XVII.

Lyon.

Lyonilaiset olivat ottaneet suurella komeudella vastaa kuninkaansa,

Ludovik XI:nnen.

Tie pitkin pituuttaan, Pyhän Johanneksen luostarille asti, oli

yhtenä lehtokujana, joka oli pienistä puista rakennettu ja koristettu

kaikenlaisilla lipuilla ja nauhoilla. Viisi-sataa miestä, puettuina

punaisiin vaatteisin kaupungin kustannuksella, oli ratsain tullut

häntä vastaan. Vähän kauempana, viisi-sataa porvari-nuorukaista

puettuina sinisiin lilja-viittoihin, kunkin kädessä ratsas-lippu,

jossa oli kuninkaan vaakuna. Vihdoin, ja se olikin paras osa koko

vastaan-otossa, viisi-kolmatta kaupungin ihanimmista naisista, somissa

taivaan-sinisissä puvuissa. He vartosivat Rhône'n portilla ja

nyykistivät sievästi kuninkaalle. Tämä syleili heitä kaikkia suurella

ihastuksella.

Mutta kaksi etenkin oli hänen mieluistansa. Hän kysyi niiden nimeä.

Hänelle vastattiin: Gilonne ja Passe-Filon.

Hän hymyili ja mestari Olivier sai käskyn panna mieleensä nämä kaksi

nimeä.

Kuultuansa messua Pyhän Johanneksen luostarissa, hän meni päivälliselle

arkkipispan luo Ja asettui sitten asumaan Jean Caille'n ravintolaan.

Komeita kemuja, ilotulia ja kaikenmoisia huvituksia oli joka taholla,

naurua ja kokkapuheita kuului kaikkialla, kaikki tahtoivat näyttää

iloansa, että korkein läänitysherra oli niin terveenä ja hyvissä

voimissa perille päässyt.

Kangastorilla oli suihkulähde, joka Ranskasta päin ruiskutti eri putkia

myöten valkoista ja punaista viintä ohikulkeville ja kuninkaan kaartin

sotamiehille virvoitukseksi. Lähdettä oli vahtimassa kaksi suurinta

miestä, mitä kaupungista oli voitu löytää, puettuina villien

vaatteisin.

Kuitenkin, kaiken tämän ilon keskellä, kuningas yksin pysyi

huolellisna. Lakkaamatta hänen silmänsä kääntyivät itää kohden. Hän

vartosi levotonna uutisia Granson'ista.

Useampia kertoja yön kuluessa hän havahti ja kuunteli. Sitten hän taas

kutsui henkivartijansa ja kyseli, eikö mitään sanansaattajaa vielä

ollut saapunut Sveitsin puolelta.

Aamu valkeni; ei mitään vielä!

Yhä enemmin tuskissaan, kuningas tiuski ja ärjyi jokaiselle, jonka

tapasi.

Kello kymmenen aikaan Olivier-le-Daim astui esiin ja ilmoitti erään

huvituksen, joka ehkä hiukan rauhoittaisi Hänen Majesteettiansa.

Se oli jokin taistelu, tai pikemmin jokin hävityssota rottia vastaan,

joiden kanssa oli pantu pieniä koiria tappelemaan, sellaisia koiria

nimittäin, joita kutsutaan tähän aikaan Englannin mäyräkoiriksi.

Sanaakaan vastaamatta, astuen levottomilla, horjuvilla askeleilla,

kuningas antoi viedä itsensä jonkunlaisen luostarin pylväskäytävään,

johon oli istuimia hankittu.

Tämän käytävän kivijalasta kohosi ylöspäin jonkunmoinen rintanoja, joka

oli noin puolen sylen korkuinen ja kiersi erään nurmikon ympäri.

Tälle kentälle päästettiin tuhannen rottaa.

Sitten pariakymmentä koiraa.

Mutta juuri kun taistelu oli alkamallansa, kuningas äkkiä kääntyi.

Kuultiin hevosen täyttä karkua lähenevän etu-pihassa.

-- "Päästäkää! päästäkää tulemaan!" kuningas käski.

Villon juoksi esiin, vaaleana, hengästyneenä ja pölyyn peitettynä.

-- "Noh! toverini, tappelu?"

-- "Täydellinen tappio, sire!"

-- "Kuka sen on kärsinyt? Sveitsiläisetkö?"

-- "Oh! ei suinkaan, sire: Rohkean armeija. Kun hän pakeni, oli hänellä

vaan kolme seuralaista jäljellä: hänen veljensä Suur-Bâtardi, hänen

kuuluttajansa ja narri."

-- "Kerro minulle tuo, kerroppa kaikki tuo, toverini!"

