja jos ei hän olisi joutunut
tekemisiin poliisin kanssa... niin, ei! -- ei, niin; pääsihän poika
siitä vapaaksi, se on totta!...
Puhuttu oli Nikolai, joka uudelleen oli Hägbergin pajaan työhön
tullut palvellakseen oppiaikansa loppuun.
No, viimeinkin!... Tuolla tuli kaksi, hönkötellen pihaa pitkin pajaa
kohden.
Hägberg kääntyi poispäin eikä ollut heitä näkevinänsäkään. Eipä nyt
ollutkaan, oikein ajatellen, aika käskeä pois väkeänsä. Itse hän
vaan meni pois ja veti kivikuokan ahjosta, ja kun nuo kaksi syntistä
tulivat, seisoi hän siellä itse pitkänä, laihana, vankkana ja
harmaana, ja takoi niin että säkenet räiskyivät.
Tämä mestarille soveltumaton työ vaikutti paremmin kuin
ankarimmatkaan nuhteet, ja kun hän sitten mitään lausumatta heitti
kivikuokan käsistään ja alkoi tavallista kuokkaa teroittaa, tuntui
selvästi, että pajassa oli helteinen ilma.
Sitten vähitellen aamupäivän kuluessa tulivat muutkin,
tuijottavin silmin, pakottavin ohauksin ja naamat vaaleina ja
valvomisesta raukeina, yhden silmä paisuneena ja toisen nenän
poikki laastaritilkku levitettynä. Äänet olivat käheät, ja mitään
lausumatta ryhtyi kukin työhönsä. Heidän täytyi liikkua joutuisasti,
jos aikoivat saada korjatuiksi kaikki nuo työkalut, mitkä siinä
vartoomassa olivat.
Työtä tehtiin herkeämättä iltapuoleen saakka, eikä koko pajassa
sanaakaan hiiskuttu. Silloin huomattiin jo enin osa työtä
ennätetyksi, ja Hägberg itse lähti toimilleen kaupunkiin.
Joilla vieläkin oli kiire töissään, he loistivat hiessään, mutta joko
sitten siitä syystä, että työ juuri oli parhain lääke parantamaan
äsken kuluneen juhannuspäivän ja juhannusaatto-illan hurjailemisia,
taikka vaikutti sitä sama huojennus, jota yleensä tunnettiin
silloin, kun mestari oli matkoihinsa mennyt -- heti aloitti joku
yht'äkkiä virittää ääntänsä lauluun, pari muuta haukotella ja
ojennella itseänsä sen mielihyvän vaikutuksesta, mitä edellisten
päiväin muistelmat heille mukanansa toivat; -- ja sitten sitä oltiin
kerrassaan täydessä keskustelussa siitä, miten he olivat itseänsä
huvitelleet.
Nikolai yksin teki työtään uupumatta; hänestä oli naulanreikä
kisällinäytteensä henskeliraudassa tärkeämmän arvoinen kuin heidän
kaikki juhannushuvinsa, ja jos nyt vaan jatkaisi työtään, valmistuisi
se ennen kuukauden loppua...
Hänen pieni naulavasaransa yhä nakutteli heidän juorutessaan --
noista tervatynnyreistä ja puukasoista ja vanhoista huoneenseinistä,
joita olivat polttaneet... siitä hauskasta elämästä, mitä olivat
viettäneet, ja niistä laseista, joita olivat kallistelleet, niin
ettei heillä nyt enää ollut killinkiäkään taskussa -- ha, ha, ha!
Vasara nakutteli herkeämättä.
Jan Petter oli laivalla käynyt saaristossa ja nähnyt niin paljon
kokkovalkeita, ettei niitä voinut lukeakaan...
"E-hei, kun ollaan humalassa!"...
Vasara vieläkin nakutteli.
Toinen oikoi itseään ja haukotteli, koko juhannusjuhla leuoissaan...
"Tuolla ylhäällä Grefsenharjulla oli punssi lopuksi ihan kuin
virtanaan juossut alas mäenrinnettä pitkin!... Wejergangin poika
oli antanut tehtaan tytöille Marilaakson järveltä vanhan veneen ja
puolikon tervaa... kuullut käen kukkuvan ja mellastanut koko yön...
hoippuroinut kotiin vähää ennen kahdeksaa"...
Vasara ei nakutellut enää.
"Wejergangin poika... tehtaan tytöt Wejergangin seurassa!" -- Nikolai
seisoi levotonna ja epävarmana ja kuunteli; kerta toisensa jälkeen
lensi kiireesti terävä silmäys sitä kohden, joka siellä jutteli...
