XXII.

Italialainen valtioviisaus.

Kuningas ja Campobasso istuivat vastakkain, mutta kauempana toisistaan

kuin mitä sula kohteliaisuus olisi vaatinut; kreivi keskellä huonetta,

kuningas telttansa alla, jonka toinen puoli oli verhoilla peitetty,

toinen tuon jykevän tammisen pöydän suojelema.

Heidän välillänsä François Villon, näkymätönnä, liikkumatonna,

pidättäen henkeänsä, korvat sojossa, silmät kuninkaasen kiintyneinä,

vallan valmiina ensi merkkiä tottelemaan.

-- "No! hyvää päivää, toveri Campobasso", Ludovik XI aloitti. "Minua

ilahuttaa teitä nähdä, ja etenkin, että jälleen olette muistanut

rautasormusta, jonka minulta jo aikoja sitten pyysitte."

-- "Sire", Italialainen vastasi, "teillä on oikeastaan vaan yksi ainoa

vihollinen. Minun ei tarvitse häntä nimittää. Tuoreen tappionsa ohessa,

jonka hän kyllä voi kostaa, hänellä vielä on paljo valtaa, hän asettuu

kaikkia teidän aikeitanne vastaan ja rakentaa teille esteitä joka

taholla. Jos hän kaatuisi, jos hän katoisi, olisitte oitis kristikunnan

mahtavin hallitsija."

-- "Aivan niin. Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte noilla sanoilla:

kaatua, kadota?"

-- "Löytyy monta keinoa niitä selittää, sire. Ajatelkaamme ensin, että

joku mies, johonka hän laskee kaiken luottamuksensa, teille jättää

linnat, joita hän pitää hallussansa."

-- "Niin! noh! Muutama linna enemmin tai vähemmin ... ei merkitse

mitään."

-- "Ajatelkaamme, että sama henkilö, jossakin tappelussa, menee koko

joukkonsa kanssa Teidän Majesteettinne puolelle."

-- "Maltappa!" kuningas sanoi; "emme lainkaan ole sodassa. Päinvastoin,

paraat ystävät."

-- "Niinkuin Peronne'ssa. Siinäpä on sopiva syy kostoon, kun te kerran

vuorostanne hänen saatte käsiinne, elävänä tai kuolleena."

Kuningasta kohtasi käheä yskä, ikäänkuin joku tukahutettu mörinä.

Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

-- "Vaikeata, varsin vaikeata se, josta nyt tuossa puhutte, toverini."

-- "Ei niin aivan, kuin Teidän Majesteettinne luulee. Joka

levähdyspaikassa hänellä on tapana jättää suuri hevosensa ynnä aseensa,

ja pienellä ratsulla, puettuna yksinkertaiseen nahkatakkiin, ja

ainoastaan muutama joutsimies seurassa, lähteä omin silmin katsomaan,

josko kaikki hänen leirissään on paikoillansa."

-- "Vaan jos hän tekee vastarintaa."

-- "Löytyy puukkoja. Löytyypä, jos sen parempana pidätte ...

myrkkyäkin ... joka nostaa vielä vähemmin melua."

Tästä esityksestä kuningas kiukustui tulipunaiseksi ja huudahti:

-- "Ei! ei mitään sellaista! ei koskaan! ... ei milloinkaan!... Se on

Italialaista valtioviisautta; ei se meille sovi, meille Ranskalaisille.

Jos hän kuolisi noin, ei niitä suinkaan puuttuisi, jotka minua siitä

syyttäisivät, niinkuin ennen isäni Kaarlo kuninkaan kuollessa, ja

niinkuin vielä hiljakkoin, kun veljeni Guienne'n herttua kuoli. On

valehdeltu! kuuletteko sen, kreivi Campobasso, on hävyttömästi

valehdeltu! Minä vihaan myrkkyä; en tahdo murhaa! Totta Jumaliste! Jos

ainoankaan merkin olisin antanut, se olisi jo aikaa tehty. Niitä löytyy

ihmisiä, löytyy kostajia, jotka ovat jo kymmenen vuotta sitä minulta

pyytäneet; olen pidättänyt ja pidätän vieläkin heidän kätensä. Se on

hänen mahtavuutensa, jonka täytyy kaatua, eikä hänen persoonansa. Hänen

persoonansa, mitä se hyödyttäisi? ... pait sitä uskontokin sen

kieltää."