Ja kun runoilija oli lopettanut, kuningas jatkoi ihastuneena:

-- "Nuo Sveitsiläiset! Nuo kelpo Sveitsiläiset! pelottomia, kiukkuisia,

kauheita ... maltas! juuri kuin nämä koirat ... ja nuo toiset,

ahdistettuja, voitettuja, hätääntyneitä, juuri kuin nämä rotat... Has!

has! purkaa, tappakaa niitä!... Niskaan vaan! ystäväni, lemmittyni,

kelpo rakkiseni! Ne ovat muka vahingollisia eläimiä, juuri niinkuin

nekin siellä Granson'issa ... juuri kuin Granson'issa! Se on sitä, se

on juuri sitä, kuin tämä on olevinansa, eikö niin, toverini?"

Runoilijan kertoessa oli rottain taistelua yhä kestänyt. Suuri joukko

raatoja makasi jo kentällä. Hengissä olevat, jotka paikoin olivat

ahdinkoon tungettuina, paikoin taas täyttä vauhtia pakenivat, väliin

kuitenkin vielä kääntyen voittajia vastaan, karatakseen niiden kuonoon,

tai purrakseen niitä rintaan, kuvasivat kylliksi Burgundilaisen

raivokasta peräymistä, ja hänen soturiensa kauhistusta. Koirat sitä

vastaan, raivoudessaan, hurjuudessaan ja haukkumisessaan, olivat juuri

Sveitsiläisiä. Ne hyppivät ja loikkivat, tehden joka hetki uusia

aukkoja vihollisten riveihin. Ja rotta parat huusivat, juoksivat sinne

tänne, vääntelivät itseänsä aivan voimattomina, niin lukuisia kuin

olivatkin, ja tanssivat pirun polskaa ilmassa, pudoten sitten alas

seljälleen, raajat rikki ruhjottuina, häntä värisevänä, viikset

harillansa ja kaikki neljä koipea taivasta kohden.

Kuningas taputti käsiänsä, polki jalkojansa ja kiihoitti koiriansa,

joita verityö hurmasi, niinkuin ilo häntä itseä.

Pari minuuttia myöhemmin nurmikko oli muuttunut oikeaksi

teuras-kentäksi, jonka keskellä koirat, kun ei enää ollut vihollisia,

joita vastaan sopi taistella, olivat ko'ossa ja ulvoivat, ikäänkuin

esittääkseen jotakin voittolaulua.

Silloin kuningas kääntyi Villon'in puoleen ja kysyi:

-- "Sinä, joka nyt olet nähnyt molemmat tapaukset, häh! eikö ole totta,

niissä on paljon yhdenmoista?"

-- "Kyllä muuten", runoilija vastasi, "mutta että voitettuin selkä

siellä oli vapaa, ja että ne sitä käyttivät hyväksensä. Vähän

kuolleita, paljon paenneita."

-- "Ai!" Ludovik XI sanoi lakaten äkkiä laverruksistaan, "ai! ai!

hänellä siis vielä on sotilaita?"

-- "Niin, sire, mutta ei myöskään mitään muuta. Leirinsä, kanuunansa,

kalleutensa, kaikki hän on jättänyt, kaikki menettänyt!"

-- "Selitäppäs! selitäppäs, toverini!"

Ja kun runoilija oli käskyn täyttänyt, hän jatkoi, kasvot ja silmät

säteilevinä ilosta:

-- "Kuinka! mitä kuulen! hänen kuuluisa telttansa, johon ruhtinaatkin

vaan vapisten astuivat, siinäkö nyt maan-moukkat vähääkään

kursailematta ovat pehtaroinneet! ... kuinka! hänen kappelinsa! ... nuo

kalliit Burgundin pyhimykset jäännösrasioinensa ja lippainensa ...

kaikki hänen poimu-reunuksensa kullasta, silkistä ja sametista ...

hänen kirjauksiin ja kuviin taotut aseensa ... hänen mainiot

timanttinsa ja rubiininsa ... hänen suuri herttuallinen sinettinsä ...

nuo kultamaljan kaulavitjat ... tuo kuuluisa, kalliilla kivillä

koristettu hattu ... kaikki ne ovat olleet nähtävinä, koskettavina,

pilkattavina, liattavina! ... ah! ah! ah! aika lystikäs asia!... Sitten

hänen tykkinsä ... ja mikä vielä on paljoa tärkeämpi, hänen

lumousvoimansa ... kaikki on mennyt!... Hahhah! eipä hän enää olekkaan

Kaarlo Hirveä, Kaarlo Voittamaton... Ei! ei! Kaiken kopeutensa ja

kerskaamisensa ohessa hän on näyttänyt selkänsä, on nähty hänen

kantapäänsä!... Hänen suuri kunniamiekkansa rippuu Bern'issä. Voi!

leijonaa, joka on muuttunut jänikseksi! Voi! sutta, josta on tullut

rotta, ... niin, aivan yhtä viheliäinen kuin nämä tässä ... Burgundin

rotta!"

