XXVIII.

Päätös.

Hedwig ja Kilian von Diesbach solmisivat avioliittoa keskenänsä ja

samaten Magdalena ja Herman Nagöli.

Toimitus suoritettiin Stans'in kirkossa.

Scharnachthal, Bubenberg, Renato herttua ja Hallwyl olivat siinä

saapuvilla.

Vähän matkaa sieltä, järven rannalla, Waldstättien liittokunta oli

ko'ossa. Riideltiin, meluttiin, raivottiin.

Eräs mies ilmestyi, erakko, pyhimys, Nikolaus von der Flüe, sama, jonka

muistoa Sveitsi vielä nytkin pitää kunniassa.

Hän saarnasi sovintoa, yksimielisyyttä, ja hänen kansalaisensa saivat

sinä päivänä ihanimman voittonsa, voiton omista himoistansa.

Sitten erakko kääntyi niiden puoleen, jotka tulivat ulos kirkosta, ja

sanoi heille ennustaen:

-- "Ottakaa vaari! minä tiedän, että useat meistä aikovat mennä Ranskan

kuninkaan luo, joka tahtoo meitä palkkoihinsa; minä tiedän myös, että

löytyy toisia, jotka menevät Lothringin herttuan palvelukseen. Hänen

asiansa on oikea; kuningas Ludovik on suuri kuningas, mutta ottakaa

vaari, veljeni ... niinkauan kuin vielä taistelitte kotomaan kamaralla

itsenäisyytenne puolesta, Jumala antoi teille voitollisia sekä jaloja

päiviä, yhtäläisiä kuin tämäkin päivä. Toisin on käyvä, jos luovutte

isienne karkeasta yksinkertaisuudesta, jos muututte kunnianhimoisiksi

miehiksi, palkkasotureiksi. Ottakaa aioissa vaari!"

Ja siunattuaan kaikkia pyhä erakko palasi vuorille takaisin.

Historiasta tiedetään, kuinka tämä ennustus toteentui.

* * * * *

Tällä välin oli Kilian kirkon portailla sulkenut Hedwigin syliinsä ja

painanut hänen otsalleen jäähyväis-suudelman.

Hän lähti Ranskaan muiden päällikköjen kanssa; Herman Nagöli häntä

seurasi.

Se, mikä äsken oli tapahtunut, oli ainoastaan kihlajaiset.

Nuo molemmat nuoret miehet olivat jo katoomaisillaan erään niemen ta'a.

Vielä kerran he katsahtivat taakseen rannalle, jossa nuo nuoret naiset

seisoivat, ja vaihettivat näiden kanssa viimeisen silmäyksen, viimeisen

merkin, jolla tahtoivat sanoa: Jumalan haltuun.

Samassa vene lähti rannasta.

Veneessä Villon ja Renato herttua.

-- "Voi!" Renato herttua huokasi "en koskaan voi unohtaa rakkauttani,

mutta voin sen voittaa. Sinä et saata ymmärtää, Villon, kuinka minä

olen kärsinyt ja kuinka vieläkin saan kärsiä. Se on tuommoinen muisto,

jota ei koskaan saa sydämmestä poistetuksi vaan se kestää kuolemaan

asti."

Runoilija ei vastannut; hän kohotti vaan silmänsä taivasta kohti.

Ei pilvenhattaraakaan missään; taivas siintävä, siintävä järvenpinta.

Aurinko levitti kirkkaita säteitään tuntureille, jotka olivat

juuriltaan vaskenkarvaisia, rinteiltään vihannoita ja kukoistavia sekä

huipuiltaan hohtavan valkoisia.

Ilma oli mieto ja tuoksuja täynnä, ikäänkuin taivaallinen sopusointu

olisi vallinnut siinä.

Kauan aikaa vielä nuoren herttuan silmät tarkastivat sitä paikkaa

rannalla, johon kenties ikipäiviksi Hedwig oli kadonnut hänen

silmistänsä.

* * * * *

Kuukautta myöhemmin Renato Lothringilainen palasi herttuakuntaansa.

Koko väestö riensi häntä vastaan ja tervehti häntä pelastajanansa.

Ainoastaan muutamat kaupungit vielä pitivät Burgundin herttuan puolta.

Hän valloitti ne väkirynnäköllä. Sitten alkoi hän piirittää Nancy'ä,

joka hänelle hyvinkin pian aukaisi porttinsa.

