Muutamassa katsannossa ei se niinkään hullua ole, että se, joka ensi
aikoinansa on paljon kärsiä saanut ja huonossa hoidossa ollut, ei
mitään siitä muista -- vaikka se aina kuitenkin häneen joitakuita
jälkiä jättää.
Niin ainakin Holmannin matami väitti. Heti ensimmäisestä päivästä
alkaen, jona pojan tupaansa sai, voi hän sekä nähdä että huomata,
että häntä oli tuommoisessa mustalaispesässä kasvatettu! Silmät
olivat niin viekkaat ja vakoilevat, ja hän kun voi jo niin perin
oppinut salakavala ja itsepäinen ollakin -- jo paljoa ennemmin kuin
puhumaankaan oppi! Matami väitti, että lapsi oli ihan ilkeäsisuinen;
niin uupunut ja hiljainen aina siihen saakka, kun hän itse juuri
oli nukkumaan kerinnyt; mutta sitten piti hänen kuitenkin ruveta
huutamaan ja mylvimään kuin palovartija.
Mutta sen näkivät nyt kaikki, jotka sorvarin väkeä hiukkasenkaan
tunsivat, että jos ei heillä ollutkaan mitään erinomaista onnea
saadessaan pojan hoidettavakseen, niin oli onni ainakin sitä
kohdannut, joka oli heidän hoitoonsa päässyt. Siitä oli ainoastaan
yksi mieli ja ajatus, mikä säntillinen, tunnokas nainen sorvarin
matami oli. Pitkä, laiha ja siro hän oli koko olennoltaan, ja jo nuo
pienet, maksankarvaiset kasvot ynnä siniharmaat, kaikkea iloisuutta
kaipaavat silmät olivat omiansa osottamaan, ettei ainakaan hän
sellainen ollut, joka helposti saattaisi ajattelemattoman kiivauden
valtaan joutua.
Ja niillä parilla kerralla vuoteensa, joina Barbro poikaa katsomassa
kävi -- hän ei nyt päässyt niin helposti, kun Wejergangilaiset vuodet
pitkään maatilalla asuivat -- voi hän itsekin siitä perin pohjin
vakuutetuksi tulla, miten hyvässä hoidossa ja puhtaana sekä muuten
perin johdonmukaisesti poikaa oli pidetty. Aina hänen tulostansa
lähtemiseen saakka kesti siitä yhtämittaista, omaantuntoon koskevata
nuhdetta, miten vaikeata oli kaikkia noita läkkisepän kuhmuja suoria,
kaikkia, mitä jo ensi hetkestä alkaen oli hullulle ja kunnottomalle
tolalle pojassa päässyt... varsinkin hänen niskurimaista
luonnettansa! Hän voi jo kyllä todellakin pitkät matkat kävellä;
mutta ryömiä, ryömiä vaan hänen piti, ja pian se sitten kävi niin,
että tuskin oli matami pojasta silmänsä kääntänyt, ennen kuin se jo
oli sekä siellä että täällä, milloin padalla ja kattilalla, milloin
vesiämpärillä, taikka oli hän tuolla kellon lyijypainoja nykimässä!
Ja kaikki hän alas repi, kumoon kaateli ja itsensä tahrasi, minne
ikään tulikin, semmoista teki poika; -- eilenkin oli kissanruoka
pitkin lattiata! Nyt oli matami sitä varten vitsan seinänrakoon
pistänyt, jotta se siellä hänen silmäinsä edessä olisi. Sillä
tarpeellista kauhua piti hänessä herätettämän, ja ankarata valvomista
ja rangaistusta tässä todellakin tarvittiin! Ja Barbron täytyi
itsekin hyvin tietää, ettei ollut niin helppoa pitää toisen lapsesta
huolta, varsinkaan moisesta harhateille joutuneesta, joka oli tuolla
tavalla tullut!...
Se oli vilpitöntä puhetta alusta loppuun saakka, se täytyi Barbron
myöntää, niin kovasti kuin se häneen koskikin, ja senpä tähden
hänelle aina tulikin kiire jälleen matkoihinsa päästä.
Eikä tämä jäänytkään häneen itseensäkin opettavaisesti vaikuttamatta,
-- sillä nyt tiesi hän, mitä hänelläkin puolestaan kohtuuden ja
oikeuden mukaan voi olla Wejergangin rouvalle sanomista kaikesta
puuhastansa ja huolestaan noitten pienokaisten tähden, kun joskus
olisi lanka kateensolmuihin alkanut käydä.
-- Mutta koko kasvinajan sama tottelemattomuuden henki pojassa
pysyi. Mahdotonta oli hänestä sitä poistumaan saada, miten
uutterasti sorvarin matami työskentelikin, ja vaikka sorvari itsekin
silloin tällöin autteli. Tämä viimeksi mainittu ei kuitenkaan
ennen tapahtunut, kuin eukko asianomaisella tavalla oli hänelle
teroittanut, miten siveellinen välttämättömyys vaati häntä toista
puolta perheen velvollisuuksista huoleksensa ottamaan.