Kylmä hiki valui alaspäin hänen ruumiiltaan, ja hän lähti pois.
* * * * *
Silla oli käynyt karjakartanossa ja tuonut sieltä tavallisen
tuoppinsa iltamaitoa, kun hän veräjällä tullessaan kohtasi Nikolain.
Nikolai sanoi nähneensä hänen menevän sinne, mutta Silla tiesi kyllä
hyvin, että hän oli siinä seisonut ja häntä odotellut.
"Uskopas vaan, Nikolai, minulla oli oikein hauskaa juhannusaattona!"
-- hän piti kahvasta pyttyä edessänsä Nikolain ja itsensä välillä. --
"Kunpa vaan saisit tietää... Et, et milloinkaan elinaikanani!"...
"Siellä Grefsenharjullako?"
"Mistä sinä sen tiedät -- sano, mistä sinä sen tiedät!"
"Niin, minä -- eräs sepänsälleistä oli siellä... Mutta en minä
käsitä, miten sinä siltä kotohiselta voit päästä sinne!"
"Kylläpä se kovin ahtaalla olikin, sen saat uskoa!" Hän vilkasi
ympärilleen ja kertoi varovaisesti kuiskuen: -- "Äiti ei tiedä
mitään muuta, kuin että minä muka makasin ja nukuin sängyssä koko
juhannusyön. Hän halusi syödä juhannuspuuroa täti Askerin luona, ja
minun piti olla kotona ja silittää; mutta kun kello tuli yhdeksän,
minä sanoin jäähyväiset, minä, ja luikahdin tieheni... Kas niin,
Nikolai!" -- hän löi nauraen käsiänsä yhteen. "Jospa vaan olisit
kuullut, kuinka hän elämöitsi eilen aamulla, kun palasi kotiin, ja
minä makasin vielä!... Kuulitkos sitä, että meitä siellä punssillakin
kestittiin?"
"Kuka sitä sinulle tarjosi?"
"No, pitäisihän sinun se arvata! -- Mutta, Nikolai, sinä et hiisku
siitä mitään. Se oli eräs henkilö, joka meille tarjosi"...
"Vai nii-in! --"
"Hän tuli sinne ylös vartioimaan, etteivät sytyttäisi juhannuskokkoa
lähelle metsää... Niin, tiedätkös, Nikolai, ettei se ollut kukaan
vähemmän arvoinen, kuin juuri nuori Wejergang itse! Hänen isänsä
vietti juhannuskestiä; ja juuri kello puoli kahdeltatoista piti
heidän nähdä kotirapulleen tuliroihu sieltä."
"Ja sitten hän antoi teille punssia? -- Sinulleko myöskin?"
"Juuri minulle! -- 'Tuolle mustasilmäiselle!" -- huusi hän.
"Kyllä kait hän juttelikin sinun kanssasi?"
"Juttelipa niinkin, -- hän tietää niin mainion hyvin, että minun
nimeni on Silla!... Minä tapaan hänet joka ikinen päivä nyt,
tiedätkös Nikolai!"
Nikolai säpsähti, juuri kuin olisi kolauttanut vasaransa tyhjään
alasimeen. "Kas niin!"
"Viime lauvantaina konttoorissa, kun hän oli laskenut väärin ja
antanut minulle kruunun liikaa, sanoi hän, että minä saisin sen pitää
ja ostaa sillä sokurileivoksia"...
"Oh -- ho, hei; niinkö juuri hän sanoi? Sepä vasta hyvyyttä on!" --
Nikolai teeskenteli jotakin, minkä piti naurua oleman... "Hirveän
hyvänlaitainen se on kyökkipiikakin syöttäessään hanhea, sen sitten
kiinni ottaakseen!"
Hän seisoi, toisella kädellään veräjänpylväästä kiinni pidellen, ja
katseli häntä hetkisen; niinhän se Silla oli tullutkin hienoksi ja
sieväksi ja melkein pitemmäksi entisestään. -- "Nuori tyttö, joka ei
edes tiedä kaunis olevansa"...
Sillan suun ympäristöt alkoivat värähdellä; koko hänen muotonsa
osoitti valtaavata vastenmielisyyttä.
"... jos hänelle tarjoavat sokurileivoksen taikka kaulahuivin tahi
jotain huvia, niin hän jo kurkottaa kaulansa ja piipertää kohden...
