XXVI.

Saint-Jacques kostetaan.

Yö peitti maan.

Synkän, sateisen taivaan alla Sveitsiläiset äänettöminä kulkivat.

Silloin tällöin heihin yhtyi vielä muutamia viimeisiä joukkoja. Ne

olivat lähipitäjien asukkaita, jotka marssivat eri parvissa,

enimmältään pappiensa johdon alla. Uskonnon, vapauden henki liikkui

ilmassa ja näytti viittaavan tietä. Se ei enään ollut paljas

sotajoukko, se oli jo kokonainen kansa.

Hannu Hallwyl'in herra johti etujoukkoa, johon kuului vanhan

liittokunnan vuorelaiset, Entlibach'in ja Ylämaiden väki sekä

Freiburg'in nuoret miehet lehväkoristeinensa.

Hän oli uljas, ylevä ritari Argau'n maakunnasta. Bern oli ottanut hänen

porvariensa joukkoon, palkitakseen hänen suuria urostöitänsä Böhmin ja

Unkarin armeijoissa, niinä aikoina jolloin Podjebrad ja suuri Huniadi

sotivat Turkkilaisia vastaan. Paljo hänestä toivottiin. Eikä hän

toiveita pettänytkään.

Sitten tuli sotajoukon keskusta Zürichiläisen Waldman'in ja

Strassburgilaisen Wilhelmi Herter'in johdolla, jota näin tahdottiin

kunnioittaa, koska hän oli noiden hyvien ja uskollisten Elsassilaisten

päämies.

Samassa joukossa kaikki Sveitsin kantonit lippuinensa, pitkien

piikkien, sotakirveiden ja tapparoin turvissa.

Taka-joukkona Lucern'in miehet Kasper Hertensteiniläisen johdolla,

jonka pitkät, valkeat hiukset loistivat yön pimeässä. Toisella siivellä

Oswald'in ratsuväki, toisella Renaton ritarit, joutsinensa, tykkinensä.

Scharnachthal oli täksi päivää kieltäynyt päällikkyydestä; hän kantoi

Bern'in lippua.

Siellä täällä keveitä parvikuntia, jotka liikkuivat lähiseutuja

vakoilemassa. Yhden tämmöisen johtajana oli Kilian von Diesbach.

Sveitsiläiset ottivat haltuunsa koko alan, joka on Laupen'in ja

Gumminen'in vaiheella. Näissä molemmissa kaupungeissa oli kirkkojen

akkunat täynnä valkeita. Pappi seisoi alttarilla. Kuunneltiin

aamusaarnaa. Ja, sitten kun oli otettu pieni ryyppy, lähdettiin taasen

marssimaan. Monta löytyi kuitenkin, jotka eivät tippaakaan maistaneet.

Jumalisuudesta ja uljaasta kärsimättömyydestä he tahtoivat tämän päivän

pyhittää paastoomisella.

Se oli Kesäkuun 22 p. 1476.

Päivän koitossa Villon ja veli Starck kohtasivat toisiansa.

-- "Minä haen Renato herttuaa", edellinen sanoi.

-- "Ja minä Kilian Diesbachilaista", vastasi jälkimäinen.

-- "Kyllä ymmärrän", runoilija lisäsi. "Minulla puolestani ei ole muuta

mielihalua kuin taistella hänen sivullansa, ei muuta kunnianhimoa kuin

kuolla hänen puolestansa. Teillä sitä vastoin on Saint-Jacques ja

isänmaa kostettavana."

-- "Isänmaa ensiksi", munkki päätti, "sitten Kilian, Hedwigin sulhanen.

Minun tulee häntä suojella."

-- "Malttakaapa", kolmas ääni äkkiä tokasi, "te ette olekkaan ainoa.

Minä tahdon sitä myöskin tehdä, olen sen luvannut Magdalenalle."

Se oli Herman Nagöli, joka juuri saapui paikalle.

-- "Tule mukaan vaan!" veli Starck vastasi.

Ja puristettuaan kädestä runoilijaa, joka erkani toisaalle, hän itse

Unterwaldilaisen kanssa kääntyi vastaiseen suuntaan.

