Nikolaista oli tullut joutolainen, se oli selvää totuutta!
Ei juolahtanut hänen mieleensäkään tarjoutua työhön mihinkään muuhun
pajaan, siksi olivat ne liian hyvin tunnetut keskenänsä... ja,
ainoastaan laivanrakentaja Hansenin perheessä, jolta hän oli saanut
asunnokseen ullakon, missä työkapineita säilytettiin, sekä vähäsen
ruokaa siihen asti, kunnes joutuisi tilaisuuteen ansaita jotakin
-- siellä he nyt tiedustelivat, minkä tähden hän oli joutunut pois
työpaikastansa. Ikään kuin se asia olisi heitä koskenut!
Nikolai jäi heti pois.
Rantasillalla, satamassa, höyrylaivoilla voisi kyllä hänen
kaltaisensa mies ansaita itselleen tavalliset tarpeensa yhtä hyvin
kuin joku muukin.
Sydän täynnä uusia ja iloisia toiveita, jota vastaan ei juuri vatsaa
näinä viimeksi kuluneina päivinä oltu erittäin ruoalla rasitettu,
meni hän uudelle toimialalleen.
Hän otettiin vastaan tavallansa vilpittömällä ihmettelyllä. Että hän
oli joutunut poliisin kynsiin ja selvinnyt sieltä, niin etteivät
mitään hänelle voineet, sen hän näki olevan yleisesti tiettynä
asiana; -- niinhän ne maailmassa leviävät kuin kulovalkea semmoiset
asiat ja sankarinsa kunniaan koroittavat!
Ja niin kauan kuin häntä pidettiin vaan joutolaisena eli
sepänsällinä, joka kävi vaan itseään tuuletuttamassa ja vietti
pari päivää vapaana pajan toimista, pysyivät kaikki täällä
satamarannikolla työskentelevät erityisten ammattien harjoittajat
häntä kohtaan sekä sävyisinä että puhelijaina. Mutta kun hän, -- eikä
ainoastaan kerran vaan -- äkkiä kävi käsiksi tavaroihin ja kiirehti
porraskäytävää myöten höyrylaivasta, raskas matkalaukku selässään
ja matkustaja kintereillään, vuokrarattaiden ohitse suoraa päätä
ravintolaan, muuttui ääni kellossa pian toisenlaiseksi. Oliko hänellä
lupalippua? -- Taikka luuliko hän, kentiesi, käyvän laatuun häiritä
muita ihmisiä heidän työalallaan?... Kylläpä he hyvin tiesivät, mikä
hän oli miehiään!
Ja hyvinpä hänkin tiesi, ettei mitään lupalappua voisi saada,
ja siksipä täytyikin antaa asiain mennä omia menojaan ja kärsiä
nälkäisen vatsan tinkimisiä, nipistelyjä ja kouristeluja ja
tunkeumalla pyrkiä esiin sekä raivata tiensä nyrkillään, ja, kun
oli onnistunut saamaan huostaansa kannettavaa tahi ensimmäiseksi
iskemään kouransa matkalaukkuun -- silloin tekeytyä kuuroksi, oikein
umpikuuroksi, niin ettei voinut kuulla sanaakaan siitä, mitä he
milloinkin hänestä sillä hetkellä huomasivat huutaa.
Joka paikassa kymmenen yhtä vastaan ansiosta kiistelemässä ja juuri
kuin muurina eli suljettuna piirinä saartamassa jok'ainoata killinkiä
häneltä!
Joskus sentään onnistui hän silloin tällöin saamaan ansion ihan
yksinäänkin, -- kun oli ovi mennyt umpilukkoon taikka nyrjähtynyt
saranoiltaan tai oli suoritettavana jotain muuta pientä sepäntointa,
missä tarvittiin pikaista apua. Mutta enempää ei siitä kokoontunut
kuin tuskin niukka ravinto, -- usein vaan ryyppy tai kaksi
kiitokseksi!
