Sorvari teki aina säännöllisen kierroksensa matami Selvigin
kapakkaan iltasilla, saadakseen tarpeellista sydämenvahvistusta
kotiintulonsa varaksi. Kun olutpullo oli tyhjennetty ja kohtuullinen
määrä ryyppyjä otettu, oli hänen, aluksi vilkkaanlainen, levoton
muotonsa jäykistynyt ja muuttunut tylsämieliseksi, tuijottavaksi
naamariksi. Se oli hänen sisällistä olentoaan ympäröivä ulkokuorensa,
syvään tiedottomuuteen vaipunut ihmisensä, mikä näin joka päivä
nautti hetkisen unhotuksen onnellisuutta tuossa elinikäisessä
taistelussa, johon oli kerran tullut antautuneeksi solmitessaan
sen irroittamattoman siteen, mikä kiinnitti häntä tuohon
velvollisuuksiaan ankarasti seuraavaan matamiinsa, -- taistelussa,
jossa hän niin kokonaan pelistä vetäytyi ja kaikki menneenä piti. Kun
hän istui hiljaisena ja tuumivaisena ja tirkisteli lasiinsa, saattoi
huomata hänen päässään jotakin hautovan, kentiesi vaan ryyppyjen
järjestysnumeroa, kentiesi laskua, taikka kentiesi myös kokonaista
etäistä aatemaailmaa, johon hän hiljaisena tirkisteli, juuri kuin
luonnontutkija pohjattomaan käsittämättömyyteen.
Taikka kentiesi hän hiljaisena ja maltillisena mietiskeli avioliiton
pulmaista kysymystä -- ja sitä johdonmukaisuuden ihmeellistä lakia,
joka hänet oli tänne kapakkahuoneesen saattanut.
Mutta säntillisyys ennen kaikkia, tuumaili sorvari, ja kun kello löi
puoli yhdeksän, otti hän "kamsut" käteensä ja lähti niska kumarassa
kotiansa kohden hoippuroimaan.
Lauvantai-iltasin, kun työ lopetettiin työhuoneessa, tuli
tavallisesti nuori tyttö, pitkänholjakka, tointa täynnä, yhtä paksu
ranteiltaan kuin laiha käsivarsiltaan, hiukan etukumara ruumiiltaan,
häntä kotiin noutamaan. Kopassa oli hänellä pieni paperipala, johon
oli kirjoitettu, mitä viikkopalkalla oli ostettava.
Ja useimmiten kulkivat sitten nämä kaksi yhdessä katua ylöspäin --
aina yhä vitkallisemmin, hitaammin ja veltommin. Sorvari pysähtyi
kerta toisensa jälkeen ja katseli miettiväisesti ympärilleen, toinen
käsi taskussa, silloin tällöin huokaisten: "vai niin!"... kunnes hän
Selvigin matamin kivirapun ja viheriän oven kohdalla äkkiä selitti,
että siellä huoneessa oli hänen "kamsujansa" ja että hän heti tulisi
takaisin.
Mitä tämä "heti" merkitsi, sen tiesi Silla kokemuksesta, ja sillä
aikaa hän meni omaa tietänsä alaspäin lautapihoja kohden.
-- Kadulla näki Silla sitten eräänä kauniina Elokuun iltana
työmiehiä kulkevan parven toisensa jäljessä niiden joukossa muutamia
semmoisiakin, joiden mukana joku vaimo tahi lapsi vartijaväkenä
seurasi, niin kuin hänenkin isäänsä. Varsin yleistä se oli ja
itsestään ymmärrettävää, mitä se merkitsi, ettei maksanut vaivaa
siihen ajatuksiaankaan tuhlata.
Työmiesten virtaillessa suurissa joukoissa eri porteista ja pihoista,
oli hän joutunut eräälle noita syviä käytäviä, jotka yhdistävät
molemmin puolin lauta-aidoilla suojattuja, lautaristikoilla
täytettyjä lastauspaikkoja. Sen kaltevaksi ajettu, musta, mutainen
pohja johti paja- ja kalustokartanoon.