Murten'in ja Sarine-virran välillä käy vuoriharjanne, joka tähän aikaan

kasvoi kuusimetsää. Tuo metsä peitti vielä Burgundin väeltä

Sveitsiläisten marsin ja Sveitsin miehiltä Burgundilaisten leirin.

Kuitenkin oli Kaarlo Rohkea saanut tietoa vihollisten lähenemisestä.

Tämä sanoma saattoi hänen kokonaan ilon-huimaukseen. Vihdoinkin! hän

sai siis kostaa!

Jo varahin aamulla hänen mahtava armeijansa asettui tappelu-asemaan.

Hän tarkasti sitä ja nähdessään nuo kauniit Italialaiset

joutsimiehensä, tuon karkean Englantilaisen jalkaväkensä, nuo

ratsumiehensä Alankomailta, tuon hirvittävän tykistönsä, loistavan

ylimyskuntansa ja rautaan puetun ritaristonsa, hänen pöyhkeytensä

paisui tavattomasti.

Mutta aika kului, eikä vihollista vielä näkynytkään.

Sataa vihmasi yhä.

Tällä välin Sveitsiläiset olivat ahdettuina Murten'in metsään.

Harmaapää Hallwyl asetteli tappelu-asemaan väkeänsä. Muutamain nuorten

päällikköin mielestä, joiden maltti jo oli kokonaan loppunut, tämä kävi

kauhean hitaasti. Mutta hän vastasi hyvin tyvenesti:

-- "Sade kastaa heidän ruutinsa ja pehmittää heidän joustensa jänteet.

Antaa sateen vaan tehdä tekosiansa."

Ja voittaakseen aikaa, sekä rauhoittaakseen mieliä, hän keksi

kaikenmoisia keinoja. Paljo väkeä lyötiin ritareiksi; ylimyksiä,

porvareita ja talonpoikia, kaikkia vaan sekaisin.

Muutamat nuoret aatelisjunkkarit ylönkatsoivat tätä kunniaa, kun

näkivät näin runsaasti sitä jaeltavan. Mutta Lothringin herttua tahtoi

tulla siitä osalliseksi. Hänessä ei ollut niin suurta ylpeyttä, hän ei

ollut niin kopea, sanoo vanha kronika.

Hänen vasemmalla puolellaan oli Herman Nagöli, talonpoika, ja oikealla

Pietari Kistler, teurastaja Bern'istä. Hän lankesi polvilleen

Scharnachthal'in eteen, huudahtaen:

-- "Tämä on oleva uusi ystävyyden side minun ja Sveitsiläisten

välillä."

Sitten hän syleili teurastajaa sekä talonpoikaa, noita molempia uusia

aseveljiänsä. Se oli urosten ylevä tasa-arvoisuus ennen kuolemaa!

Sillä välin kun tämä tapahtui, eräs Itävaltalainen kapteeni oli

kysynyt, eikö olisi tarpeellista rakentaa muutamia varustuksia

peräytymisen varalle.

Ylönkatseen nurinaa kuului joka taholta.

Sitten Scharnachthal lausui Kilian Diesbach'ille, joka oli astunut

esiin ja ilmoitti myöskin tytymättömyyttä liikkeillänsä:

-- "Minä luen vastauksen silmissäsi; vastaa sinä meidän kaikkien

puolesta."

Kilian vastasi:

-- "Varustuksien rakentaminen ei ole meidän tehtävämme; me olemme

niinkuin esi-isämme, emme taida muuta kuin astua eteenpäin!"

Hallwyl lisäsi:

-- "Hetki on tullut! Polvillenne, lapseni ... rukoilkaamme."

Jokainen totteli. Tämä liikenne jatkaantui taka-joukkoihin saakka; ja

kolmen-kymmenen tuhannen miehen rukous isänmaansa ja vapautensa

puolesta nousi taivasta kohden.

Samassa taivas selkeni päästäen pari kirkasta valosädettä heijastamaan

vasten suurta miekkaa, jonka Hallwyl veti huotrasta.