Itse sorvari oli sävyisä mies, pari levollisia, loistavia silmiä
päässään. Hän meni ja tuli aamuin, illoin, kuivaili ja siivoili
itseänsä ja seisoskeli viivytellen ovella milloin tuo, milloin
tämä työkalu taikka väkipyörän lämsä kädessään, ennen kuin astui
huoneesen. Mitä hän lienee avioliitostansa tuuminut, sitä ei juuri
ollut tilaisuutta hänestä päältäpäin huomata. Varmaa vaan oli --
eukko semmoinen kuin Holmannin matami, oli aarre, jota ei kyllin
korkeaksi arvostella saattanut, ja vaikkapa ei Holmannista juuri niin
mitään jäljelle jäänytkään, niin, vaikkapa hänestä, kunnioituksella
sanoen, jonkunlainen pyyhinryysyn tapainen taloon tulikin, niin
jokainen huomasi kuitenkin, että niin täytyi asian laidan semmoisessa
avioliitossa ollakin, jos tahdottiin tasapainoa säilyttää. Kuka vaan
kerrankin oli Holmannin matamin nähnyt ja hänen kanssansa haastellut,
ymmärsi sen heti, ja vaikeampaa oikeastaan oli sitä ymmärtää, että
kuitenkin, kun kaikki lukuun otettiin, se sentään itse Holman oli,
eikä eukko, joka työhuoneessa väkipyöriä sorvaili, joista perhe
elatuksensa sai.
Sitä ihmeellisempää oli, että ukko Holman aina toisinaan tavattiin
portilla sellaisessa tolkuttomuuden tilassa, jota ei kukaan olisi
niin onnelliselta aviomieheltä odottaa voinut.
Kun sitten oli semmoinen kumma seikka tapahtunut, että matami itse
pienen tytön sai, -- tämän suuren ja kaikkiin koskevan perheolojen
muutoksen jälkeen otettiin kyllä tuumittavaksi, että eikö olisi
parhainta maja tuosta vieraasta hoidokkaasta vapauttaa; mutta osaksi
oli siitä hyvä, vakinainen tulo tiedossa, toiseksi voisi matami
myöskin häntä kehdon ääressä pitää.
Ja sehän oli huokeinta työtä maailmassa! -- ihan kuin pientä poikaa
varten luotua -- istua ja vantista polkea... ikään kuin vaan pientä
harjoitusta hänelle!
Mutta tässäkin piti matamin surullisia kokemuksia saada! Juuri oli
poika kehdon ääressä, kun matami ulos lähti, mutta kun jälleen kotiin
tuli, jo seisoi hän akkunassa taikka tuolla ylhäällä maakerroksen
rapuilla, tirkistellen ja ammotellen muita hapsia, jotka ulkona
leikkivät. Niin, keksipä matami hänet varsin ulkonakin, ovi auki
takanaan; -- kaikki oli hänestä saman arvoista, kunpa vaan voi
maakerroksesta ja velvollisuudestaan pois livistää.
No, tuo kurikas sikiö sai silloin myöskin soukan seisoa niin paljon
kuin syntinen selkänsä sietää voi!...
Ja niin sitä matami vakuutteli piiallekin, joka päänsä oven aukeamaan
pisti kuullakseen, mitä tuo pikku velho taas oli tehnyt, koska hän
niin ilkeästi parkui, -- että kaikki hänen rangaistuksensa ja kaikki
muu, mitä oli koeteltu, sekä illallisen kieltäminen että erikseen
telkeeminen -- ne eivät mitään auttaneet, yhtä uppiniskaiseksi ja
yhtä vähän luotettavaksi hän sittenkin jäi!
Nyt oli matami häntä sillä tavalla peloitellut, että oli sanonut
paholaisen huoneen nurkassa vuoteen takana istuvan ja vartoovan,
jättäisikö hän kehdon!
Poika melkein pelosta tyrmistyi ja luuli koko ajan näkevänsä mainitun
hirviön pistävän päätänsä matamin päänalaisen takaa esiin. Sillä
välillä ei hän kuitenkaan voinut olla akkunaan päin tirkistelemättä;
-- pihamaalla ulkona oli joitakuita leikkimässä, ja miten se
lienee oikein käynytkään, niin sieltä hän kuitenkin itsensä löysi
seisomasta, kunnes taas muisti, mikä takanansa oli. Silloin hän
nuolena jälleen takaisin lensi ja istui sekä tirkisteli nurkkaan
pelosta puolikuolleena.
Oltuansa kehdon ääressä avullisena, yleni Nikolai vuoden kuluella
siitä yhtä tarpeelliseksi avuksi Holmannin tytärtä Ursillaa
maakerroksen rappujen edustalla vartioimaan. Askel tuonnemmaksi --
niin pitkältä kuin puihin kadun toiselle puolelle -- se olisi ollut
hirtehisen teko! Mitä määrätyn rajapiirin ylitse käyminen merkitsee,
sitä oli täysin voimin häneen teroitettu. Sillä mitenkäs muuten
matami olisi saattanut varma siitä olla, ettei poika Sillaa laskisi
vaikka aina tuonne kaivoruuhelle saakka, missä nuo vallattomat pojat
laivoineen leikkivät ja huusivat sekä mellastivat? Pojan syntinen
ruumis oli monen monituista keltaista ja sinistä viirua joka kerta
saanut, kun hän kiusaukseen joutui, niin että rajapiiri lopulta
vaistomaisesti tuntui hänen kauhistuneessa mielessään kuin näkymätön
rauta-aita. Jalan leveyskin sen ylitse oli hänen mielikuvaelmissaan
mustin rikos, vallattomuus, joka täytyisi hirmuisimmalla tavalla
sovittaa!
