"Niin kuin prinssi kehdossaan", -- niinhän sitä sanotaan --
"näkymättömät haltijattaret ja lapsuuden viaton rauha suojanansa!"
Mutta minkälainen haltijatar se oli, joka Barbron Nikolain kehdon
ääressä asuskeli, sitä ei ole helppo sanoa. Siellä läkkisepän luona
kaupungin äärimmäisessä osassa pienessä majassa, jonka rikkuneet
akkunanruudut olivat ryysyillä tukitut, tapahtui monenmoisia
majoituksia ja asukaslisäyksiä varsinkin öiseen aikaan, kun
joutoväellä ja kulkevaisilla oli asunnoista puute. Siellä meluttiin
usein kelpo tavalla, eikä se ollut mitään harvinaista, että tappelun
tuoksinassa kehto kumoon keikahti tahi että humalainen mies pitkin
pituuttaan siihen lapsen päälle hoipertui.
Barbro oli Nikolain äidin nimi, ja hän oli kotiperää
Heimdalvuoristosta, sieltä jostakin kaukaa tunturiseuduilta -- oikea
tunturityttö alkuperäisintä laatua, punakka ja valkoinen, kookas,
jäntevä ja leveähartiainen, hohtavan terve, hampaat kuin vaahto
lypsinastiassa. Hän oli kuullut karjakauppiasten tunturein yli
matkustellessaan niin paljon kaupungista kertovan, että jonkunlainen
kaiho eli rauhattomuus oli hänet vallannut.
Ja hän oli lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ruvetaksensa.
Tämmöiseen toimeen sopi hän juuri yhtä hyvin kuin siistimätön
heinäsuova kaupungin siistille kadulle tahi lehmä rapuille, se on
suoraan sanoen: ei ollenkaan.
Ja niinpä oli hänellä vielä tapana kuluttaa aikaansa torilla joka
ainoan heinäkuorman vieressä seisoskellen. Hänen täytyi katsella ja
tunnustella heiniä... eiväthän nuo ensinkään tunturiheinäin kaltaisia
olleet, "ei, eivätpä olleet!... Tunturiruoho kun on niin pehmeätä ja
hienoa... ja entäs haju sitten! -- oh--hoo... ei!"
Mutta emännälläpä oli piialle muuta tehtävää kuin antaa hänen kaiket
aamupäivät torilla seisoskella ja heinämiesten kanssa pakinoida! Ja
niin sitä Barbro luisti palveluksesta palvelukseen, luisti yhtä päätä
alaspäin sekä palkan että isäntäväen puolesta. Hänellä oli vaan tämä
yksi vika, tällä Barbrolla -- sillä reipas ja rehellinen ja tunnokas
hän kyllä oli --; mutta tämäpä se olikin semmoinen vika, joka hänet
kerrassaan teki kelvottomaksi ja mahdottomaksi minkäänmoiseen
palvelukseen kaupungissa!
Mutta -- yhteiskunnalla, niin kuin tiedetään, on hämmästyttävä kyky
saattaa hyödylliseksi, itseensä sulattaa ja tarpeensa mukaiseksi
muodostaa semmoisetkin jäsenensä, jotka eivät mihinkään näytä sopivan
eivätkä mitään hyötyä tuottavan. Ja niinpä kävikin varsin pian sillä
tavalla, että Barbro-raukka tuli juuri semmoiseksi, jommoisena hän
voi kaupungille kelvata -- tuli imettäjäksi.
Raskasta se aika oli ja taistelu ankarata häpeän kestäessä --
melkein masentavan raskasta ja ankarata -- eikä tämän jälkeen hänen
mieleensäkään juolahtanut kääntää askeleitansa kotiin Heimdalin
tuntureille jälleen.
Mutta raskaampaakin oli vielä tuleva!
Monenmoiset seuraelämän velvollisuudet, joiden täyttämistä edistynyt
aika yhteiskunnan korkeampiin luokkiin kuuluvilta perheenemänniltä
yhä enemmän vaatii, tulivat tämänkin kaupungin elämässä ilmi myös --
yhä karttuvana imettäjäin puutteena!
"Pääsyynä", selitti tohtori Schneibel, "on tämä aivan yksinkertainen
luonnonlaki: -- ei saata kukaan samalla olla älykäs ihminen ja
lypsylehmä! Veren ja hermoston uudistus on keinollisesti johdettava
luontoa lähempänä olevasta yhteiskunnan kerroksesta."