Jolanda herttuatar sekä Johanna d'Harcourt saapuivat sinne pari päivää

jälkeenpäin.

-- "Serkkuni", Renato sanoi, "sydämmeni salaisen haavan tunnette; mutta

minä tahdon sen parantaa nyt. Auttakaa minua... Se on puolison käsi,

jonka teille tarjoon."

Kokonaan hämmästyksen ja mielenliikutuksen vallassa, Johanna juoksi

kätkemään punastuvat kasvonsa herttuattaren helmaan.

-- "Jumalan tähden", nuori herttua huudahti, "äitini, kuinka olette

vaalea!"

-- "Ei se mitään ole", tämä sanoi, "ilo ... minun sydämmeni ei

siihen ole enää tottunut. Jonkun aikaa on minulla ollut tuommoisia

hermo-väristyksiä, joiden sanotaan olevan kuolemaksi... No, vaan ei ...

älä ole mureissasi; minä elän nähdäkseni sinut onnellisena... Minäkin

olen onnellinen!"

Hän koitti hymyillä.

François Villon oli ainoa, joka ei antanut pettää itseänsä. Hän mietti

mielessään:

-- "Herttuattarella on kuolema sydämmessään."

* * * * *

Jonkun aikaa jälkeenpäin runoilija saapui Plessy-les-Tours'in linnaan.

-- "Totta Jumaliste! toverini, enpä luullut sinua enää olevan koko

mailmassa. Miksi, hiisi vieköön, sinut juuri nyt saan nähdä?"

-- "Sire, minä tulen pyytämään apua Teidän Majesteetiltanne."

-- "Itsellesi?"

-- "Lothringin herttualle."

-- "Ahaa! vai niin, kyllä ymmärrän. Burgundin leijona on lähtenyt

luolastaan ja näyttää vielä kerran hampaitansa. Koko maailma toivoo

rauhaa, hän yksinään sotaa ... ja se on oleva hänen turmionsa. Hänen

omat alamaisensakin tarvitsevat lepoa; Kaarlo Rohkean on aika jo

kadota... Ja hänen täytyy kadota ... minä en sitä enää vastusta... Sinä

saat sen sanoa noille neljälle toverille, joiden kättä jo liian kauan

olen pidättänyt... Minä sanoin sen itse aivan äskettäin

Campobasso'lle."

Runoilija kumarsi sanaakaan vastaamatta.

-- "Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa?" kuningas kysyi, "olethan kovin

surkea näöltäsi."

-- "Sire, se tulee siitä, kun muistan Renato herttuaa. Hänen on

täytynyt lähteä Nancy'stä, jätettyänsä kaiken sotaväen, mitä hänellä

oli, hyvien Lothringilaistensa puolustukseksi, luvattuansa hankkia

heille apua kahden kuukauden kuluessa ja velvoitettuansa heitä

puolustamaan kaupunkia siihen saakka. Sitten hän meni pyytämään apua

Sveitsiläisiltä."

-- "Sveitsiläisiltä", Ludovik XI huudahti, "haa, enpä olekkaan

erehtynyt, ne ovat uljasta väkeä. Heidän päällikkönsä ovat olleet

minua tervehtimässä... Bubenberg, Scharnachthal, Hallwyl ja

Kilian von Diesbach. Minä annoin heidän kertoa kokonaisuudessaan nuo

molemmat kuuluisat tappelut... Heidän suoruutensa minua suuresti

miellytti ... me tuhlasimme heille runsain määrin sekä rahoja että

kohteliaisuuden-osoituksia. Jokainen päällikkö, jokainen maakunta,

jokainen kaupunki sai melkoisen summan. He rakastavat rahaa, ja pitääpä

heidän sitä saaman, totta Jumaliste! kun vaan auttavat minun hyvää

serkkuani... Siinä on kaikki, mitä voin tehdä hänen hyväksensä. Mutta

sinä itse, Villon, etkö sinä mitään pyydä?"

-- "En, sire", runoilija vastasi, "minun tehtäväni on päättynyt."

-- "Minun alkaa'" sanoi kuningas.

Ja kun hän sitten kätensä käyristi sekä tähysti silmillään

taivaanrantaa, näytti aivan siltä, kuin olisi hän tahtonut kiskoa

puoleensa koko Burgundin, Provence'n, Artois'in ja kaikki maat, joista

jälkeenpäin nykyinen Ranskanmaa on muodostunut.