Että Silla oli varsin tavallisuudesta poikkeava, erinomainen olento,
niin sanoaksi, jalompaa laatua kuin hän, sitä tietoa oli häneen
niin monen monituisella tavalla istutettu aina siitä alkaen, kun
tyttö maailmaan tuli, ettei hänen mielestänsä se totuus enää mitään
epäilystäkään ansainnut.
Huolimatta kaikista, mitä sai tytön tähden kärsiä taikka, jonkun
kummallisen vastavaikutuksen vuoksi, kentiesi juuri niiden uhrien
tähden, mitä oli saanut tällä alalla suorittaa, oli pojassa se
tunne, että huolenpito tytöstä oli hänen velvollisuutensa, varsin
etevällä tavalla kehittynyt. Hän ihaili ehdottomasti häntä, --
sininen solmunauha ja vanha punainen kangasruusu hatussaan, näytti
tämä pojan mielestä oikein ihmeteltävältä -- ja antautui palvelemaan
hänen itsepäisyyttään, joka oli juuri yhtä hirmuvaltainen kuin itse
sorvarin eukonkin. Kun poika oli pitkät ajat istunut ja antanut hänen
hiuksensa hiekkaa täyteen viskoa, vaati tyttö, että tämä kengät ja
sukat hänen jaloistansa riisuisi. Jos poika totteli, sai hän kyytiä;
jos hän taas ei totellut, alkoi tyttö parkua, ja poika sai kyytiä
sittenkin!
Epävarmuus oli, niin sanoaksemme, se maa, minkä pinnalla hän eleli,
ja nuo pikaiset, arat silmäykset, joita hän ikään kuin tottumuksesta
loi maakerroksen käytävään päin, -- vieläpä silloinkin, kun hän usein
rikoksista raskaan omantuntonsa puhtaimmaksikin tunsi, -- ne olivat
vaan hänen jokapäiväisen kokemuksensa hedelmiä.
Kaukaa jo voi huomata päältäpäinkin hänen pahan omantuntonsa, sanoi
matami; ja totta hän puhuikin; -- nuo vilkkaasti ylöspäin vainuilevat
katseet ja harmaat silmät, ilmaisivathan ne kylliksi, mitä pahaa hän
nyt taaskin oli tehnyt!
-- "Hyvät kylänmiehet ja muut senkaltaiset", luemme; mutta meidän
aikanamme ei enää ole kylänmiehiä eli naapureita; samassa talossa
ei tiedetä, keitä asuu ylimmäisessä taikka alimmaisessa kerroksessa
taikka edes vastapäätä käytävän toisella puolella. Ja niinpä
tapahtuikin, ettei kukaan koko talossa tullut tarkemmin kuulleeksi
Nikolain monenmoisia onnettomuuden kohtauksia tuolla syvällä
maakerroksessa, huolimatta siitä, että ne suoritusten hetkinä kyllä
julkisesti ilmoille tulivat.
Oli jo totuttu tuon ilkeän pojan alinomaiseen parkumiseen ja
ulvomiseen, samoin kuin totutaan pianoharjoituksiin tahi tehtaan
jyräkkään, ja lohduteltiin itseänsä myöskin sillä, että sangen
onnellista oli kuitenkin, kun siveellisesti niin turmeltunut lapsi
oli sentään joutunut noin ankaran kasvatuksen ja kurin alaiseksi.
Kun "Nikolai poju ja Silla tytti" tavallisuutensa mukaan kuluttelivat
aikaansa katukäytävällä maakerroksen portaiden edessä, saattoivat
talon asukkaat kyllä ohitse kulkeissaan nyykäyttää ystävällisesti
päätänsä tytölle. Mutta rikoksellista sitä vastaan olisi ollut
Nikolaita sillä tavalla ilahduttaa.
Marilla, joka viime muuttoaikana oli tullut keittäjä-piiaksi
ylimmäiseen kerrokseen, ei, miten luonnollista olikin, vielä ollut
mitään käsitystä sorvarin matamin ankarasta, kaikissa asioissa
oikein-ajattelevasta luonteesta, ja sen vuoksi ei voikaan millään
tavalla häntä siitä syyttää, mitä sen tähden tapahtui.
Hän meni eräänä iltana lyhdyn valolla alustasta hiiliä ja puita
noutamaan -- ähkyen ja puhkuen ämpärinensä rapuissa, niin kuin
hänen tapansa oli; hän oli nimittäin saanut jäsensärkyä molempiin
lanteisinsa ja heilui ja vaappui edes ja takaisin toiselta puolelta
toiselle, niin kuin veneen masto myrskyilmalla.
Silloin hän puukoppelista kuuli, että siellä pimeässä joku ikään kuin
voivotteli. Olipa kuin joku olisi nyyhkinyt ja itkenyt sekä samalla
aikaa suonenvedon tapaisesti niiskuttanut pitkän aikaa, ennen kuin
voi suustansa muuta ääntä saada.
