Murten.
Kolmessa kuukaudessa Burgundin herttua oli muodostanut itselleen uuden
armeijan.
Ensinnäkin nuo Granson'in pakolaiset olivat taasen palanneet hänen
luoksensa, ei tosin mistään hartaudesta hänen asiallensa, mutta
pakosta; hänellä oli hirsipuu jokaista varten, joka aikoi kääntyä
kotiansa.
Sitten lukuisia nostokkaita: kuusi tuhatta Valloonia, kaksi tuhatta
läänitysmiestä Alankomailta, neljä tuhatta Italialaista ja yhtä monta
Englantilaista. Hänen luokseen tuli väkeä joka taholta, Neapelin
rannikoilta ja Pohjanmeren ääriltä asti.
Samalla aikaa valmistettiin kaikenmoisia sota-aseita ja koristuksia
kullasta uutta loistoa varten. Roma, Venetsia, Neapeli ja Milano,
kaikki nuo hänen vanhat liittolaisensa häntä auttoivat jälleen
jalkeille, vaikka samalla hieroivat liittoa keskenänsä häntä vastaan.
Tällä viidennellä-toista vuosisadalla, joka hengeltään oli kokonaan
turmeltunut, ei löytynyt ketään, joka ei olisi viekastellut. Siitä ei
ollut vapaa edes Savoijan herttuatarkaan, tuo Ludovikin sisar, joka
tuotti silkkikangasta neuloakseen omilla käsillään vaatteita veljensä
veriviholliselle.
Ja totta puhuen, Kaarlo Rohkea tarvitsikin suurissa määrin apua ja
lohdutusta. Kauan aikaa hän kokonaan laiminlöi pukunsa, kulki
repaleissa, niinkuin oli Granson'in luota lähtenyt, hulluna häpeästä ja
epätoivosta.
Hän oli niin kenties vieläkin; vaan nyt tämä hulluus oli koston ja
vihan vaikuttama. Kuumeentapainen kärsimättömyys seurasi tuota
epätoivon tilaa. Koko hänen uhka-ylpeytensä, koko hänen hurjuutensa
palasi jälleen, kiihtyen melkein mielettömyydeksi. Hän jakoi Sveitsin
jo edeltäpäin ja lahjoitti sen päälliköillensä; hän kutsui
saaliinjakoon kaikki ruhtinaat ja kuninkaat, vieläpä itse vanhan
keisari Fredrikinkin, joka ei hänelle kuitenkaan muuta vastausta
lähettänyt, kuin tuon vanhan tarinan, jonka La Fontaine myöhemmin oli
tekevä kuuluisaksi: ei ole myymistä karhun taljaa, ennenkuin itse karhu
on kaadettu.
Vihdoinkin, Toukokuun viimeisenä sunnuntaina hän rakennutti korkean
lavan yhdelle niistä kukkuloista, jotka Lausanne'a ympäröivät, ja antoi
koko sotajoukkonsa, joka oli vieläkin lukuisampi ja loistavampi kuin
ennen Granson'in tappelua, marssia sen ohitse. Pari päivää sen jälkeen
hän lähti liikkeelle.
-- "Pyhän Yrjänän kautta! nuo koirat ovat siis rohkeutensa menettäneet;
täytyy lähteä heitä etsimään. Me hävitämme heidät. Eläköön Burgund!"
Berniläiset eivät tällä välin kuitenkaan torkkuneet. He pitivät
silmällä kaikkia näitä valmistuksia ja lähettivät kirjeen toisensa
perään Sveitsin kaikkiin maakuntiin, Saksan kaupunkeihin, Itävallan
herttualle ja Ranskan kuninkaalle.
Ludovik XI, seuraten vanhaa tapaansa, teki suuria lupauksia, mutta ei
lähettänyt yhtään miestä. Nuo hyvänlaiset Saksan porvarit päättivät
vielä varrota. Ja mitä Sveitsiläisiin tulee, he olivat Granson'in
tappelun jälkeen palanneet takaisin kotiansa. Nyt oli juuri kevät-aika;
täytyi ajaa karja tuntureille, eikä paimen-sotilaiden ollenkaan tehnyt
mieli kiirehtiä sieltä alas. Koko mailma näytti vitkastelevan.