Ja nyt oli siis etsittävä oikein perin pohjin terve, luonnonraitis
imettäjä pääkonsuli Wejergangin kahdelle heikolle äskensyntyneelle.
Tohtori Schneibelillä olikin, varsin toimekkaasti kyllä, jo rouvaa
varten imettäjä kuulusteltuna -- "sangen merkillinen palanen tuota
kansanjuurakon todellista terveyttä. Saattoipa sanoa, hm, hm... että
kun rouva ei voinut mennä tuntureille, niin olivat tunturit olleet
kylliksi kohteliaita rouvan luokse tulemaan. Hänen ihohikensä kenties
vielä naveton ilmalta tuntui; mutta kun kaikki lukuun otettiin, oli
tämä vaan puhtaan alkuperäisyyden varmempana takeena. Ja tämä onkin
tärkeä huomattava meidän aikoinamme, rouva hyvä, kun maitoa jo itse
lehmissäkin väärennetään!... Vallan nuori, tuskin kahdenkymmenenkään!"
Barbro Högdenillä ei ollut siitä pienintä aavistustakaan, että hän
syvimmästä alennuksestansa, hän kun siellä kantoi vettä ja puita
seisoi jään reunalla ja kurikoitsi pesuvaatteita sekä koki parhaitten
voimainsa mukaan toimitella noita karkeita töitä, saadakseen kokoon
jotakin, millä itse ja pienokainen siellä läkkisepän luona toimeen
tulisivat -- hän ei tiennyt niin äkkiä kaupungissa niin erityisesti
halutuksi, etsityksi ja arvokkaana pidetyksi henkilöksi kohonneensa!
Sillä imettäjä on arvokas henkilö. Tahi on hän ainakin merkittynä
halullisten vartoojain listalle korkea-arvoiseksi päästäksensä!
Imetettyänsä perheen nuorimman vesan -- ja tämän tähden äidin
velvollisuudet omaa lastansa kohtaan sikseen heitettyään -- hän
sitten lopuksi makaa untuvilla ja on käsin kanneltavana -- kunnes
seuraavan perillisen imettäjä hänet kentiesi valtaistuimelta syöksee!
Jos hän sitä vastaan parempana pitäisi omalle pienokaiselleen säästää
ainoan rikkauden, mikä hänellä on, terveen rintansa -- jos hän
todellakin niin sokeasti oman tulevaisuutensa turmelisi, niin --
no, silloin asia käypi varsin toisen muotoiseksi ja, käyttääksemme
tohtori Schneibelin sanoja, -- osaksi ei varsin syyttäkään!
-- pelkästään jo noitten yhteiskuntajärjestyksen taloussuhteitten
perusteella, joita ei hän järjellisesti osaa hyväksensä käyttää ja
jotka sitten kehityksen lain järkähtämättömällä johdonmukaisuudella
hänet käyttämättömäksi liikanaisuudeksi saattavat, minkä yhteiskunnan
elimistö itsestänsä ulostaa. Taikka -- kansantajuisesti!... hän
silloin jääpi häpeäänsä, halveksituksi, köyhyyteen, sekä hän itse
että äpärä sikiönsä. Yksityisesti, yksityisenä henkilönä, on hän
kyllä jossakussa katsannossa oikeassa; mutta yhteiskunnalliselta
kannalta katsoen, -- yhteiskunnan jäsenenä!
Barbro Högden raukka oli kuitenkin tässä asiassa aluksi ihan sokea,
-- oikein uppiniskainen, taipumaton ja jäykkä kuin tunturikoni, jota
ei tieltään väistymään saa!
Tohtori Schneibel seisoi läkkisepällä nyt jo kolmannen kerran keppi
nenän alla, ja keikkukääsit vartosivat tiellä talon kohdalla. Joka
kerralla oli hän lisännyt sekä palkkaa että syitänsä sekä aina
uudestaan hänelle huomauttanut, mitä vahinkoa hän itsepäisyydellään
sekä itselleen että pojalle tuottaisi. Hän vetosi hänen omaan
järkeensä! Miten hän luuli voivansa lasta elättää näissä ahtaissa,
vaikeissa oloissa, tämmöisessä työssä ja tuskassa?... Sitä vastaan
tarvitsisi hänen, tarjoukseen suostuttuansa, luovuttaa vaan osa
suuresta palkastansa läkkiseppäläisille, niin he kyllä pitäisivät
tarpeellista ja hyvää huolta pojasta! Sitä paitsi, voipa hän
lähteä sieltä ja silloin tällöin pistäytyä täällä katsomassa,
ainakin kerran kuukaudessa! -- sen uskalsi tohtori luvata hänelle
Wejergangilaisten puolesta, ja se olikin nyt erinomaista uhraavaisuutta
pääkonsulilaisten puolesta, kun he niin kaukana maalla asuivat...
