Koko tuo syrjäseuduilla ja esikaupunkien hökkeleissä majaileva
pääkaupungin isätön ja äiditön sikiölauma, josta kukaan ei mitään
tiedä, eikä kukaan tahdokaan mitään tietää, joka kuhisten parveilee
siellä, niin sanoaksi, ainoastaan kerrosta ylempänä kuin tuolla
alhaalla meressä rantasillan pylvästen välillä ajelehtava mäti
ja kalansikiöt, joista myöskin kerran on tuleva isoja maiti- ja
mätikaloja, -- mitä siitä tulee -- kaikista noista olennoista?
Sairaus lakaisee heitä pois suurella luudallaan heidän varhaisimpana
ikäkautenaan; satama heistä osan viepi, kadut sekä niiden
kaikellaiset vapaat elinkeinot eli häälyvä ja rauhaton mustalaiselämä
viepi osan heistä, poliisi-vahtikonttoorit, vankilat ja
kuritushuoneet ottavat heistä osan. Myöhempinä vuosina kokoo myöskin
työ heitä helmaansa suuret määrät -- tehtaiden ovet ovat selkko
seljillään!
Henkilöt, jotka joskus sattuvat saamaan jonkunmoista omantunnonvaivaa
noitten olennoiden tähden, joiden olemisen syynä he kentiesi ovat
olleet, vetäisevät huojennuksen huokauksen. Vastuunvelvollisuus on
niin muodoin huojentunut, koska nyt on heilläkin tilaisuutta työn
kasvattavaiseen pyörään tarttua -- ja sittenhän on asia tavallansa
tullut siirretyksi siveelliselle pohjalle!
Siellä ne istuivat, kypsyneimmiksi kehittyneet kaupungin sikiöt,
rivittäisin Wejergangin toiminimen suuren tehtaan saleissa ja
hoitelivat surisevia käämiä, kehräpäitä ja rullia, -- ruotsalainen
Leena ja Tiina, Kristofa ja Kalla ja Josefa ja Gunda, ja mitä he
kaikki lienevät olleetkin; jos joku olisi heidän vanhempiansa
kysynyt, olisi siihen siellä ja täällä käynyt varsin vaikeaksi
vastata.
Juttu luisti sangen sujuvasti salin perällä; sitä jatkettiin vielä
silmäniskuilla ja muodonvaihdoksillakin aina silloin, kun joku
tarkastavista päällysmiehistä ohjasi askeleitansa sinne päin.
Täytyi tehdä liikkeitä ja viittauksia, vilkuttaa silmiään ja puhua
huutavalla äänellä; mutta parhaiten se kävi, jos sai olla ihan
lähekkäin, naama naamaa vastaan tuossa jyrinässä, kun koneremelit
surisivat, johtaen voimaa kukin pienempään koneosastoonsa,
permantolaudat tärisivät ja vapisivat pääkoneen liikkeestä, ja
vesiputous ulkona auringonpaisteessa kohisten ja huumaten hautasi
suurta vesiratasta vaaleankellahtavaan, kuohuvaan loistoonsa.
Ne olivat enimmäkseen varsin nuoria naisia, tuskin kuuden- tahi
seitsemäntoista, korkeintaan kahdenkymmenen ikäisiä, jotka tätä
laitosta hoitelivat; joko osaksi taikka kokonaan vasta-alkavia ja
tottumattomia, jotka vasta sormiansa työhön taivuttelivat.
Ja se oli Silla Holman, tuo tummahapsinen, pitkän hoikka,
pisamakasvoinen, jolla oli korottomat, suista alaspäin käännetyt
kengät jalassa ja suuri öljytäplä poikki hameen, -- joka ryki ja
kyseli, ja kyseli ja ryki, samalla aikaa kun silmät vilkuivat sinne
ja tänne kuin kaksi mustaa, vierivätä, pyöreätä tulikuulaa, ja
heikko, laiha rinta kohosi ja laskeusi ainoastaan pelkästä siitä
ponnistuksesta, jotta hänen äänensä kuulluksi tulisi. Hän istui
siellä nuorimpain seurassa; sormet puuhailivat käämien seassa, ja
silloin tällöin hän vilkasi ylöspäin juuri kuin lintu.