Ääni kuului niin kurjan toivottomalta, että Mari heti herkesi
puupalikoita kokoilemasta, seisahtui hakkuupölkyn viereen ja
kuunteli. Se tuntui kuuluvan jostakusta hiilikomerosta tuolta
pimeän käytävän vierestä. Viimein tarttui hän lyhtyyn ja haparoitsi
eteenpäin; hänen täytyi mennä kurkistamaan saadaksensa tietää, mikä
se oli.
"Onko täällä ihmisiä?" huusi hän ovella, minkä takaa niiskutusta
kuului.
Heti vaikeni ääni.
Hän jyskytti halolla oveen; mutta silloin kuului sieltä surkea
hätähuuto, ja Mari viskasi pois puut, joita hänellä oli
esivaatteessaan, ja avasi säppiraudan, jonka pidikkeeksi tikku oli
pistetty.
"Mutta kuka on teljennyt tänne tuon pienen poika raukan? --
sysimustaan pimeyteen!"
Lyhdyn valossa tirkisteli Nikolai häntä perin kauhistuneena:
"Minä luulin, että se oli itse paholainen, minä... Niin, kun se
jyskyttää seinään, se tekee niin!"
"Uh, poika! Sinäpä pelottelet ihmiset hulluiksi julmilla jutuillasi!"
"Matami sanoo niin!" -- Ja luoden pikaisen, tutkivan silmäyksen
Mariin, lisäsi hän: "mutta kentiesi hän niin sanoo vaan sen tähden,
ett'en koskisi hänen sokeriinsa?"
"No siitäkö syystä sinä täällä olet?"
"En ole ottanut häneltä mitään; mutta minä otan, niin teenkin, koska
hän sanoo niin siitä huolimatta, otanko vai enkö! -- Tämä on vaan sen
maanantain tähden, kun pistin kieltäni hiukkasen kääryyn ja nuolasin,
kun olin sitä puolta naulaa noutamassa. Mutta nytpä voitelen suutani,
niin että hän saapi pelkän tyhjän kääreen käteensä... Minä otan...
Minäpä varastan!" -- huusi hän ja puri hammastansa. -- "Älä, -- älä
mene!" niiskutti hän ja tarttui Marin hameesen, "sillä pimeän tultua
se tulee ja iskee kyntensä minuun!"
Mitä tekisi nyt Mari? Siinä hän seisoi, neuvottomuuttaan nieleskeli
ja tuumiskeli; eikä olisi hän uskaltanut laskea poikaa poiskaan.
Saisihan sentään koetteeksi mennä hänen puolestansa sorvarin matamia
rukoilemaan?
"Niin, toimita minulle selkäsauna, niin -- se nyt vielä!" kuului
vastaukseksi.
Eipä siis ollut mitään keinoa; eikä saattanut jättää arkaa poikaa
yksinään hiilikellariin. Ja sokeasti seuraten omaa mielijohdettansa,
lausui hän:
"Saat sitten tulla kanssani keittiöön ja maata yösi rahilla!"
Tällä kerralla ei Nikolai ajatellut, mitä sorvarin matami saattaisi
sanoa tahi tehdä; hän vaan tarttui molemmin käsin hameesen; -- ja
poika heti virtavedessä takanansa purjehtia vaaputteli Mari sitten
jälleen ylös keittiön rappusia myöten.
Ja kun Mari haeskeli muutamia kaulahuivejaan ja hameitaan pojan alle
ja otti lisiä omasta kaappivuoteestaan ja kääri hänen niihin, niin
hyvin ja lämpimästi kuin rahille saattaa, näytti Nikolai unohtaneen
kaikki kolttosensa.
Paljon uutta oli täällä ylhäällä! Läkkiastioita niin monenmoisia
ja niin kiiltäviä riippui seinillä kaikkialla, ja sitten vielä
lisäksi kissa, joka kumminkin oli vanha tuttu. Hän oli monta kertaa
nähnyt sen alhaalla pihassa, ja nyt täytyi hänen oikein kurkotella
ylettyäkseen siihen, se kun vetäytyi niin kauvaksi vuoteen alle.
Kas niin! Nyt hän selällään veti alas läkkikattilan.
Poika tavoitti kauhistuneena ovea kohden. Mutta Mari pysyi varsin
tyynenä; ei kuulunut ainoatakaan haukkumasanaa, -- erinomaista, joka
poikaa ihmetytti vielä enemmän kuin läkkiastiat ja kissa!
Mari oli jo viimeinkin nukkunut, selvittyänsä kaikista noista
jäsensärkyisten lantioittensa vihlomisista ja repimisistä, jotka
hänen täytyi kestää aina ennen yölepoansa. Hän heräsi hurjaan huutoon.
"Mitä se on -- mitä se on? Nikolai!... Nikolai, sinä!"
Mari sytytti kynttilänpätkän. Siinä poika istui pystyssä ja hosui
käsillään.
"Minä luulin niitten repivän pään minulta, minä!" -- puhui hän
viimein selvittyänsä.
