Kaksi kuollutta urosta.
Seuratkaamme ensin Beit-Weber'iä. Hän ei ollut ainoastaan uudestaan
haavoitettu, hänen entinenkin haavansa oli jälleen auennut.
Tuo hyvä Celestinolais-luostarin abbatissa oli sen jo sanonut: pieni
mielenliikutus, vähäinen voimain ponnistus voisi hänet tappaa.
Hän oli taistellut, verta vuoti hänen rinnastansa; ja nyt saadakseen
vielä viimeisen kerran nähdä Hedwigiä, hän ajoi täyttä karkua, ja sydän
sykki levottomuudesta ja sumeasta ilosta.
Murten'in ja Freiburg'in väliä on lähemmäs puoli toista penikulmaa.
Kun hän oli ehtinyt siitä noin kaksi kolmannesta, hänen hevosensa
kompastui ja kaatui.
Se juoksi jo kaukana kedon toisessa päässä, kun runoilija, maattuansa
pari minuuttia tainnoksissa, jälleen tointui.
Hän kavahti seisoalle ja, peläten jo liian paljon aikaa menettäneensä,
hän jatkoi matkaansa jalkaisin, hän juoksi.
Hänen voimansa heikkonivat yhä, elämä läheni loppuansa, kummallisia
näkyjä kulki hänen silmäinsä editse ja pyöri hänen ympärillänsä ...
vähät niistä! ... hän juoksi yhä, yhä vaan.
Hän oli tuon nuoren Kreikkalaisen kaltainen, joka Marathonin tappelun
jälkeen juoksi Athenaan. Hänkin saapui vihdoin Freiburg'iin ja kiirehti
kaupungin torille heiluttaen lehmuksen lehvää ikäänkuin voitonmerkkinä.
Kaupungissa ei nyt ollut muita jäljellä kuin vaimoja, lapsia sekä
vanhuksia. Kaikki riensivät hänen ympärillensä.
Celestinolais-luostari oli torin varrella; sen kirkon ovet
selki-selällänsä.
Abbatissa astui juuri siitä ulos ja hänen seurassaan kaikki hänen
neitosensa.
Ensi rivissä Hedwig ja Magdalena.
Runoilija oli juuri julistanut tuon ilahuttavan uutisen. Hän horjui,
kaatui, mutta huusi vielä kerran: "voitto!"
Sitten, huomatessaan Hedwigin ja ikäänkuin tämän näön elähyttämänä, hän
jatkoi läähättävällä, kiihkeällä äänellä:
-- "Hedwig! ... Hedwig! ... se on teitä varten ... kuulkaa minua ...
tulkaa!"
Hedwig tuli ja kumartui hänen puoleensa.
Ihastunein silmin, kirkastunein kasvoin, mutta rauenneella äänellä sai
runoilija kuiskuttaneeksi ainoastaan nämä muutamat sanat:
-- "Veli Starck ... Winckelried ... isänne, hän kuolee niinkuin
minäkin!... Lipas ... avatkaa tuo lipas ... rientäkää Murten'iin!"
Hän oli ollut polvillaan; hän kaatui nyt taaksepäin Magdalenan syliin,
kiinnittäen viimeisen silmäyksensä Hedwigiin.
Sitten äkkiä, kun tuskanväristys, joka runteli koko hänen ruumiinsa,
oli mennyt ohitse, hän huudahti:
-- "Voi! kuinka teitä rakastin! kuinka teitä vieläkin rakastan!"
Ja runoilija heitti henkensä, autuaallinen hymy huulilla.
Tähän samaan paikkaan, jossa Beit-Weber kuoli, maahan, jota hänen
verensä oli kastanut, nuo hyvät Freiburg'in porvarit istuttivat oitis
tuon pienen lehmuksen lehvän.
Nykyään se on suuri puu; se on nyt jo neljän sadan vuotinen. Sitä
pidetään, sitä kunnioitetaan pyhänä muistomerkkinä. Vanhukset
istuessaan sen varjossa kertovat lapsilleen Murten'in tappelusta ja
Beit-Weber'in kuolemasta; ja iltasilla Freiburg'in nuoret neitoset
kuunnellessaan sen lehtien suhinaa, luulevat runoilijan lempeän hengen
heille vielä kuiskuttavan rakkauttansa.
Hedwig oli huudahtanut, kuullessaan runoilijan ilmoituksen.
Sitten hän väristen levottomuudesta veti Magdalenan mukaansa
luostariin, sai lippaan häneltä, aukaisi sen ja silmäili hätäisesti
muutamia papereita.
-- "Hän on puhunut totta! minun isäni! hän oli minun isäni. Enkä minä
raukka sitä voinut arvata! ... hän on kuolemaisillaan! hän vartoo
minua! hän kutsuu minua! Voi! lähtekäämme, rientäkäämme!"