Vähääkään ällistymättä, Italialainen hymyili, silittäen mustaa

partaansa.

-- "Sama se!" hän vihdoin sanoi. "Antaa Sveitsiläisten lopettaa työnsä.

Minä te'en toivioretken pyhän Jaakon luo Compostella'an ja palaan, jos

hän on voittaja."

-- "Palatkaa etenkin, jos hän on voitettu", kuningas innokkaasti

vastasi. "Se on silloin, kun täytyy kaikkein keinojen kautta hänelle

viimeiset iskut antaa. Minä hyväksyn vallan teidän poissaolonne, ja

etenkin sen hurskaan tarkoituksen, mikä sillä on. Toivioretket ovat

oivallisia asioita. Paluu-matkalla, kulkiessanne ohitse, käykää minua

katsomassa. Minä luotan teihin, toverini."

Campobasso nousi ylös, näytti epäilevän josko vastaisi, ja päätettyään

sen tehdä, hän sanoi:

-- "Voidaksenne minuun oikein luottaa, sire, teidän tulee minulle

maksaa arvoni jälkeen. Hän ei ole sitä ymmärtänyt, hän. Siitä kenties

seuraa hänen perikatonsa."

-- "Ahhah!" Ludovik XI arveli, "kas se on suoraan sanottu. Tuommoinen

rehellisyys minua miellyttää. Minkä arvoisena itsenne pidätte, herra

kreivi?... Minä tiedän kyllä, että olette syntyisin Montfort'eista,

jotka ovat olevinaan hieman kuninkaallista sukua. Älkää ujostelko...

Puhukaa, niin saamme nähdä."

-- "Sata-tuhatta kruunua ja Lothringin herttuakunta."

-- "Totta Jumaliste! toveri, olettepa aika hoto!"

-- "Mitä se sitten on, sire, jos minä sen sijaan teille annan

Burgundin, Flandrin ja kaikki muut?"

Ludovik XI mietti muutaman sekunnin. Sitten, epäilemättä arvellen,

ett'ei pidä ketään saattaa toivottomaksi, hän vastasi:

-- "Jahka ne ensin olen saanut, niin näemme sitten. Mutta siihen

tarvittaisi vielä, että Lothringi olisi avonainen."

-- "Sanotaan nuoren herttuan sairastavan jotakin hivutautia", kreivi

sulavasti ilmoitti.

Sen jälleen kumartaen maahan asti, hän lähti. Villon kiirehti oitis

kuninkaan luo.

-- "Sire, olettehan sanonut: ei murhaa! ei myrkkyä! Tuo mies aikoo

tappaa Renato herttuan! olen sen nähnyt hänen silmistänsä!"

-- "Jos niin on asian laita, niin sano serkulleni Lothringista, että

hän on varuillansa. Tai parempi vielä, pidä silmällä tätä Campobasso'a,

siksi kuin hän lähtee. Minä annan siihen lupaa. Hän inhoittaa minua,

koko ihminen."

Villon syöksi jo ulos.

Ravintolan portilla hän kohtasi Troussecaille'n.

-- "Oletko nähnyt Italialaista?"

-- "Olenpa kyllä; hän on juuri lähtemäisillään."

-- "Missä hän asuu?"

-- "Johan sen sinulle sanoin, maanmiehensä, tohtori Galazzo'n luona.

Se on siellä, kuin minäkin väli-aikaisesti asun."

-- "No! saata minua sinne, pian!"

Töin tuskin molemmat toverukset olivat ehtineet Troussecaille'n

kamariin, niin tultiin tätä hakemaan Campobasso'n luo.

-- "Tule pian takaisin", Villon hänelle sanoi, "minun täytyy saada

kaikki tietää."

Runoilija vartosi, vapisten kärsimättömyydestä, ja painoi aina väliin

ikkunaa vasten tulisen otsansa.

Tämä ikkuna oli ahdasta pihaa kohden, joka tällä haavaa oli pimeä ja

tyhjä. Yö oli tullut. Ei hiiskaustakaan koko talossa. Tuntui niin

jääkylmältä ja kamalalta.

Äkkiä eräs palvelija ilmestyi kantaen lyhtyä. Hän meni talliin, ja

palasi vähän aian päästä taluttaen ulos järjestänsä kaksi satuloitua

hevosta ja muulin, jolla myös oli satula selässä.