Jälleen levolle laskettuansa sattui Mari ajattelemaan, miten hän oli
onnellinen, kun ei ollut lasta huolehdittavanansa. Jokaisella täytyy
olla ristinsä, ja hänellä oli nyt tämä jäsensärkynsä...
Mutta Mari sai kalliisti tämän maksaa, kun Holmannin matami aamulla
keittiön rapulla sekä käytävän tuonpuolisten että toisen kerroksen
piikain läsnä ollessa vaatii häntä tilille siitä, että oli pistänyt
nenänsä semmoiseen asiaan, joka ei hänelle ensinkään kuulunut! Hän
sai nyt kerrassaan selvän tiedon sekä siitä, minkä tähden matami oli
teljennyt pojan komeroon, että siitä, mitä kaikkea heidän täytyi
pojan tähden kärsiä, niin että hän ihan hämillään siinä seisoi. Sen
saattoi Holmannin matami vannoa elämänsä kautta, että jos oli talossa
ketään, joka ei suvainnut epäjärjestystä eikä säädytöntä elämää,
niin oli hän juuri semmoinen. Hän ei tahtonut säästää minkäänlaista
kuritusta, ettei varsinkaan sanottaisi hänen silmäinsä edessä
kasvattavan häpeätä ja kunnottomuutta.
Mutta kun Mari sitten iltasilla kävi puita ja hiiliä noutamassa ja
kuuli pojan parkumista sorvarin asunnosta saakka, laski hän lyhtynsä
hakkuupölkylle eikä hirvennyt palata takaisin, ennen kuin pahin huuto
oli tauonnut. Hän arveli, ettei hän koskaan ollut mitään niin kauhean
ilkeätä kuullut, -- vaikkapa se kyllä olisi ansaittuakin ollut!
Sinne ylhäälle Marin luokse pääsi Nikolai sitten myöskin silloin
tällöin hätäsatamaan. Siellä hän istui äänetönnä kuin kala merrassa
puulaatikon vieressä ja vuoleskeli veneitä, joita hän sitten
säilytteli mekkonsa povessa, viedessään ruokaa Holmannille, joka
puuhaili työhuoneessa rantasillan vieressä.
Liikanaista olisi kuitenkin luulotella, että Nikolai vietti niin
sanoaksemme ainaista hiilikomero-elämää tahi selkäsaunoja kärsi tai
että hänen korvallisensa aina matamin lämpimistä puusteista kuumina
olivat. -- Hänellä oli myöskin loistoaikansa, silloin kun Holmannin
matami oikein säästelemättä ylisteli, jos ei juuri poikaa itseä, niin
kuitenkin kaikkea, mitä hän jokapäiväisen harrastuksensa kautta oli
pojan siveelliseksi parannukseksi toimeen saanut.
Kahdesti vuodessa hän kävi kaupungissa pääkonsulin konttoorissa
pojan hoidosta maksua perimässä. Silloin sai Nikolaikin luvan mennä
pääkonsulin maatilalle kyökkivankkureissa, joilla aamupäivällä
ostoksilla käytiin.
Ja siinä hän istui vankkureiden keikkuessa ja kolistessa,
pyntättynä, eheänä ja puhtaana, hangattuna ja kiillotettuna kuin
vaskikattila, jota lipeällä ja hiekalla on puhdistettu. Hiljaa hän
ei silmänräpäystäkään voinut istua; hän jutteli ja kyseli -- aina
hevosesta, tuosta ruskeasta erinomaisesta hevosesta -- oliko se paras
taikka ainakin parhaan jälkeinen, voisiko se saavuttaa rautatietä
tahi kenen taikka minkä se voisi saavuttaa...
Ja niin kääntyivät vankkurit varsin liian aikaisin pihaan kyökin
rappujen eteen, ja palvelija vei hänet huoneesen lastenkammarin
käytävän kautta.
"Olethan sinä kait jalkasi pyyhkinyt? -- Pitihän sinulla olla sen
verta järkeä, Lauri, ettet olisi tuonut poikaa huoneesen tämän
kautta... kun ovat tuonmoisina kenkänsäkin!" -- Äiti otti poikansa ja
asetti hänet tuolille istumaan.
Ja sitten sai hän voileivän ja rinkelin sekä maitoa. Mutta nyt täytyi
hänen vartoa, kunnes äiti tulisi takaisin, sillä hänellä oli tänään
kiire, hän kun pesi Lizzien ja Ludvigin vaatteita.
Jopa tulivat nuo äskenmainitut Nikolain ikäkumppalit syöksyen
huoneesen; toinen veti mukanansa suurta suitsisuista ratsuhepoa,
toinen kantoi kahta suurta, sievästi koristettua nukkea. Rouva oli
heidät lähettänyt leikkimään Nikolain kanssa. Ja pian sitä mentiinkin
täyttä laukkaa ympäri lastenkammaria... Hop! hop! hei! -- Nikolai
veti, ja Ludvig ratsasti; hop, hop, hei!... Ja sitten viimein tahtoi
Nikolaikin ratsastaa, hän kun oli jo niin kauan vetänyt. Mutta
Ludvig ei huolinut selästä lähteä, jonka tähden Nikolai tempasi
suitsenräimät ja toisesta jalasta keikahutti hänet pois hevosen
selästä.