Useampia vankkureita seisoi jo valmiiksi valjastettuina luostarin
edustalla. Arvoisa abbatissa ja hänen kaksi-kymmentä hurskasta
seuralaistansa nousivat niihin.
-- "Rientäkäämme!" hän heille huusi, "pian nyt vaan, tyttäreni! siellä
alhaalla on sekä haavoitettuja että kuoleman kanssa taistelevia; siellä
on meidän paikkamme!"
Esimmäiseen vankkuriin nousivat Hedwig ja Magdalena; jälkimäinen
joudutti lakkaamatta hevosta, edellinen kertoi tuon tuostakin:
-- "Isä parkani! hän oli minun isäni! Voi! jos tulemme liian myöhään,
en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi!"
Oli jo ilta. Hämärässä, pitkin tietä kaikenmoisia partiokuntia sekä
muita joukkoja palasi tappelusta, toiset ylpeinä kantaen saalistansa,
toiset kulkien käsitysten, innostuneina ja laulaen sydämmen pohjasta
voittolauluja.
Hedwig ei puhunut enään. Kalpeana, tuijoittavin silmin, raskaalla
sydämmellä sekä väristen kärsimättömyydestä hän istui vankkureissa ja
koko hänen ruumiinsa ikäänkuin pyrki sitä päämäärää kohden, jonne hänen
sielunsa jo edeltäpäin oli rientänyt.
Magdalena oli tarttunut ohjaksiin.
-- "Juoskaa! juoskaa!" hän syvään huoaten huusi hevosille, samalla kun
kiihoitti niitä käsillänsä, "juoskaa vieläkin paremmin!"
Vähän aian kuluttua alkoi kuulua kaukaa kumeata kohinaa, niinkuin
valtameren lähisyydessä: se oli sotakentän mahtavaa melua.
Jo toista tuntia sitten oli ryöstämisen ja tappamisen kiihko aivan
tyyntynyt, ja päälliköt olivat hajautuneet sinne tänne kertomaan sekä
ylistämään viimeisen Winckelried'in urhoollista sovitus-kuolemaa.
Kun tätä suurta nimeä mainittiin, ja huuto kuului: "munkki kuolee!"
melu joka taholta oitis taukosi. Koko armeija vaikeni ja kokoontui
Courgevaux'in ympärille niinkuin nousuvesi.
Mäen kukkulalla makasi kuoleva uros.
Hänen vieressään yhä Villon, joka häntä kannatti, Fridolin, joka pyhki
jääkylmää hikeä hänen otsaltansa, ja Frey, joka nuoli hänen veristä
kättänsä.
Itse hän tuon tuostakin huudahti:
-- "Hedwig! ... lapseni ... tyttäreni ... mutta voi! kun ei häntä jo
kuulukkaan!..."
Sitten hän meni tainnoksiin, ja vähän aian päästä jälleen toinnuttuansa
hän sanoi:
-- "Hänkö se on?... Ei ... ei vielä!... Oi! minä tunnen sydämmeni
viimeisistä lyönneistä, että hän pian tulee... Hän lähestyy ... vielä
hetkinen, Jumalani!... Minä en tahdo ... en ... minä en tahdo kuolla!"
Ja taistellen arvaamattomalla innolla kuolemaa vastaan, hän näytti
ikäänkuin pidättävän rinnassaan tuon elämän, tuon sielun, joka sieltä
jo teki lähtöä.
Vähän matkaa tuonnempana valmistivat tämän iki-muistettavan päivän
kuuluisat päälliköt jonkunmoisia paaria, ja koristivat niiden reunoja
kuusen oksilla. Sitten sotamiehet kunnioituksesta kuolevaa sankaria
kohtaan levittivät niiden yli nuo suuret liput, joita olivat tappelussa
voittaneet.
Scharnachthal ja Bubenberg tarttuivat nyt veli Starck'iin, nostivat
hänen maasta rotevilla käsillänsä ja kantoivat tuolle kunnia-sijalle.
Yö oli tullut, tyven, tähtikirkas yö.
Tulisoihtuja sytytettiin valaisemaan tätä voittojuhlaa.
Ainoa ihminen, joka pysyi kylmäkiskoisena kaikelle tälle, oli sankari
itse. Hänen silmänsä yhä vaan tuijottivat Freiburg'iin vievää tietä
kohden, hän antoi vaan kuulua tämän ainoan huudon:
-- "Voi lapseni! tyttäreni!"
Äkkiä väkijoukko erkaantui, päästääkseen välitsensä erästä valkeata
haamua.
Se oli vihdoinkin hän, se oli Hedwig!
Hän syöksi munkin syliin. Tämä painoi häntä rintaansa vasten, päästi
pitkän ilohuudon ja pyörtyi.
Parin minuutin kuluessa tuon syvän hiljaisuuden keskeltä, joka vallitsi
ympärillä, ei kuulunut muuta kuin kuolevan miehen korinaa ja hänen
tyttärensä nyhkytyksiä.