Ja nyt, kun talvea kesti pitkältä, sai hän kärsiä sekä nälkää että
vilua. Yöt tuntuivat erittäin pitkiltä. Saadakseen ne jollakin
tavalla kulumaan, ryyppäsi hän usein viinaa illallisekseen. Ja sitten
kesti tuumailua, mitä toimittelisi päivänsä kuluksi, -- jäitäkö
menisi murtamaan satamarantaan, vai lunta luomaan, vaiko lautapihaan
lautoja kantamaan.
Ohuissa vaatteissaan, puoleksi alastonna, vähäsen kylmästä
punakkana, kopsutteli hän satamaa kohden kyynärpäiltä rikkinäiseksi
hivuneine nuttuineen, ja kaulahuivi, joka pajasta oli värinsä
saanut, kohotettuna ylös aina korviin saakka. Ei ollut vaikeata
siinä tuntea sepänoppilasta. Joka kerta, kun hän kohtasi jonkun
Hägbergin oppilaista, laski hän ivanaurun... Näytti kentiesi hänen
vaatteuksensa hieman renttumaiselta? Mutta hän tahtoikin olla juuri
semmoinen kuin nyt oli. Hän tahtoi olla vapaa mies, hän, ei huolinut
pitää mestareja eikä kisällejäkään herroinaan, ei kenestäkään mitään
piitata!...
Mutta jos oli paja semmoinen kohta, jonka läheisyydestä hän
mieluummin pysyi poissa, niin oli kaupungissa toinenkin paikka,
mitä välttääkseen hän mielellään teki kierroksen, nimittäin seutu
laivarannasta, siltä kohdalta, jossa väkipyöriä sorvattiin, aina
tuonne ylös saakka, missä Holmannilaiset asuivat.
Mitenkä sitten oikeastaan lienee asian laita ollutkaan, -- ei hän
ensinkään halunnut Sillaa tavata!
Viimeksi keskustellessaan hänen kanssansa -- heti seuraavana päivänä
sen jälkeen, kun oli pajan jättänyt -- oli hän huomannut, että Silla
koko ajan niin pelkurimaisesti vilkui ympärilleen ja tahtoi seisomaan
milloin siellä, milloin täällä. Ei se voinut olla mitään kotiväen
pelkoa, ja pian pääsi hän selville siitä, että Silla häpesi ihmisiä
eikä olisi suonut nähtävän itseään seisoskelemassa ja juttelemassa
hänen kanssansa. Ja äkkiä tokaisten: "hyvästi, Silla!" -- juoksi hän
sitten tuota pikaa hänen luotansa.
Sitten tuntui hänestä oikein hyvältä, kun Silla näytti niin
onnettomalta eikä ujoillaan kyennyt näyttämään, ettei hän ihmisistä
mitään piitannut. Mitäpä Silla tahtoisikaan hänestä, kun ei
hänellä kumminkaan ollut mitään, millä kestitä häntä? Mitäpä häntä
hyödyttäisi seurusteleminen semmoisen kanssa?
Onpa kelpo seuralainen kaikille semmoisillekin, joiden täytyy käydä
ohuissa, ryysyisissä vaatteissa, ja se on aurinko! Se jakelee
päällysnuttuja, lämpimiä, päivänpaisteisia seinuksia, tuopi mukanaan
elämää ja liikettä, eikä sitten tarvitse vatsankaan olla epävarmana
päivällisateriastansa!
Nikolai työskenteli satamassa koko aamupäivän ja piti nyt juuri
päivällislepoa, paistaen itseään auringon helteessä, ja haukotteli.
Hän levitti juuri leukojansa... Tuo... tuo hoikka olento tuommoisessa
pumpulisessa hameholjussa, tuo, joka tuli juosten, ruumis
etukumarassa ja kaulahuivi kohotettuna suojaamaan pientä, mustaa
päätä auringon helteeltä -- ei se voinut olla kukaan muu kuin Silla!
Hän tunkeutui eteenpäin koppien ja hyöriväin ihmisjoukkojen välitse
tuolla kalasillalla; siellä hän pyrähteli vaanien kuin säikytetty
ruisrääkkä, joka mennessään kääntää päänsä milloin toiselle, milloin
toiselle puolelle. Hän oli huomannut hänet... ja nyt hän jo huusikin:
-- "Nikolai... Nikolai!'..."