Minun luullakseni pitäisi sinun se huomata kaikkialla, mitä näet
ympärilläsi, Silla! Kuinka harvat heistä säilyvätkään siksi, että
tulisivat rehellisten työmiesten vaimoiksi? Tuskin ennättävät siihen,
että saavat tanssia pari kertaa, sen he tekevät, ja sitten on virsi
loppunut!... Ja niin hyvänlaitaisia he alkavat nyt olla sinullekin,
Silla!... Kyllä se Wejergang pitää varalla sinua, niin pitääkin!...
Jos en minä ennätä pitää varalla häntä!" -- Hän näytti sekä kovin
vaalealta että ilkeältä.
"Oletko sinä mieletön, Nikolai? -- Elä muutu noin julman muotoiseksi!"
"Olenpa kylläkin minä mieletön, kun olen siellä seisonut ja viilannut
ja kihnuttanut koko kuukauden kisällinäytettäni ja niin antanut
sinun täällä käyskennellä susilauman keskellä... Mutta minäpä nyt
olen syntynyt juuri semmoiseksi, minä, että kaikkein täytyy edestäni
umpilukkuun luikahtaa!"
Silla seisoi samoin kuin aina muulloinkin, kun Nikolai sillä
tavalla hänelle jutteli, hämillään ja nurpeana, pitkänhoikka ruumis
etukumarana ja silmät maahan luotuina.
"Me kaksi, Silla!" jatkoi Nikolai vihdoinkin ja nykäytti ruumistaan,
ikään kuin parempaa painoa antaakseen; mutta hänen äänensä vapisi
ja kieli tuntui sanoja tapailevan, -- "me kaksi... me olemme ikään
kuin kasvaneet yhdessä! Ja koska kerran kävi niin hullusti, -- niin
-- että minä jouduin hullulle tolalle, niin paljoa helpompi oli
sinua kaltoin kasvattaa, sillä olinpa minä vankka, minä, mutta sinä
olit hoikka ja hento ja sinun täytyi myötäänsä hiipiä kuin kissa
valheinesi ja juoninesi. Ja sitten... niin... ajattelin minä... että,
jos niin kuin... me kaksi... jotka aina olemme yhtä köyttä vetäneet
-- eikä minulla ole ketään muuta ollut, johon olisin luottaa voinut,
sen sinä tiedät... eikä sinullakaan, Silla! -- että me yhtyisimme...
Ja, jos sinä ajattelisit samoin kuin minä, niin"...
Hän oli puristanut leveät kätensä veräjänpylvään ympärille, ikään
kuin olisi tahtonut vastausta odottaessaan sitä rutistaa tanakan
ruumiinsa koko voimalla. Hän tirkisteli tuota alaspäin kumartunutta
tyttöä; mutta tämäpä ei silmäystään kohottanut. Ja sitten hän taaskin
henkäsi raskaasti; hän tunsi, että hänen oli vielä jatkaminen.
"... Ja nyt minä olen vaivoin koonnut muutamia killinkejä enkä
ostanut mitään, ja viilannut ja viilannut niin uutterasti
kisällinäytettäni, jotta sitten, kun kisälliksi pääsen ja vielä
vuosi olisi loppuun kulunut, ja olisin ennättänyt hiukkasen säästöön
panna, niin... niin -- voisi käydä laatuun, että sinä kerrassaan
pääsisit sekä tehtaan rojusta että noista kotitouhuistasi ja tulisit
kelpo sepänvaimoksi, Silla! -- Ei sinulla ole milloinkaan ollut
ketään, joka sinua olisi niin vaarilla pitänyt kuin minä, sen itse
tiedät;... ja minä tahdon sinua kohdella niin, ettet sinä milloinkaan
voi sitä käsittää!... Semmoiselle, jolla ei isää eikä äitiä ole,
eikä, sen jälkeen kun olin poliisin hoteissa, paljoa kumppaleistakaan
tietoa!"... Tässä hänet liikutus kokonaan valtasi.
"... Tuommoinen, noin tavattoman kaunis sepänvaimo kuin sinusta voisi
tulla, Silla! Jos on kenelläkään moisia silmiä, joihin seppä saattaa
ihastua, niin ovat kait sinun sellaiset; nepä ovat kuin säkenet
sysissä säihkyisivät, niin ovat!... Ja sitten, kun tulee kotiin ja
saapi nähdä sinun pienen, kauniin, mustan päänypykkäsi vartoomassa
tuvan ovella!... Kaikki se, -- että minua myötäänsä on pidetty koiran
arvossa... ja vielä huonompanakin, -- varkaanakin kaupanpäällisiksi,
kaikki se olisi vaan kuin leikkiä, jos asiat niin kävisivät... Oma
tupa, lukku ovessa ja arkku sisällä, sepä olisi jotain toista, Silla,
kuin antaa itseään hinata hyppyhuoneisin ja olla nuortenherrain ja
merimiesten pyöriteltävänä pitkin seinämiä!"
Hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi jättänyt mainitsematta
sen, minkä tuli tässä viimeiseksi tulisessa innostuksessaan
lausuneeksi, sillä sitä vastaan, kun Silla juuri äsken seisoi melkein
masentuneena, liikutuksen valtaamana ja kyyneleet silmissä, lensivät
hänen kasvonsa nyt kerrassaan tulipunaisiksi tuon Nikolain lausuman
syytöksen johdosta.
"Tahdotko sinäkin sitten kieltää minulta tuon vähäisen huvin,
Nikolai? Minä en saisi nähdä mitään... en olla mukana missään...
Niinkö tahdot? Minun pitäisi olla semmoisen, joka en olisi koskaan
saanut tanssia -- aivan kuin joku harvinainen lintu ihmeteltävänä,
joka ensin on häkissä ollut äidin luona ja sitten sinun"...
Tässä sitten sanat loppuivat ja itkuksi ratkesivat.
"Sitäkö se sitten on, kun lupaat olla kiltti ja hyvä minulle,
Nikolai? -- Sinä varmaan yrittelet saattaa minua vielä pelkäämäänkin
itseäsi!"
"Minuako? -- Minuako pelkäämään, Silla?"
"Enkö minä ole heidän kaikkien mielestänsä juuri kuin vuosikautinen
penikka, jota äiti nuorasta taluttaa!... Ja sitten tulet vielä sinä
ja tahdot häntä autella, Nikolai!... Se on oikein! Se on oikein!
Sulje vaan minut teljen taakse!... Niin kyllä, sinä ja äiti! -- Se
riippuu vaan siitä, kuka minut haltuunsa ottaa!... Mutta olepas vaan
varoillasi, Nikolai!"
Hän alkoi vihasta uupuneena oikein ääneensä itkeä.
"Niin, niin, itke vaan; en minä sano mitään, minä... Onpa niitä
kyllä, jotka hetkisessä hyvin voivat sinut tyynnytellä!" lisäsi
Nikolai synkästi.
Silla hypähti heti ylös, astui hänen eteensä ja laski kyynärpäänsä
luottavaisesti hänen olalleen:
"Voithan sinä hyvin huomata, että minä se olen, joka tulen sinun
vaimoksesi, Nikolai!" -- hän katsoi häntä suoraan ja hellästi
silmiin; tummat, keltapisamaiset kasvot olivat vielä kyyneleistä
kosteina.
"Niin, jos sinä, Silla, niin tahdot, niin näetpä tässä semmoisen,
joka voi tarttua sinuun!"
"... Mutta entäs äiti, Nikolai! -- Oi, minä niin pelkään, niin
pelkään vaan, että hän saisi vihiä tästä, että me joskus kohtaamme
toisiamme. Hän katsoo niin jäykästi minuun; joka kerta, kun olen
joillakin toimilla, aina minä olen viipynyt poissa liian kauvan!"
"... Mutta usko pois, että kun iltasilla istun ja parsin ja
paikkailen, niin ajattelen toisinaan, että sinä kerran tulet niin
hienoksi ja rikkaaksi, että saat omaksesi koko Hägbergin pajan, niin
että äidin täytyy myöntyä!"
"Hei, niinkö sinä ajattelet, Silla!... Niin, sitten minä tulen! Hänen
vastustuksensa täytyy haihtua kuin savu tuuleen, jos minä vaan kerran
ilmestyn kotiisi kisällikirja taskussani -- ja vielä rehellinen
elinkeinoni kaupanpäällisiksi!"
-- Mitä sitten lienee tapahtunutkaan tänä valoisana, usvaisena
kesä-iltana, kun koski pauhaten riensi sillan alitse, puut ikään
kuin liehuivat ihan uusissa, juuri äsken puhjenneissa lehdissään ja
siellä ja täällä kimelteli kuin auringon paiste akkunoissa? Oliko
hän humalassa, vai lieneekö syy ollut illan, jolla olisi vielä ollut
ylimääräinen juhannushiivansa?... Kun hän viimeisen vilahduksen
Sillasta näki, oli tämä omalla tavallaan hiukkasen kumarruksissaan
pyttyinensä kiirehtinyt kotiin ja katsonut taaksensa häneen päin
kääntyessään kujaan rakennuksien välille.
