Vaarallinen kulma se oli tuo kohta, missä suuri leveä, latinakoululta
tuleva ja kansakoululle johtava kapea katu ristiin kävivät; ja
niinä päivinä, joina niin sattui, että jälkimmäisen iltapäivätunnit
juuri silloin alkoivat, kun latinakoulun pitkä aamupäivän työ oli
päättynyt, saattoi tapahtua niin, että koulusta tulevain hurjapäinen,
rajaton ilo joutui ikävään ristiriitaan juuri parhaallaan kouluun
kulkevain synkän ja katkeran mielialan kanssa.
Hieno hylkeennahkainen laukku selässään oli Ludvig Wejergang nyt
jo useita vuosia tuota tietä kulkea hangannut. Pienen, linnunnokan
tapaisella nenällä varustetun päänsä, pitkän hiuksittoman niskansa
ja omituisen käyntitapansa tähden oli hän saanut "nälkäkurjen"
lisänimeksensä. Kohdatessaan Nikolaita ei hän ollut ensinkään tuota
tuntevinansa, ja Nikolai puolestaan aina silloin vihelsi ja tömisti
kenkiään katukiviin.
Pitkin katuojaa oli kansakoululaisten uusi luistinrata kotvasen
matkaa latinakoulun kadulta. Koko viikko oli mennyt alusta loppuun,
ennen kuin tämä monen yhteisen työn tulos oli valmistunut, ja
sattumuksen tahdosta tuli Nikolai sitä myöten täyttä vauhtia pitkän
toveririvin etupäässä hoilaten ja huutaen juuri silloin, kun Ludvig
Wejergang muutamain kumppaleinsa seurassa meni siinä kulmassa. Nuori
Wejergang sai tyrkkäyksen, niin että kynälaatikko rapisten kirposi
maahan, ja siinä nyt viruivat kynänvarret, lyijykynät ja kivikynät
siellä täällä kadulla.
"Kokoo pois, tolvana!" parkasi hän Nikolaille, joka häntä oli
tyrkännyt; "minä kantelen kotona; sen saat nähdä! No, kokootko,
vai"...
Potkaus lähetti muutamia irtanaisia lumipallia vastaukseksi.
"Kylläpä sinut vielä taivutetaan, jos sitä tahdot! Olen saanut
tänään tietää, että sinä olet katuroistojen ensimmäinen mies tässä
kaupungissa! -- Ja jos ei kukaan huoli sitä sanoa äidillesi, niin
minä teen sen, vaikka hän sitten kuinka ulvoisi ja parkuisi!"
"Teehän se, niin väännänpä nälkäkurjen päässä nokan nurinpäin!"
"Uskallatko sinä!... Et luultavasti tiedä, että me maksamme
puolestasi sorvarilaisille? Mutta minä pidän siitä huolta, että he
ruoskivat sinua veriin saakka, kunnes pyydät anteeksi, minä! --
Tuommoinen tolvana, joka ei edes tiedä, kuka on isänsä... Ja äiti
toivoo vaan, ettei moista olisikaan!"
Nuo viimeiset sanat olivat tuskin päässeet hänen suustansa, ennen
kuin Nikolai jo reutoi hänet alleen, ja siinä olivat nyrkit työssä
kuin kaksi moukaria, jotka muutamassa onnellisessa silmänräpäyksessä
takoivat tuntumattomiin sääty- ja sukueroituksen kaikki jäljetkin...
Tässä sai hän tuntea "sekä isänsä että äitinsä."
Ja tästä tuli sitten yksi kansakoulun muistettavia ja mainittavia
päiviä, jona Ludvig Wejergangin nälkäkurjen nenä vuodatti viiniänsä
lumeen; ja pari, kolme luokkaa asiasta innostuneita katselijoita
seisoi vielä seuraavana päivänä siinä ja koki etsiskellä noitten
punaisten pilkkujen jälkiä lumessa sillä kohdalla lyhtypatsaan
lähellä.