Tohtori Schneibel puhui sekä hyväntahtoisesti että ankarasti, sekä
lempeästi että vakavasti; melkein kuin oma isä olisi puhunut!
Barbro kävi oikein tuskalliseksi joka kerta, kun näki hänen tuolla
kadulla tulevan ja pyörähtävän porttikäytävään sammaltuneen,
mädäntyneen lauta-aidan viertä pitkin. Hän piti häntä silmällä yhtä
tarkasti kuin lintu, joka pesäänsä pelkää; ja kun tohtori oven avasi,
oli hän majan pimeimmässä nurkassa kehto takanaan. Ei hän voinut
vastata puolestaan milläkään muulla kuin tuskin nyyhkimisillään.
Läkkisepän eukko piti siitä huolta, syytäen suustaan: "niin, sepä
vasta!" ja: "ei sanomista!" ynnä: "silloinkos vasta, herra tohtori!"
niin tulvanaan, että Barbro vaan istui ja tuumaili ottaa lapsen
selkäänsä ja tiehensä lähteä.
Mutta tänään oli tohtori häntä niin erinomaisen ystävällisesti
puhutellut ja niin paljon rahaa tarjonnut! Hän oli suoraan hänen
omaantuntoonsa vedonnut, lasta taputtanut ja tuumannut, että kun vaan
siitä oikein kysymys tulee, niin Barbro varmaankaan ei semmoinen äiti
olisi, joka noin kauniille, pienelle poikaselle niin kurjia päiviä
laittaisi... antaisi hänen puutetta kärsiä... palelluttaa tuommoisia
pieniä, sieviä jalkasiansa! -- kun hänellä kyllä saattaisi olla hyvä
ja lämmin ja loikoisi kuin prinssi vaan tuolla kehdossaan.
Mahdotonta oli enää vastustaa, ja melkein omin lupinsa ikään kuin
lupauksen tapaista Barbron huulilta livahti.
Sitten tuli siihen naapurin eukko, ja hän ajatteli asiata ihan samoin
ja kertoili niin liikuttavasti kaikista niistä pienistä lapsista,
joiden hän tiesi kahtena viimeksi kuluneena vuotena siinä lähistöllä
puutteesen ja huonoon hoitoon kuolleen sen tähden vaan, että äitien
oli täytynyt kaiket päivät töissä viipyä, eikä heillä ollut varaa
mitään heidän puolestansa suorittaa. Ja niin hän ja läkkisepän
vaimo sitten toinen toisensa kilvalla lavertelivat samasta asiasta,
pelkästään samasta asiasta vaan!
Barbro istui ja kuunteli ja hoiteli lastansa. Tuntui kuin sydän
olisi pakahtumaisillaan... Hän tuumaili hetkisen, ei kotituntureille
palaamista; -- ei, vaan johonkin toiseen kotiin yhdessä lapsensa
kanssa mennäkseen!
Tuntuipa tuo oikein kiusaukselta!
Yön kuluella alkoi häntä niin kovasti nyyhkityttää, että koko
ruumistansa värisytti, niin että hän, jotta ei läkkiseppäläisten unta
häiritsisi, meni ulos vihmasateesen; se rauhoitti ja virkisti!
Juuri kun hän seuraavana aamuna ojan reunalla seisoi ja autteli
naapurin eukkoa pesuvaatteiden viruttelemisessa ja vääntelemisessä,
näkyivät nelipyöräiset tielle pysähtyvän. Ajaja -- hänellä oli
korunauhoilla reunustettu hattu ja nuttu -- astui ajopelistä ja meni
suoraan läkkisepälle.
"Saat vääntää raidin valmiiksi, Barbro, se näkyy olevankin viimeinen,
minkä täällä väännät!" -- tuumaili naapurin eukko, -- "konsulin
vaunuthan sinua tuolla vartoovat!"