* * * * *
Kyllä se maailma sentään oli varsin hyvä, kun vaan kaikki lukuun
otettiin!... Kun hän otti lähemmin ajatellakseen, eivät ne asiat
aina niin hullusti käyneetkään, vaikka ne silloin ja tällöin
umpilukkoonkin luikahtivat;... ja sitten -- niin, sittenpä sitä
saikin olla sekä vankka että näppärä, jos mieli ne jälleen auki ja
kuntoonsa saada!...
No niin, nythän kaikki oli hyvin kuitenkin! Vasta se sitten
huomataan, kun perille tullaan... ja sitä varten täytyykin olla
poliisit ja mestarit ja järjestys ja kurikeinot kaikkialla, jotta
lukku voisi oikein käydä.
Nikolai seisoi ja mietti ja päätteli naulojansa siellä pajassa; hän
oli nyt saanut jo kisällikirjansakin ja näki kaikki parhaimmassa
valossaan. Että hän ja maailma olivat sovintoon tulemaisillaan, se
loistavina piirteinä kuvasteli koko hänen leveiltä kasvoiltaan. Tuo
kookas, voimakas olento liikkui siellä työssään varsin uudella,
reippaalla rattoisuudella!
Hän kantoi nyt kisällinpalkkaa ja voi siis ansaita kokoon kauniin
summan viikon kuluessa. Se oli varsin onnellinen sattuma, ettei hän
koskaan uskaltanut lahjoittaa Sillalle mitään, ei kaulahuiveja eikä
muitakaan korutavaroita Holmannin matamin tähden. Säästetty pysyi
säästettynä, ja Silla kyllä saisi osansa aikanaan.
Lauvantai-iltasilla, niin pian kun oli hiukkasen pyyhinliinalla ja
kylmällä vedellä siivonnut itseään, oli asia lähteä tehtaalle päin...
Hän astui vasaroineen, ja pihtineen, rautalevy tahi lukku kädessään,
sen vuoksi vaan, että luultaisiin hänen luvallisilla toimillaan
kulkevan. Ja niin se jäikin kokonaan siitä riippuvaksi, saiko tällä
tavalla edes ja takaisin katua kuljeksiessaan vilaukseltakaan Sillaa
nähdä.
Se oli selvää sattumakauppaa, ja niinpä usein sattuikin, että hän
yht'äkkiä tapasi Holmannin matamin eikä Sillaa. Hän sai pitää
senkin hyvänänsä; kaikessa tapauksessa voi hän kuitenkin katsella
suoraan pitkin talojen välillä käyvää katua, jota Silla kulki monta
kertaa päivässä. Mutta paljoa vaikeampi oli hänen sietää sitä, että
niilläkin kerroilla, joina onni hänelle muuten suosiollinen oli,
Silla kulki parin kolmen tehtaantytön kanssa käsi kädessä, niin että
tuskin voi toivoakaan näkevänsä häntä enempää kuin vilahdukselta
tahi saavansa muuta kuin pari pikaista silmäniskua, ennen kuin he jo
kääntyivät portista milloin sinne, milloin tänne.
Mikä pakko hänen oli käydä ja laatustella kaiket illat noitten
tyttöheitukkain kanssa... soveltuiko sellainen Sillalle, soveltuiko?
Ei hän ollut vielä kylliksi kehittynyt eikä hänellä ollut vielä
ymmärrystäkään käsittääkseen, mille kaikelle hän oikeastaan siellä
alttiina oli ja mitä se oikeastaan tarkoitti, tuo herrasmies, joka
hänelle silmiään vilkutti... noitten kauniitten silmien tähden...
Huvikseenko? -- käydä ympäriinsä myllyssä, kunnes sitten jälleen
palataan sekä muserrettuna että jauhettuna!...
"Ei... ei tämä pitkälle kelpaa!"
Eikä siihen ollut muuta keinoa kuin yhä taukoomatta viilata ja
viilata ja yhä lisätä viikkopalkka edellisiin, kunnes olisi kertynyt
hopeakoukku kylliksi suuri, millä kiinnittää Silla itseensä.
Niin, kunpa vaan kerran saisi Sillan luokseen! -- Hän vaipui
tuumimaan huoneen vuokraa ja häiden menoja.