Villon lähti jo seuraavana päivänä, varustettuna avunsitoumuksilla

Renato herttuaa varten, ja itse puolestaan täydellä kukkarolla.

-- "Tyhmä se, joka ei ota vastaan tarjottaissa", Ludovik XI oli

sanonut, laskiessaan hänet luotansa; "oletko hullu?... Totta Jumaliste!

eikö raha kelpaa!"

Jonkun aikaa oli Renato herttua jo kulkenut Sveitsissä yllyttäen,

kiihoittaen mieliä, vaan turhaan. Sveitsiläiset muistivat erakon

sanoja. Heitä vähän epäilytti, ennenkuin aloittivat tuon surkean

palkkasoturi-historiansa. Ja toiseksi, mitähän maksettaisiin? Se on

niiltä aioin kuin tuo sananparsi on syntyänsä: "ei rahaa, eikä

Sveitsiläisiä!" Villon vihdoin ilmestyi, julistaen, että oli saatavana

neljä florinia kuukaudessa ja lisäksi vielä melkoinen vuosiraha

kullekin päällikölle sekä suuri summa joka maakunnalle. Enempää ei

tarvittu. Heti saatiin kymmenen-tuhatta miestä. Ja vieläpä liputkin.

Renato herttua sitä vastoin pestasi väkeä Elsass'issa. Hän lähti sitten

yhdistymään Sveitsiläisten kanssa, puettuna samoin kuin nämäkin

Saksalais-pukuun ja pertuska olkapäällä.

Kiiruimman kautta marsittiin Lothringiin. Ja kiirettäpä tulikin pitää.

Nancy'ssä oli hätä korkeimmillansa. Kolmatta kuukautta oli Burgundin

herttua sitä jo piirittänyt kaiken sotaväen kanssa, minkä oli saanut

kokoon haalituksi.

Se oli hänen kolmas armeijansa. Burgundilaisia ja Flamandilaisia

vähäisen, paitsi joku aatelismies, joka oli päättänyt kuolla herransa

kanssa. Paljo Englantilaisia, Stadelaisia sekä Italialaisia, joita

johti Campobasso, tuo suosikas, joka jälleen oli päässyt armoihin, tuo

kirottu sielu kaikissa Burgundin herttuan toimissa.

Hänen ympärillään vallitsi alakuloisuus, nurjamielisyys, petollisuus ja

kaikki muu kehnous, mitä suinkin saattaa ajatella. Talvi oli hirveän

kylmä. Joulu-yönä yksinään paleltui neljä sataa miestä; moni menetti

jalkansa ja kätensä. Hevoset kuolivat; ihmiset olivat sairaina ja

näöltään kuin varjot. Mutta kaupungissa oli hätä vieläkin suurempi.

Herttua tuon tiesi; siitä hänen yksipäisyytensä. Hänen oma ruumiinsa

oli kuin rautaa ja muiden tuskista hän viis välitti; hän sanoi vaan:

"minä en täältä lähde ennenkun olen kukistanut Lothringin, että voin

karata uudestaan Ranskan kimppuun." Ja kaikista neuvoista huolimatta,

hän ei vaan tahtonut väistyä tuommoisen tieltä, jota hän kutsui

lapseksi; hänkö heittäisi piirityksensä... Ei koskaan! Oli niin

sallittu, että hänelle piirityksistä aina seurasi onnettomuutta.

Tähän aikaan Renato herttua sai joka päivä jonkun uuden tarjouksen

Campobasso'lta. "Luvatkaa minulle kreivikunta Vaudemont. Antakaa

minulle ainakin Commercy, joka minulla oli ennen sotaa." Eräänä päivänä

Burgundin herttua oli joutunut vihan vimmaan ja löi häntä vasten

silmiä. Italialainen ei enää vaatinut mitään. Kosto oli hänelle nyt

tarpeeksi.

Samana iltana, jona Sveitsiläiset vihdoinkin tulivat, -- 4 p.

Tammikuuta 1477 -- tappelupäivän aattona, hän meni vihollisen puolelle.

Sveitsiläiset eivät hänestä huolineet; he eivät tahtoneet taistella

tuommoisen petturin rinnalla.

Hän käänsi hevosensa ja poistui niiden muutamien ritarien kanssa, jotka

häntä ympäröivät.