"... Nikolai!" -- hän änkytti hengästyksissään, -- "Nikolai,
kuulepas, äiti... äiti kun ratkoi tänään minun vanhaa, sinistä
hamettani... löysi hän rahat lieveneuloksesta... ne olivat siellä
vuorin välissä... sekä molemmat paperit että pienet rahat... Minä
juoksin tänne sitä sinulle sanomaan... niin pian kuin olin saattanut
isälle ruokaa työhuoneesen... Ja nyt minä suorastaan laukkaan
pajaan... ja sitten he saavat kuulla, miten ovat sinua kohdelleet!
Oletkos koskaan kuullut semmoista... siellä lieveneuloksessa!... Minä
olen niin hirveästi, hirveästi iloinen!" -- Ja kyllä hänen silmänsä
näyttivätkin oikein hurjamaisilta. -- "Uskopas vaan, kuinka äidin
naama kävi hullunkuriseksi!"
"Vie vaan kotiisi terveisiä minulta ja sano, että minusta se on ihan
saman arvoista!" -- virkahti Nikolai katkerasti ja huolettomasti.
Mutta ei siitä Silla välittänyt; hän tahtoi vaan mennä pajaan, ja
sinne hän juoksi.
Ja menköönpä vaan!... Mutta, sitten kun Antti Berg oli saanut
itselleen pajan Selvigin lähellä, ei siellä ollut enää ketään, josta
olisi sen verran välittänyt, että olisi suonut tästä tiedon saavan!
Sillä hän oli nyt vapaa mies, hän!
Hän seisoi kädet housuntaskuissa ja tirkisteli alas rantasillan
reunaa pitkin pohjaan vajonnutta sokeritoppaa, jota joukko
pikkupoikia meluten ja hoilaten koki ylös onkia. Se oli jo puoleksi
sulaneena tuolla vihertävässä merenpohjassa, johon aurinko kuvaili
aaltojen piirteet.
... Silla saisi nyt tehdä, minkä voisi, toimittaakseen häntä jälleen
pajaan. Sitten kun he olivat häntä herjailleet, oli hän tullut
suolavedestä likomäräksi, juuri kuin tuo sokeritoppa!... Ja sitä
paitsi... seistä siellä ja tehdä työtä kuin orja, hän, joka voi olla
itsenäinenkin...
"Hei, pojat! Minä näytän teille, kuinka saatte sokeritopan ylös; itse
sen kyllä syödä saatte!"
* * * * *
Kapakka, -- jonka viheriäinen ovi oli valkeilla puitteilla
ympäröitty, tuolla alapuolella katua, Selvigin matamin anniskelutupa,
-- se oli nyt jo monet vuodet nähnyt sorvarin sävyisän, hiljaisen,
etukumaran olennon tulevan ja menevän. Oven säppiin hän tarttui aina
juuri yhtä täsmällisesti, tuon ruskean puotipöydän ääreen astui hän,
sitten kun oli ensin työkapineensa nurkkaan laskenut, juuri yhtä
säntillisesti, vaikka olisikin hänen kasvoillaan joskus huomattu
hiukkasen enemmän juhlavalaistusta. Täällä hän oli onnistunut
saavuttamaan jonkunlaista arvoa, jonka nojalla hän jo useiden vuosien
kuluessa oli saanut "toisella kerralla maksettavaksi" ja voinut
niin hoitaa laskunsa sillä tavalla, ettei hänen erehtymättömän
tarkka vaimonsa saanut asiasta pienintä aavistustakaan; -- "sillä
Holmannilla oli määrätty summa taskurahoja, joiden piti viikoksi
riittämän!"
Ja, niin kuin aina ennenkin, tuli Silla lauvantai-iltoina
ulkopuolelle ja vartoili häntä koppa käsivarrella.