Heti kulmassa oli roskaläjä, kauttaaltaan rikottujen pullonpohjien
ja lasinsirpaleiden peitossa. Siihen hän jäi koppinensa seisomaan
ja, väistyäkseen ohitse kulkevain tieltä, siirtyi silloin tällöin
askeleen taaksepäin roskaläjän korkeimmalle kohdalle saakka. Sillä
tavalla hän oli viimein noussut lauta-aitaa korkeammalle huipulle ja
saattoi katsella sieltä pihaan.
Siellä kesti vielä palkanmaksua, ja kaikki olivat kokoontuneet
tiheesen ryhmään pienen suojuksen ympärille, joka oli konttoorina
olevinaan.
Kaula pitkälle eteenpäin kurkotettuna ja pää sekä mustat silmät
kuin kaksi mustaa täplää kääntyneinä melkein linnun tapaan, seisoi
hän siinä hartaana ja tirkisteli pihan puolelle. Ei voinut jäädä
epäilyksen alaiseksi, mitä hänellä oli asiana...
"No, naikkonen, henttuasikos kurkistelet?" kuului ääni alhaalta.
Mutta kun hän samassa huomasi Nikolain, joka viittasi hänelle, ei hän
ollut mitään kuulevinansa, heilutti vaan kiireesti koppaansa.
Pesemätönnä ja nokisena tuli Nikolai työstä suoraan tuolta aidan
aukosta kadulle.
"Niin, nyt hän jo on matkoissaan!..."
"Kuka?"
"Semmoinen punatukkainen, -- jolla oli siniset housunkannikkeet ja
purjeräätälin lakki. Kyllä se varmaankin oli sieltä Grönlienistä, se,
jota ne kyykärmeeksi nimittävät... Ja niin parjaili hän, että minä
tässä muka seisoisin ja henttuani kurkistelisin."
"Kyllä minä hänet kurkistelen, minä! Annas kun pääsen vaan kiinni
hänen syntiseen ruumiisensa, niin taonpa päätenauloja hänestä,
minä!... ja sitten nykin kaikki hänen punaiset hiuksensa laivan
tilkkeiksi, niin ettei tarvitse isän muuta kuin panna pikipataan
vaan."
Hän vainuili silmillään; mutta kun ei missään näkynyt tuota niin
julmaan ja hirveään kohtaloon tuomittua kyykärmettä, tyyntyi Nikolain
viha yht'äkkiä, ja keikuttaen reippaasti ylöspäin päätänsä ehdotteli
hän:
"Leipuri Ringille, Silla!"
Hänellä oli viikkopalkka taskussaan, ja niin mentiin oikotietä parin
lokaisen takapihan lävitse, joissa pehmeimmillä paikoilla oli lautoja
portaina, suoraan mainittuun myymälään.
Oi, sitten he ostivat, ja sitten he söivät!
Erittäinkin noita hienoja, kalliita leivoksia, joissa oli hilloa
sisällä... Ja ne kaksi paidankaulusta, joita hän koko viikon oli
ostaaksensa tuumiskellut, siinä ne nyt yhdessä syötiin!
Oman arvonsa tunnossa rehenteli Nikolai, miten nyt oli takonut kuusi
suurta rautakoukkua silmuksineen, eikä sopinut Sillan luulla, ettei
siinä olisi tarvittu muuta kuin takoa vaan -- ei, niitä piti sekä
takoa että oikoa ja käyristellä oikealla ajalla! Siellä rannassa
tehtiin nyt vaan kankia ja kuokkia sekä raskaita pyöräraudoituksia;
mutta hän tahtoi ruveta joko lukkusepäksi taikka vaskenvalajaksi...
Tämä ei Sillaa niin erittäin huvittanut. Hän halusi kuulla
sunnuntaisista metsäretkistä, joilla Nikolai sai kuljeksia kisällien
seurassa. Se oli varmaankin sanomattoman, hirveän hauskaa! Ja totta
maar siellä tanssittiinkin?
"Totta kaiketi, senhän nyt tiedät! Antti Berg on vankka mies, hän;
aikoo itse laittaa pajan sinne Selvigin lähelle, ja sitten hän nai!"
"Entäs ne muut, olivatko nekin kihloissa?"
"Nekö!"
"Niin juuri, ne?."
"Vai niin!"
"No, mikä niitä sitten vaivaa, kuuletko? -- Miksi et voi sanoa?"