"Sinä retvana, mokoma, uskallatko sinä?..."
"Retvana! -- Itsepä olet retvana!" Ja yhdellä hyppäyksellä oli
Nikolai vuoteessa, jota Ludvig piti rintavarustuksenaan ja jonka
takana hän parkui, sillä aikaa kun hänen sisarensa yhtyi ääneen ja
alkoi hänkin parkua.
"Mitä tämä on? -- Mitä tämä on, lapsi kullat!" huusi hädissään
Barbro, joka samassa juoksi huoneesen. "Etkö häpeä, Nikolai, kohdella
tuolla tavalla pääkonsulin lapsia! Koetapas vaan, niin saat nähdä!...
Niin, Ludvig!... Niin, niin, Lizzie! -- Ei hän enää teille mitään
tee! -- Kuuletkos, Nikolai, tee siivosti, mitä tahtovat!..."
Ja sitten täytyi Barbron tarkastaa ja surkutella Ludvigin silitettyä
kaulusta, joka oli niin pahasti rypistynyt. "Tulepas nyt,
kultapoikaseni! Tulepas nyt, niin pääset sitten taaskin leikkimään
heti!"
Hän nosti pojan polvilleen... "Niin, tämä on minun oma kulta
poikaseni, joka on niin kiltti, että! -- Kas niin, pitelepäs hänen
kolttuansa, Nikolai! -- Tässä näet semmoisen, joka on niin hieno,
että oikein loistaa, ja niin kiltti, niin kiltti!"
"Näytäpäs hänelle pyhävaatteitani, Barbro, ja niitä
kiillotettuja!"... Ja sitten sai Nikolai luvan katsella piirongissa
Ludvigin ja Lizzien nuttuja ja nauhusvöitä, sekä hienoja
alusvaatteita ynnä kurkistaa kaappiin, jossa heidän leikkikalujaan
säilytettiin, ja ihmetellä vanhoja rumpuja ja torvia sekä surmattuja,
päättömiä miehiä ja hevosia ja tinasotamiehiä, Noan arkkia kaikkine
tarpeineen, mitkä kaikki tavarat Barbro kehui heidän saaneen, kun
olivat niin kilttiä olleet!
Ja niitäpä olikin koko kasa tavaroita tuolla kaapin alaosassa,
niin että Nikolai sai semmoisen käsityksen, että he olivat olleet
oikein tavattoman kilttiä ja että hänen äitinsä myöskin, -- jonka
hän katkeraksi harmikseen tunsi -- täytyi samassa määrässä iloita
heidän tähtensä. Heidän täytyi olla varsin toisellasia lapsia kuin
hän, semmoisia, jotka eivät koskaan selkäsaunaa ansainneet, aina
vaan leikkileluja!... Ja ihan surulliseksi ja katkeramieliseksi hän
tuli siinä seistessään. Jos hän kohtaisi vasta joskus tuon Ludvigin
sopivassa paikassa, niin silloinpa hän antaisi kelpo löylyn hänelle
tuosta ratsastusriidasta!
Tuli sitten viimein lähdön hetki, ja hänen oli lähteminen niissä
vaunuissa, joilla kolmen aikaan mentiin pääkonsulia kaupungista
noutamaan. Nuo molemmat kiltit lapset riippuivat kiinni äidin
hameessa, kun hän saattoi omaansa ulos.
"Hyvästi, Nikolai!" Ja Barbro taputti hänen poskeansa ja hiuksiansa,
niin että poika puoleksi ihmetellen katsoi häneen. -- "Vie terveisiä
sorvari Holmannille ja matamille! Kuuletkos, älä millään muotoa
unohda Holmannin matamia!... Ja -- äläpäs, potkithan sinä taas
kiillotusta! Sinun täytyy istua oikein siististi, Nikolai!... koko
matkan! Ymmärräthän, ettei saa niin hienoja vaunutyynyjä tuolla
tavalla kenkinensä lähennellä? Sinun pitäisi vaan nähdä, kun Ludvig
ja Lizzie ajelevat, miten siististi he istuvat -- eikös niin,
lapsikullat!"
Ja niin sitä lähdettiin.
Sehän oli ollut oikea juhlapäivä, ja suuren, sokeroidun rinkilän hän
oli saanut mukaansakin, ja se maistui niin mainion hyvältä; mutta
miten lienee ollutkaan, itku pääsi pojalta kotimatkalla kuitenkin!
Seuraavana päivänä hän sai vielä varmempia todisteita siitä, miten
erinomainen kunnia häntä oli kohdannut.
Kun hän kuljeksi edes ja takaisin sivukäytävällä jokapäiväisillä
toimillaan, hoidellen ja vartioiden Sillaa, joutui hän sattumalta
kuulemaan muutamia katkelmia Holmannin matamin kertomuksesta,
jolla hän porttikäytävässä teki selvää yläkerroksessa asuvalle
emännöitsijälle; hänen kookas muotonsa ei silmänräpäykseksikään
kadonnut pojan nähtävistä.