Ja sitten väänsi Barbro raitia, kunnes ei siinä enää pisaraakaan
vettä jäljellä ollut... Nyt se oli tullut!
Hän meni mökkiin ja muutti lapselle vaatteet; tuntui siltä, kuin
olisi hän vallan hourupäinen ollut eikä lastakaan käsissään tuntenut.
Hän näki palvelijan puhdasta rahaa kuusi taaleria läkkisepän vaimolle
maksavan. Jäykkä ja pitkä sekä ylevän näköinen hän oli, päässään uhka
uljas herrasnenä, ja melkein kumarteli joka kerta, kun Barbro raukka
tuli häneen katsahtaneeksi, ja yhä vakuutteli:
"Ei ole kiirettä... ei ollenkaan kiirettä! Emme milloinkaan me
pääkonsulin väki herää ennen yhdeksää, ja siksi meillä on kylliksi
aikaa vielä!" -- Ja sitten hän katsahti kelloa.
Ja aina, kun hän sillä tavalla kelloa katsahti, kiirehti Barbro
omaa poikaansa vilkaisemaan, nyt kun oli tullut käsky ja määrähetki
hänestä luopua.
Lapsi oli taas nukkunut. Jos se heräisi, niin eipä olisi äiti raukka
tiennyt, mitä -- tokkopa olisi poikaa jättämään kyennytkään!
... "Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä!" Palvelija veti taaskin
raskaan hopeakellonsa napitetun liivinsä taskusta.
Mutta nyt oli se Barbro, jolla kiire oli, hyvin kiire, niin kiire,
ettei ollut aikaa ympärillensäkään katsahtaa, ennen kuin jo vaunuissa
istui, -- ja tuo pitkä, jäykkäniskainen, korunauhainen häntä vei
eteenpäin hänen kohtalonsa määrättyä rataa myöten.
* * * * *
Kesän kuluella hän seurasi pääkonsulilaisia kylpypaikkaan.
Siellä kulki Barbro ja työnsi vaunuissa kahta pienokaista
hiekoitetuilla käytävillä, ja niin tapahtuikin, ei ainoastaan kerran
vaan, että ohitse kulkijat imartelivat Wejergangilaisia esimerkiksi
tähän tapaan huudahtaen: "sepä oli kelpo imettäjä!"
Mutta hänestäkin täytyi vastenmielisyyksiä tulla... nuo
raskasmielisyyden kohtaukset, jolloin hän melkein hurjaksi ja vallan
epätoivoiseksi tuli! Hän istui kehdon ääressä ihan tulipunaisena ja
itkusta menehtyneenä, lastansa ikävöitsi, ei huolinut ruoasta eikä
juomastakaan.
Eikä tämä ollutkaan mikään vähäpätöinen asia! -- Sillä imettäjä on
aina hyvällä tuulella pidettävä. Mielenlaatu vaikuttaa äärettömästi
hänen terveyteensä ja se taaskin lapsen terveyteen!...
Rouva Wejergang tuotti ravintolan isännältä monenmoisia hyviä
tavaroita mielen virkistykseksi; lahjaksi tuli silkkisiä kaulahuiveja
ja esivaatteita, ja kotona nimenomaan velvoitettiin palvelijat
läkkiseppäläisiltä Barbron pojan vointia kuulustamaan.
Kiittelyjä ja kehumisia, eikä mitään muuta kuin kiittelyjä ja
kehumisia, kuultiin sieltä joka kerta, kun pääkonsulin Lauri ohitse
kulkeissaan sille kohdalle pysähtyi, ja kun Barbro vaan pelkkiä
sellaisia terveisiä sai, niin olisipa hän taas koko kuukauden voinut
iloinen ja tyytyväinen olla.
Suuressa arvossa häntä pidettiin, sen hän heti huomasi. Jos sanoi
tahi halusi jotakin, se heti huomioon otettiin, juuri kuin hän
olisi rouva itse ollut. Ja hienot vaatteet ja alituinen puhtaiden
muutto, puhumattakaan ruoasta ja juomasta!... Ja tehtävä sitten,
jota hän -- sen mukaan, mihin tottunut oli -- ei työksi nimittääkään
saattanut; kätensäkin tulivat niin hienoiksi ja pehmeiksi! -- Ja nuo
kaksi pienokaista, joita hän yöt ja päivät hoiteli, tunsipa hän jo
alkavansa niin kiintyä!