Hän kävi todellakin sangen kauneissa vaatteissa, hänellä kun oli tuo
karttuunihameensa ja pieni valkea nenäliina niin sievästi kaulaan
sitaistuna; mutta siltä se kuitenkin näytti, etteivät vaatteet
tahtoneet hänelle oikein soveltua. Tuo pitkänholjakka, laiha ruumis
pistäytyi niiden alta niin tuntuvasti esiin joka taholta ja puolelta.
Hän teki pikaisen käännöksen, kun luuli tuolla kadun alapäässä
Nikolain vilahdukselta nähneensä. Edellisenäkin lauvantai-iltana hän
oli luullut samalla tavalla hänet nähneensä. Oikeastaan ei hän ollut
jutellut mitään hänen kanssansa sitten kun kevätkesästä, silloin kun
oli ollut niin kovin kiihkoissaan, tahtoessaan saada hänet jälleen
sepänoppiin.
Hän lähti kiireesti astumaan katua alaspäin; -- että se oli hän,
siitä hän oli ihan varma!...
Sitten hän kiirehti eteenpäin alas sillalle... Mutta niin se taas
kävi kuin viime kerrallakin; Nikolaita ei missään näkynyt; -- ja hän
kääntyi tyytymätönnä takaisin, pitäen myötäänsä silmällä Selvigin
matamin viheriätä ovea. Hän tiesi varmaan, että kun kello alkaisi
kahdeksaa lyödä, ilmestyisi hänen isänsä sieltä kadulle.
Hän astuskeli katua sinne ylöspäin ja taas sieltä poispäin. Nyt hän
alkoi jo tulla kärsimättömäksi... Jo mahtoi, jo täytyikin kellon
olla yli kahdeksan! -- Johan sulkivat puotien ovia sekä siellä että
täällä, ja jos aikoi saada jotakin ostetuksi tänä iltana, niin ei
käynyt enää vartoileminen!...
Viimein hänen täytyi mennä oikein katsomaan, oliko todellakin isä
siellä vielä -- vai olisiko hän kentiesi mennyt matkoihinsa sillä
aikaa, kun hän oli käynyt sillalla; eihän isällä ollut milloinkaan
tapana viipyä määräaikaansa kauvemmin!
Hän oli jo tullut katua ylöspäin siihen asti, mistä kivitetty
sivukäytävä alkoi, kun näki tuon viheriän oven avautuvan ja jälleen
äkkiä kiinni poukahtavan. Puoleksi vaatetettu tyttö juoksi paljain
päin sieltä ulos. Heti sen jälkeen tuli mies samanlaista vauhtia, ja
ovesta, joka sitten jäi auki hänen jälkeensä, virtasi ihmisiä; toiset
lakki päässä, toiset ilman, ulos rapulle.
Jotakin erinomaista siellä oli!...
Sitten avattiin akkunakin, taikka oikeammin töytättiin auki, niin
että lasinsirpaleet helisten kadulle pirahtelivat.
Luultavasti oli siellä joku juopunut, joka ei enää jaloillaan pysynyt
-- olihan nyt lauvantai-ilta... ja joku metelöitsi, niin että
poliisin täytyi hänet talteensa ottaa.
Hän oli usein ennenkin sellaista nähnyt ja tiesi varsin hyvin, miten
siellä kävi. Eikä hän pelännyt isänsäkään tähden; ei koskaan, ei
milloinkaan hän antautunut mihinkään senlaatuisiin...
Mutta miksi ei hän tule sieltä pois? -- Olivathan jo kaikki muut
vieraat ulkona!
Ilta-aurinko loi vinosti heikkoa valoansa avattuun akkunaan. Siellä
pöydän ääressä tavallisesti hänen isänsä istui; hän piti aina
saman paikkansa. Ja sitä kohden Silla nyt tirkisteli akkunan takaa
kukka-astioitten välitse, -- siinä oli muutamia ravintola-ilmalla
kylläännytettyjä, puoleksi kuolleita, likaan tahrautuneita
kurennokkia ja hortensioita.
Mitä se oli?... Tuo, joka makasi tuossa likaantuneella puotipöydällä,
kaulaliina ja paita aukaistuna ja toinen käsi hervotonna alaspäin
riippumassa, -- oliko se hänen isänsä?...