"Niin, tuota, ei juuri mikään... pelkkää pilaa vaan! -- Niistä ei
ainoastakaan tule sepän vaimoa, niistä... Semmoisista kuin ovatkin,
suostuvat milloin yhteen, milloin toiseen -- hyi mokomia!"
"Entäs sinä, tanssitko sinäkin?"
"Oppipojat saavat vaan juosta olutta noutamassa, niin saavat! --
Mutta kun pääsen kisälliksi... Mutta Silla... mitenkäs on kellon
laita! Parasta on kiirehtiä!" -- keskeytti hän äkkiä.
"Vielä vai, ei se ole niin vaarallista vielä. Hieno hillokakku
lisäksi!... Pistäy ostamaan, kuuletko! Oh -- hoo, Nikolai!" -- mankui
hän, ja kun Nikolai juoksi puotiin, huusi Silla hänen jälkeensä:
"Ja sitten pieni pala rintasokuria kotimatkalle -- sitä, joka maksaa
neljä äyriä kappale!"
"Etkö voisi sitä syödä kävellessäsi, Silla?" -- esitteli Nikolai
kiirehtien takaisin tullessaan. -- "Joudupas vaan! Ajattelehan, jospa
tuo kotohinen saisi vihiä, että sinä olet minun seurassani ollut!"...
"Joutavia, varrotkoon vielä vaan!" -- vastasi Silla nojaten selkäänsä
seinään ja maistellen saamiansa, -- "sillä, näetkös", lisäsi hän
mökeltäen, "isä ei vieläkään vähään aikaan tule Selvigin kapakasta...
ja sen sanon ensiksi minua viivyttäneen; puolen tuntia voin hyvin
laskea sen varalle! Ja sen lisäksi voin kertoa äidille, että nyt on
lauvantai-ilta ja että nyt oli niin paljo väkeä räämäkaupassa, etten
voinut päästä ennemmin myymäpöydän ääreen... Ja kun en sitten huoli
illallisesta, näetkös, niin sanon vaan, että pääni tuli niin kamalan
kipeäksi puodissa varrotessani, siellä kun oli niin tukehduttavan
kuuma. Kylläpä täytyisi äidin nenän olla oikein tarkan, jos voisi
arvata, että olen sinut tavannut. -- No, mikä sinua nyt oikein vaivaa
sitten?"
"Tuo kotohinen" -- ei Nikolai milloinkaan Sillan äitiä muuksi
nimittänyt -- "tunkee sinua päätäsi myöten valhehulikkaan joka ikinen
päivä; siellä ei ole oikeutta puhua totuutta kenelläkään muulla, kuin
hänellä itsellään!"
"Oh!" -- hän keikahutti äkäisesti päätään; sitä oli jo niin usein
märehditty!
"... Hän syö tyhjiin kaiken rehellisyyden talossaan, juuri hän,
näetkös! -- sillä siellä on ihan mahdotonta kertaakaan käyttäytyä
rehellisesti häntä kohtaan, jo pelkästään siitä kauhusta, mitä hän
vaikuttaa! Hän se pitää kuria yllä, hän... ja tapahtuipa sitten
suurta taikka pientä, samaa siitä seuraa arvelematta. Jos kuka
yrittää puhua totuutta ilman kylliksi päteviä nyrkkejä, hän saa
selkäänsä, hän, niin kuin minäkin! -- No, mitäpä tuota olikaan
minulla väliä!... Mutta, kun ajattelen, että sinä nyt menet kotiisi
ja taaskin sommittelet kokoon noita valheitasi ja että sinä olet niin
pelkuri ja sinulla on niin vähän voimaa heitä vastustaa, Silla!"
Silla yritti nauraa ja heittää sikseen koko asian; mutta hänen
muotonsa muuttui kumminkin vähän arkamieliseksi. Ei hän voinut kärsiä
tuosta vastenmielisestä asiasta puhuttavan, -- sillä täytyihän hänen
valehdella, vaikka se suututtaisi Nikolaita kuinka tahansa!
Ja sitten tuli hänelle yht'äkkiä hyvin kiire.
"Ei, ei, ei: meidän täytyy lähteä kotiin, Nikolai! -- kuuletko sinä!
En minä uskalla enää tässä seistä!"