* * * * *
Pääkonsulilaisten kylvyiltä palattua oli Barbro eräänä päivänä
matkalla läkkisepän asuntoa kohden.
Syksy oli jo myöhäinen. Niin siivotonta ja lokaista kuin tie olikin,
tuskin hän kuitenkaan ulkona olevansa muisti. Kyllä täytyi kengät ja
hameenliepeet sitten kotiin tultua puhdistaa ja pestä!
Nousi juuri kuin kylmä hiki, kun hän ajatteli saavansa pian pojan
nähdä!... Mutta olihan se parhaiten näin kuin oli nyt, voipa hän niin
hyvin hänen hoidostansa suorittaa!
Kun hän lauta-aidan nurkalla kääntyi ja mökin hyvin tunnetut,
rikkinäiset akkunat ihan edessänsä näki, hiljensi hän hiukkasen
kulkuansa. Valtasi semmoinen äkillinen tuska hänet siinä!
Ja sitten tuli siihen naapurin eukko, jota hän niin monta kertaa oli
auttanut, ja alkoi puhua ja laverrella, ja sepä kävikin kuin mylly
vaan! Läkkisepän talossa oli naapurisota syttynyt. Ja nyt, kun näki
Barbron itse, täytyi hänen totuus, puhdas, väärentämätön totuus julki
sanoa!
Ei tarvinnut läkkiseppäläisten luulotella, ettei muillakin ihmisillä
silmiä päässä ollut. Nyt olivat panttilainaajalle vieneet kaikki,
mitä ikään omaa oli; -- läkkitavaroista ei ollut enää muuta jäljellä
kuin sen verta, että hädin tuskin voi paikoiksi rikkinäisiin
akkunanruutuihinsa panna! Ja millä he sitten elivät, sitä ei kukaan
tällä seudulla ymmärtää voinut, jos ei juuri tuon kidutetun lapsi
paran maksulla, jota baijerin oluella nukuttivat, ettei se parkuisi!
Sillä mennä majailemaan sinne, sitten kun poliisi alkoi kaikkia pitää
silmällä, jotka siellä asuskelivat, sitäpä eivät edes semmoisetkaan
ihmiset tehneet, jotka eivät muuten niin tarkkaa rajaa tyyssijallansa
pidä...
"Mutta jos tahdot neuvoani seurata, Barbro, niin anna sinä poika
hoidettavaksi väkipyöräin sorvaaja Holmannille, joka tuolla
rantasillan lähellä asuu. He ovat sellaisia hyväntahtoisia,
kunnioitettavia ihmisiä, ja kun minä heille kerroin, kuinka poikaa
on täällä kohdeltu, pitivät he sitä vallan vääryytenä tuota raukkaa
kohtaan"...
Sorvan Holman... Sorvari Holman! -- Tuo nimi soi hänen korvissaan,
kun hän sitten, sydän pakahtumaisillaan, läkkisepän tupaan astui.
Siinä virui lapsi ryysyisten, likaisten kehtovaatetten seassa,
kalpeana, laihana ja likaisena, silmät melkein punaisina!... Oikein
yritti parkaista, kun hän sen syliinsä otti; se ei enää häntä
tuntenut, eikä juuri hänkään tuota pientä raukkaa!
Pettymys -- kaikki, mitä hän tunsi -- tuli kuuluville yhä
kiihtyvässä, äkäisessä sanatulvassa läkkiseppäläisiä vastaan.
Mutta samalla oli hän poikaa pestessään huomannut, miten karkea ja
raskas sekä kömpelö hän oli, sekä kasvoiltaan että ruumiltaan, niihin
kahteen hienoon verraten, joihin hän oli tottunut. Hän huomasi nyt
ensi kerran, miten mahdotonta oli itse pitää häntä...
Mutta sorvarille oli hän vietävä, poika raukka! Hän ei tahtonut
Barbro olla, jos ei saisi rouvaa kehoitetuksi tätä asiata perille
ajamaan -- jo huomenna!...
Hän palasi jälleen kotiin, kasvot itkusta punaisina ja pöhistyneinä,
ja oli ihan lohduttamaton koko illan, kunnes rouva konttoorista
takaisin tuli ja toi varman lupauksen, että siitä asiasta oli huoli
pidettävä.
Ja sillä tavalla Nikolai sorvarin sälli Holmannin luokse tuli.