Mutta vaikka olikin suuri se kunnia ja ihmettely, mitä koko iltapäivä
osoitettiin Nikolaille koulussa, niin tiesi hän kuitenkin hyvin, että
saisi kotona kuulla varsin toisenlaista mielipidettä tästä asiasta,
josta he epäilemättä nyt jo olivat saaneet pikaisen ja luotettavan
tiedon Wejergangilaisilta.
Kotimatkallaan hän yhäti hiljensi kulkuaan. Ajatus siitä, mikä
kohtalo häntä kotona vartoili, voivutteli hänen jalkojansa vielä
lyijyäkin raskaammiksi, ja kun hän sitten lopuksi viimeisistäkin
tovereistansa erosi, pysähtyi hän kerrassaan ja teki käännöksen
kulmassa ruokakaupan kohdalla, mistä katu vei kodista poispäin eikä
sinne...
* * * * *
Nyt on jo kolmas yö, jota Nikolai ei ole kotona ollut, selitti
Holmannin matami ulkona poliisille; -- eikä sitä sopinut
ihmetelläkään, jos odotti ansaittua palkkaansa ja tunsi selkäänsä
vihavoivan... Iskeä kyntensä parempain ihmisten lapsiin, ja vielä
juuri konsuli Wejergangin, oman hyväntekijänsä poikaan!
Mutta missä hän nyt oleksinee? Lautapihaan ei ainakaan voinut
turvautua nyt tähän vuoden aikaan, se on kaikessa tapauksessa varmaa.
Eikä ollutkaan niin helppoa keksiä hänen tyyssijaansa; sillä
olisihan se ollut melkein samaa kuin etsiä häntä omasta taskustaan.
Sillä samoin kuin kaikki muutkin pahantekijät, tunsi Nikolai
vastustamattoman halun -- juuri kuin kärpänen, joka pyrisee
kynttilän ympärillä -- kätkeytyä mahdollisimman lähelle kauhunsa ja
hirmunsa paikkaa -- sinne, missä Holmannin matami oli, ja mistä edes
vilahdukseltakaan voisi nähdä Sillaa!
Holman makasi yöllä ja tunsi humalan houreissa, että Nikolai nyt
oli jollakin tavalla varsin hullulle tolalle joutunut. Hän kuuli,
kuinka ulkona suoja sää vettä räystäistä maahan tiputteli ja yhä
tiputteli... plask... platask! Vähitellen juontui ääni sitten
säveleeksi: Ni... ko... lai, Ni... ko... lai!
Voisihan siellä menettää terveytensäkin!...
Voimiaan ponnistaen hän nousi vuoteesensa istumaan. Missäpä
voisi Nikolai majailla muualla kuin tuolla ylhäällä ratasvajan
ullakossa vanhan vaunuranin alla, joka siellä virui homehtuneena ja
rikkinäisenä, avoin kita seinää vastaan?
Tämän sattumalta juolahtuneen ajatuksensa johdolla hän riensi ulos.
Nikolai ei tuntenut ollenkaan sorvarin kouria; hän nukkui
rauhallisena vieläkin, vaikka nutun kauluksesta jo oli pystyyn
nostettu.
Vasta sitten, kun jo seisoi molemmilla jaloillaan, käsitti hän
asemansa kuin salaman vilahdukselta, heittäytyi pitkälleen ja potki
ja ponnisteli vastaan sekä parkui. Kotiin hän ei huolinut lähteä,
ennen saisivat surmata hänet!... ennen viedä pään häneltä!
Hänen kenkäinsä korkoraudat kyllä sekä ilmoittivat että todistivat
hänen todellakin niin ajattelevan; hän oli ihan hurjistuneena.
Kun saisi vaan pojan oven sisäpuolelle, saisi myös rottinki hyppiä!
-- Sorvari oli sydäntä myöten kiivastunut.
Holmannin matami seisoi ovella ja vartosi kynttilöineen. Valon
loisteessa hän näki tuhanharmaat kasvot, silmät tuijottivat häneen
päin, ja samalla kuului ääni: -- "Huoneesen ette minua saa... Kun
olen kadulla syntynyt, voin kadulle jäädäkin!"