Olisi mahdoton kuvata sitä ylenkatsetta, sitä myrkyllistä ivaa, jolla

Ludovik lausui nämä viimeiset sanat. Hän nauroi ja piteli kylkiänsä,

hän kiemurteli paljaasta ilosta, hän oikein riemuitsi voitostansa.

Vaan herjeten äkkiä sekä ottaen imelän, sääliväisen muodon ja äänen,

hän jatkoi:

-- "Oi! olenpa epätoivossa oikein serkkuparkani tähden! Niin arvokas

sukulainen! veljen vertainen! Ja minä olen saattanut iloita hänen

onnettomuudestaan jumalattoman vihan villitsemänä. Pyhä neitsy

Clery'ssä, oi armias rouva Embrun'issa, suokaa syntini anteeksi!"

Hän oli ottanut päästään tunnetun huopahattunsa, joka oli pyhäin

kuvilla koristettu. Suudellen näitä järjestään mitä syvimmällä

katumuksella, hän jatkoi:

-- "Lohduttakaa häntä onnettomuudessaan, tuota serkku parkaa

Burgundissa... Mutta, hänen oman etunsa vuoksi, laittakaa niin, ett'ei

hän ikänä enää siitä nouse!"

Sen jälkeen, nojautuen tuttavasti Villon'iin, hän sanoi:

-- "Kerroppas vielä! sivu-seikkoja! Sinä miekkoinen, joka tuon kaiken

sait nähdä! Jaa! kyllä sinun palkitsen! Mitä haluat? pyydä... Mutta

olethan vallan vaalea ja horjut."

-- "Sire", runoilija vastasi, "minä pyydän teiltä ensin vähän lepoa.

Neljä-toista tuntia olen istunut hevosen selässä."

Ja nääntyen väsymyksestä, hän samassa vaipui kuninkaan jalkain juureen,

joka oitis huudahti:

-- "Pitäkää tarkkaa huolta hänestä. Jos hän tänä iltana herää, hän saa

kunnian syödä iltaista meidän kanssamme; sillä iloiset iltaiset, totta

Jumaliste, pidämmekin! Olivier, minä tahdon, että kutsutaan muutamia

rehellisiä porvareita ... ja muutamia maireita porvari-tyttöjä ... muun

muassa Gillonne ja Passe-Filon ... sinä kuulet tahtoni!..."

Villon ei saanut kunniaa olla saapuvilla näissä kuninkaallisissa

kemuissa. Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä

seuraavaan päivään asti.

Ludovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa

pari-kymmentä kertaa juttunsa.

Puolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua.

Villon ei voinut peittää hämmästystänsä.

-- "Ahaa!" kuningas sanoi, "sinä tunnet hänen?"

-- "Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa."

-- "Hän vartosi minua äitinsä Jolanda rouvan kanssa. Hyviä ja

uskollisia sukulaisia. Täytyy heitä auttaa."

Mutta se, mitä Ludovik XI ei sanonutkaan, oli että hän kuukautta ennen,

Parisissa oli tämän saman avun heiltä kieltänyt, tai ainakin jättänyt

toistaiseksi, -- Ludovik XI ei luvannut mitään, pelätessään

valloittajaa, joka silloin vielä oli mahtavuutensa kukkuloilla.

Herttua Renato astui sisään, kuusi nuorta miestä seurassa. Nämä

kantoivat puvuissaan hänen värejänsä, punaista ja vaalean harmaata.

-- "Vai niin!" kuningas sanoi, "onni on teille vihdoinkin taas alkanut

hymyillä, serkkuni Lothringista?"

-- "Voi! ei, sire, ei vielä; mutta hyvien Lothringilaisieni ystävyys ei

minua milloinkaan ole jättänyt. Muutamia niistä asuu Lyon'issa; heidän

poikansa ovat tulleet minun luokseni, aseenkantajiksi puettuina minulle

palvelustaan tarjoomaan."

-- "Sehän on kaunista ansaita niin suurta rakkautta... Toivotan siihen

teille onnea, serkkuni. Mutta olittehan sairaana, sanottiin?"

Villon oli jo huomannut kalpeuden nuoren herttuan kasvoilla.

Käydessänsä, hän nojautui erään aseenkantajan olkapäätä vasten.