Yleinen liittokokous pidettiin Lucern'issa. Siellä säädettiin hyvin
tarkasti kaikki sodankäyntiä koskevat asiat: ei kenenkään pitänyt
jättämän haarniskaansa, ei päivällä, eikä yöllä. Kiroominen, juopumus,
riita ja tora kokonaan kiellettiin; kunkin taistelijan tuli rukoilla
ennen tappelua, hakata päälle herkeämättä, siksi kun voitto oli saatu,
eikä tehdä ketään vangiksi; jokainen, ken pakenisi, tuomittiin
kuolemaan; käskettiin säästää vaimoja, lapsia, vanhuksia, pappeja ynnä
kirkkoja; kyliä, myttyjä, tiloja ei pitänyt polttaa, eikä myöskään
koskea saaliisen, joka säännöllisesti ja ansion mukaan oli jaettava.
Kun me näin käytämme itseämme, on Jumala oleva kanssamme.
Kaiken tämän ohessa Bern ei kuitenkaan vielä nyt, kun Kaarlo Rohkea
lähti liikkeelle, voinut asettaa häntä vastaan enempää kuin
viisi-toista sataa miestä. Nämä ottivat asemansa Murten'issa, koska
aavistivat, että sitä kaupunkia ensin ahdistettaisiin. Sen tuli
uljaasti pitää puoltansa, että muut saisivat aikaa valmistaida. Siitä
rippui kaikki. Se oli kuin toinen Thermopyla.
Ken oli päällikkönä? Adrian von Bubenberg. Suuttumus kansalaisia
kohtaan, suosio Burgundia kohtaan, kaikki oli unohdettu. Isänmaa oli
vaarassa.
Pelotta hän näki tuon armeijan lähenevän, joka oli kolmea-kymmentä
kertaa lukuisempi kuin hänen omansa. Hän kutsui kokoon sotamiehet sekä
asukkaat ja kehoitti heitä kaikkia käyttäimään niinkuin olisivat samaa
aseellista perhekuntaa, samaa veljesjoukkoa; hän velvoitti heitä
valalla uhraamaan henkensä ja voimansa tämän kaupungin pelastamiseksi
ja vannoi itse heti surmaavansa jokaisen, ken puhuisi heittäymyksestä.
Sitten, suoritettuaan nämä varokeinot, hän kirjoitti Bern'in
porvareille:
"Burgundin herttua on täällä koko voimansa kanssa, johon kuuluu suuri
joukko Italialaisia sekä Englantilaisia palkkasotureita ynnä muutamia
Saksalaisia pettureita; mutta herrat tuomarit, neuvokset ja porvarit
saavat olla huoleti, ja rauhoittaa kaikkien liittolaisten mieltä. Minä
puolustan Murten'ia."
Murten on aivan pieni, pyöröteaterin muotoon rakennettu kaupunki, erään
järven rannalla, joka siltä on nimen saanut. Siellä täällä muutamia
viinimäkiä. Gurmel'ia kukkuloilla, joiden takana Sarine'n virta vuotaa,
törröitti muutama kuusi. Maisema sitä vastoin, joka oli Bern'iin päin
kaupungista, kasvoi tähän aikaan vielä metsää.
Herttua, joka oli rakennuttanut komean, puisen, silkillä ja sametilla
verhotun majan Courgevaux'in kukkuloille, saarsi kaupunkia joka
taholta, paitsi järven puolelta, jonka tyyntä, hiljaista pintaa pitkin
joka yö kuljetettiin kaikenlaisia sekä ampuma- että ruoka-varoja
piiritetyille. Hän ei siitä kuitenkaan ollut millänsäkään; hän näet
aikoi valloittaa kaupungin jo ensi rynnäköllä.