Matami sai tervehdyksensä noista terävistä, harmaista, uhkamielisistä
silmistä, -- ja pois sorvarin käsistä, ulos portista -- matkoihinsa
poika meni!
* * * * *
Ludvigin nenään tähdätyt lyönnit olivat sattuneet suoraan
Barbron sydämeen. Mutta kun hän kuuli, että Nikolai oli paennut
sorvarin luota ja että oli kysymyksenä lähettää hän siveellisesti
turmeltuneitten lasten kasvatuslaitokseen, silloin seurasi
yhtämyötäistä itkua ja parkumista. Hän oli kyllikseen saanut kärsiä
häpeätä pojan tähden, eikä voinut enää kärsiä tätä. Rouvan täytyisi
estää tuo!... Velvollisuutensa hän tiesi täyttäneensä ja enemmänkin
näinä vuosina, mitkä oli Ludvigin ja Lizzien lapsenpiikana ollut...
mutta tätä hän ei voisi suvaita... tämä täytyi rouvan estää; muuten
hän kyllä tietäisi, mitä sitten tekisi, taikka mitä voisi siitä
seurata; ei tarvinnut hänen enää täällä olla, oli niitä hänellä
muitakin keinoja!...
Barbro istui ja huokaili ja itki lastenkammarissa, niin että tuskin
kukaan uskalsi sinne päätään pistää.
Sellaiset kohtaukset kestivät muuten korkeintaan päivän; mutta tätä
kesti nyt vielä kolmantena päivänä, ja se häiritsi jo kotirauhaa!
Ja sitten sai Wejergangin rouva taaskin päänsärkynsä ja tarvitsi
uinahtaa iltapäivällä, joka oli tavallinen parannuskeino, minkä
kestäessä kaikkien täytyi hänen lähellään olla hiljaa kuin kala
kivellä.
Se oli juuri Barbro, joka tavallisesti suojeli hänen untansa kävellen
hiljaa ympäriinsä, sihistellen ja varoitellen, aina keittiöön saakka
ja ollen vartijana käytävän ovella. Mutta nyt hän istui siellä
lastenkammarissa ja nyyhki.
Kyllä se häntä vähän kummastutti, kun rouva koko ajan lepäsi niin
hiljaisena eikä kertaakaan huutanut häntä. Toiselta puolen oli hän
kuitenkin hyvillään siitä rangaistustuomiosta, minkä oli julistanut.
Rouva tulisi kyllä tuntemaan, mitä merkitsee häntä vastustella, jos
kestäisikin tuota vaikka koko viikon!
Sitten tuli pimeä, ja rouva nukkui vieläkin. Hän nukkui aina siihen
asti, kunnes konsuli tuli illan kuluessa hevosella kotiin. Ei rouva
noustessaan soittanut edes kynttilätäkään tuomaan.
Nenäliina pään ympärille käärittynä, kasvot punaisina ja itkusta ihan
menehtyneenä otti Wejergangin rouva tänä iltana vastaan miestänsä;
hän oli kovin ärtyisellä tuulella ja puhuikin ihan värisevällä
äänellä.
Hän ei tyytynyt vähempään, vaan vaati Barbrolle lähtökäskyn antamista!
Oli varsin verratonta hirmuvaltaisuutta perheessä... oli ollut
semmoista jo monta vuotta!... Ja kun hän oli sitä aina valittamatta
sietänyt, -- Wejergang kyllä tiesi, ettei hän milloinkaan ollut
valittanut! -- niin oli se kaikki tapahtunut lasten tähden. Mutta nyt
se todellakin oli ihan tarpeetonta, ja "nythän on parhainta käyttää
hyväkseen tilaisuutta; imettäjä on tullut vallan liian ylpeäksi tässä
talossa!"...
