XXIV.

Renato Lothringilainen.

Seuraavana päivänä Lothringin nuori herttua tuolla muodolla, joka teki

hänen rakastetuksi kaikilta, ojensi kätensä Villon'ille, ja kutsui

häntä ystäväkseen.

Jolanda herttuatar oli myöskin saapuvilla; hänen hellä katsantonsa ja

lempeä hymynsä runoilijalle sanoivat:

-- "Minä olen pitänyt sanani ... ja te näette, että olen tytyväinen."

-- "Mutta", hänen poikansa lausui, "enhän voi mitään ilman kuninkaan

apua."

-- "Teidän ylhäisyytenne, auttakaa ensin itseänne," Villon vastasi.

"Karkoittakaa mielestänne kaikki suru; vahvistakaa voimianne ja

terveyttänne. Tällä välin ystävänne työskentelevät teidän puolestanne."

-- "Mitkä ystävät? minulla on niitä niin vähän jäljellä."

-- "Poikani", herttuatar puuttui puheesen, "sehän on kiittämätöntä. Ei

Lothringissa eikä Sveitsissä ole sinua unohdettu. Ja täälläkin olet

saanut vastaan-ottaa rakkauden osoitteita. Nämä nuoret vapaa-ehtoiset,

jotka sinua vartioivat ... aseenkantaja Gerard ja uusi ystäväsi Villon,

jonka silmäys sinulle sanoo: elä hyvässä toivossa!"

-- "Niin, eläkää hyvässä toivossa!" runoilija kertoi. "Minä tiedän

erään, joka vielä tänään puhuu teidän puolestanne kuninkaalle. Hyvästi

huomiseksi!"

Muutama tunti jälkeenpäin, kun Villon Troussecaille'n seurassa astui

edes takaisin kuninkaan asuntopaikan edustalla, hänen toverinsa häneltä

äkkiä kysyi:

-- "Mutta, mikä sinua nyt tänään vaivaa, François parkani? olethan

kovin surullinen ja levoton. Mitä oikeastaan aattelet?"

-- "Sitä", runoilija vastasi, puhuen melkein kuin itsekseen, "sitä

aattelen, että kuningas, minun herrani usein on puhunut minun

palkitsemisestani, ilman mitään minulle vielä määräämättä tai

lupaamatta."

-- "Minä ymmärrän, paljaat puheet ovat laihoja palasia, eivätkä sinua

tydytä. Palvelijallesi muutama ecu on kylliksi. Köyhät ihmiset eivät

kaipaa, kuin vähä rahaa. Vaan sinulle, hyväinen aika! pitää olla

jotakin muuta ... en tiedä oikein mitä... Minusta näyttää siltä, kuin

tulisit vähän kunnianhimoiseksi."

-- "Aivan niin, kovin kunnianhimoiseksi. Mutta pelkäänpä, että minun

täytyy toiveistani luopua."

-- "Pyydä sinä vaan, älä hellitä. Ei arka mitään saa. Mutta pirun

sarvien kautta! enpä olisi luullut sinua noin kehnoksi."

-- "Niin! jospa se vaan olisikin itseni vuoksi!"

-- "No, kenenkä vuoksi?"

Villon käänsi hänelle selkänsä ja meni kuninkaan luo. Onnettomuudeksi

Ludovik XI ei näyttänyt tänä aamuna olevan naurutuulella.

-- "Tule esiin, lipilaari!" hän ärjäsi huomatessaan runoilijan. "Se on

juuri kaunis juttu, jonka minulle koetit uskotella! Jos onkin paljo

kalua mennyt hukkaan Granson'issa, niin onpa väkeä kaatunut kovin

vähäisen. Tuhannen miestä enintäin. Se minua harmittaa ja huolettaa.

Totta Jumaliste! saa kenties alkaa uudestaan!"

Villon huomasi, että aika oli huonosti valittu pyyntöjen esittämiseen.

Pait sitä kuningas oli juuri menossa päivälliselle mestari Anton

Boursier'in luo, joka oli rikas kauppias, kuninkaan toveri ja

Passe-Filon'in puoliso.

-- "Noh!" herttua seuraavana päivänä kysyi, "mitä uutisia?"