-- "Lapseni!" hän huusi oikaisten äkkiä itsensä, "uljaat lapseni,

Jumala lähettää meille päivänsä valon! Pelastakaa isänmaa muukalaisten

vallasta. Muistakaa vaimojanne, siskojanne ja armaitanne!"

Kaikki nousivat seisoalle, kaikki riensivät eteenpäin huutaen yhteen

ääneen tuota nimeä, joka muistutti heidän ensi voittoansa:

-- "Granson! Granson!"

Muutamassa minuutissa oli päästy vuoren harjalle, metsän rinteelle, ja

nyt tuli näkyviin kaupunki, järvi, leiri ja lakeus.

Vaan ei ketään vihollista.

Burgundin armeija oli kadonnut.

Väsyneenä ja uuvuksissa kahden tunnin seisomisesta sateessa ja loassa,

se oli vetäytynyt takaisin varustuksiinsa.

Saman verran, kuin Hallwyl vielä äsken oli vitkastellut, hän nyt piti

kiirettä. Aika oli nyt käyttää hyväkseen sitä asiain kantaa, jonka hän

oli toimeen saanut.

Varsin omituinen, mutta kuitenkin historian mainitsema sivuseikka oli

se, että koirat kummallakin puolen aloittivat tappelun. Niitä pidettiin

siihen aikaan joka armeijassa etenkin sukkeluutensa vuoksi. Niissä

vallitsi aina sama viha kuin niiden isännissäkin.

Herttuan koirat olivat ylpeitä jäniskoiria, ylhäisiä metsäkoiria.

Sveitsiläisien sitä vastaan verikoiria sekä talonkoiria, jotka olivat

tottuneet tappelemaan härkien ja karhujen kanssa. Frey, tuo karkulainen

St. Bernhard tunturilta ja veli Starck'in arvokas seuralainen hyppeli

sekä haukkui niiden etupäässä ja näytti johtavan niitä. Kun ne

karkasivat vihollistensa kimppuun, pakenivat nämä melkein kohta.

Ja Sveitsiläiset nauroivat, sillä heistä oli tämä ensimäinen voitto

ikäänkuin joku onnea tuottama enne.

Burgundilaisten leiriä suojeli syvät haudat, murrokset ja pitkä rivi

paalutuksia, joiden takaa monilukuisien tykkien sekä suurien

heittokoneiden kamalat kidat ammoittivat.

Koko tämä tykistö oli aivan hiljaa siihen asti kun Sveitsiläiset olivat

tulleet tykkien puolikantaman päähän. Sitten satamäärä leimauksia äkkiä

välähti leirin toisesta päästä toiseen ja Sveitsiläisten rivit

hajaantuivat luotien uurtamina, mutta sulkeutuivat jälleen yhteen.

Melkein kohta jälkeen toinen hirvittävä laukaus, joka oli vähällä

kokonaan tuhota heidät.

Waldemann, joka vasemmalla puolen oli tunkeunut vallihaudan partaalle

asti, näki itsensä pakoitetuksi peräytymään. Erään mäen suojassa hän

jälleen järjesti joukkonsa käydäkseen uudestaan vihollisen kimppuun.

Oikealla puolen oli semminkin sotarinnan keskusta Hallwyl'in johdolla

kärsinyt kovia vammoja.

Tuo tuhoava kuula-sade oli kaatanut siitä kauheasti väkeä ja saattanut

sen aivan sekasortoon; se rupesi jo horjumaan.

Renato herttua kiirehti avuksi kolmen sadan ratsumiehensä kanssa.

Vaan samassa toisia ratsumiehiä lähti leiristä, karaten keihäät tanassa

takaapäin näiden päälle.

Heidän edellään kävi oikea kuulatuisku, kaataen maahan ja musertaen

kaikki Lothringin ratsumiehet. Nuoren herttuan hevonen kaatui. Hän itse

joutui alle. Hän oli hukassa.

Villon heittiikse hänen eteensä, peitti häntä ruumiillansa ja puolusti

miekallansa.

Munkki sattui samassa kulkemaan ohitse; munkki oli joka paikassa, missä

vaara uhkasi.