Nyt oli juuri päättynyt kiivas väittely Josefan uudesta, nauhoilla
ja nyöreillä kaunistetusta päällysnutusta. Tahtoiko hän todellakin
uskotella ihmisiä, että oli saanut rahat äitipuoleltansa? Ei,
uskokoon sitä, ketä haluttaa -- mutta ei ainakaan Gunda eikä
Jakobinakaan sitä ollenkaan uskoneet! Sitten oli Kristofa kertonut
sunnuntaisen kummallisen sattumansa, -- hän joutuikin aina niin
kummallisiin seikkoihin, niin mainion hauskoihin, vaikka ei
juuri yhtä todenmukaisiin, joissa hienot naiset ja herrat olivat
päähenkilöinä, ja hän vaan sattumalta joukkoon joutuneena.
Ja sitten oli juttu joutunut niin mainion hauskalle tolalle, että
Silla sitä oikein imi molemmin korvin!... Sunnuntai-iltana tulisi
olemaan tanssijaiset tuolla ylhäällä Letvindtenissä, ja sitten sitä
juteltiin kaulahuiveista, nauhoista, hunnuista ja koristeista, --
joita toisilla oli ja toisten täytyi lainata, -- ja kuka tanssi
parhaiten ja kuka runsaimmin kestitsi. Kristofa tiesi kertoa, että
siellä soitettaisiin viululla ja helypillillä ja että sinne tulee
sekä ylioppilaita että rahvasta ja perämiehiä!
Muutamia muukalaisia, jotka tehdasta katselivat, kulki salin lävitse.
He pysähtyivät ja kyselivät ja katsastelivat. Ja kaikki nuo nuoret
työntekijät istuivat nyt kerrassaan kukin paikallansa, syvään
kumartuneina työtään kohden, ikään kuin eivät olisi ajatelleetkaan
mitään muuta kuin lankarulliansa...
Aamupäivän valo loisti kuin masentava hiljaisuus korkeista, ylhäällä
seinässä olevista akkunoista ihmisiin, koneisin ja tavarapakkoihin.
Kahdentoista aika oli tulossa. Viimeinen hetki kului hitaasti, aina
hitaammin eteenpäin. Koneet levittivät kuumuutta ja öljynhajua yhä
enemmän, niin että olo jo alkoi käydä melkein huumaavaksi.
Muutamia helteisiä, pitkiä minuutteja vielä... viimeinkin kello soi!
Ja ikään kuin tenhovoimalla yht'äkkiä pukeutuneina virtasi
tehtaantyttöjä parvittain sievissä vaatteuksissaan -- esiliinat
edessä ynnä kaulahuivit niin kauniisti leuan alle sitaistuina
sekä vielä erityinen huivi rinnan ylitse ristiin kiinnitettynä --
ruokakantimet kädessä alas rappuja myöten.
Tuota kirkasta kevät-ilmaa... sitä kun saisi oikein läähättää
sisäänsä! -- Silla, kuumana ja janoisena kun oli, kopisteli
ruokakantimellaan aidan pylväästä jäätyneen lumen jäännöksiä ja
pureksi niitä.
Pää täynnä ajatuksia Letvindtenin tanssijaisista, joita Kristofa
hänelle oli kuvaillut, hän astuskeli eteenpäin kumppaneittensa
kanssa, jotka pitkässä rivissä toinen toisensa käsivarressa
seurasivat... koko tie tehtaalta poispäin oli tungokseen saakka
täynnä. Tuonnempana laventui se jonkunlaiseksi kaduntapaiseksi
käytäväksi.
"Näepäs! -- Näepäs, Kristofa!... Wejergang on jo palannut
Englannista!" Nuoret tytöt nyhkivät toisiansa oikein innostuneina. --
"Uusi kevätnuttukin, vaalea, vaaleanruuni!"