Nikolai vähän kiivastui, mutta tyyntyi äkkiä, huomattuaan Sillan
kauhistuneen muodon. Hän oli hätäisesti kääntänyt hameensa taskun
nurin ja taas oikein ja seisoi ja piteli sitä tirkistellen
ja etsiskellen pitkin maata ympärillään. Sitten hän melkein
hurjistuneena alkoi poveansa kouria ja tutkistella.
"Rahat... ne rahat, Nikolai!" -- huusi hän tuskallisesti ja pudisteli
sitten taas hamettaan ja katseli ympärilleen ihan kuin hourupäisenä.
Pienet hopearahat ja kuparit olivat kiedottuina setelirahoihin, joita
oli kaksi riikintaaleria, koskematta juuri semmoisina kuin ne isältä
sain... "Minä ainakin pistin ne heti taskuuni!"
"Mitä minun on tekeminen, Nikolai!" -- alkoi hän valitella; mutta
yht'äkkiä juolahti hänen päähänsä jotakin, ja hän työnsi kiireesti
kätensä koppaan. Mutta ei siellä kumminkaan mitään ollut!
He haeskelivat haeskelemistaan...
Siellä nurkan kohdalla roskaläjässä, siellä ne varmaankin olivat,
sillä sielläpä hän juuri oli seisonut ja koppaansa heiluttanut. Sehän
oli selvää, että ne siellä viruivat pullonsirpaleiden joukossa!...
Syksyisen uuden kuun vaalea, kaitainen reuna ennätti jo nousta
lastauspaikkojen yläpuolelle sillä aikaa, kun he askel askeleelta
kulkivat ja haeskelivat, ja Silla silloin tällöin voivotteli
pelokkaasti, yksitoikkoisesti, -- "mutta jos en niitä löydäkään!" --
ja Nikolai käsin kyynärpäitään myöten ruopi mutarapakoita, joihin
paperirahat ja muut kentiesi olivat voineet vaipua. He olivat olleet
kadulla, olivat haeskelleet roskaläjästä, he olivat etsineet ja
tutkineet sieltä ja täältä uudestaan ja aina uudelleen; -- mutta
rahojapa vaan ei ollut löydettävissä!
Alkoi jo tulla kovin myöhäinenkin... ja kotona vartosi Holmannin
matami... Nyt hän jo todellakin vartosi!
Silla jo alkoi ääneensä itkeä.
Nikolai oli silloin tällöin kehoitellut häntä "tyyntymään", sitten
hän kyllä rahat löytäisi! Nyt hän viimeinkin sanoi:
"Minua haluttaisi tänään vielä kerta syöttää sinut kelpo tavalla
leivoksilla, ja sitten menisimme ja heittäytyisimme mereen, me
molemmat, Silla! Silloin ei se ainakaan olisi valhetta, että me
siellä loikkoisimme, eipä olisikaan!"
Oliko hänen ehdoituksensa sitten täydellä todella lausuttu vai eikö,
hyväksytyksi ei se kuitenkaan tullut. Silla istui epätoivoisena ja
lohduttamatonna hirsipölkyllä; kyyneleet valuivat suurina pisaroina.
Tuo kuuden-, seitsemäntoistavuotias sepänoppilas seisoi siinä
miettiväisenä, matala lakki työnnettynä takaraivalle viikon
työnhiestä yhteenvanuneiden hiuksien peitoksi. Hän tuijotti
herkeämättä vanhan hirsipölkyn mädäntyneesen, syvään koloon... Kolo
tuli yhä mädäntyneemmäksi, yhä syvemmäksi, yhä tyhjemmäksi hänen
työskenteleväin ajatustensa etsiessä jotakin neuvoa... Mutta sitäpä
ei mieleen johtunut...
Varmana kohtalostansa nousi Silla seisomaan, otti kopan ja lähti
astumaan kotiin päin, herkeämättä suoraan eteensä tirkistellen. Tämä
oli hänen kulkuansa mestauslavalle!
Hänen jäljessänsä seurasi Nikolai niin lähelle kuin vaan uskalsi,
tuon tuostakin erilaisilla sanoilla kehoitellen: -- "älä pelkää,
Silla!... Ei ne sinua voi tappaa kumminkaan!"
Jonkunlaista, hiljaisen ruikutuksen tapaista ääntä kuului
todistukseksi, että Silla hänen lohdutuksensa kuuli!