-- "Starck!" Villon huusi hänelle, "tänne, Starck! Auta minua häntä

pelastamaan!"

Veli Starck kääntyi, sivalsi nuijallansa, hajoitti viholliset ja katosi

taasen nopeana kuin salama, huutaen:

-- "Kilian! Kilian!"

Vähän matkaa tuonnempana Hedwigin sulhanen juuri kaatui.

Vaan nuori herttua oli tällä välin jälleen päässyt jaloillensa, ja

nousi nyt hevosen selkään. Hän järjesti joukkonsa hätähätää uudestaan,

karkasi vuorostaan Burgundin ratsuväen päälle ja ajoi sen aivan

säännöttömään pakoon.

Tähän saakka ei Kaarlo Rohkea ollut tiennyt mitään koko tappelusta.

Semmoinen hurjapäisyys oli hänen mielestään niin mahdoton, ett'eivät

nuo ensimäiset tykinlaukauksetkaan häntä hämmästyttäneet; hän luuli

vaan Murten'ia ammuttavan.

Toison-d'or, herttuan sota-airut, tuli juosten hänen telttaansa; hän

tapasi herttuan puoli-asussa, ilman miekatta, pää ja kädet paljaina.

-- "Sveitsiläiset! Teidän ylhäisyytenne", hän huudahti, "... ne ovat

Sveitsiläiset!"

Herttua ei tahtonut sitä ollenkaan uskoa, hän vaan pudisti päätänsä ja

nauroi.

Glorieux astui vuorostaan esiin.

-- "Tuossa jo ovat, isäntä! tuossa jo ovat!" hän sanoi; "rientäkää,

muutoin tässä käy kuin Granson'in luona!"

Vaan nytpä herttua antoi hänelle nyrkillään semmoisen sivalluksen, että

narri parka lensi teltan toiseen päähän asti.

Juuri samassa Ramswag astui sisään, aseet vallan veressä ja otsa

haavoitettuna.

Herttuan viha katosi kohta ja antoi sijaa ilolle.

Vihdoinkin siis koitti kostonpäivä, jota hän oli varronnut! hänen

kunniansa puhdistushetki! tappelu!

Kiljuen niinkuin jalopeura, hän puki hätää yllensä kintaat ja kypärin,

hyppäsi hevosen selkään ja oli jo valmis karahuttamaan eteenpäin, kun

narri ojensi hänelle miekan, sanoen:

-- "Isäntä, unohdattehan..."

-- "En!" herttua keskeytti, heiluttaen raskasta rautanuijaansa, jonka

sitten sitoi satulan kaareen, "en, se on tämä ase, jolla tulee tappaa

tuommoisia härkiä!"

Sitten hän ajoi täyttä karkua leirin korkeimmalle paikalle, seisahtui

sinne ja nousi jalustimilleen seisomaan, nähdäkseen yhdellä

silmäyksellä koko laajan tappelukentän.

Hänen takanaan liehui hänen suuri, herttuallinen lippunsa.

Tämän nähdessään, Suur-Bâtardi, Romont'in kreivi sekä Sommerset'in ja

Cleve'n herttuat kiirehtivät hänen luoksensa ja kysyivät, mitä heidän

nyt tulisi tehdä.

-- "Samaa kuin näette minun tekevän", hän vastasi, kannustaen hevostaan

sitä paikkaa kohden, jota ankarimmin ahdistettiin.

Se oli Waldemann, joka, vaikka useampia kertoja oli syösty takaisin,

kuitenkin näytti vihdoin voitolle pääsevän.

Kaarlo Rohkea iski kuin salama tuon sekasorron keskelle.

Nuo neljä kostonhuutoa: Gent! Nesle! Dinant! Lüttich! kaikuivat

alinomaa hänen korvissansa. Mutta kaikesta huolimatta hänen kuitenkin

onnistui, tahtonsa lujuuden ja urheutensa kautta uudistaa tappelu.