-- "Sire", herttua vastasi, "oikeastaan vaan syvä surumielisyys minua

vaivasi, olin jo vallan joutua epätoivoon ... ja se on tauti, jota ei

mikään paranna. Tänä aamuna uutiset Granson'ista vähän voimiani

virkistivät, ja nyt olen tässä, teihin viimeistä kertaa vetoomassa."

-- "Vai niin!" kuningas sanoi, "joko nyt... Äitinne varmaan teitä

lähettää kostoa pyytämään?"

-- "Ei, sire, vaan oikeutta."

-- "Sen olette saava, serkkuni. En ole teitä unohtanut, luottakaa

minuun. Vaan täytyy vielä vähäisen varrota, olla oikein varma

voitosta ... muutama päivä enää kärsimystä. Vahvistakaa voimianne, pian

kyllä niitä jo tarvitsette. Rohkeutta sitä vastaan, sen tiedän, teillä

on, onpa liiaksikin."

Renato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiä

Villon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut.

He olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen

kuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän

muiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää.

Hän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.

Kuninkaan väijyvä silmä seurasi kaikkia; tämä viimeinen sivuseikka

herätti oitis hänen huomionsa.

-- "Ahaa! vai niin", hän sanoi runoilijalle, "teillä on siis jotakin

yhteyttä keskenänne?"

-- "Paljas myötätuntoisuus minun puoleltani, sire, mutta se on vakaa ja

vilpitön."

-- "Ja miksi, jos saan kysyä?"

-- "Kerran vielä minun surukseni täytyy Teidän Majesteetillenne

vastata: se on minun salaisuuteni ... se salaisuus, jonka herrana ja

omistajana minun sanoitte saavan olla."

Erään sanansaattajan tulo katkaisi heidän puheensa.

Iltapuoleen, kun runoilija palasi kuninkaan majapaikkaan, hän hämmästyi

suuresti seisoessaan äkki arvaamatta vastakkain Troussecaille'n kanssa.

-- "Tuhannen sarvipäätä! mitä sinä täällä te'et?" Villon huudahti.

-- "Ensinnäkin tulin sinua tapaamaan, François ystäväni. Toiseksi,

olen seurannut kreivi Campobasso'a, joka minun lähettää itselleen

vastaan-ottoa kuninkaalta pyytämään."

-- "Ahaa! tulette Bern'istä?"

-- "Niin, ja olemme kulkeneet Granson'in kautta, tappelun jälkeisenä

päivänä."

-- "Loistava onni! Martti ystäväni. Voit antaa uusia tietoja Hänen

Majesteetillensa. Tule."

Vähän aikaa jälkeenpäin Villon vei Troussecaille'n kuninkaan eteen.

-- "Kerro!" kuningas hänelle heti sanoi, "mitä ne siellä seuraavana

päivänä ovat tehneet, mitä olet nähnyt?"

-- "Saalista arvosteltiin ja tasattiin, sire. Voi Herran poika! sitä

saalista! Vieläkin silmiäni häikäisee, kun sitä aattelen. Kultaa

mitattiin vaan kourin, hopeaa täysin hatuin. Halveksittiin kokonaan

kaikkia hopea- ja kultakaluja; pidettiin, näet, tinana ja vaskena

kaikki, mikä oli hopeata ja kultaa. Nuo köyhät Sveitsin asukkaat

eivät olleet ikinä, ei edes unissaankaan nähneet niin suuria

rikkauksia. Arras'in tapeeteja, Damaskon pukuja, samettia, kulta- ja

silkki-vaatteita, Itämaiden kalliita kankaita, pitsiä ja karrikoita

jaettiin vaan kyynärittäin, ei enemmin eikä vähemmin kuin karkeata,

valkaisematonta palttinaa. Kalliita kiviä ja timantteja sitä vastaan

poljettiin jalkojen alle ja heitettiin lokaan. Kas tässä, sire, on

yksi, jonka ostin kahdella plappart'illa, vaikka se muuten on kuuden

kulta-rahan arvoinen."

Kuningas otti käteensä tuon kalliin kiven. Se oli melkein yhtä suuri

kuin pähkinä ja kiilsi kuin tähti.

-- "Kiitoksia", hän sanoi sitä katseltuansa. "Me lahjoitamme sen

Notre-Dame-du-Puy'hyn ... meidän molempien puolesta."

Täyttikö Ludovik lupauksensa? Ei kukaan sitä voi vakuuttaa; se on

kokonaan pimeyteen peitetty. Sitä vastaan muut Granson'in timantit,

alussa halveksittuina kuin lasipalaset, vaan sittemmin kulta-läjien

hinnalla haettuina, kaunistavat nykyään paavin hiippaa ynnä kuninkaiden

ja keisarien kruunuja.