Että lähtökäsky oli annettava mitä hienotunteisimmalla ja
sääliväisimmällä tavalla, vaikka myöskin samalla peruuttamattoman
varmasti, se oli itsestään ymmärrettävä asia. Rouvan koko seurapiiri
oli yksimielisesti kauan varronnut, että Wejergang jo viimeinkin
käskisi pois tuon pilaantuneen ihmisen!
Ainoa olento, joka kaikesta sielustaan ja sydämestään oli
hämmästyneenä, aivan kuin ukonliekin lyönnistä huumaantuneena, ja
joka ei pitkään aikaan voinut tätä asiata käsittää -- että hän,
Wejergangin Barbro, todellakin nyt siinä istui pois käskettynä sekä
Ludvigin ja Lizzien läheisyydestä että koko talosta, missä oli niin
välttämättömän tarpeellinen henkilö ollut, -- tuo ainoa olento oli
Barbro itse!
Loukattuna hän juhlallisesti käveli siellä ja vartoili, että jonakuna
päivänä lähtökäsky peruutettaisiin. Ja niin hän oli nöyrä rouvalle ja
itki lapsille.
Mutta aina hän kohtasi vaan tuota samaa ystävällisyyttä, joka ilmaisi
vaan lähtökäskyn peräyttämätönnä pysyvän.
Katkerana hän sitoi kauniimman päähineensä leukanauhat ja pyysi,
loukatun tavalla arvokkaasti, lupaa kaupungissa käydäkseen.
Mitä tämä merkitsisi, sen saisi rouva kyllä aikanansa tietää, sitten
kun hän päivän kuluella takaisin palaisi. Ei se tiennytkään mitään
vähempää, vaan oli nyt hänen varma, horjumaton tarkoituksensa
tarjoutua muille, jotka ymmärsivät arvostella häntä paremmin kuin
Wejergangilaiset.
Hän ohjasi kiukustuneena askeleensa suoraan maaherra Scheelen
luokse: siellä oli neljä lasta, joille katsojaa etsittiin. Maaherran
perhe oli pääkonsulilaisten läheisimpiä seurusteluystäviä, joille
hänen tarvitsisi vaan näyttäytyä, ja avoimin sylin hän otettaisiin
vastaan. Miten monta kertaa olikaan maaherran rouva kiitellyt hänen
säntillisyyttään ja alentunut puhumaan hänen kanssansa, kun he olivat
siellä päivällisillä sunnuntaisin! Olihan hän useammin kuin kerran
vaan ylistellyt Wejergangin rouvan onnea, kun hänellä oli sellainen
helmi talossaan, ja sitä huokaillut; ettei itse voinut sen vertaista
löytää.
Mutta mikä onnettomuus nyt olikaan -- maaherran rouva sitä erittäin
valitti... he olivat juuri ennättäneet päättää toisen ottaa!
"Ajattelepas, Scheele!" huudahti maaherran rouva, kun hänen miehensä
saapui kotiin toimistosta; "siellä Wejergangilla on tapahtunut
vallankumous, ja tuo suurivaltainen Barbro, lapsenpiika, on saanut
matkapassin. Hän on käynyt täällä ja, tarjoutunut meille... mutta en
mistään hinnasta tahtoisi ottaa tuommoista pilaantunutta huonekalua!"
Barbro kulki pitkältä sinä päivänä ja etevimmissä perheissä.
Hänellä oli näytettävänä pääkonsulin antama pitkä, erinomainen
päästökirja suurelle, kolmeen osaan käännetylle paperiarkille
kirjoitettuna, ja tiesipä hän sitäpaitsi, kuinka hyvin hän oli
tunnettu. Mutta miten suurellisena ja ylevänä sekä komeana hän
seisoskeli ovilla ja kuinka hyvin käyttäytyikin -- ei hän kuitenkaan
kohdannut ketään, joka olisi häntä tarvinnut!
Ja myöhään illalla, myöhempään kuin olisi tarvinnutkaan, koska hän
ei mielellään tahtonut talossa näyttäytyä, hän palasi väsyneenä ja
toiveissaan pettyneenä kotiin jälleen.