Vaan äkkiä kuului toisaalta melua sekä hirvittäviä huutoja, ja kaiken

tämän yli saattoi selvään eroittaa nuo suuret alppi-torvet, Uri'n härän

ja Unterwaldin lehmän, jotka raikuivat ja mylvähtelivät niin mahtavasti

ja niin kovaa, että se tykkienkin jyskeen voitti.

Burgundin herttua tunsi ne oitis.

-- "Juuri kuin Granson'in luona! juuri kuin Granson'in luona!" hän

mörähti, syösten sinne päin ylevän-näköisenä raivossaan.

Siellä oli Hallwyl ja hänen etujoukkonsa.

Tämä ei ollut ainoastaan tunkeunut vallihaudan ja varustusten yli, vaan

vieläpä oli valloittanut tykkejäkin.

Näitä kääntämässä käsillään oli par'aikaa veli Starck. Nagöli häntä

auttoi.

-- "Malttakaahan toki! älkää itse kaikkia tehkö. Onhan minullakin nyt

taasen kaksi kättä ja kaksi olkapäätä!"

-- "No, tule sitten kanssani", munkki vastasi.

Ja nyt riensi hän, roteva Herman seurassaan, takaisin vallihaudan yli,

tarttui erääsen Sveitsiläiseen tykkiin ja nosti sen Nagöli'n

olkapäälle.

Sen jälkeen, asettaen omalle olalleen suuren heittokoneen, hän kiirehti

Hallwyl'in luo.

Ja näin teki hän useampia kertoja.

Koko tämä tykistö, puolittain Sveitsiläinen, puolittain Burgundilainen

alkoi nyt aivan läheltä levittää turmiota Burgundilaisten sekaan ja

kaatoi näiltä kerrallaan kokonaisia rivejä.

Olipa jo hyvinkin tarpeellista, että Kaarlo Rohkea saapui paikalle.

Ei milloinkaan ollut kukaan Kaarlo Suuren uroista johtanut tämmöistä

rynnäkköä. Hetken aikaa sai Kaarlo Rohkea olla samalla kertaa Kaarlo

Martell, Kaarlo Suuri ja Filippo Augusto; hetken aikaa hän vielä toivoi

voittavansa.

Mutta Hertenstein ja hänen takajoukkonsa tunkivat toiselta puolen

varustuksien yli. Ja samassa Adrian von Bubenberg ja Murten'in

varustusväki tekivät hyökkäyksen linnasta ja ryntäsivät hekin taholtaan

leiriä vastaan. Burgundilaisia ahdistettiin joka taholta, paitsi järven

puolelta.

Herttua huomasi vaaran. Neron leimaus välähti hänen silmistään.

Englantilaisia ei vielä ollut ollenkaan tappeluun viety. Niitä oli

kuusi tuhatta ta'attua soturia, joiden kiilanmuotoinen sotarinta

kokonaan peittyi heidän hirvittäväin, kahden-kymmenen jalan pituisten

piikkiensä ta'a. Sommerset antoi merkin niille, ja nyt ne kaikki

yht'aikaa, muodostettuaan kolmikertaisen linjan tuon kiila-aseman

sijaan, syöksivät yht'aikaa vihollisen päälle.

Sveitsiläisten ei enään auttanut mitään, he kun olivat aivan hajalla,

ilman järjestystä ja ikäänkuin jo varmoina voitostansa.

Kolme kertaa Hallwyl'in väki uudisti rynnäkköänsä, kolme kertaa sen

täytyi peräytyä.

Mahdotonta oli tunkea tämän rautamuurin, tämän keihäsmetsän läpi.

-- "Pois tieltä!" munkin ääni äkkiä huusi, "antakaa sijaa minulle ...

ja sinä, Arnold von Winckelried, minun esi-isäni, innosta minua

alttiiksi-antamuksellasi! ... katsele!"

Samoin kuin Sempach'in uros hän nyt paljasti rintansa noille pitkille

piikeille, otti niitä syliinsä niin paljo kuin sai mahtumaan ja kaatui,

tempaisten ne mukaansa.