Erään lääkkeen avulla, jonka abbatissa oli antanut, onnistui Magdalenan
saada pyörtynyt jälleen virkoomaan.
-- "Oi!" tämä nyt sanoi äänellä, joka ei enää ollut tämän mailmaan,
"oi! Hedwigini! minä näen sinut taasen! ... minä syleilen sinua
vihdoinkin!... Siitä on nyt viisi-toista vuotta ... niin, viisi-toista
vuotta olen vartonut tätä hetkeä ... tätä palkintoa... Jumala on
hyvä ... hän suo sen minulle vihdoinkin! ... olkoon hänen nimensä
ylistetty! Ja tekin, toverini, kiitos teillekin ... samaten Ranskan
kuninkaalle... Villon, kiitä sinä häntä minun puolestani ... minä
tahdon, että hänen sormuksensa minua seuraa hautaan... Mutta voi sitä
iloa, kun saan sinua taasen syleillä, tyttäreni, oma tyttäreni!"
Ja kaikki vuosien kuluessa hänen sydämmeensä kokoontuneet kyyneleet
vuotivat nyt yht'aikaa hänen kasvoillensa, joista loisti taivaallinen
ilo.
Mutta äkkiä hän jatkoi:
-- "Puhukaamme sinun tulevaisuudestasi ... en tahdo jättää sinua yksin
mailmaan... Missähän lienee suojelijasi, sulhasesi?... Kilian ...
Kilian?"
Tätä korkeaa kutsumusta sadat äänet kertoivat.
Vaan turhaan.
Seurasi hirvittävä äänettömyyden ja tuskan hetki.
Sitten kuului äkkiä melua, josta saattoi eroittaa tämän huudon:
-- "Täällä ollaan! täällä ollaan!"
Se oli Herman Nagöli ... ja hänen edellänsä astui Diesbach'in poika
sekä Renato herttua.
Jälkimäinen kantoi Burgundin herttuan suurta lippua; edellinen
Suur-Bâtard'in lippua.
He laskivat nyt nämäkin samaan paikkaan, jossa muut liput jo olivat.
Kilian lankesi polvilleen Hedwigin isän viereen; hänkin nyt kutsui tätä
isäksensä.
Winckelried yhdisti heidät samaan, pitkälliseen syleilykseen.
Renato herttua puolestaan teki tämän lyhyen selityksen:
-- "Urheutensa innossa Diesbach oli seurannut vihollista järveen
saakka. Hän kaatui veteen ja oli hukkumaisillaan!"
-- "Vai niin!" Villon huudahti, "se on siis Teidän Ylhäisyytenne, joka
hänet on pelastanut?"
-- "Ei", nuori herttua vastasi viitaten Unterwaldilaiseen, "hän sen on
tehnyt."
Herman katsahti Magdalenaan.
Magdalena ojensi hänelle kätensä.
Samalla aikaa Winckelried yhdisti Hedwigin ja Kilianin kädet.
-- "Ei mitään surua!" hän sanoi heille, "älkää minua itkekö ... minä
olen onnellinen! ... näin kuolla on ollut minun toivoni... Saattakaa
ruumiini Stans'in kirkkotarhaan. Siellä vartoo minua se, joka oli sinun
äitisi, Hedwig ... ja samana iltana, jolloin yksi noista kivistä,
joilla Saint-Jacques'in pakolaista heitettiin, tuon vaimo paran tappoi,
tulee teidän viettää häänne Stans'in kirkossa ... minä tahdon sen ...
minä siunaan teitä ... hyvästi!..."
Tämä oli hänen viimeinen sanansa.
Hänen silmänsä, hänen hymynsä kertoivat sen vielä; sitten hän heitti
henkensä.
Sydäntä särkevällä huudolla Hedwig hypähti pystyyn. Kilian sulki hänen
syliinsä, ikäänkuin pidättääkseen häntä maan päällä.
Scharnachthal lähestyi samassa, laskeakseen kuolleen otsalle seppeleen
tammen ja laakerin lehdistä.
Sitten hän sanoi äänellä, jonka kaikki kuulivat:
-- "Kunnia! kunnia hänelle, jolla oli vaan yksi ainoa heikkouden hetki,
mutta, joka siitä kohosi näin ylevään elämään, näin kauniisen
kuolemaan! Kunnia Arnold von Winckelried'in suurelle pojalle, kunnia
Granson'in ja Murten'in uroolle!"
Bubenberg, Hallwyl, François Villon ja Renato herttua tarttuivat nyt
paarihin, nostivat ne väkijoukon yli ja kantoivat ympäri
taistelukenttää, samalla kun joka taholla näkyi voiton-merkkejä,
tulisoihtuja sekä miekkojen välkettä.
Veli Starck oli kärsinyt, oli taistellut, oli pannut koko elämänsä
alttiiksi, toivoen vaan sitä hetkeä, jolloin voisi kunniansa takaisin
voittaa. Hänen toiveensa oli toteentunut.