Ja tosiaankin seitsemän-kymmentä suurta heittokonetta särkivät niin
suuren aukon muuriin, että siitä helposti saattoi sisään rynnätä.
Kaksi-toista tuhatta miestä Romont'in kreivin väkeä syöksivät siihen
huutaen: kaupunki valloitettu! Mutta aukon takana heitä kohtasi toinen
muuri, jota ei ollutkaan niin helppo hajoittaa kuin ensimäistä; elävä
muuri, teräsmuuri, jota vastaan viisi eri kertaa Länsimaiden
suurherttuan kaikki voimat ja kaikki rohkeus särkyivät.
Aina, joka paikassa oli Bubenberg läsnä. Hänen sivullaan mies,
jättiläinen, munkki, jota Sveitsin miehet nykyään pitivät uljaimpana ja
vahvimpana joukossansa. Jumalan lähettämä pelastaja, pää-enkeli: Veli
Starck!
Vihan vimmassa herttua vetäytyi takaisin ja syöksi kahta pientä
kaupunkia vastaan, jotka olivat hänen takanansa: Laupen ja Gumminen.
Niitä oli tosin myöskin pantu puolustustilaan, vaan näytti hyvin
epäiltävältä voisivatko vastustaa tämmöistä rynnäkköä. Ne vastustivat
sentäänkin.
Edellinen kokonaan yhden ainoan miehen toimesta, joka puolusti erään
sillan päätä kaikkia Englantilaisien rynnäköitä vastaan. Se oli veli
Starck, se oli munkki. Kuinka oli hän sinnekkin taas saattanut ehtiä,
jo seuraavana aamuna, niin varhain ... sepä näytti melkein ihmeeltä!
Jälkimäisen kaupungin luona, herttuan rynnäkköä torjumassa, oli etenkin
neljä miestä, jotka herättivät yleistä huomiota. He eivät olleet
Sveitsiläisiä nuo; heidän sotahuutonsa ainakin oli toisenlainen. Joka
iskulla, jonka löivät, tämä huusi: Gent! tuo: Dinant! kolmas: Nesle!
neljäs: Lüttich!
Burgundin herttua oli kuullut nuo sanat. Hän palasi telttaansa,
möristen aivan raivoissaan:
-- "Taaskin ne samat! taaskin nuo kostajahahmot! Voi! minä olen
kirottu. Kun viime kerran kuljin Dijon'in läpi, satoi selvään verta!"
Ja koko seuraava yö kuultiin kuinka hän astui edes takaisin teltassaan,
päästi kamalia huutoja sekä särki aseitansa.
Näiden kolmen kaupungin välissä, joita hän piiritti, hän nyt oli itse
piiritettynä. Se oli ikäänkuin joku tulinen kolmi-kulma, jonka sisällä
hän rehki ja ponnisteliiksen, niin kiukkuisena, niin kauheana, ett'ei
kukaan enää tohtinut häntä lähestyä, ei edes neuvoa kysymään.
Kuusi päivää perätysten tykistö lakkaamatta ulvoi Murten'ia vastaan,
murtaen rikki sen muureja, hävittäen huoneita; mutta puolustajien
lujuus ei hetkeäkään horjunut.
He työnsivät takaisin toisenkin rynnäkön, jota herttua itse johdatti.
Kaksi kertaa hän oli jo noussut tuon muuriin ammutun aukon sisään,
kaksi kertaa hänen jälleen täytyi peräydä. Ensi kerralla munkki oli
hänet työntänyt takaisin, toisella Kilian von Diesbach, joka oli sinne
saapunut vähäisen apujoukon kanssa Bern'istä.
Mitä Bubenberg'iin tulee, hän juoksi, hän hyppäsi, hän joutui joka
paikkaan, kiihoitti jokaisen isänmaan-rakkautta ja sytytti intoa
kaikissa. Illan tullen, mielen tyyntyen hän sitten kirjoitti Bern'iin:
"Älkää ollenkaan kiirehtikö, olkaa aivan rauhassa, hyvät herrat;
niinkauan kuin meillä on pisarakin verta suonissamme, ei Murten'ia
valloiteta."