Tuntui todellakin ikään kuin hänen vuosikausia kestänyt, vakaantunut
arvonsa ja kunniansa, koko hänen kullan puhdas uskollisuutensa, koko
amman ja lapsenpiian taitonsa täällä Wejergangilaisten luona olisivat
kerrassaan savuna ilmaan haihtuneet!...
Vaikka hän noin tappiolle joutuneena ja haavoitettuna palasikin
tuolta onnettomalta sotaretkeltänsä, niin, varsin kummallista kyllä,
ei ollut talossa ketään, joka olisi kysynyt, miten hänen oli käynyt
-- vaikka hän kyllä huomasi, miten vahingoniloisilla katseilla
häntä silmäilivät kaikki nuo palveluskumppalit, joiden onnen ja
onnettomuuden tähden määrääjänä hän rouvan luona oli jo niin monet
vuodet ollut. Ja yhtä usein kuin hän yritti alkaa keskustelua rouvan
kanssa tästä asiasta, yhtä usein rouva johti puheen johonkin muuhun
aineesen -- niin, vastasipa jo kerran suoraan niinkin, että Barbron
tulisi tietää, ettei hän milloinkaan puuttuisi semmoiseen asiaan.
Mutta ystävällisyyden osoitukset karttuivat aina sen mukaan, mitä
lähemmäksi lähtöpäivä joutui; -- jopa alkoi Barbro saada selville,
mitä tarkoitettiin tuolla ystävällisyyden ruuvilla, joka kiertyi niin
lempeästi ja myötäänsä työnsi häntä kauemmaksi talosta!... Pääkonsuli
toimitti koetteeksi Nikolain työhön pajaan nostokoneen läheisyyteen,
ja rouvalta heltisi milloin semmoinen, milloin tämmöinen kapine,
jonka Barbro sitten muistina pitäisi. Mutta kun hän sitten eräänä
päivänä -- oikein kekselijäästi pääkonsulin puolesta! -- sai
lahjaksi hänen vanhan matkalaukkunsa, antoi hän yht'äkkiä, kokonaan
masentuneena, suuren, raskaan persoonansa vaipua sille. Ei hän voinut
saada päähänsä, ei ollut milloinkaan uskonut, että semmoinen päivä
olisi tuleva, jona eroisi rouvasta ja Ludvigista sekä Lizziestä...
tätä hän ei voisi kestää!
Tämä oli vetoomista suorastaan itse pääkonsuliin. Mutta vastaus ei
ollut ihan semmoinen, mitä Barbro toivoi. Konsuli taputti häntä
olkapäähän ja sanoi:
"Minua ilahduttaa, rakas Barbro, että näet viettäneesi hyviä
päiviä!" --
Kun hän sai konsulin konttoorista palkkansa ja säästökirjansa -- koko
summa nousi sataan neljääntoista spesietaaleriin, johon tulokseen,
niin kuin konsuli sitä sanoi, hänen sopi olla täydellisesti
tyytyväinen, kun otti huomioonsa nuo suuret summat, jotka häneltä
olivat Nikolain tähden menneet -- mainitsi hän päättäneensä nyt
levätä jonkun ajan, ennen kuin menisi uuteen palvelukseen, ja
sopineensa asunnosta ja hoidosta erään talonomistajan kanssa siinä
lähiseudulla maalla... hän oli nyt puuhaillut muitten hyväksi
neljätoista vuotta!
Viimeinen ilta, jota hän oli niin hirveän levottomana ajatellut,
kului sentään helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Pääkonsulilaiset
olivat lapsineen kutsutut Willockin maatilalle iltapäiväksi, niin
että jäähyväiset saattoivat tapahtua vaan aivan lyhyesti herrasväen
astuessa vaunuihin.
Hän jäi seisomaan siihen, sormissaan vielä jäljellä tunnelma Lizzien
hienoista, pehmeistä turkista, joita äsken oli käsin sivellyt.