Samassa Troussecaille tuli sisään.

-- "No, mitä nyt?"

-- "No, niin! Campobasso'a taisi miellyttää minun seurani. Tahtoipa hän

ainakin viedä minun kanssaan, tiesi mihinkä..."

-- "Ja sinä kielsit?"

-- "Hitolla! mitä minä kahdella isännällä tekisin? Olenhan kokonaan

sinua varten! Pait sitä, Italialainen ei nyt enää tarvitse ketään.

Tohtori hänelle antaa palvelijansa; nuo molemmat hevoset, joilla tänne

olemme tulleet, ovat heitä varten. He aikovat lähteä heti paikalla."

-- "Entä muuli?"

-- "Se on tohtoria varten. Hän lähtee erään sairaan luo, jolle hän

juuri valmisti jotakin lääkettä."

-- "Ahaa! kuinka hän sen teki?"

-- "Jonkunmoisessa kullantekijäin keittopajassa. Puhdistus-astioita,

sulatuskauhoja, tislaimia, ynnä kaikenlaisia pulloja sekä maljoja.

Siellä täällä muumioita ja luurankoja. Katossa täytettyjä lintuja sekä

matelijoita. Huonekalujen päällä pukinpäitä ja muita omituisia,

irvistäviä olennoita. Kaikkea tätä valaisemassa kolmi-sydämminen lamppu

ja tuli pesässä, jossa tuo lääke par'aikaa oli valmistumassa.

Vaarallinen toimitus, siltä se ainakin näytti. Alkemista piti

lasinaamusta kasvoillansa... Ahaa! se on valmista jo, tuossa he ovat

kumpikin."

Ja tosiaan Campobasso tuli samassa näkyviin, ja hänen seurassaan laiha

vanhus, joka oli puettu mustaan viittaan ja kantoi päässänsä

jonkunmoista punaista patalakkia korvien yli riippuvilla nipuilla.

Oikeat raatolinnun kasvot, oikea perkeleen katsanto.

Hän kiipesi muulin selkään, sillä välin kun Campobasso ja palvelija

nousivat ratsaille.

Eräs naispalvelija, näöltään juuri kuin noita-ämmä, oli ottanut lyhdyn

tuon viimeksimainitun kädestä ja aukaisi pääportin.

Molemmat Italialaiset katosivat, mutta vaihdettuansa ensin keskenään

jonkun merkin, jonka Villon'in valpas silmä heti huomasi.

-- "Pian nyt!" hän sanoi matalalla äänellä; "seuratkaamme tätä vanhaa

myrkyttäjää, mutta niin, ett'ei hän sitä huomaa, ja niin, ett'ei hän

pääse näkyvistämme. Tämä koskee kenties paljon kalliimpaa henkeä, kuin

minun on. Kirkas tuli ja leimaus! jos oikein olen arvannut, piru hänen

perii ihka elävältä!"

Troussecaille oli mukautunut entisiin, hyviin tapoihinsa. Kysymättä

kuinka tai miksi, hän kiirehti seikkailevan toverinsa jälkeen.

Oli synkeä, sumuinen yö. Kadulla enää vain muutamia harvoja kulkijoita,

jotka riensivät kotiinsa. Oikealla puolen nuo molemmat hevoset jo

poistuivat näkyvistä; vasemmalla puolen hönkötti muuli, jonka

satula-kaareen tohtori oli ripustanut lyhtynsä nähdäkseen tietä.

Molemmat ystävämme seurasivat tätä valoa matkan päässä, hiipien

huoneiden seinuksia pitkin ja pysyen yhä varjossa.

He saapuivat näin Guillotière-nimiseen kaupunginosaan ja kulkivat

erästä kapeata kujaa pitkin, jonka molemmin puolin oli mäkiä ja paikoin

puutarhojen ympäri rakennettuja kiviaitauksia.

Tämmöisen porvari-huvilan portilla, lyhty, jota muuli kantoi, äkkiä

seisahtui.

Villon joudutti askeleitaan.

Galazzo oli jo mennyt sisään. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

-- "Jos minä nyt vuorostani koputan, tokkohan avataan?" runoilija

mietti. "Ja jos avataankin, kuka minua uskoo, kun en ketään tunne, ja

olen itse tuntematon kaikille? Minua pidettäisiin vaan varkaana... No!

sama se! minä menenkin sitten varkaan tietä! siten voin nähdä ja kuulla

kaikki, eikä minun tarvitse näyttää itseäni, ennenkuin viimeisellä

hetkellä, jos tarve sen vaatii, ja vasta sitten kun tarve sen vaatii.