Ja eivätpä hänen toverinsa juuri vähiä hämmästyneetkään. Hän sanoi
heille:
-- "Meidän vastarintamme on isänmaan kilpi. Antakaamme aikaa
veljillemme kokoontua ja saapua paikalle. Pysykäämme lujina ja
pelottomina; kuolkaamme niinkuin Saint-Jacques'in luona!"
Ensi kerralla, kun Bubenberg tuohon tapaukseen viittasi, oli munkki
säpsähtänyt; hän oli peittänyt kasvonsa. Sitten, oikaisten äkkiä
itsensä, hän oli huudahtanut:
-- "Niin, aivan kuin Saint-Jacques'in luona... Vaan tällä kertaa
voitamme!"
Murten oli nyt jo aivan raunioina. Vaan kuitenkaan ei mitään nurinaa,
ei mitään pelon merkkiä. Kaikki yhä vaan kävi vanhaa, säännöllistä
kulkuansa, yhtä tyynesti kuin ennen rauhankin aikoina.
-- "Haa! kyllä minä heidät opetan! vapista he saavat! olenpa lannistava
heidät!" Burgundin herttua vihdoin mörähti.
Ja nyt alkoivat hänen joukkonsa niinkuin summattoman suuret hirviöt
marssia tuon kaupungin ympäri, joka jo melkein oli muuriton, pitäen
kaikenmoista pärinää aseillansa ja päästäen uhkaavia huutoja. Vaan ei
kukaan kauhistunut, ei kukaan väistynyt paikaltansa, ei, vaikka vielä
kaikki hänen tykkinsäkin yht'aikaa alkoivat jyskiä.
Se oli tämä raivokas ampuminen, jonka Renato herttua oli kuullut.
Kaikissa kyläkunnissa tähän aikaan soi hätäkello. Kaikilla vuorilla oli
tulia palamassa. Kaikkialla sodan ja hädän merkkejä; kaikkialla
aseellisia joukkoja, jotka riensivät yleiseen kokouspaikkaan: Bern'iin.
Kun lähestyttiin kaupungin porttia, suuri väkijoukko, joka seisoi
piirissä jonkun esineen ympäri, kokonaan sulki tien.
Villon nousi jalustimilleen seisomaan. Ja kun oli ko'okas varreltaan,
saattoi hän nähdä muiden yli.
-- "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "sehän on karhu! kauhean iso
karhu, jota nuori sotamies tai pikemmin oikea lapsi kuljettaa ja
tanssittaa."
Äkkiä remahti ilmoihin kovia käsientaputuksia, hurraa-huutoja sekä
naurua. Troussecaille meni lähemmäksi ja virkkoi vuorostansa:
-- "No, hyväinen aika! en saata erehtyä, sehän on veli Fridolin! Hohoi!
Fridolin, hohoi!"
Vähän aikaa jälkeenpäin Fridolin heitä lähestyi karhunsa kanssa.
-- "Mitä tämä nyt merkitsee?" Villon kysyi häneltä.
-- "Se on Bartolomeon kesy karhu", hän vastasi. "Minä saatoin
Fritz paran tuonne alas Vallis'iin. Hän kuoli syliini ... ja kun
Tranche-Montagne, se on karhun nimi, näytti minuun mieltyneen, sanoi
Fritz minulle ennenkun kuoli: 'ota se myötäsi, näytä sitä ihmisille,
kerro meidän elämäkertaamme ja kokoo rahoja pienille veljilleni, jotka
jäävät orvoiksi.' Ja niinpä te'enkin. Voitte sitä huoleti lähestyä ja
vaikkapa koskeakin. Se on niin varsin hyvällainen. Ja onpa sillä vielä
kaikenmoisia hienouksiakin niitä varten, jotka sitä ensi katsannolla
miellyttävät. Malttakaa vähäisen, kas kuinka se nyt nousee pystyyn tuon
herran satulaa vasten ja rupee hänen kinnastaan nuolemaan."