Kun hän viimein katosi kadun kulman taakse, kiiruhti Nikolai perille
oikotietä, jonka ainoastaan hän ja talon vanha kissa tunsivat, ja
aidan raosta talon ulkopuolelta hän näki, miten Silla, pää alaspäin
painuneena samallaisilla, hiljaisilla askeleilla pysähtymättä vaipui
maakerroksen rappuihin.
Kun sitten jo oli pimeä, seisoi hän akkunan takana ja kuunteli. Hän
vielä kuuli Sillan hiljaa nyyhkivän sen myrskyn jälkeen, mikä häntä
oli kohdannut.
Holmannin matami oli kuulustellut sekä suoraan että ristiin ja
lopuksi puristanut Sillalta tunnustuksen, että hän oli Nikolain
seurassa ollut. Että hän, Holmannin matamin tytär, kaikista
kielloista huolimatta seurusteli tämän harhaan joutuneen ja
turmeltuneen ihmisen kanssa, joka häntä, Holmannin matamia, oli
palkinnut semmoisella kiittämättömyydellä, tuopa oli hänet haudan
partaalle saattamaisillaan...
Eikä sitä paitsi maksanut vaivaa semmoisia mahdottomia
luulotellakaan, että Holmannin hiellä ja väellä ansaittu viikkopalkka
olisi saattanut hävitä suorastaan kuin höyry padasta! Nälkiintynyt
oppipoika, joka kulkee täyteläisen rahakukkaron sivulla -- jokainen
voi hyvin arvata, mitä siitä seuraukseksi tulee. Armollinen mestari
Nikolai oli vaan sangen hienosti ja hyvin harkitulla tavalla valinnut
semmoisen ajan, jolloin tiesi Sillan kulkevan isän rahat taskussaan,
saadakseen sitten kaikessa hiljaisuudessa ne omaansa siirretyiksi!
Ei asia siitä parantunut, että Silla itsepäisesti väitti, ettei
Nikolai noita rahoja edes nähnytkään, -- "vielä vähemmin otti Nikolai
killinkiäkään häneltä!"
Tämä viimeinen lausunto ratkaisi Nikolain kohtalon, -- matamin
perheessä ei ainakaan tuommoisia salaperäisyyksiä sikseen heitettäisi!
-- -- Kelpo hälinä syntyi rannalla pajatalossa, kun poliisi
seuraavana päivänä tuli ja otti haltuunsa oppipoika Nikolain. Hänen
täytyi lähteä poliisikammariin siitä syystä, että lauvantai-iltana
oli eräältä nuorelta tytöltä peijannut hänen isänsä koko viikkopalkan!
Mutta Antti Berg todisti valallaan, sitten kun he olivat jo menneet
-- hän antoi moukarin paukkua alasimella -- ettei Nikolai ainakaan
niin ollut tehnyt! Ja muut, Jan Petter ja Katrinus sekä Bernt
Johan Jakobsen ynnä Petter Evensen, he eivät luulleet mitään, he;
-- mutta että poliisi hänen tähtensä tuli tällaiseen säädylliseen
työhuoneesen, sitä... Hän tekisi parhaiten, kun tämän kolttosen
jäljestä hankkisi itselleen paikan jossakin muualla!
Ensimmäisessä silmänräpäyksessä valtasi Nikolain tuo ainoa tunne --
masentava kauhistus, jota aina ne tuntevat, ketkä ensikerran joutuvat
tekemisiin poliisin kanssa. Että hänen omatuntonsa oli puhdas, se
häntä kyllä lohdutti; mutta se oli vaan pieni valon vilahdus, joka
pian taas sammui. Semmoinen oli se niin usein ennenkin ollut, mutta
aina hän oli sen huomannut liian heikoksi jääksi kestämään koetusten
hetkinä. Tämänlaatuinen tunne oli hänessä taimi, jota liian usein
Holmannin matamin kantapäät olivat poljeksineet, niin ettei se
hänessä voinut minkäänlaiseen kukkivan kasvin tuoksuvaan loistoon
kehkeentyä.
Hänen mietteidensä johtopäätöksenä oli äkkinäinen riuhtaisu ja
väkivaltainen hypähdys, jolla hän toivoi pääsevänsä erilleen
noista vastenmielisistä seuralaisistansa, -- mutta se siitä vaan
seuraukseksi tuli, että hän heti sen jälkeen sai poliisin kumpaankin
käsivarteensa.