-- "Sama se! minä tiedän kyllä, mitä tietä herttua pakenee, minä

tiedän, missä voin antaa hänelle kuoliniskun."

Neljä miestä, neljä salaista henkilöä astui samassa esiin pimeästä.

Nesle, Gent, Dinant ja Lüttich, nuo neljä kostajaa.

-- "Malttakaa, toveri, me tulemme kanssanne!"

He seurasivat nyt häntä ... ja Villon myöskin.

Hän tahtoi olla muassa; hän tahtoi nähdä.

Ja tosiaankin, Kaarlo Rohkean tappio näytti varmalta.

Murten'in tappelun jälkeen oli hän enää ainoastaan varjo entisestänsä:

kalpea, laiha, kamalan-näköinen, parta siivoton, tukka pörrössä, ja

aivan kuin mieletön, milloin raivokkaan hulluuden, milloin

synkkämielisen hermottomuuden vallassa. Ei kukaan tohtinut häntä enää

lähestyä, paitsi hänen narri parkansa, Glorieux, joka, vaikka

lakkaamatta sai vastaan-ottaa sekä ärjymistä että lyöntejä, kuitenkin

yhä jälleen tuli takaisin, niinkuin uskollinen koira. Tuo oli ainoa

ystävä, joka hänellä enää oli jäljellä, joka valvoi yöt päivät hänen

vuoteensa vieressä, lohdutti häntä ja vieläpä väliin koetti saada häntä

hymyilemäänkin.

Maa lepäsi lumen peitossa. Luminen oli itse ilmakin. Jäinen kylmyys,

synkkä taivas, kamala aika.

Edellisenä yönä oli kaupunkia vastaan taas turhaan rynnistetty.

Seuraavana aamuna päivän koitossa annettiin käsky marssia Sveitsiläisiä

vastaan. Oli aikomus näiltä sulkea tie.

Sotaväki nurisi. Muutamat päälliköt uskalsivat vielä viimeisen kerran

kehoittaa perääntymiseen.

-- "Menkää, jos mieli tekee!" herttua ärjäsi. "Vaikkapa jäisin aivan

yksinäni, taistelen kuitenkin!"

Koko hänen Burgundilainen ja Flamandilainen ritaristonsa päästi uljaan

sotahuudon vastaukseksi ja asettui järjestykseen hänen taaksensa.

Hänellä itsellään ei kuitenkaan ollut paljo toivoa. Kun hän pani

kypärin päähänsä, irtaantui sulkatöyhtö ja putosi maahan. "_Hoc est

signum Dei_" (tämä on merkki taivaasta) hän arveli itsekseen ja nousi

suuren, mustan sota-oriinsa selkään.

Jalkaväki pakeni jo ensi kahakassa. Ritarit sitä vastoin panivat

uljaasti henkensä alttiiksi. Mutta lumi oli iljakasta ja hevoset

menivät nurin. Tappelu muuttui pian paljaaksi teurastamiseksi. Kaarlo

Rohkea yksinään teki vastarintaa, näöltään vielä nytkin ylevän urheana,

etsiessään itselleen arvokasta kuolemaa.

Mutta pakenevien tungossa hänenkin täytyi kääntää hevosensa ja paeta

muutamien ritarien seurassa.

Yksi ainoa pakotie oli mahdollinen: tie Vouxieres'in sillan yli.

Sinne oli Campobasso asettunut väijyksiin ja hänen kanssaan noiden

neljän hävitetyn kaupungin kostajat, nuo neljä hahmotoveria.

Miekka paljastettuna, väijyvin silmin ja kasvot vihan vääristäminä, he

vartosivat.

Synkän hämärän läpi, jota ainoastaan lumihahtuvat valaisivat,

huomattiin vihdoin useiden ratsumiesten lähenevän täyttä nelistä.

Etupäässä Burgundin herttua.

Gent kiirehti ensimäisenä häntä vastaan ja sivalsi hänen hevostansa,

joka hypähti pystyyn sekä hirnui tuskissansa.

Ritarit riensivät herransa avuksi. Seurasi hetkinen sekasortoa, jonka

aikana, keskellä hevosten poljentaa ja aseiden kalsketta, herttua sai

ensimäisen haavan.

Ja miehen ääni, jonka hän hyvin tunsi, huudahti:

-- "Muista Nesle'ä!"