"Jospa nyt olisi suonirauta! -- juuri äsken hän liikutti itseään, --
suonirauta kun olisi!"...
Mitä he vielä muuta siinä rapulla puhuivat, sitä ei hän niin
huomioonsa saanut, mutta kyllä kait siinä jotkut tahtoivat estää
häntä huoneesen pääsemästä, ja toiset sanoivat, että hän oli
Holmannin tytär.
-- Hän heräsi, ikään kuin kovan kolauksen jäljestä, josta olisi
tajunsa menettänyt, ja löysi itsensä istumassa myymäpöydällä ja
tukemassa isänsä päätä ynnä hänen koko yläruumistaan. Tuntui kuin
olisi pitänyt häntä kaulasta kiini ja pyytänyt häntä jotakin
vastaamaan;... mutta nyt ei hän korissutkaan enää.
He olivat panneet vanhan sohvanojan ja tuolityynyn hänen päänsä
alle. Takana olivat puolentuopin ja korttelin mitat, ryyppynapot,
läkkisuppilot ja olutpullot vierekkäin kokeiltuina pöydälle nostetun
tieltä. Puoleksi aukinaiset silmät tirkistelivät suoraan ylös kattoon
joka muinoin oli ollut valkeaksi rapattuna, ja toinen puoli kasvoista
oli vetäytynyt niin väärään, että se antoi koko kasvoille semmoisen
muodon, juuri kuin olisi tuo likainen katto häntä äärettömästi
inhottanut.
Ovensuussa istui joku kookas renttu; sen hän kyllä tunsi; se oli
kapakkakarhu, niin kuin häntä nimitettiin, -- sama mies, joka matamin
puolesta viskoi ihmisiä ovesta ulos. Siinä hän nyt istui äänetönnä
rahilla.
Huoneessa oli ihan hiljaista; hän kuuli ainoastaan, kuinka viina
tynnyrin hanasta tippui sen alle asetettuun astiaan, ja kuinka
matami ja hänen kaksi tytärtänsä varpaisillaan käydä sipsuttelivat
kammarissa rakosellaan olevan oven tuolla puolella.
Nuori mies, silmälasit nenällä, tuli huoneesen. Hän teki muutamia
pikaisia kysymyksiä, samassa avaten kalukoteloansa pöydällä makaavan
ruumiin jalkojen vieressä. Hän kuunteli kuulotorvella rintaa ja
pudisti päätänsä, otti suoniraudan ja veti riippuvasta kädestä
paidanhijan ylemmäksi.
"Pidä kättä, ettei se pääse alas luikumaan!" -- sanoi hän Sillaan
katsahtaen; -- hän luuli tytön myöskin talon väkeä olevan.
Iskurauta napahti... ja napahti uudestaan... Harmaan kalpea tyttö
tirkisteli nuorta miestä kasvoihin, ikään kuin olisi mielinyt häneltä
kerjätä edes pisaraisen sitä, mikä elämää oli...
Sieltä tuli hiukkanen kuin sitkeätä, mustaa siirappia.
Hän kuunteli taas, koetteli uudelleen; -- vieläkin koe
iskuraudalla!... ja mahtavan arvoisena, suupielustat ylöspäin
vetäytyneinä, yhtäläisesti kuin hänen professorinsakin, kääntyi tämä
nuori lääketieteen kokelas lähelle tunkeutuviin päin ja julisti
harvasanaisen tuomionsa:
"Kuollut!... hengetön kuin kivi!... juomisesta!"
Sanain jäljestä pääsi parahdus Sillalta, joka nyt heittäytyi isänsä
ruumiin päälle.
"Tuo on kait tytär?" -- kysäsi kokelas. Hän puhdisteli huolellisesti
kapineensa, jota hän sitten kurkisteli päivän valoa vastaan, ja
pani kotelonsa kiini lähteäkseen pois, samalla aikaa tirkistellen
silmälasiensa ylitse Sillaa, joka myötäänsä itki ja parkui ja
herkeämättä mielipuolen tapaisesti huusi:
"Ethän sinä ole kuollut... ethän todellakaan ole, isä? -- Kuuletko,
isä?"