"Joutavia! Minä sen jo silloin näin, kun hän tuli höyrylaivalla
eilen, minä... hän ja koko joukko englantilaisia... Kaikki ne olivat
ruunia, joka mies; minä luin täydelleen seitsemän erilaatuista
lantaruskeata!" -- Se oli Josefa, joka nyt käytti kieltänsä; hän oli
kerran ollut kuosikaupassa kokeilemassa.
"Saapa hän varoa itseään öljyltä!" hikersi joku.
"Hän on tavattoman kaunis! Näetkös, kuinka hän käy nenä uljaasti
pystyssä... Ai, ja tuommoinen punainen, sievä silkkinen nenäliina
rintataskussa!" kuiskasi Kristofa Sillalle.
Tyttöparvi tunkeutui tiheesen lähelle aidan vierustaa. Tuo ihailtu
meni siitä ohitse huolettomasti hiljaa hyräillen, pää pystyssä, ja
heilutteli kävelysauvaansa. Kaikki nuoret tytönkasvot tirkistelivät
tuhman nöyrinä ja kunnioittavaisina suoraan eteensä, -- kuitenkin
hiukkasen silmäkulmiaan vilkutellen. Hän katosi sinne tyttöjoukon
vastavirtaan, halkaisten sitä kuin lohi.
"On panettanut jakauksen niskaansa... Hattu kuin kuppi... Elä
puhalla; hän on niin hirveän kevyt!... Ihan isänsä poika, niinpä
onkin!... Hei, ja noin soma spanialainen ruokosauva!"
"Ei hän ole likimainkaan niin kopea, kuin tuolla kävellessään
teeskentelee olevansa; mutta täällä tehtaassa, näetkös, täytyy
hänen olla suora kuin kynttilä... Johanna Sjöberg, sama, joka pesee
hienompaa pyykkiä, tunsi kyllä hänet markkinanaamiaisissa; itse hän
sitä minulle kertoi."
"Usko pois", tokasi Jakobina, "niihin tanssipaikkoihin tulee
paljo hienoa väkeä sillä tavalla. Luulet hyppiväsi vaan jonkun
halpa-arvoisen kanssa; mutta sepä saattaakin olla kaupungin
rikkaimman miehen poika... Ja muuten, jos sinulla on hitunenkaan
havaintokykyä, saatat varsin hyvin huomata sen tanssimisesta taikka
kellosta, taikka paidan kauluksesta ja siitäkin, että he pureksivat
niin hienoa tupakkaa"...
"Hän vilkasi meihin, huomasitkos sitä?" -- kuiskasi Kristofa Sillan
korvaan.
"Kyllä, sillä hän tuntee minut!" vastasi Silla vähän hämillään siitä,
että nuori Wejergang oli silmänsä häneen luonut.
Siitäkös naurua seurasi.
"Mieliikö se mustakin variksenpoikanen raakua?" Variksenpoikanen
tirkisteli harmistuneena liinasensa alta; mutta ei hän mitään
vastannut. Hän tiesi itse, että nuori Wejergang hänet tunsi; olipa
hän ollut silloin konttoorissa, kun hän äitinsä seurassa oli
pääkonsulin luona käynyt tehtaasen pyrkimässä.
Toinen virta työntekijöitä, joka tuli toisesta tehtaasta, yhtyi
kuin haarajoki tähän ensimmäiseen, ja katuja ja kujia pitkin valui
sitten taas tämä suuri virta vähitellen täällä alhaalla säännöttömän
kaupungin osan puurakennuksiin, -- kadoten mikä mistäkin ahtaasta
portista ja sisäänkäytävästä noihin haalistuneihin, valkoisiin tahi
harmaisiin taloihin, joiden katot olivat liuskakivistä, turpeista
taikka tiilistä, tahi jotka olivat vielä niin uusia, että tuskin
olivat katokseen saadut.
Silla hiipi sisään ahdasta, kosteata käytävää pitkin. Pihaan pääsi
auringon säteitä ainoastaan noista rei'istä ja raoista, joita
mädätys oli syönyt vanhaan lauta-aitaan, missä näkyi vääristyneitä,
ruostuneita rautanaulan kantoja tiheässä toinen toisensa vieressä,
ja tuntikausia juoksi likainen vesi portin alitse ja yhtyi sitten
ulkopuolella virtaavaan ojaan.