Aukko oli aukaistu. Kilian siihen syöksi. Hänen jäljissään Villon,

Nagöli, Beit-Weber sekä Hallwyl ja kaikki ne hänen väestään, jotka

jalkaisin taistelivat. Sitten Renato herttua jälillä-olevan

ratsuväkensä kanssa.

Siinä ei enään ollut tavallinen taistelu, vaan mitä hirvein sekasorto,

oikea pyörre, hevosia ja ihmisiä, jotka huutaen, kiljuen, melskaten

ryntäsivät vastakkain ja raatelivat toisiansa, niin että miekat ja

sota-aseet vaan välähtelivät ja iskivät tulta.

Keskellä tätä myrskyä, näitä ihmis-aaltoja horjui Burgundin suuri

lippu.

Renato herttua tahtoi sen anastaa. Useampia kertoja oli hän päässyt jo

aivan likelle ja aikoi juuri tarttua siihen... Mutta aina ilmestyi

hänen ja sen väliin joku uusi ritari, joku viimeinen puolustaja, joka

ensin oli kaadettava. Vihdoinkin hän saavutti Jaakko de Maes'in, joka

sitä kantoi, tappoi häneltä hevosen, kaatoi miehen maahan, tempasi

lipun käteensä, jota hänen vastustajansa vielä painoi rintaansa vasten,

ja heilutti sitä ilmassa päästäen voittohuudon.

Mutta voitettu nousi jälleen ylös. Voittaja näytti olevan perikadon

oma.

Villon ilmestyi heidän väliinsä. Hän nosti maasta suuren kahden käden

käytettävän miekan, sivalsi uudestaan Jaakko de Maes'ia ja naulasi

hänen maahan, huudahtaen:

-- "Anjou'n Jolanda, minä olen täyttänyt valani! ... olinko sinulle

arvoton!..."

Näitä sanoja ei kukaan kuullut, ei Renato herttuakaan, joka tulisen

rohkeutensa innossa jo taasen oli syösnyt ankarimpaan melskeesen,

heiluttaen toisella kädellä voittomerkkiänsä, toisella iskien yhä

lakkaamatta.

Vähän kauempana Kilian samaten ajoi takaa erästä lippua, Suur-Bâtardin

lippua.

Sitä kantoi Ramswag, joka pienen Italialaisen ratsuparven kanssa koetti

paeta järven poikki.

Diesbach'in poika syöksi hänen jälkeensä ja oli hänet juuri

saavuttamaisillaan kun hänen hevosensa äkkiä karkasi pystyyn, kaatui ja

vajosi liejuun.

Hän kiipesi satulan päälle, hyppäsi Ramswag'in ratsun lautasille ja

tarttui lippuun ... mutta samassa häntä kohtasi takaapäin aika

nuijanisku, niin että hän, päästämättä kuitenkaan lippua kädestänsä,

horjahti, kaatui, ja katosi verestä punertaviin aaltoihin.

Eräs mies sattui samassa tulemaan rannalle. Se oli Herman Nagöli.

-- "Voi kuitenkin! mutta minäpä hänen pelastan", hän huudahti, "niin

Magdalena on oleva tytyväinen!"

Ja nyt hänkin vuorostaan syöksi veteen.

Samaan aikaan Kaarlo Rohkea taisteli toisaalla niinkuin metsäkarju,

jota metsästäjät ahdistavat ja koirat repivät. Hänen ympärillään noiden

neljän kostajan äänet, alppitorvien raikuna, miekkain kalske, tykkien

jyske sekä tuhansien voiton- ja kuoleman-huudot ikäänkuin julistivat

hänen tappiotansa.

Viimeinen mahdollisuus oli hänellä enää jäljellä: paon mahdollisuus.

Eikö sekin jo mahtanut olla myöhäistä?

Kuusi-toista ritaria oli hänen ympärillänsä, ja nämä nyt, keihäät

tanassa, raivasivat itselleen tien vihollisten läpi.

Neljä niistä kaatui.

Illalla Burgundin herttua, ajettuansa kuin hullu, vihdoin saapui

Geneve-järven rannalle noiden kahden-toista henkiin-jääneen

seuralaisensa kanssa. Siinä oli kaikki, mitä hänellä enään oli jälillä

koko suuresta armeijastansa.