-- "Yksi ainoa, teidän ylhäisyytenne, mutta oivallinen. Katselkaa tätä

auringon iloista sädettä, joka teille kertoo saman kuin minullekin,

että nyt on toivojen aika, nyt on kevät!"

Ja sitten hän rupesi itsekin auringon säteeksi, nostaen ilon koko

talossa ylimmilleen.

Kun runoilija taasen meni pois, sattui uusia vastoinkäymisiä.

Kuningas oli juuri lähdössä Notre-Dame-du-Puy'hyn. Hänen poissaolonsa

tuli kestämään viisi päivää.

Nämä viisi päivää Villon käytti kulkeakseen tervehtimässä kaikkia

Lothringilaisia ja Saksalaisia, joita löytyi joko asukkaina tai

matkustajina kaupungissa. Kaikkien luona hän puhui nuoren herttuan

hyväksi ja osasi hankkia rahaa sekä aseita. Nekin, jotka vielä melkein

olivat lapsia, rupesivat sotamiehiksi ja varustivat itsensä, muodostaen

näin ensimäisen joukon, joka asettui hänen johtonsa alle.

Enempää ei tarvittukaan rohkaisemaan Renaton alakuloista mieltä.

Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kaupungin läpi joukkonsa

etupäässä.

François Villon oli jo edeltäpäin tästä levittänyt tiedon. Kaikki

ihmiset seisoivat ovien kynnyksillä ja akkunoissa. Taputettiin käsiä ja

hurrattiin tuolle maansa menettäneelle, tuolle pakolaiselle. Hänen

onnettomuutensa ja nuoruutensa, rohkeus, jota hän oli jo osoittanut,

viehätys, joka vallitsi koko hänen olossansa, kaikki yhdessä vaikutti,

että hän voitti ihmisten sydämmet ja sai osakseen innokkaita

eläköön-huutoja.

Samana iltana hän oli jo vallan toinen mies. Hän oli vilkas ja iloinen,

alkoi toivoa ja näki edessään mainehikkaan tehtävän; hän rupesi jo

uskomaan tulevaisuuttansa, ainakin ruhtinaana. Jos joskus, rakastajana,

joku pilvi peitti hänen otsansa, jos Hedwigin muisto synkisti hänen

mielensä ja katsantonsa, Johanna sen oitis huomasi ja puristaen salaa

hänen kättänsä, puhui hänelle hiljaisella äänellä:

-- "Rohkeutta! serkkuni. Älköön rohkeutemme rauetko!"

Toiselta puolen hymy Jolanda herttuattaren huulilla ilmoitti

runoilijalle kaiken sen ilon ja kiitollisuuden, jonka äidin sydän

tunsi.

Aseenkantaja Gerard tuli nuorien toveriensa nimessä pyytämään uutta

ratsastusretkeä kaupungin läpi.

Herttua oli jo vähällä suostua, mutta runoilija sanoi:

-- "Malttakaa mielenne! Hänen Majesteettinsa Ludovik XI, joka palaa

tänä iltana, ei hyväksy, että hänen aurinkonsa tulee pimennetyksi.

Hiljaa! kavahtakaamme itseämme näyttäymästä aivan iloisina ja

rakastettuina ... jos tahdomme, että hän meitä auttaa!"

Sitten hän meni pois ja käveli palatsin ympäri nähdäkseen mistä päin

tuuli kävi.

Tänä iltana tuuli kävi Gillonne'lta päin. Tämän luona, joka oli rikas

leski ja Lyon'in kauniin nainen, kuningas paraikaa oli illallisella.

Villon tunsi itsessään rohkean innostuksen; hän pyysi kiihkeästi, että

saisi kunnian päästä kuninkaan puheille.

Hänelle ei ainoastaan myönnetty vastaan-ottoa, vaan tahtoipa kuningas

hänet vielä pöytäänsäkin istumaan.

Ludovik XI näytti paria-kymmentä vuotta nuoremmalta entistänsä. Ei

milloinkaan vielä runoilija ollut nähnyt hänen pitävän päätänsä niin

pystyssä, katselevan niin täynnä voittoriemua ja hymyilevän niin

iloisesti.

Hänellä oli ympärillään useampia vieraita, jotka varmaankin vasta

hiljan olivat tulleet, sillä Villon ei niitä tuntenut.