Vähän jälkeen päin, kun jo viimeisetkin hänen puolustajistaan

kaatuivat, hän sai keihään kylkeensä. Ja nyt kuuli hän taasen huudon:

-- "Dinant! muista Dinant'ia!"

-- "Lüttich! muista Lüttich'iä!" kiljasi neljäs ja katkasi hänen

kätensä nuijan-iskulla.

Ensimäinen tuli takaisin kantaen kädessään raskasta miekkaansa. Hän

halkaisi herttuan pään huudahtaen:

-- "Gent!"

Herttua kaatui ja kieri jäätyneen lammikon rannalle. Campobasso

lähestyi häntä:

-- "Sinä olet lyönyt minua vasten silmiä! nyt on minun vuoroni, onpa

niinkin!"

Ja hän kohotti herttuan verisen pään yli rautaan puetun kantapäänsä.

Mutta Villon kiirehti paikalle ja sanoi:

-- "Malttakaa! ei ole tapana lyödä vihollista, joka jo makaa maassa!

Minä kiellän teitä Ranskanmaan nimessä!"

Samana iltana Campobasso näki herttuan narrin tulevan hänen

puheillensa.

* * * * *

-- "Teidän Ylhäisyytenne, minulla ei enää ole isäntää, ettekö tahtoisi

ottaa minua luoksenne?"

Campobasso suostui.

Seuraavana päivänä makasi hän kuolleena, puukko rinnassa.

Glorieux oli kadonnut.

* * * * *

Pari päivää jälkeenpäin Renato herttua vietti häitään Johannan kanssa

pääkaupungissansa, joka silloin oli kokonaan juhlapuvussa.

Jolanda herttuatar oli kovin kalpea ja näytti riutuneelta. Usein painoi

hän kätensä sydäntä vasten. Kun lähdettiin kirkkoon, tunsi hän olevansa

ylen heikko voidakseen seurata lapsiansa. Sieltä palattua sulki hän

molemmat samaan syleilykseen ja sanoi heille hymyten:

-- "Jumala on kuullut rukoukseni. Oi! minä olen onnellinen!"

François Villon seisoi muutaman askeleen päässä väkijoukon keskellä.

Jolanda käänsi päänsä häntä kohden ja osoitti silmillään taivaasen

päin.

Sitten kohtasi häntä äkillinen väristys, hän kaatui taaksepäin eikä sen

ko'ommin enää liikahtanut.

Näin heitti hän henkensä.

Runoilija oli ainoa, joka ei saanut näyttää kyyneleitänsä. Hän lähti

pois hiljaa huoaten:

-- "Jalo nainen! minä olen ymmärtänyt sinun viimeisen toivosi, tuon

silmäyksen, jonka minuun heitit ... niin! olenpa osoittava, että sen

ansaitsin!"

* * * * *

-- "Martti ystäväni", Villon sanoi Troussecaille'lle, "olen kuullut

sinun usein uneksivan pientä mökkiä jollakin Pariisin viinimäellä

vähäisen vuositulon kanssa, niin että voisit elää kunniallisena

miehenä. Tässä, katsoppas ... ota tämä kukkaro ... ja ole onnellinen."

-- "Entä sinä?"

-- "Minä lähden."

-- "Siinä tapauksessa en huoli! pidä itse rahasi."

-- "Ota pois vaan, niinhän kuningaskin sanoi. Äläkä ole milläsikään,

ystäväni. Kyllä me vielä toisemme tapaamme. Eletään hyvässä toivossa!

Kyllähän kerran yhteen yhdymme!"

Turhaan Troussecaille vartosi.

François Villon ei tullut koskaan takaisin.

Kymmenen vuotta jälkeenpäin, kun Kaarlo VIII teki retkensä Italiaan,

kulki Renato Lothringin herttua joukkoineen St. Bernhard'in yli ja

Fridolin seurasi häntä aseenkantajana. Molemmat huomasivat silloin

luostarissa erään munkin, joka vältti heidän silmäyksiänsä ja oli

vallan ihmeellisesti runoilijan näköinen.

He alkoivat tiedustella. Se oli jumalisin ja kunnioitettavin mies koko

luostarissa. He päättivät häntä puhutella.

-- "Sinäkö se olet, François Villon? ... täällä? ... kuinka? ...

miksi?..."

St. Bernhard'in munkki vastasi lyhyesti:

-- "Minä toivon ... ansaitsen ... ja vartoon!"