XXIII.

Aguilar'in kreivi.

Seurasi ensin yleinen hämmästys. sitten herttuatar, joka ensimäiseksi

tointui niin paljon, että kykeni puhumaan, kysyi:

-- "Kuka te olette? mitä tämä merkitsee?"

Villon tempasi lampun käteensä, asetti sen tohtorin silmien eteen ja

vastasi:

-- "Katsokaa tätä kurjaa! Eikö hänen kalpeutensa ja häiriönsä teille jo

sano kaikkia?"

Mutta samalla kun lamppu valaisi Galazzo'a, se myöskin levitti kirkkaan

valonsa François Villon'in kasvoille.

Jolanda silloin liikutuksesta vallan vapisevana huudahti:

-- "Aguilar'in kreivi!"

Runoilijan vuorostaan muuttui muoto, hän painoi alas päänsä ja rupesi

vapisemaan.

-- "Rouva", hän sopersi, "rouva herttuatar, oi! älkää minua enää niin

nimittäkö. Ei se ole minun nimeni. Älkää muistelko muuta kuin meidän

viimeistä kohtaustamme tuolla metsässä, sinä päivänä, jolloin minulla

oli onni pelastaa teitä Ramswag'in herran käsistä. Alttiiksi-antamus...

Se on ainoa nimi, jolla pyydän tulla tunnetuksi."

-- "Oi! minäkin tunnen teidät", nuori herttua huudahti, "olettehan sama

toivioretkeläinen, joka minulle annoitte äitini takaisin!... Ja nyt

ilmestyitte jälleen henkeäni pelastamaan... Oikein ... minä ymmärrän,

minä uskon teitä: tämä, jota kädessäni pidän, on kuolema!"

Galazzo alkoi hämmästyksestään vähän tointua; hän tahtoi kieltää.

Mutta Villon tarttui pulloon ja ojensi sen hänelle, sanoen:

-- "Juo! Juo, jos tahdot sanani valeeksi väittää! Mutta juohan nyt,

myrkyttäjä!"

Kun tohtori heti antoi kiellon, jonka ehdottomuus jo oli kuin suora

tunnustus, Villon tarttui tuon kurjan niskaan ja aikoi häntä siihen

pakoittaa. Tämä lankesi polvillensa, vallan kauhistuneena, kamalasti

läähättäen ja tummansinisenä kasvoiltaan, sekä rukoili armoa.

Nuori herttua ja molemmat naiset käänsivät päänsä pois kauhulla.

Villon ei ollut päästänyt Galazzo'a. Hän nosti hänet äkkiä ylös ja,

niin sanoaksemme, heitti hänet aseenkantajalle näillä sanoilla:

-- "Vapauttakaa meitä tästä myrkyllisestä käärmeestä ja katsokaa

etenkin, ett'ei hän pääse karkuun. Kyllä sitten annamme tarkempia

käskyjä."

Ovi jo sulkeutui ja nuo molemmat miehet olivat kadonneet.

Herttuatar aatteli vaan poikaansa.

- "Lapseni!" hän sanoi, "koeta voittaa tämä liikutus. Älä sitä enää

muistele. Lepo ja rauha ovat sinulle tarpeen. Sulje silmäsi, minä

pyydän sinua, ja nuku."

-- "Mutta", herttua hymyillen vastasi, "mutta suohan minun toki häntä

kiittää, häntä..."

-- "Jätä se minun huolekseni", herttuatar keskeytti varsin omituisella

soinnulla äänessänsä. "Ole huoleti, sinä saat hänen huomenna nähdä.

Tänään minä otan puhuakseni hänen kanssansa. Serkkusi Johanna hoitaa

sinua. Eikö niin? minä soisin sen. Hyvästi!"

Ja viitaten Villon'ia seuraamaan, hän poistui, hellyys vielä silmissä

ja sormi huulilla.