Se oli hurjaa surua, joka ei ujostellut eikä kenestäkään mitään
piitannut, ja nuori lääkäri huomasi nyt saaneensa nähdä vähäsen
inhottavaa esikaupungin elämää. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa ja
kiirehti sitten pois.
Sillan takana puuhaili vaaleana ja murhemielisenä lähes parinkymmenen
vuotias oppipoika, saadakseen häntä edes vähäisen tyyntymään. Hän
tarttui Sillan olkapäähän ja kuiskasi hänelle kerta toisensa jälkeen
niin kovalla äänellä, kuin ikään kuolleen läheisyydessä kävi laatuun:
"Silla! Silla! -- Etkös kuule! -- Minä se olen... Nikolai!"...
Samalla aikaa koki hän myös pari kertaa kohottaa häntä pois ruumiin
päältä.
Sillä ajalla seisoi poliisipalvelija tuonnempana ja kuulusteli
matamia ja hänen tyttäriänsä. Hän merkitsi kirjaansa ja kirjoitti
tarkalleen, miten se kuolemantapaus oikeastaan sattui.
... Oli juuri saanut nauttineeksi täällä tavallisen määränsä, pullon
olutta ja neljä ryyppyä... Myymäpöydän ääressä seisova neitsy näki
hänen äkkiä ojentavan kättänsä... luuli hänen aikovan vielä ryyppyä
tilata, ja kun hän vitkalleen luikui alas tuolilta, näytti siltä kuin
olisi humalassa ollut... Ei ollut tapanaan pitänyt milloinkaan juopua
niin, ettei olisi jaloillaan pysynyt eikä käymään kyennyt, varsinkin
jos nojausi sopiviin kiinteisin esineisin tahi niitä myöten kulki...
Tämän viimeksi mainitun seikan todistivat nimenomaan myös useat
kapakassa olijat eli, niin kuin poliisin virkailmoitukseen
kirjoitettiin -- "useat alituiset ravintolankävijät, joiden
todistusta täytyy pitää täydellisesti luotettavana."
Noista hiljaisista, vähän horjuvista olennoista, jotka sillä tavalla
yht'äkkiä herätettiin helteisen lauvantai-iltansa horroksista, olivat
useimmat jo näyttämöltä kadonneet. Pullot ja lasit vaan olivat siellä
jäljellä ynnä jäännökset niiden pohjilla.
"... Saattaisiko arvella mitään suoraa taikka välillistä kuoleman
syytä?"
Vasta pitkän miettimisen jälkeen matami voi jotakin sellaista
aavistaa.
... Niin vastenmielistä kuin olikin ruveta ankaraksi niin vanhalle
ja säännölliselle vieraalleen, oli matamin kuitenkin tänä iltana
täytynyt hänelle ilmoittaa, että hänen pitäisi maksaa puhtaalla
rahalla kaikki, mitä tämän jälkeen aikoi tilata. Hänen laskunsa oli
nyt näinä vuosina, joina hänelle oli tässä talossa velaksi uskottu,
noussut niin äärettömiin, ettei hän -- leski kun oli ja vielä kaksi
tytärtä elätettävinään, enää voisi kohdallaan pysyä, jos antaisi
vieläkin samaa menoa mennä. Näinä vuosina, joina Holman oli täällä
ravintolassa käynyt, oli matami oikein sääntönään pitänyt, ettei
milloinkaan velkonut Holmannilta hänen kotonansa. Mutta eihän saata
lasku ijäkseen oven kynnykselle jäädä -- sen kyllä poliisikin tietää,
maailma kun nyt kerran on senlaatuinen, eikä täällä voi yhdelle käydä
paremmin kuin toisellekaan, eipä voi! -- vaan sitten täytyisi antaa
ryöstön tapahtua! Tätä se oli, mitä hän oli sanonut Holmannille...
niin vastenmieliseltä, kuten sanottu, se tuntuikin... ja, totta
puhuen, niin raskasta kuin hänelle olikin säikyttää ja vaivata noin
rauhallista, säntillistä miestä!...