-- "Hyvät herrat", kuningas sanoi, "tässä esitän teille runoilijani.

Runoilijani, tässä esitän sinulle Milano'n ja Bretagne'n herttuain sekä

Savoija'n herttuattaren, minun oivan sisareni, lähettiläät. Näet sen

nyt, kun Burgundin aurinko laskee, koko mailma kääntyy Ranskasta

kohoavaa aurinkoa kohden. Vieläpä jotain parempaakin! katseleppa tätä

herttaista vanhusta, joka istuu kohteliaan emäntämme oikealla puolen;

sanoithan minulle kerran, että runoilijat ovat kuninkaita? Hän on

kaksin kerroin toverisi, niin kuninkaana kuin runoilijanakin."

Villon tunsi oitis tuon hyvänlaisen vanhuksen, Provence'n, Neapelin ja

Anjou'n Renatoksi.

Totta on, ett'ei Neapeli hänelle enää kuulunut, että Ludovik XI juuri

hiljan oli anastanut Anjou'n ja kuroitti jo kättänsä Provence'a

tavoittaakseen. Mutta oikeuden kannalta katsoen, vaikk'ei juuri

todellisuudessa, tuo rauhallinen ja hyvänlainen Renato yhä vielä kantoi

otsallaan kolmea kruunuansa, niitä lukuun ottamatta, joita vanhuus,

runollisuus ja taide olivat hänelle hankkineet: harmaita hiuksia,

laakereita ja ruusuja.

Tällä välin kuningas ujosti jatkoi:

-- "Se ei suinkaan ole minun heikko ansioni, että nämä

rakkaat liittolaiseni minun luokseni jälleen ovat tulleet, vaan

Notre-Dame-du-Puy'n pyhä suojelus sen on vaikuttanut. Onnellinen

toivioretki. Lafayette'n ja Spolignac'in herrat olivat sinne saapuneet

ennen minua. Matkustin jalkaisin kolme viimeistä penikulmaa. Vaadin,

että minua otettaisiin vastaan, ei niinkuin hallitsijaa, joka on

kunniaa kerjäämässä, vaan niinkuin pyhissä-vaeltajaa, joka etsii

taivaan siunausta. Ei mitään _Domine salvum_, yksi ainoa _Salve

regina_. Kirkon kynnyksellä kuninkaallisen manttelin yli sidottiin

kaniikin kaapu. Ja näin puettuna, paljain jaloin astuin alttarin luo ja

laskin sen päälle kolme sataa kulta-ecu'ta. Se oli lupaukseni

Jumalalle. Kolme messua joka päivä. Joka messua varten kolme-kymmentä

ecu'ta lisäksi. Tosin tulen takasin melkein tyhjällä kukkarolla, mutta

hatussani kannan sen sijaan tätä uutta pyhänkuvaa. Pyhä Rouva Puy'ssä,

rukoile minun puolestani!"

Hän laski hattunsa pöydälle ja käänsi itseänsä kohden tuon kuvan, joka

siihen viimeksi oli kiinni-ommeltu. Kädet ristissä, ja silmät

kohoitettuina kattoon päin hän mumisi muutaman Isä-meidän. Sitten hän

pani sen päähänsä takaisin ja vilkaisi taasen tuon tuostakin

Gillonne'a.

-- "Sire", Villon vihdoin vastasi, "teidän hurskasta anteliaisuuttanne

on vähän jokainen saanut kokea. Olenpa kuullut kerrottavan, että

kerran, kun muistui mieleenne eräs summa, jonka teille tuomiokapitulo

nuoruutenne onnettomuuksien aikana oli lainannut, te sen vaatimatta

maksoitte takaisin ... joka sekin tavallaan todistaa, ett'ei Teidän

Majesteettinne milloinkaan unohda, kun joku on ollut niin onnellinen,

että on voinut teitä jollakin tavoin palvella."

-- "Mitä kuulen!" kuningas sanoi, "tuohan on viekas vetoominen minun

muistooni... Oikein, toverini, minä olen sinulle velkaa palkintosi. Ota

vastaan!"

Samassa hän heitti hänelle pöydän yli kukkaron, jonka runoilija otti

kiinni lennosta ja pisti kaikella kunnioituksella taskuunsa. Mutta heti

jälkeen, nostaen ylös päänsä, hän jatkoi:

-- "Tämä raha ei minulle riitä, sire; löytyy vielä toinenkin lupaus,

jonka rohkenen Teidän Majesteettinne muistoon johdattaa."