Tuo kalpea, surumielinen tyttö, jota oli kutsutta Johannaksi ja jonka

oikea nimi oli Johanna Harcourtilainen, astui vuodetta kohden ikäänkuin

joku vaalea haamu, tarttui nuoren herttuan käteen ja puhui niin

vienolla äänellä, että joka sana kuului huokaukselta:

-- "Renato serkkuni, teidän tulee totella äitiänne; teidän tulee

etenkin totella minua, joka teitä rakastan, ilman toivoa tulla

milloinkaan rakastetuksi. En tahdo teitä soimata suoruudestanne, päin

vastoin. Minä kunnioittaisin teitä vielä enemmin sen vuoksi, jos se

olisi mahdollista. Vaan nyt, kun en voi antautua teille, minä antaun

Jumalalle. Meillä ei ole enää, kuin muutamia päiviä yhdessä oltavana.

Näinä viimeisinä päivinä, serkkuni, pitää olla hyvä minua kohtaan, eikä

minua surettaa, vaan tehdä kaikki, mitä minä tahdon... Ja nyt, minä

tahdon ... minä pyydän teitä ... nukkukaa!"

Nuori herttua oli itse saanut kokea onnettoman rakkauden tuskia. Hän

rakasti Hedwigiä, niinkuin Johanna häntä, ilman toivoa. Mitä voisivat

tyhjät lohdutukset sellaista onnettomuutta vastaan? Hän sulki silmänsä,

ja oli nukkuvinaan, puserrettuansa ensin Johannan kättä ja pitäen sitä

yhä sittenkin vielä omassaan.

Tällä välin herttuatar oli tullut jonkunmoiseen rukoushuoneesen. Hän

astui rukous-istuimen luo, ojensi kätensä Kristuksen kuvaa kohden, ja

kääntyen runoilijan puoleen, joka pää rintaa vasten, rukoilevassa

asemassa, oli seisahtunut vähän taaemmaksi, hän sanoi:

-- "Mailman Vapahtajan nimeen, Jumalan nimeen, joka tietää sen tunteen

puhtauden, joka muinoin sai sydämmeni sykkimään, ja josta se vieläkin

sykkii, minä pyydän täydellistä ja suoraa selitystä ... minä vaadin

sitä ... puhukaa!"

-- "Niin, oikein", Villon vastasi, "jotakin tunnustusta ... teille,

rouva herttuatar, sekä Jumalalle. Teillä on oikeus sitä vaatia;

tapahtukoon se meidän kesken."

Hän laskeutui polvillensa. Liikkeellä, joka oli täynnä ylevyyttä, hän

kohotti päätänsä ja työnsi taaksepäin pitkän, ruskean tukkansa, jota

muutama valkea suortuva hopeoitsi. Nero, alttiiksi-antamus ja rakkaus,

jonka aika oli pyhittänyt ja kunniantunto hillinnyt, kirkastivat hänen

kaunista otsaansa ja hänen kyyneleistä kosteita silmiänsä; hänen suunsa

oli valmis hymyhuulin tyhjentämään tuon katkeran kalkin.

Hän ei enää ollut sama katukulmain runoilija, sama sukkela ilveilijä,

jonka tämän kertomuksen alussa nä'imme lankeevan polveilleen Ludovik

XI:nnen eteen. Kolmen kuukauden uljas elämä oli kohottanut tuon

langenneen neron. Entinen maankulkija oli muuttunut ja muodostunut. Hän

oli nykyään aivan toinen mies.

-- "Rouva", hän sanoi, "minun tulee ennen kaikkia teille ilmoittaa

oikea nimeni. Surkean kuuluisa kun se on, sen on jo täytynyt tulla

teidänkin korviinne. Minä olen François Villon."

-- "François Villon!" herttuatar kertoi vaipuen istumaan ja kätkien

kasvot molempiin käsiinsä.

-- "Malttakaa", runoilija innolla jatkoi, "älkää minua vielä tuomitko.