Sitten seuraavassa poliisitutkinnossa loisti hänen muodostansa
synkkä, katkera uhkamielisyys; eivätkä nuo hänen ijälleen niin varsin
liiaksi terävät katseensakaan voineet vaikuttaa edullisesti hänen
asialleen.
"Sillanko?... Hän ei ollut seurustellut lauvantaina minkään Sillan
kanssa!"
Ei hänen päähänsäkään pistäynyt ilmaista häntä, ja vasta sitten, kun
häntä kuulusteltiin yhdessä Sillan ja hänen äitinsä kanssa ja hän oli
kuullut Sillan jo sen seikan kertoneen, hänkin sen myönsi.
Että Silla -- myötäänsä itku kurkussa -- yhä vieläkin intti, ettei
Nikolai rahoja ottanut, ei se mitään todistanut, ei myötään eikä
vastaan. Mutta sitä vastaan painoi raskaammin se seikka, joka oli
tullut ilmi sekä poliisitutkinnossa että siinä kuulustelussa, mikä
toimitettiin hänen asunnossaan -- hän asui lasimestari Olsenin
ullakkokerroksessa kolmen muun oppipojan kanssa -- että, nimittäin,
kaikki yhtäpitäväisesti todistivat hänen kysymyksen alaisena
lauvantai-iltana tulleen kotiin vasta myöhään, sen jälkeen kuin he
jo olivat nukkuneet, sekä että hän sunnuntai-aamuna taas oli hyvin
varhain ulos lähtenyt.
Vastaajan väitös, että näin tapahtui ainoastaan sen tähden, että hän
meni taas kaduilta etsimään kadonnutta rahasummaa, näytti varsin
vähän uskottavalta. Mutta mitään lähempiä selvityksiä oli mahdoton
häneltä saada.
"Paatunut nuori hirtehinen"... Tämmöisen todistuksen antoi myöskin
hänen kasvatusäitinsä...
Nikolai seisoi lakki kädessä ja tirkisteli laattiata. Hänellä oli
tapana liikutella otsanahkaansa ylös- ja alaspäin sillä tavalla
mietiskellessään. Noissa nuorissa, leveissä ja karkeapiirteisissä
kasvoissa, noissa harmaissa silmissä, jotka toisinaan vielä niin
omituisesti vilahtelivat, ja tuossa sinkin- tahi kuparinkarvaisessa
pörröisessä otsatukassa havaitsi poliisituomarin terävä,
monivuotisessa toimessa erehtymättömäksi tarkistunut silmäys
semmoisen henkilön tunnusmerkit, joka tulevaisuudessa luultavasti
usein antaisi tekemistä poliisille.
"Jotta syytetty ei saisi tilaisuutta neuvotella muiden, samassa
paikassa asuvain oppipoikain kanssa" -- saneli hän pöytäkirjaan
kirjoitettavaksi -- "ja katsoen siihen, että vastaaja on osottanut
kuulusteltaessa ilmeistä vilpillisyyttä ynnä muuten koettanut
valheilla ja kieltämisillä asiasta selvitä, -- tulee hän toistaiseksi
vankilan säilyssä pidettäväksi."
Samalla aikaa, kun vangitsemiskäsky julistettiin, tuntui muutamia
väkinäisiä lihasten värähdyksiä Nikolain hikisissä kasvoissa; siinä
värähteli tuo köyhän kirous, ettei hänellä milloinkaan ole mitään
apukeinoa; -- ainoakin harha-askel, niin hän on jo kiinni, ainoakin
kadonnut taaleri, niin hän joutuu oikeuteen!
-- Sitten seurasi vielä yksi kuulustelu, jonka jäljestä Nikolai pääsi
vapaaksi todistusten puutteessa.
* * * * *
Samana aamupäivänä, jona vankilan ovet suljettiin hänen takanansa,
tuntui hänestä katua alaspäin hiipiessään juuri kuin kaikki akkunat
kummallakin puolella olisivat häntä katsoneet; se oli varsin
toisenlaista kulkua kuin muuten semmoisen, joka jälleen voi antaa
kunniansa auringon loistaa!