-- "Lupaus, sinulleko?"

-- "Ei, sire. Lothringin nuorelle herttualle."

-- "Minun tyttäreni pojalle!" Renato kuningas huudahti, mutta äänellä,

joka ilmoitti vastenmielisyyttä; "hän on siis täällä? En tahdo häntä

nähdä!"

-- "Mitä vielä, olettepa hänen näkevä", Ludovik XI vastasi, "ja me

sovitamme teidät hänen kanssansa ... josta teille on oleva iloa

kumpaisellekin. Sitäkö se oli, jota pyysit, toveri?"

-- "Sitä ensin, sire; mutta sitten vielä jotain muutakin."

-- "Mitä sitten?"

-- "Että voimakkaalla avulla ottaisitte osaa Lothringin

valloittamiseen."

-- "No, kaikkia sinä keksitkin! Kävisihän tuo sentään laatuun, jos hän

kirjoittaisi nimensä tuon suostumuksen alle, jossa hänen äitinsä isä

meille, Ranskalle ja minulle, testamentteeraa Anjou'n herttuakunnan,

Provence'n kuningaskunnan..."

-- "Mutta enhän minä", vanhus koetti muistuttaa, "vielä ole

suostunut..."

-- "Te suostuisitte kai mieluisemmin rakkaan serkkuni Burgundilaisen

menestykseen."

Vanha trovatoori-kuningas punastui ja vaikeni.

-- "Sire", Villon jatkoi, "oikeuttaako Teidän Majesteettinne minua

saattamaan tämän esityksen nuorelle herttualle?"

-- "Miks'ei? Nä'ythän olevan taitava diplomaati. Me saamme siitä puhua

vielä huomenna. Tänä iltana, totta Jumaliste! juokaamme!"

-- "Kuninkaan malja!" runoilija esitti.

-- "Ja samaten kuningaskunnan!" liitti kuningas.

Näin kemuja jatkettiin. Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn

pyyntöön.

Villon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin

herttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin.

Pari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa

etupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä.

Hän oli myöskin antanut vähän rahaa. Mutta Johanna Harcourtilainen oli

kuitenkin se, joka suurinta jalomielisyyttä osoitti.

-- "Olen myynyt kaikki äitini timantit", hän sanoi; "oi! ottakaa ne

vastaan, serkkuni! minä menen luostariin, ja ainoa haluni, ainoa

toivoni täällä mailmassa on, että pian saan kuulla teidän aikeissanne

onnistuneenne ja olevanne onnellisen."

Lähiöpäivän aattona Jolanda herttuatar oli muutaman minuutin puhellut

François Villon'in kanssa.

-- "Ystävä", hän tälle sanoi, "kun te menette poikani kanssa, minun

äidillinen pelkoni vallan poistuu. Minä luotan, minä toivon ...

sellainen alttiiksi-antamus, kuin teidän, varmaankin tuottaa onnea!"

Runoilija vastasi:

-- "Minä valvon, taistelen ja kuolen hänen tähtensä, jos tarvitaan,

rouva herttuatar. Mutta häneen etenkin meidän tulee luottaa.

Katselkaapa häntä! eikö hänen otsastaan ja silmistään jo nä'y, eitä hän

on suuriin töihin luotu?"

-- "Oi!" herttuatar huudahti, "ette olekkaan minua pettäneet, te olette

oikea ritari!"

Villon oikaisi itsensä, ikäänkuin aateloituna tästä lauseesta. Sitten

hän ylpeänä, uskaliaana ja kasvoiltaan sydämmellisen ilon kirkastamana

meni sanomaan jäähyväisiä kuninkaalle.

-- "Niinmuodoin", Ludovik XI sanoi, "sinä minun jätät."

-- "En suinkaan, sire; olettehan itse tahtoneet nimittää minun

täysivaltaiseksi edustajaksenne Lothringin herttuan luona; minä ryhdyn

vaan toimeeni, siinä koko asia."