Olin viiden-kolmatta vuotias. Seikkailevan elämän sattumat minun

saattoivat Provence'en, Renato kuninkaan, teidän isänne hoviin. Oi!

silloin en vielä ollut tuo vapaiden ateriain sankari, tuo kapakkain

runoniekka. Minun kiihkoni, himoni ja virheeni verhoutuivat nuoruuteen

ja ylimys-pukuun. Ylhäisimmätkin pitivät kunniana kuulua ystävieni

joukkoon. Halveksien ja ylpeillen pilkkasin heitä ja sanoin: 'ei kukaan

teistä voita minua rohkeudessa, uljaudessa ja nerossa. Minulla on

esi-isänä Alain Chartier, joka aateloitiin Skotlannin Margareetan

suudelmalla. Kohotakseni teidän kaikkien yli, minulta puuttuu vaan

nimi. Kuka uskaltaa lainata minulle omansa? ... lyönpä vetoa, että

saan jonkun prinsessan itseeni rakastumaan ... sen, jonka minulle

määräätte ... ensimäisen, joka vastaani tulee!' Eräänä päivänä, kun

pidettiin turnajaisia, suostuivat toverini tähän kerskailevaan

vaatimukseen. Ympärilläni seisoi muutamia viimeksi tulleita ritareita,

jotka eivät olleet vielä nimeänsä ilmaisseet. Tuotiin arpanoppa.

Aguilar'in kreivi katosi ja meni pois, jättäen minulle nimensä, aseensa

ja ajokalunsa. Samassa torvet kehoittivat turnaukseen. Minä tartuin

ensiksi aseisin! Oi! se oli etenkin juuri tämä, joka minua oli

houkutellut! Ilmestyin kilpakentälle, eikä ainoakaan ritari kestänyt

minua vastaan. Illalla vietettiin lemmen juhlaa, oli runoniekkain

turnaus. Tässäkin taistelussa vein voiton. Teidän kätenne seppelöitsi

minua. Ja sitten, kun kuningas Renato kysyi tuon tuntemattoman nimeä,

joka samana päivänä oli kaksi kertaa ollut voittajana, ääni, joka ei

ollut minun, vastasi: 'Se on Aguilar'in kreivi.' Oi! minä pyydän teitä,

rouva herttuatar, johdattakaa niitä aikoja mieleenne ja myöntäkää, että

puhun totta."

-- "Minä muistan", tämä vastasi. "Niin se oli. Niin, oikein, minä

muistan sen. Vaan miks'ette silloin, kun isäni, laskettuaan minun

käteni teidän omaanne, teidät oli julistanut minun ritarikseni koko

juhlaviikon aiaksi, miks'ette silloin minulle sanoneet totuutta?"

-- "Miks'en?" runoilija huudahti, "siksi, että teitä jo rakastin,

rouva! Muualla, Pariisissa olin nähnyt, ihaillut ja seurannut teitä

kaukaa, joukon keskeltä. Te olitte aatokseni, runollisuuteni ja

unelmani! Ne toteutuivat äkkiä, kuin lumouksen kautta. Ihmeteltävä

sattumus kohotti minut teidän tasalle, salli minun koskea teidän

kättänne, kuulla teidän ääntänne ja elää teidän taivaassanne! Oi! siinä

oli liiaksi onnea, minä jouduin hurmoksiin, tulin hulluksi... Suokaa

anteeksi, Jolanda, oi! suokaa se minulle anteeksi!"

Ja puhuttuaan näin vapisevalla äänellä, ristissä käsin, ikäänkuin

muiston taikavoiman nuorentamana, hän ryömi herttuattaren jalkain

juureen.

-- "Minä suon teille anteeksi", tämä syvästi liikutettuna lausui. "Vaan

tietäkää se kuitenkin, te olette murtaneet elämäni!"