Tällä kertaa taasen koko leiri jäi voittajien saaliiksi. Nyt ei

kuitenkaan pako ollut niin pikainen kuin Granson'in luona, vaan

taistelua kesti kauan ja verta vuoti hirveästi. Sittenkin vielä, kun

herttua jo oli paennut, tehtiin ankaraa, hirveätä vastarintaa. Kaarti

kaatui viimeiseen mieheen asti, Flamandilaiset samaten. Englantilaiset

myöskin. Italialaiset ja koko muu armeija pakenivat hujan hajan,

voimainsa takaa järveä kohden. Mutta ritarit nieli rantaliete, ja

jalkamiehiä, jotka heittäytyivät uimaan, saavuttivat Sveitsiläisten

nuolet. Ei leirissä eikä rannalla säästetty ketään. Niin oli päätetty.

Lähes kymmenen tuhatta miestä hukkui tässä kauheassa teurastuksessa.

Armoa suotiin vaan naisille. Sitä saavuttaakseen tuli heidän langeta

polvilleen ja paljastaa rintansa.

Tällä välin seisoivat Courgevaux'in kukkulalla Hallwyl, Waldemann,

Scharnachthal, Bubenberg ja muut päälliköt piirissä munkin ympärillä,

joka oli kuolemaisillaan ja nojautui Fridolin'ia sekä Villon'ia vasten;

jälkimäinen oli itsekin haavoitettu.

Tämän ryhmän sivulla Frey, joka tuon tuostakin ulvahti.

-- "Ystävät", Scharnachthal sanoi, "kauan aikaa on veli Starck'in

salaisuus jo minulle ollut tuttu. Hän on viimeinen Winckelried! ... hän

se oli Saint-Jacques'in pakolainen!"

Tämän nimen kuullessaan veli Starck avasi silmänsä, kohotti päätänsä ja

kysyi:

-- "Voitteko minua jälleen kunnioittaa?"

-- "Voimme ja koko Sveitsi myöskin", Bubenberg vastasi. "Sinua tulee

meidän kiittää isänmaan pelastuksesta ja me käymme sitä julistamaan

korkealla äänellä, että elämäsi viimeiset hetket olisivat sinulle

sankarin hetkiä."

-- "Sen vuoksi en ole taistellut", Starck vastasi, "sitä en ollenkaan

tahdo."

-- "Mitä sitten?"

-- "Teidän kätenne, veli ... ja että mentäisiin noutamaan tytärtäni!"

-- "Mutta, hän on Freiburg'issa asti."

-- "Jumala ... hyvä Jumala on antava minun elää siksi kun saan nähdä

hänet... Rientäkää! ... en tahdo kuolla, ennenkun hän tietää, että

minä olen hänen isänsä ... ennenkun olen häntä syleillyt... Kilian

menköön ... missä hän on?"

Katseltiin, huudeltiin.

Kiliania ei näkynyt, ei kuulunut.

Mutta runoilija Beit-Weber astui esiin ja sanoi:

-- "Kyllä minä menen! Minä olen Freiburg'ista ja tunnen hänet. Tuokaa

minulle hevonen!"

Vitkailematta hän lähestyi isä parkaa, saadakseen tältä vielä muutamia

ohjeita matkalle.

Jonkun sekunnin aian tuo kuolemaisillaan oleva uros puhutteli häntä

matalalla äänellä.

Sitten hän äkkiä huudahti:

-- "Mutta vuotaahan sinusta verta, ystäväni! Sinä olet haavoitettu!"

-- "Taikka mar! vähät siitä!" runoilija huudahti, "minäkään en tahdo

kuolla ennenkuin olen nähnyt hänet."

Ja hypäten satulaan, hän lähti ajamaan täyttä karkua, samalla kun

Scharnachthal, kääntyen kumppaniensa puoleen ja pitäen veli Starck'in

kättä yhä vielä omassaan, lausui:

-- "Veljet, meidän tulee osoittaa kiitollisuuttamme hänelle."