-- "Aivan niin... Mutta älä vaan loukkaa meidän etujamme, ei toisen,

eikä toisenkaan. Minä en muuten suinkaan sinua tahdo estää

ritarillisessa alttiiksi-antamisessasi ihanaa Jolanda herttuatarta

kohtaan..."

-- "Sire..."

-- "Luuletko tosiaan, että jotain löytyy, jota minä en näkisi? Erehdyt,

toverini! Minä tiedän kaikki ... tai ainakin melkein kaikki... Mitä

minulle ei sanota, sen arvaan... Kaikki hyvin! mene matkaasi. Mutta

muista meidän suostumuksemme: kuningas ja kuningaskunta yli kaiken!

Kerran, ehkä jo piankin, Lothringi on oleva osana Ranskanmaasta. Mutta

siihen asti pitäkäämme tarkka ero, toverini ... ja ole Ranskalainen,

äläkä suinkaan Lothringilainen."

-- "En minä maatani petä, enkä myöskään teitä, sire, olkaa varma siitä.

Vaan tosiaan, mitä voittekaan enää pelätä? Suuri vihollisenne on lyöty.

Kaikki hänen liittolaisensa tulevat teidän luo tekemään julkista

anteeksi-anomusta."

-- "Mitkä sitten? nimitäppä joku, niin saamme nähdä."

-- "Bretagne'n herttua?..."

-- "Hän on jo pari-kymmentä kertaa minun pettänyt. Oikea Englantilainen

koko sydämmeltään; ja samana päivänä, jona hän tuli Lyon'iin,

Calabria'n herttua, hänen veljensä poika saapui Lausanne'en,

Burgundilaisen leiriin."

-- "Milano'n herttua?..."

-- "Hän lähettää hänelle uusia kondottieereja."

-- "Savoija'n herttuatar, sisarenne?..."

-- "Hän niille hankkii sota-aseet; ja hän varustaa itse

Burgundilaisenkin uudestaan sotaan."

-- "No mutta, mitä hullua ... hän kohoaa siis vielä häviöstänsä. Hän,

joka jo sanottiin olevan peräti kukistettu, epätoivosta hullu, ja jonka

hoetaan vannoneen, että antaisi partansa kasvaa siivoomatonna kunnes

koston päivä hänelle koittaisi..."

-- "Hän on sen ajattanut pois jo kolme päivää sitten! ... niinkuin jo

sinulle sanoin, tiedän kaikki. Hän oli ennen vedenjuoja; hänen

lääkärinsä paransi häntä sillä, että pani hänet juomaan viiniä. Eikä

viini ole milloinkaan tehnyt muuta kuin tyhmyyksiä. Niin on, niin on!

emme vielä ole päähän päässeet. Täytyy olla viisas ja ylläpitää rauhaa.

Herran haltuun, jos yskän ymmärrät!"

Näiden epäselväin jäähyväis-sanain kanssa Villon sai lähteä.

Kun lähestyttiin Lothringin rajaa, maan-asukkaat riensivät nuorta

herttuata vastaan, ylistivät häntä kilvan ja tuhlasivat hänelle

kaikenmoisia mitä liikuttavimman rakkauden ja mitä innokkaimman

ihastuksen osoituksia. Kaupunkien asukkaille hän oli yhtä rakas; mutta

nämä olivat mureissaan oikeuksistansa, ja pelkäsivät paljastaa

mielipiteitään Burgundilaisien nähden, jotka silloin vielä vallitsivat

maassa. Toul'issa häneltä suljettiin portit ja pyydettiin häntä

hyväntahtoisesti majoittamaan väkensä esikaupunkeihin. Vaan seuraavana

päivänä, kun hän kulki erään kylän läpi, muutama vanha akka laski hänen

käteensä jotkut kulta-ecu't, jotka epäilemättä olivat muijan koko

omaisuus. "Teidän ylhäisyytenne, tässä olisi vähän apua meidän

vapauttamiseemme." Kyynel vierähti Renaton silmistä: ilo ja luottamus

loistivat hänen kasvoillansa.

Hypäten alas hevosen selästä, herttua tahtoi syleillä tätä köyhää,

hyvänsydämmistä vanhusta. Hän kysyi hänen nimeänsä. Aseenkantaja

Gerard, joka itsekin oli syvästi liikutettu, vastasi:

-- "Teidän ylhäisyytenne, se on minun iso-äitini!"