Tämä valitus, tämä kaipaus, sekin oli tavallaan tunnustus. Runoilijan

silmät välähtivät. Mutta herttuattaren katseen edessä, joka jälleen oli

muuttunut ankaraksi, hän painoi uudestaan päänsä alas sekä jatkoi:

-- "Se oli suuri rikos epäilemättä. Minä puolestani olen siitä saanut

kauheasti kärsiä; mutta onhan minulla toki ollut se hirveä lohdutus,

että olin kyllin luja velvollisuuttani täyttämään. Kuulkaa vielä,

rouva, ette läheskään kaikkia tiedä. Kun pari päivää myöhemmin

Lothringin herttua, teidän sukulaisenne, sulhasenne ja melkein jo

puolisonne, tuli hoviin ... juuri kun aioimme yhdessä paeta ... oi! te

suostuitte siihen, te olitte sen itse tahtoneet! ... minun kunniani

äkkiä heräsi. Pelastaakseni teitä siitä kurjasta kohtalosta, joka teitä

vartosi minun kanssani ja tukahuttaakseni teidän rakkautenne, minun

tuli tehdä suuri uhraus, uhraus, tuntematon kaikille, jonka katkeruus

minun yksin piti kantaa, jonka minä yksin olin säilyttävä

salaisuutenani. Tämän salaisuuden minä vihdoinkin voin teille

ilmoittaa! ... ja minä kiitän siitä Jumalaa, se on kenties minun

palkintoni!"

-- "No, puhukaa", herttuatar sanoi, "minä kuuntelen teitä."

-- "Muistelkaapa viimeistä kohtaustamme tuolla huvihuoneessa, jossa

kaikki oli valmiina pakoa varten. Mies, joka teitä vartosi, ei enää

ollut se, jota etsitte. Hänen vieressään oli tyhjiä pulloja sekä malja

hänen kädessänsä. Juopunut! Ja kun te silloin, Jolanda parka, aivan

hädillänne, aivan epätoivossa, hirmusta ja kauhusta huudahditte, tuo

kurja teille vastasi: näin on minun tapani, minä rakastan viiniä paljo

enemmin kuin lempeä! Kun sitten seura-naisenne astui sisään,

hän tahtoi tätä syleillä: helvettiin kaikki suuret naiset ja eläköön

pikku Jeanette! Kaikessa tuli näkyviin raaka juoppous. Minä tahdoin

teitä peloittaa, teitä parantaa ja kaiken kaipauksenkin teistä

poistaa. Olinhan alhainen, halveksittava olento... Enhän teitä

rakastanutkaan ... niin luulitte... Minä valehtelin! niin, se oli

paljasta valetta ja petosta kuin kaikki muukin ... en ollut juonut kuin

kyyneleeni!"

Herttuatar, liikutuksesta vapisevana, murheesta ja ilosta viehättävänä,

kohosi äkkiä seisomaan:

-- "Oi! sydämmeni ei sitä voinut aavistaa!... Anteeksi! minun tässä

onkin anteeksi pyytäminen!... Minun ei siis enää tarvitse punastua,

että kerran olen rakastanut?"

-- "Hiljaa!" runoilija sanoi matalalla äänellä; "teitä voitaisiin

kuunnella, rouva herttuatar, enkä minä tahdo, että kunnianne kirkkautta

mikään himmentäisi, ei edes epäluulon varjokaan. Siellä, noin

pari-kymmentä vuotta sitten, sanoin tovereilleni, että olin ollut

tyhmänrohkea, että kaikki olin kadottanut, ja että tuo puhdas enkeli,

paljastettuaan näin raadollisen olennon, oli syössyt sen alas

taivaasta. Ja irvistys kasvoilla, mutta kuolema sydämmessä katosin

ikipäiviksi noilta yläisiltä ilmoilta, joilla niinkuin joku uusi Ikaro

olin polttanut siipeni. Älkää minua surkutelko, olenhan teidät taasen

nähnyt... Te katselette minua hymyhuulin, siinä on kyllin, siinä on

liiaksi!... Ja kuitenkin olen paljo kärsinyt; no, niin! Kaikkein ensin,

epätoivosta hulluna harhailin sattuman nojalla metsissä ja vuoria

pitkin, ilman muuta määrää, kuin paeta kauas pois. Sittemmin

heittäysin, yhä vieläkin silmittömästi, irstaasen seikkailija-elämään.