... "Ajatelkaas sitä, neitsy Damm! Ottaa tuollainen huoneesensa omain
lastensa luokse! Ei ole monessa kohden sellaista herrasväkeä, joka
olisi mokomalle semmoista kunniata osoittanut!..."
... "Toisille on annettu niin paljon tehtävää tässä maailmassa,
neitsy Damm! -- Me saamme pestä katukäytäväin lautoja, niin kuin
sanovat, ja sietää heitä... ja uskallanpa sanoa päältäpäinkin
pojasta näkyneen, että huolellisesti häntä on hoidettu sisimmästä
päällimmäiseen saakka."
"Semmoinen kunnia ja koroitus! Juuri kuin olisi ollut joku
kunniallinen lapsi, jonka olisivat luokseen kutsuneet! Pitäisi hänen
muistaa se läpi elämänsä!"
... "Niin mahtavana ja kopeana, kuin hän nyt siellä elää, ei liene
hänellä halua tulla tänne poikaa katsomaan. Ja asiakos onkaan
semmoiselle, joka rahalla voi häpeänsä suorittaa!"
Nikolai polki kaikin voimin vanhaa katkaistua kukonpäätä, joka virui
katuojassa, kunnes se kävi litteäksi kuin vaskiraha.
-- -- -- Kun Nikolai oli herennyt hiilikomeron mörköjä ja paholaisia
pelkäämästä, oli Holmannin matami huomannut tehokkaimmaksi
kurikeinoksi uhkailla poikaa kansakouluun lähettämisellä -- jota
laitosta matami mielikuvituksissaan arvosteli varsin oivalliseksi,
virallisesti määrätyksi nuorison rangaistuslaitokseksi, semmoiseksi
paikaksi, jossa joka päivä velvollisuuksien täyttämistä harjoitellaan.
Miten hänelle sitten kävisi, kun kouluun joutuisi, siitä ei Nikolai
koskaan oikein selville päässyt; vaan että se olisi jotakin
käsittämättömän hirveätä, sen ajatuksen hän sai noista alituiseen
uudistetuista, epäselvistä viittauksista ja salaperäisistä
huokauksista ja äännähdyksistä, jotka siinä aina mukana seurasivat.
Viimein tuli tämä asia oikein varmasti päätetyksi. Hänen täytyi
lähteä kouluun maanantai-aamuna.
Tuorstai, perjantai, lauvantai ja sunnuntai -- Nikolai luki sormiansa
-- kaikki nuo päivät olivat vielä jäljellä... Ja miten hartaasti hän
hoiteli ja vartioitsi Sillaa ja leikki hänen kanssansa näinä päivinä,
ja miten hän juoksi asioilla, kuin nuoli ampumalta!
Viimein ei ollut enää jäljellä enempää kuin sunnuntain iltapuoli!
Nikolai istui illallisella Sillan kanssa ja kuunteli lohdutuksekseen
hänen arveluitansa koulusta, sai tietää, että hänen täytyi huomenna
pukeutua pyhävaatteisinsa, koska meni kouluun ensimmäistä kertaa, ja
nukkui yön hikihelmet otsallaan.
Mutta aamulla Nikolai kuitenkin oli hiipinyt tiehensä.
Vaikka Holmannin matami kyllä hartaasti kyseli, etsi ja urkki,
lupaili runsaalla kädellä sekä rangaistuksia että anteeksiantoa, jos
poika vaan nyt heti takaisin tulisi, kaikki oli turhaa kuitenkin;
poika pysyi kadoksissa.
Päivällisaikana hämmästyi Mari yläkerroksessa pahanpäiväisesti,
nähdessään pojan kömpivän kaappivuoteesta. Hän antoi pakolaiselle
ruokaa ja pyysi, että hän sitten lupaisi mennä kotiinsa; -- ja sen
kyllä otti Nikolai tehdäksensä, mutta ei ennen kuin pimeän tultua.
Hämärän aikana pistäysi hän kävelylle laivasillalle päin, istui
tuntikauden huvikseen kiikkuen laivaveneessä, hiipi sitten kosteassa
syyskuun pimeydessä pitkin sateesta lionneita kujia tavara-aittojen
välillä, kunnes tuli vakuutetuksi, ettei enää ollut valoa
lautapihassa, ja vietti lopun iltaansa makaillen ja kurkistellen
lauta-aidan ylitse noita kahta valaistua maakerroksen akkunaa
tuolla kotona. Hän huomasi, miten sorvari varovaisesti hiipien tuli
kotiinsa ja seisoi hetkisen hiljaa oven takana, ennen kuin huoneesen
meni, ja kuinka he Sillan vuoteesen veivät. -- Akkunain valo, joka
näytti kahdelta sammuvalta, valoisalta, ankaralta silmältä, ilmoitti
hänelle, että jos nyt kotiin menisi, niin tupa täyttyisi oikeuden
ansaituista rangaistustuomioista!
Ja sitten valkea sammutettiin...
Vihmasateessa yön kuluessa valaisi lyhty heikosti ympärillä olevia
märkiä lautaristikoita, ja sen takana pilkisteli silmäpari, joka
hyvin oli tottunut pimeässä tarkastelemaan kaikellaisia henkilöitä,
jotka näkevät hyväksi piiloutua lautapihaan. Lyhty vaelsi ympäri
pihaa pitkin tiheiden ristikkorivien keskellä ja pysähtyi toisinaan,
luoden urkkivan, punertavan loisteensa lautaristikoiden välille niin
syvälle kuin mahdollista oli.