Tästä kaikesta huolimatta Troussecaille jatkoi kertomustansa.

-- "Ruhtinaiden ja herrojen liput ja vaakunat pantiin erilleen Sveitsin

ja Elsass'in kirkkoja varten. Sitten jaettiin oitis viljat, viinat,

lihat ja suolaiset kalat ynnä kaikenmoiset ryydit ja makeiset. Se ei

enää ollut mikään leiri, vaan summattoman suuri kapakka, jossa

pari-kymmentä tuhatta leukaparia suun täydellä ahmivat. Kas siinä vasta

vapaa ateria oli! Ja tällä välin päälliköt jakoivat keskenään kaupungit

ja linnat, neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä, lähes

tuhannen pyssyä, kolme sataa tynnyriä ruutia, suuren paljouden

keihäitä, kirveitä ja sotanuijia, joutsia ja kaaria, nuolia ja

vasamoita, vaunuja, hevosia ja valjaita. Kyllähän meille mainittiin

niiden lukumääräkin, vaan en sitä enää muista. Sanalla sanoen, kaikki

uuden Kroison aarteet muutaman tuhannen talonpojan karkeissa kourissa,

jotka nyt vuorostaan olivat Kroison vertaisia rikkaudessa!"

-- "Kuinka!" kuningas äkkiä sanoi; "jos ne vaan ovat rikkaita, nuo

Sveitsiläiseni, eivät suinkaan ne sitten enää tapella viitsi."

-- "Päinvastoin! sire", Troussecaille vakuutti, "ruokahalu kiihtyy

syödessä; jota enemmin juo, sitä enemmin tahtoo juoda. Se on niin, että

aina toivotaan tuommoista onnea toistamiseenkin ... ja itse

Campobasso'kin, jota seurasin oppaana, katseli kateellisin silmin ja

huokasi, ikäänkuin sanoakseen: koskahan minäkin tulen osalliseksi noin

loistavaan saaliisen ja noin iloiseen juhlaan!"

Näin puhe kääntyi Campobasso'on.

-- "Missä hän on majaa?" kuningas kysyi.

-- "Maanmiehensä, erään lääkärin, tohtori Galazzo'n luona."

-- "Hän haluaa minua tavata?"

-- "Hartaasti sire ... jo tänä iltana, jos mahdollista."

-- "Kyllä; mene noutamaan häntä. Minä vartoon."

-- "Hän on tästä vaan parin askeleen päässä", Troussecaille vastasi ...

"jonkun minuutin kuluttua, sire, hänet saatan luoksenne."

Tämä kaikki oli tapahtunut eräässä vanhassa Göthiläisessä salissa, joka

oli ristiholveilla ja syvillä akkunareijillä varustettu.

Yksi näistä viimeksi mainituista oli naulattu umpeen ja muodosti

jonkunmoisen uudukon, joka oli verhottu Arras'in tapeeteilla ja

varustettu esiripuilla, joita voitiin tarpeen tullessa vetää umpeen.

Uudukon perässä leveä lavitsa, jonka selkänoja oli veistoksilla

koristettu ja istuin Itämaan tyynyillä päällystetty.

Ludovik XI käveli edestakaisin, ikäänkuin jotakin etsien, jotakin

tuumaa, joka häneltä vielä puuttui.

-- "Ehk'ei minun olisi pitänyt suostua häntä vastaan-ottamaan", hän

vihdoin mumisi. "Nuo Italialaiset ajavat aina joitakin salavehkeitä

puukolla ja myrkyllä. Niiden kanssa ei muu auta, kuin viisaus ja

varovaisuus!"

Villon vaan katseli eikä puhunut mitään.

-- "Ota tämä pöytä", kuningas äkkiä käski. "Nosta se tämän tuolin

eteen, jolle minä istun. Ainahan siitä on vähän suojaa."

Runoilija noudatti käskyä.

Tällä välin tuo epäluuloinen hallitsija laski alas yhden esiripuista,

koetti sitä kädellään nähdäkseen kuinka paksu se oli ja katosi itse

vihdoin sen ta'a.

-- "Toveri", hän kysyi, "näetkö minua?"

-- "En laisinkaan, sire."

-- "No hyvä! sinä kätkeyt tuonne. Minä kuulen hänen jo tulevan. Vedä

puukkosi esille ... ja, jos hän liikahtaa paikalta, jonka hänelle

näytän, jos hän askeleenkaan vaan uskaltaa astua minua vastaan, niin

tapa hän oitis!"