Ei mikään voinut minua saada teitä unohtaan, ja minä kiitän siitä

Jumalaa, koska rakkauteni nyt on muuttunut alttiiksi-antamiseksi, ja

koska tämä alttiiksi-antamus teitä jo on hyödyttänyt ja vieläkin voi

hyödyttää. Ottakaa se vastaan, rouva herttuatar, jos ei itsenne, niin

kuitenkin poikanne vuoksi. Hänen perintönsä, hänen henkensä on

vaarassa. Sallikaa minun liittyä häneen ja hänen asiaansa ... ja jospa

kerran voisin uhrata henkeni hänen pelastuksekseen!"

Jolanda astui runoilijan luo ja ojensi hänelle kätensä.

Tukahuttaen ilohuudon, tämä nosti sen huulillensa.

Sitten herttuatar lähtiessään pois huoneesta sanoi:

-- "Tulkaa takaisin huomenna, François Villon: Renato, Lothringin

herttua teitä vartoo."

Jonkun minuutin runoilija vielä makasi liikkumatonna, silmät innosta

säihkyvinä, kasvot kyyneleiden vallassa ja hymy huulilla.

Hänen kurkkuansa vihdoin ahdisti joku huokaus, ja tämä sai hänet

heräämään.

-- "Mitä hullua!" hän sanoi vallan hämmästyneenä, "minäkö itken?...

Mutta kylläpä näin kelpaakin itkeä. Harput ja huilut! siitähän on

kaksi-kymmentä vuotta kuin viimeksi itkin!"

Vähän aikaa jälkeenpäin, hattu päässä, miekka vyöllä ja komeasti

reunustettu viitta olkapäällä, hän astui portaita alas puutarhaan päin.

Hänen kulkiessa kyökkien ohitse eräs ääni, Troussecaille'n ääni, hänet

äkkiä pysäytti.

-- "Malta nyt! malta nyt heikkarissa! minä kanssa. Emmekö enää

mahdukkaan yhdessä kulkemaan?"

-- "Kuinka hitolla? sinäkö täällä? ... kuka sinulle antoi luvan tulla

sisään?"

-- "Levottomuuteni sinun tähtesi. Minä hiivin hiljakseen eteenpäin.

Jouduin kiinni. Sinä tulit talon isäntää pelastamaan. Minä turvausin

sinuun ja nämä herrat pyysivät minua juomaan."

Näin puhuessaan Troussecaille osoitti noita kuutta nuorta, herttuan

väreihin puettua aseenkantajaa.

Yksi näistä puhui kaikkien puolesta:

-- "Nimeni on Gerard ja minä kiitän teitä, että pelastitte meidän

isäntämme, joka on meille rakas. Me juomme hänen terveiksensä. Ettekö

tekin tahdo yhtyä tähän maljaan?"

-- "Varsin kernaasti, aseenkantaja Gerard, mutta yhden ainoan lasin.

Pitäkää tarkka huoli hänestä, hyvät herrat. Hänen terveytensä ja

Lothringin takaisin-voittamisen malja!"

Sitten, ikäänkuin jotakin äkkiä olisi johtunut hänen mieleensä, hän

jatkoi:

-- "Kesken kaiken, tuo myrkyttäjä, mihinkä hänen olette panneet?"

-- "Maahan."

-- "Maahanko?"

-- "Hirtettyämme hänet ensin."

-- "Vaan kuka teitä käski häntä hirttämään?"

-- "Vähän joka mies, teistä itsestä alkaen. Sanoittehan, että meidän

piti panna hänet varmaan paikkaan."

-- "Nyt hän ainakin on varmassa paikassa!" Troussecaille arveli. "Nämä

herrat kysyivät neuvoa minulta, eikä meillä ollut mitään parempaa

tehtävää aikamme kuluksi... Minä tunnen sitä tointa hiukkasen...

Seurattiin minun neuvojani, ja totta tosiaan, sen pahempi Galazzo'lle,

lähtipä hän tästä mailmasta niin että saakeli perään soitti!"