Hän pysähtyi ulkopuolelle, kuultuansa ennestään hyvin tutun,
kuivakiskoisen, tasakorkean äänisäveleen siellä sisällä taaskin
purkavan ulos äidin totuudenharrasta katkeruutta.
Tyytymättömän näköisenä ja vastenmielisesti Silla avasi portin,
jonka takana Anderssonin matamin palvelustyttö seisoi tulipunaisena
ja kykenemätönnä itseänsä puollustamaan, sillä aikaa kun Holmannin
matami, helmat ylös käärittyinä, seisoi jalat hajallaan pihaojan
päällä ja virutteli pesuvaatteita. Hän puuhaili huolellisesti ja
vitkalleen, eikä hänen savenharmaissa silmissään näkynyt vähääkään
mielenliikutuksen merkkiä:
"... Pitäisihän toki Anderssonin matamilla olla edes rahtunen järkeä
tietääkseen, ettei niin kauan pidetyitä vaatteita voi viikossa
valmiiksi saada... saatat hyvin viedä minulta semmoisia terveisiä
hänelle. Enkä minä myöskään ole tottunut, vaikka olenkin köyhä ja
vähissä varoissa, panemaan vaatteita pesuun paikkaamattomina ja
repaleisina... ja minä uskallan sanoa, että sekä Nilsonin mummo,
joka tässä vieressä asuu, että muutkin tämän talon ihmiset ovat
ihmetelleet nähdessään, millaisissa vaatteissa semmoinen, joka
itseään ruokakauppiaan rouvaksi nimittää, antaa miehensä ja lapsensa
käydä!... Ei, ei sinun tarvitse minua vastustella, piikaseni; mitä
minä kerran sanon, se on sanottu! -- Ja entäs sukat sitten!... emme
huoli niistä puhuakaan, toinen kantapää kun oli kurottu kokoon
purjelangalla, niin ettei oikein kehtaa semmoisia pestäkään. Ihmiset
saattavat näyttää niin mahtavilta kuin ikään tahtovat vaan, -- mutta
pesuvaatteet, kyllä ne puhuvat, puhuvatpa niinkin!"
Sitten hän kääntyi tyttäreensä päin ja lausui pitkäveteisellä, oikein
musertavalla äänenpainolla:
"Jos olisit vähäistä ennemmin tullut, Silla, olisit voinut minulta
säästää paljon työtä!... Mutta eipä ole väliä; mitä ennemmin he
minusta hengen ottavat, sitä parempi!... Minäpä en koskaan ole enään
elää toivonutkaan siitä hetkestä alkaen, jona isäsi täältä lähti!"
"Minä otan kiinni ja väännän kanssasi, äiti!"
"Nytkö vasta, kun kaikki jo tulee väännetyksi? Kiitoksia vaan! Mutta
olisit hiukkasen älyä osottanut, jos sinä, joka olet vaan istunut
siellä tehtaassa, olisit vähäsen kiirehtinyt auttamaan sitä, jonka
täytyy pestä ja tehdä raskasta työtä koko aamupäivä!"
"Kiitoksia terveisestä, matami Holman!" -- se oli Anderssonin matamin
palvelustyttö, joka nyt viimeinkin oli saanut sanat suuhunsa; --
"mutta minä luulen, ettei teidän enää tarvitse itseänne meidän
pyykillä vaivata; se on liian huonoa ja halpa-arvoista niin suurille
selityksille."
Hän nyykäytti ja lisäsi, samassa kiireesti portista ulos luikahtaen:
"Hyvä olisi, jos lipeänne olisi puoleksikaan niin purevata kuin
kielenne!"...
Se oli ylimalkaan Holmannin matamin sekä parhain kuin myöskin
itsetuntoisuutta todistava puoli, että hän aina isosi ja janosi
oikeutta tässä maailmassa -- muissa ihmisissä. Ja mikäli tämä
vaatimus osaksikaan kääntyi koskemaan myöskin häntä itseä, silloin
hän oli kylliksi onnellinen huomaamaan loan oman ovensa edestä
aina kaikki hyvin la'astuksi. Silloin hän olikin niin suotuisassa
tilaisuudessa, että saattoi määrätä sekä säännöt että poikkeukset...