Asunnossaan Olsenin matamin luona hän näki kaikki tavaransa kootuksi
rapun-alaiseen komeroon noutamista vartoomaan, ja samalla hänelle
ilmoitettiin, että joku toinen oli hänen sijansa jo ullakkokammarissa
ottanut.
Ei hän kysynyt, minkä tähden niin oli tapahtunut. Matamin sävyisä
vaitiolo kiusasi häntä pahemmin, kuin jos olisi kuinka hirveästi
tahansa huutanut ja parjannut semmoisia ihmisiä, jotka saattavat
hänelle "kotitarkastuksia poliisitutkintoineen ynnä muita semmoisia
hommia!"
Ja sitten piti hänen mennä pajaan jälleen toisten nähtäväksi --
Hägbergin, mestarin, ja Antti Bergin ynnä kisällien ja kaikkien
oppipoikain!
Hän kulki epävakaisin askelin ja pysähtyi kerran toisensa jälkeen...
Mitähän Antti Bergikin mahtoi ajatella?...
Eräs arkamielisyyden kohtaus oli hänet saada takaisin kääntymään.
Mutta akkapa tieltä kääntyi! -- ja niin hän kohotti leukaansa
ylöspäin ja alkoi hiljaa viheltää. Vaan kun hän läheni hiilistä
mustunutta pajapihan lauta-aitaa, herkesi hän viheltämästä, ja kylmä
hiki valui pitkin hänen ihoansa, kun hän astui portista pihaan.
Sanaakaan lausumatta meni hän suoraan sysiläjälle ja alkoi nostella
muutamia rautakankia, jotka olivat pois korjattavat. Sillä aikaa ei
ollut ainoatakaan, joka olisi tervehtinyt tahi muuten hänelle puhunut.
Antti Bergin rauta oli ahjossa, ja vasta sitten, kun hän ja toinen
kisälli olivat sen valmiiksi takoneet, hän tuli Nikolain luokse ja
sanoi:
"Tiesinhän minä, että sinä tulisit takaisin, sen tiesin! Tässä saat
työtä; saatat viilata sileiksi nuo kolme avainta!"
Tämän nojalla sai Nikolai varman jalansijan erään ruuvipihdin ääreen,
ja heti hän jo seisoi siinä uutterassa työssä, käyttäen sekä karkeata
että hienoa viilaa.
Antti Bergin puhuttelu oli hänestä tuntunut niin erinomaisen hyvältä,
tuntui juuri kuin se kerrassaan olisi hänet asettanut jälleen
entiseen asemaansa koko pajaväen keskuuteen, ja sydämessään hän
vannoi Antti Bergille ikuista ystävyyttä ja mielisuosiota viimeiseen
hengenvetoonsa saakka.
Suuri paja soi ja leiskui moukarien lyönneistä, vasarat jykevästi
paukkuivat ja nakuttelivat, ja viilain kiljuna ja nirskuminen
vihloi korvia. Oltiin täydessä puuhassa, ja Nikolai tuumi, ettei
sepän ammatti ollut milloinkaan ennen tuntunut niin mainiolta kuin
tänään! -- Avaimen lehdenkin hän suori yhtä mieluisesti hienolla
viilalla tuota pikaa, sillä se puoli oli nyt ensin sovitettu esille
ruuvipihtiin; sitten hän viilasi haitat niin sieviksi ja sileiksi,
ikään kuin se olisi aiottu hienoksi piirongin eikä karkeaksi,
reiättömäksi pihaportin avaimeksi.
Sitten seurasi rengaspuoli. Hän hankasi karkealla viilalla, niin että
hän tuskin kuuli moukarien tärähdyksiä viilan nirskeeltä...
Alasimen vieressä tuonnempana seisoi yksi kisälleistä ja takoi
päätenauloja, samalla aikaa kun joku oppipoika lietsoi ja toisinaan
kokoili valmiita nauloja. He juttelivat ja nauroivat. Silloin tällöin
kuului joku kovempi huudahdus Nikolainkin korviin.
Mutta vasta sitten, kun poika virnisteli häntä kohden, käsitti
Nikolai itse olevansa keskustelun esineenä. Tuo korvia huumaava
karkea viila alkoi äkkiä käydä varsin keveästi hänen käsissään; hän
tarkkasi nyt vaan sekä silmillään että korvillaan, mitä ympärillänsä
tapahtui...