Ei nähty ketään siellä tänä yönä. Noista monista nelinurkkaisista
lautaristikoista, jotka suojaksi kelpasivat, oli Nikolai jonkunmoisen
syntyperäisen vaistonsa johdolla valinnut lähimmän ja vähimmän
epäillyn, joka vielä oli keskeneräinen ja jonka nojalle porraslauta
vielä oli paikalleen jätetty. Siellä lepäsi hän sisimpään soppeen
tunkeutuneena, itsensä-unohduksen onnelliseen Nirvanaan syvästi
vaipuneena -- ei mitään koulua eikä mitään sorvarin matamia!
-- polvillansa, eteenpäin nojautuneena, nuttu niskassa suojana
sadepisaroita vastaan, ja kengät pehmeässä savessa!...
Mutta tämä vettä vuotavan taivaan alla vietetty yö, jona Trondsenin
lankut hänen vuoteensa tolppina olivat, painoi jotakin uutta hänen
mieleensä, tuon Holmannin matamin kaikkea väsymätöntä huolenpitoa
kohtaan todellakin sangen kiittämättömän havainnon, että, nimittäin,
lautakartano oli omansa kodiksi hänelle -- varsin hurjapäistä
itseensä luottamusta ja vapaata itsenäisyyden henkeä, kaikkeen siihen
verraten, mihin sitten nähtiin hyväksi häntä puristella koulussa
samoin kuin Holmannin matamin asumuksessakin... Lautapihat loistivat
puuläjineen niin valkeina auringonpaisteisina päivinä, ja pimeän
tultua olivat ne siellä ikään kuin ainakin hänen koetellut, salaiset
ystävänsä, jotka voivat hänet kodin hirmuilta suojaansa korjata.
-- Hän joutui siis kouluun, ja ensimmäisiä esineitä, joita hänen
varovaisesti tutkivat silmäyksensä etsivät, oli kuripamppu, jolla
Holmannin matami oli häntä uhkaillut. Hän oli kuvitellut siellä
kestävän taukoomatonta kuritusta, lyöntejä lyönnin, jälkeen
rottingilla ja vitsalla, alituista paukutusta kuin sikuritehtaassa
tuolla kaupungin syrjällä.
Kummallista kyllä oli, ettei semmoista ollut!
Mutta kyllä siellä oli muita semmoisia, joihin hän oli puristettava
ja tungettava kuin lesti saappaasen; ja kova lesti hän oli, joka
useinkaan ei mielinyt vaipua vartta syvemmälle; -- ja sitten
täytyi painua takomalla ja vasaroimalla loppu matkaa, minkä muut
taipuvaisemmat ja norjemmat luikuivat niin sukkelasti ja liukkaasti
kuin ankeriaiset.
Oli asioita, joita hän käsitti, ja asioita, joita hän ei käsittänyt.
Edellisiä hän ani harvoin ymmärsi sen tähden, että niitä hänelle
olisi selitetty, eikä hän jälkimmäisiä sittenkään ymmärtänyt,
vaikka niitä hänelle olisi kuinka moneen kertaan selitetty, ja
johtopäätökseksi jäi kiusallinen tieto tästä ymmärtämättömyydestä --
alinomainen puutteellisuus eli alinomainen onnettomuus sekä läksyihin
ja lukemisiin että opettajiin katsoen, jota epäkohtaa täytyi auttaa
kurituksella ja jälki-istunnolla, sitä vastaan kuin toiset, jotka
tässäkin kohdassa olivat taipuvaisempia, suoriutuivat pulasta kuin
todelliset mestarit.
Mutta mitäpä sentään oli kokonainen päiväkään koulussa, niin
kukkurapäillään kuin se pelkkiä vastoinkäymisiä ja kolttosia
olikin, verrattuna noihin sitkeihin loppumattomiin iltahetkiin,
joina Holmannin matami omin silmin valvoi, että hän läksynsä luki,
ja tuskin uskalsi hän sen vertaa, että hätäpikaakaan olisi Sillaa
vilkaissut...
Mitä itse Holmanniin tulee, olivat he kokemuksesta oppineet, etteivät
hänen jäykät, tirkistelevät silmänsä mitään nähneet; äänetönnä ja
hiljaisena istuskeli hän kaiket illat. Matami Selvigin anniskelussa
oli saatavana semmoista voidetta, joka hänet teki turtuneeksi kaikkia
kotiläksytyksiä vastaan, ansaituimpia ja liikuttavimpiakin. Sinne
hän ilmestyi joka ainoana iltana neljänneksen kuluttua työaikansa
päättymisestä, niin tarkalleen ja säntillisesti kuin lyövä kello, ja
kun kello kahdeksaa näytti, oli hän yhtä säntillisesti valmis taas
kotiinsa tallustelemaan -- joka säntillisyys -- ohimennen sanoen --
tuotti hänelle anniskelussa kunnianimen "säntillisten ritarikunnan
komentaja."