Nuori herttua, jota uskollisten Lothringilaisten rakkaus oli

rohkaissut, päätti ryhtyä piirittämään Vaudemont'ia.

Mutta Aubigne'n herra, joka johti Ranskalaista apujoukkoa, hänelle

silloin sanoi:

-- "Kuningas, minun herrani ei tahdo rikkoa rauhaa. Valtakirjani minua

estää teitä auttamasta missään, mikä vaan jollakin tavoin voi loukata

hänen serkkuansa Burgundissa."

-- "Kuinka?"

-- "Teidän ylhäisyytenne, ei muuta kuin olkaa varuillanne! Kaarlo

Rohkea on tullut mahtavammaksi kuin milloinkaan ennen."

-- "Mikä sen todistaa?"

-- "Juuri viisaan Ludovikin varovaisuus. Tänä aamuna sain käskyn

kääntyä takaisin."

-- "Hän jättää minut! hän pettää minut uudestaan!"

-- "Ei, teidän ylhäisyytenne, hän neuvoo teitä seuraamaan hänen

esimerkkiänsä ja malttamaan vähäisen vielä. Antakaamme Sveitsiläisten

tehdä."

-- "Sveitsiläisten! No niin, minä menenkin taistelemaan heidän

riveissänsä. Kaarlo herttua on viholliseni, minä tahdon milloinkin

häntä katsoa silmiin!"

-- "Menkää vaan, teidän ylhäisyytenne, ja onnea matkalle! Meidän

toivotuksemme teitä seuraavat. Kuningas, minun herrani ei ole yhtään

vähemmin uljas kuin tekään; mutta hän on jo elänyt yli seikkailuksien

iän eikä enää jätä mitään sattuman nojaan. Minua surettaa jättää teitä

näin; mutta se on velvollisuuteni. Ludovik XI:llä on lempilauseena:

'nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa.' Yli kaiken menestys; yli

kaiken Ranska!"

Ja vanha päällikkö ynnä hänen neljä sataa ratsumiestänsä kääntyivät

takaisin.

Renatolla ei nyt ollut enempää ympärillään, kuin noin satamäärä

Lothringilaisia ylimyksiä. Suoraa päätä hän käänsi kulkunsa

Sarreburg'iin, ainoosen paikkaan hänen valtakunnassaan, joka ei ollut

Burgundilaisten vallassa. Suoraa päätä hän siellä julisti kutsumuksen

sotaan. Kahdeksan päivää jälkeenpäin lähes tuhannen ritaria asettui

hänen johtonsa alle. Näiden kanssa hän lähti Strassburg'iin. Häntä

otettiin siellä vastaan suurella innostuksella. Sveitsiläisten

lähettiläitä oli saapunut sinne jouduttamaan heidän hyväin ystäväinsä,

Elsass'in liittokunnan, apujoukkoa. Ja, mainitkaamme se oitis, meidän

uljas Elsass'imme suorittikin tärkeän tehtävän tässä taistelussa.

Sveitsillä ei ole oikeus pitää kaikkea kunnia omanansa. Strassburg,

Colmar, Schlettstadt, Mülhaus ynnä pari-kymmentä muuta kaupunkia,

joiden oikeastaan pitäisi oleman Ranskalaisia, edustivat siinä Ranskan

mieltä ja Ranskanmaata.

Wilhelm Hester johti jalkaväkeä ja Renato Lothringin herttua otti

johtaakseen ratsuväkeä; sitten kun oli pidetty pitoja kolme kokonaista

päivää, lähdettiin sieltä ja mentiin Reinin yli.

Basel'ista, Solothurn'ista ja joka paikasta muualta lähti samaten

liikkeelle iloisia joukkoja. Itse ilmassa liikkui ikäänkuin joku

taistelunhenki.

Lähestyessään Bern'iä, nuori herttua pysäytti äkkiä hevosensa

kuunnellakseen kaukaisen ukkosen jylinää.

-- "Vihdoin!" hän huudahti ja hänen silmänsä iskivät tulta, "tuolla on

vihollinen! nyt saamme taistella!"

Ja muiden etupäässä hän kannusti ratsunsa neliseen.

Hänen sotainen vainunsa ei ollut häntä pettänyt. Tuo jylinä tuli

Murten'in kanuunoista.