Tänne, Troussecaille... Tule heti tänne, tikapuut!"

Tämän yksinpuheen kestäessä hän oli kiertänyt muurin kulman ympäri; hän

nousi nyt kahden reisin istumaan sen harjalle, käyttäen siihen tuota

elävää jalustinta, joka hänen kutsumuksestaan oli tullut paikalle.

-- "Vartoo minua", hän sanoi matalalla äänellä, päästäessään itsensä

alas puutarhaan.

Muutamia pensaita kasvoi tällä kohtaa, muodostaen pienen viidakon. Sen

toisella puolen, muita pensastoja, nurmipenkere ja rakennus.

Tämän etupuolelta, alikerrasta loisti kirkas valo, ja kuului puhetta.

-- "Nuo ovat alamaisia eikä isäntiä", Villon mietti kulkiessaan

toiselle puolen rakennusta.

Siellä, syvä hiljaisuus. Yksi ainoa akkuna valaistu, mutta heikosti,

hämärästi, kuin sairaan akkuna ainakin.

Pilvet taivaalla vähän lomaantuivat; runoilija saattoi nyt eroittaa

erään parvekkeen.

Hän astui heti sinne päin, kohosi varpaillensa ja pitkä mies kun oli,

hän ulottui erään Göthiläisen pylvään lehtikoristuksiin, tarttui niihin

molemmin käsin, ponnisti jänterettään, sai polvet seppeleen päälle,

kiipesi rintanojan ylitse ja pidättäen henkeänsä, kyykistyi tuon

valaistun akkunan alla olevaa laudoitusta vasten.

Kamari oli jotenkin avara ja sievästi sisustettu. Iloinen valkea

pesässä, pöydällä vaskinen lamppu, jonka valoa viheriä sarssi-varjostin

puolittain peitti. Tässä puoli-hämärässä voi eroittaa uudukon ja

vuoteen, jonka päällä joku ihmisenmoinen makasi liikkumatonna ja

nukuksissa.

Kaksi naisihmistä, toinen jalkopäässä, toinen pääpuolessa, valvoi

hiljaa rukoillen.

Jo paljaastaan sydäminensä tykkimisestä Villon oli tuntenut Anjou'n

Jolanda'n, Renato'n äidin, Lothringin entisen herttuattaren.

Toinen naisista nuori tyttönen pitkällä, ihanteellisella

ylimysvarrella, joka muistutti vanhojen tuomiokirkkojen akkunoihin

maalatuista neitsy Maarian kuvista; hänen erittäin säännölliset

kasvonsa pistivät esiin varjosta, joka peitti ne vienoon hämärään.

Hänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi

luullut kahdeksi marmori-kädeksi.

Hiljainen kolkutus kuului ja ovi aukeni.

Molemmat naiset käänsivät itsensä ja sairaskin havahti unestaan.

Hän kääntyi toiselle kyljelle, nojasi käsivartta vasten ja kuroitti

esiin päätänsä.

Villon hänet oitis tunsi; se oli nuori herttua Renato.

Ovesta astui sisään muuan mies, yksi noita vaaleanharmaasen ja

punaiseen puettuja nuorukaisia, jotka vapa-ehtoisina aseenkantajina

herttuata palvelivat.

Häntä seurasi eräs vanhus, selkä köyryssä ja mitä alamaisimmalla

käytöksellä: se oli tohtori Galazzo.

Villon kohosi verkalleen.

Hän kuuli, voimatta kuitenkaan ymmärtää, muutamia sanoja, joita nuori

herttua, hänen äitinsä ja tohtori vaihtoivat keskenänsä.

Vihdoin tuo viimeksimainittu veti esiin viittansa alta pienen pullon ja

ojensi kätensä tarjotakseen sitä sairaalle.

Jolanda herttuatar tarttui siihen, aukaisi korkin ja pani sen poikansa

käteen.

Renato jo nosti sen huulillensa...

Äkkiä akkuna helisten meni säpäleiksi; muuan mies syöksi uudukkoa

kohden ja huusi:

-- "Malttakaa, teidän ylhäisyytenne, henkenne on vaarassa ... älkää

juoko!"