Oli jo aika puhdistaa ravintola ikävästä seurueesta. Kapakkakarhu oli
jo tuonut purilaat, mutta tarvitsi pari miestä avukseen kantamisessa.
Ja täytyi heidän saada myöskin joku sopiva laitos verhoineen
peitteeksi, niin että tuo kaikki näyttäisi sairaspurilailta; --
kuollut mies, jonka suojaksi vaan peite olisi levitetty, herättäisi
kovin suurta huomiota kaupungissa.
Jotain sellaista kokikin Selvigin matami tyttärineen keksiä ja haalia
kokoon siellä kammarissaan vanhoista viheriäisistä vuodeuutimista.
Kullekin on maineensa kallis, ja matami tunsi, että se, mitä nyt oli
tapahtunut, oli kelpo kolaus hänen kapakallensa. --
-- Ravintolahuone oli jo käynyt hämäräksi. Holmannin synkkä ruumis
oli nostettu purilaille. Siinä se oli jo lattialla valmiina pois
kannettavaksi, ja edeltäpäin oli jo Holmannin matamille asiasta tieto
lähetetty.
Luultavasti tahallaan vielä viivyteltiin; -- varrottiin vähän
myöhäisempää ja pimeämpää iltaa, jotta päästäisiin herättämästä tuota
niin vastenmielistä huomiota kadulla.
Silla istui kasvot itkusta kalseina. Huoneessa ei ollut keitaan muita
kuin hän ja Nikolai.
Nikolai seisoi myymäpöydän vieressä, ja Silla istui selin akkunaa
kohden; hämärässä surisi ainoastaan hyttynen ylhäällä akkunanverhojen
takana.
Viimeinkin lopetti Nikolai äänettömyyden.
"Hän oli hyvä... sekä sinulle että minulle -- aina, kun vaan uskalsi,
tiedäthän!"
Silla ei vastannut.
"... Hänestä tuntui iltasilla kotiin palajaminen aina niin ikävältä,
tiedäthän. Nyt ei hänen enää tarvitse... Eikä astua jalkaansa tänne
kapakkaankaan!"
"Isä!... Isä!" -- pääsi taaskin Sillalta, ja sitten seurasi uudelleen
hurjan itkun kohtaus.
"Kuulehan, Silla!" -- sanoi Nikolai, kokien salailla rintansa
ahdistusta, joka usein katkasi hänen lauseensa, -- "kun sinulla
ei enää isää ole, -- niin on sinulla tässä semmoinen, joka tahtoo
pitää huolta sinusta ja tietää, miltä se tuntuu,... Minulla ei ole
milloinkaan isää ollut, minullakaan, taikka en koskaan semmoista
nähnyt!... Nyt tahdon ruveta sepäksi, niin tahdonkin, kun ei teillä
enää tulla toimeen väkipyöräin teolla!"
"Minä vaan tahdon sanoa sen sinulle, että sitten muistaisit sitä", --
lisäsi hän hiljaa; -- Silla ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuulevan. --
"... Ja nyt tänä iltana minä tulen jäljessäsi nurkalle saakka. Siinä
sitten seison ja katselen siihen asti, kunnes kaikki on sisällä... ja
sitten minä olen ulkona yön, sen tiedät sitten, jos jotakin tapahtuu!"
"Niin, ole ulkona, Nikolai!" -- kuiskasi hän.
Nyt tuli huoneesen kapakkakarhu ja kaksi muuta miestä. He kantoivat
ruumiin ovesta ulos ja sitten vaivalloisesti rappujen käännöksestä
alas kadulle, jossa joukko katselijoita seisoi.
Sitten kuljettiin pitkin katua, -- kuollut ynnä kaksi kantajaa sekä
kapakkakarhu edellä, ja Silla ja Nikolai jäljessä.
Siinä, missä heidän täytyi erota, painoi Nikolai kopan, jonka Silla
oli unhottanut, hänen käteensä ja jäi sitten seisomaan siihen ja
katselemaan heidän jälkeensä!...