Tuo nuori herra, josta Fridolin puhui, oli herttua Renato.
Tranche-Montagne näytti aikovan sanoa häntä tervetulleeksi. Herttuan
hevonen karkasi pystyyn; hän sai sen kuitenkin hillityksi ja alkoi nyt
hyväillä tuota karkeata pörröistä päätä, joka kahnasi hänen reittänsä
vastaan.
Karhu kohotti heti kuonoansa, aukasi avaran kitansa, veti huulensa
irviin, näytti valkeita hampaitansa ja päästi kumean mörinän ikäänkuin
ilonsa osoitteeksi.
Väkijoukko asettui piiriin tämän ryhmän ympäri ja eräs ääni huusi:
-- "Karhu tuntee hänen Bern'in ystäväksi!"
Ja kaikki läsnä-olijat kertoivat tämän lauseen yksin äänin.
-- "Teidän ylhäisyytenne", Villon kiiruhti sanomaan, "ottakaa heitä
sanoista kiinni. Tuo eläin on Bern'in suosikas, se on elävä kuva
siitä itsestä. Esittäkää itsenne heille näin, karhun seurassa; se on
oleva heistä jo voiton enne. He ottavat turviinsa teidät, mieltyvät
teihin ... ja, ken tietää? kun Sveitsi on pelastettu, ehkä vielä
auttavat teitä Lothringin valloittamisessa."
Vanhat aikakirjat todistavat, että nuoren herttuan tulo Bern'iin oli
tämmöinen.
Vieläpä lisäksi, että hänen nuoruutensa, hänen uljautensa, nuo kolme
sataa ritaria hänen seurassansa ja niiden lisäksi Tranche-Montagne
hänelle hankkivat loistavan vastaan-oton sekä innokkaita
suosion-osoituksia.
Ja totta se onkin: tähän aikaan kävi innostuksen henki itse ilmassa.
Kaupunki oli kokonaan valaistu. Pöytiä jokaisen talon edustalla,
pöytien päällä kaikenmoisia hedelmiä, olutta ja viiniä. Joka taholla
välkkyi sota-asuja sekä aseita. Joka hetki saapui uusia tulokkaita.
Uri'n, Entlibach'in, Ylä-maiden, Argau'n ja St. Gallen'in miehet.
Beit-Weber ja Freiburgilaiset, kantaen lehmuksen oksia kypäreissänsä ja
hatuissansa; Unterwaldilaiset Herman Nagöli'n, Baden'in miehet
Pierroth'in, Zürichiläiset Waldman'in ja Itävallan ritaristo Oswald
Thierstein'in herran johdolla sekä lopuksi vielä vapaiden voutikuntain
lisäväki ja Argaulaiset, joita Hannu Hallwyl johti.
Ja yhä uutta elämää syntyi pikarien sekä maljain ääressä. Syleiltiin,
lauleltiin, veisattiin. Kaikkien luostarien kellot soivat. Kaikissa
kirkoissa rukoiltiin. Veljellisyys, ystävyys oli yleinen. Ei Bern ollut
milloinkaan nähnyt, eikä milloinkaan ole näkevä semmoista yötä.
Äkkiä mies ilmestyi raatihuoneen parvekkeella.
Kohta oli kaikkien huulilla sana:
-- "Munkki! munkki!"
Sitten seurasi syvä hiljaisuus.
-- "Bubenberg lähettää minun", veli Starck sanoi. "Murten'ia ei enää
voi puolustaa. Nyt on aika!"
Kolme-kymmentä tuhatta ääntä vastasivat:
-- "Eteenpäin! eteenpäin!"
Ja liittolaisten joukko lähti liikkeelle.
Naiset saattoivat armeijaa muureille asti, joiden harjalta he kaikki
yhteen ääneen huusivat isillensä, veljillensä, puolisoillensa ja
sulhasillensa:
-- "Onnea matkalle!"
Sitten he palasivat takaisin kirkkoihin rukoilemaan. Miehet menivät
taisteluun.