Jokaisella on loistoaikansa, ja että väkipyöräin sorvaaja Holmannikin
oli elänyt, sitä aljettiin käsittää oikeastaan vasta sitten, kun hän
jo oli näyttämöltä kadonnut -- ja kentiesi hän itsekin siitä vasta
nyt oikean käsityksen sai.
Ei ole nimittäin likimainkaan yhdenarvoista perheelle, saako se
elatuksensa miehen työstä ja viikkopalkasta, vai onko se muuten
hankittava, ja olevaiset olot teki vieläkin ahtaammiksi Selvigin
matamilla piilevä Holmanni-vainajan lasku, joka toi seurassaan
matamin tupaan sangen hämmästyttävät, vastenmieliset kasvot. Hän
ei voinut saada päässään selväksi, että tuo lasku olisi oikea; --
sillä olihan Holmannilla aina ollut määrätty, säännöllinen summansa
taskurahoja!
Runsaasti tulvaili Holmannin matamilta katkeria lauseita, kun hän
näki olevansa pakotettu joko kärsimään puutetta tahi etsimään työtä.
Hän oli tähän saakka tiennyt tarkoin ja säntilleen, miten hänen oli
käyttäminen miehensä ansaitsemat rahat omassa majassaan, ja sen
ohessa hän oli pitänyt tarkalla silmällä, miten muiden perheissä
oli tämän asian laita. Hän oli, niin sanoaksi, näinä vuosina aina
mukavasti istunut kuorman päällä ja ajanut. Mutta nyt oli, sitä
pahempi, semmoinenkin aika tullut, että hänen itse täytyi laskeutua
alas ja ruveta vetämään -- ja siihen hän näytti huonommin soveltuvan.
Tämmöisessä ratkaisevassa tilaisuudessa ollessaan huomasi Holmannin
matami, että jos koskaan oli johonkuhun käsiksi käytävä, niin
olisi se nyt tehtävä -- mutta kenen olisi käyminen, sen hän jätti
sanomatta. Hyväksi aluksi hän käytti edukseen pääkonsuli Wejergangin
tuttavuutta saadakseen tyttärellensä Sillalle työpaikan tehtaassa.
Joutilaille käsille täytyi hankkia jotain tehtävää, ja palkitsisihan
se kaikessa tapauksessa edes hiukkasen hänen miesvainajansa
menneitä viikkopalkkoja. Ja kun hän sitten itse olisi kotona ja
hoitaisi kunnollisesti talouttaan ja sen ohessa myöskin parsisi ja
paikkailisi ja ottaisi pestäkseen vaatteita, kun semmoista tointa
olisi saatavana, niin ei ainakaan kukaan uskaltaisi syyttää, ettei
Holmannin matami näinä vaikeinakin aikoina tietäisi velvollisuuttaan
täyttää!
Ja tätä velvollisuuttaan hän täytti vielä silläkin tavalla, että
ankarasti esti Sillaa vapaita aikojaan joutiloimiseen käyttämästä,
joka nuorisolle on niin turmiollista. Neuloa ja parsia ja
paikkailla illat myötäänsä -- ei voinut olla parempaa keinoa hänen
vakaannuttamisekseen!
Mutta juuri silloin, kun Silla istui ja neuloi ja parsi ja paikkaili
myöhäiseen iltaan saakka matalan öljylamppunsa ääressä, pyörivät
ajatukset hänen päässään täydessä tanssissa ja riemussa, ja kaikki
Kristofan ja muiden ystävättärien kuvailut muodostuivat siellä yhtä
selviksi, kuin olisi hän itse niissä osallisena ollut. Saippuakupla
toisensa jälkeen, seuraava aina edellistään erinomaisempi, nousi
ilmaan ja pirahti rikki juuri Holmannin matamin nenän edessä hänen
siinä istuessaan ja neuloessaan. Ei hän sanonut mitään, -- ihmetteli
vaan toisinaan, mitä sukan kantapäässä voinee olla hymyiltävää ja
naurettavaa!