Tuolla ne seisoivat ja juttelivat ja päätään nyykäyttelivät
toisilleen ruuvipihtien ääressä; Jan Petter juoksi edes ja takaisin
ilmoitellen toiselle, mitä toinen sanoi, ja sitten taas toiselle
tämän lauseet. Selvästi näkyi, mistä kysymys oli... ja että hän nyt
seisoi siellä ikään kuin joku näytettävä eläin ainakin! -- ei, vaan
juuri kuin joku vieläkin pahempi, juuri kuin semmoinen, joka saattaa
vaikka pistää kätensä kenen taskuun tahansa, vaikkapa heistäkin
jonkun.
Ei ollut oppipojissa ainoatakaan, kuka olisi tahtonut ottaa hänet
yötoverikseen, sitä osoitti heidän ulkonäkönsäkin!...
Hän seisoi ja kuunteli jännitetyin korvin, ja hänestä tuntui
juuri kuin he olisivat hänestä henkeä riistäneet pajan kaikilla
työsijoilla... viilanneet häntä joka ruuvipihdin luona, takoneet
häntä litteäksi vasaroillaan ja muserrelleet häntä moukareillansa.
Hän arvikoitsi ja ymmärsi silmäyksistä ja muodon vaihteista...
"Niin, näetkös, Matti", -- kuuli hän lausuttavan siellä, missä
tehtiin päätenauloja, joita kisälli nyt juuri kokoili etunahkaansa,
-- "niitä on monta helpompaakin tehtävää kuin seisoa täällä pajassa;
teepäs hyvä koukku näpistäsi, poikaseni!"
"Hi-hi-hi!" -- nauroi puhuteltu.
"... Taikka tee itsellesi pienet pihdit, joilla voit hameitten
taskuja koetella, -- kaikkien semmoisten koko kaupunkin tyttöjen,
joilla rahoja on, poikaseni!" Nikolai kuuli jokaisen sanan ja tuon
ilkikurisen naurun; hän oli kauhean vaalea.
Kisällin nokisesta naamasta loisti raaka ilo ja, kun heidän
silmäyksensä sattuivat yhteen, virnisteli hän halveksivaisesti.
Vähää jälkeenpäin hän meni Nikolain ohitse, etunahka täynnä
päätenauloja. Heidän silmäyksensä kohtasivat taaskin toisensa;
pilkallisuus hänen katseissaan kävi vieläkin huomattavammaksi,
tuntuipa kuin olisi Nikolai nähnyt ne oikein houreissaan -- ja
keskelle naamaa tähdätystä nyrkin iskusta keikahti kisälli takaperin
kuperkeikkaa, niin että päätenaulat pitkin maata pirahtelivat!
Kaikki seisoivat hetkisen aikaa hämmästyksissään, äänettöminä; sitten
ryntäsivät he miehissä häntä kohden. Mutta puollustuksekseen heilutti
Nikolai suurta viilaa kuin riivattu. Hurjan tavalla hän jo ennakolta
iloitsi, kuinka hän löisi -- löisi maahan yhden toisensa jälkeen,
kaikki, jotka pajassa olivat, kunnes rauhan saisi!... Vartokaapas,
kunnes hän vaan pääsisi alkamaan! -- Pölkyllä oli vasara...
Mutta eipä se pajaväki varronnutkaan, ja siunaaman aika sen jäljestä
oli se hän, joka loikoi maassa pitkällään, silmät säihkyen sinisiä
ja keltaisia säkeniä, ja ympärillään sekä päällään niin monta kuin
siihen suinkin mahtui; nyt piti häntä pidettämän kiinni ja sitten
vankilaan vietämän, -- hän oli lyödäkseen asetta käyttänyt!
Hän tunsi jonkun kovan kouran tarttuvan nuttunsa kaulukseen, niin
kovan, että ihoakin siinä kauluksen mukana puristukseen meni --
tunsi kohoavansa ylös ja samaa vauhtia puoleksi saatettuna, puoleksi
nakattuna lennähtävänsä pajan ovesta pihalle.
Se oli Antti Berg, joka oli ponnistanut kaikki voimansa
pelastaaksensa hänet toisten käsistä ja joka -- vähitellen samaa
kouraustaan hellittäen -- nyt talutti hänet ulos portista.