XX.

Tappelu.

François Villon oli majoitettuna erääsen telttaan, jossa häntä herttuan

nimenomaisella käskyllä pidettiin vankina, tappelun päätöstä

vartoomassa.

Hänen vieressään, kapealla kangasvuoteella, Fritz parka, jonka silmät

ja hengitys enää olivat ainoana todistuksena, että hän eli.

Kalpea ruumis, jossa soilehti vielä, ikäänkuin sammuvassa kynttilässä,

elon viimeinen jäännös. Sielu, jonka värisevät siivet jo aukenivat

aloittaakseen lentoansa.

Troussecaille ei enää ollut siellä. Joku hämärä, levottoman vihan

nostama aavistus oli runoilijalle sanonut, että Campobasso kenties

olisi Fritz'in kostaja, ja oitis, huolimatta sen enempää sitä miettiä,

hän oli antanut Ludovikin vahvistaman suojeluskirjeen Troussecaille'lle

ja lähettänyt hänen Campobasso'n luo.

Vähän aikaa jälkeenpäin, eräs lääkäri tutki ja sitoi haavan. Mutta niin

syvässä unenhoureessa haavoitettu makasi, ett'ei edes kivun tuskakaan

häntä saanut hereille.

Saattaessaan tohtoria ulos, Villon oli saanut häneltä ainoastaan tämän

vastauksen:

-- "Tiede on voimaton tällaisissa tiloissa; Jumala yksin tekee

ihmeitä!"

Mieleltään yhä enemmin synkistyen, Villon asettui istumaan nuorukaisen

vuoteen viereen.

Tämän uljaus ja onnettomuus näin nuorella iällä häntä syvästi

liikuttivat. Hän mietti: "jos minulla olisi poika, se olisi tuossa

iässä!" Ja, niinkuin isä, hän tätä hoiti ja holhosi.

Pimeä tuli aikaisin. Oli Helmikuun viimeinen päivä, sumuinen päivä. Yö

milloin synkeä, milloin valoisa. Täysi kuu, mutta suuria pilviä

taivaalla, jossa vaihetteli valoa ja varjoja, taivaansiniä ja

smaragdi-harmaata, punertavaa hohdetta ja tähtiä.

Silloin tällöin, kun kuu tuli näkyviin, se oli veripunainen.

Punasiapa olivat tuletkin, jotka paloivat siellä täällä pitkin leirin

koko laajuutta, ja joiden haaveellisessa valossa saatettiin eroittaa

telttain liikkumattomia piirteitä, liehuvia lippuja, välkkyviä aseita

ja sotamiehiä, joita kulki ja liikkui kuin aaveita. Kaikkialla naurua

ja laulua. Herttuallisen teltan puolella jonkunlaisien pitojen iloista

melua ja pauhinaa. Granson'in linnassa, jonka joka aukosta loisti

valkeita, hoilausta ja mässäystä.

Vihdoin kaiken tämän tohinan keskellä tuulen vaikeroiminen noissa

suurissa puissa, jotka näyttivät huokaavan niissä rippuvien ruumiiden

painon alla.

Puoli-yön tienoilla haavoitettu heräsi.

-- "Eikö Sveitsiläisiä kuulu?" hän kysyi.

-- "Ei vielä", Villon vastasi.

-- "He tulevat varmaan!" poika vakuutti; "unissani näin heidän

kokoontuvan ja kuulen heidän lähestyvän!"

Houreissaan hän sitten alkoi kuvailla Sveitsiläisten eri pataljoonia ja

koetti kiiruhtaa niiden kulkua; hän kutsui niitä voittoon. Sen jälkeen

uupuen jälleen tuosta ponnistuksesta, hän nukkui uudestaan.

Aamupuoleen Villon'kin nukahti.

Ankara melu hänen herätti.

Hän riensi katsomaan.

Herttua, etevimmät päälliköt seurassaan, kulki järven rantaan. Siellä

hän astui erääsen kirjatuilla purjeilla, matoilla ja samettityynyillä

komeasti koristettuun jaalaan, jonka mastossa Burgundin lippu liehui.

Jaala etääntyi rannasta ja seisahtui pian suuren ympyrän keskelle,

jonka sata muuta joutsimiehillä ja sotureilla täytettyä venettä

muodostivat.

Upotettaviksi aiotut vangit olivat muassa. Sidottuina kaksittain ja

kolmittain yhteen, ne syöstiin päistikkaa järveen... Kun ne sitten

jälleen nousivat veden pintaan, toiset niitä airoilla iskivät, toiset

nuolilla ampuivat.

Ne kuolivat kaikki marttiroina, ei ainoakaan pyytänyt armoa.

Niitä oli neljättä sataa.

Kun viimeiset aaltojen alle katosivat, kuului ilmassa viimeisen kerran

uhrien huuto, ja teloittajien nauru.

Fritz nousi äkkiä istualle, silmät pystyssä.

-- "Nuo ovat Sveitsiläisiä, eikö niin?" hän sanoi.

-- "Ei, poikaseni. Se on Burgundin herttua, joka menee suurukselle."

-- "Kuinka! ei mitään vielä! ... ei mitään!"

-- "Vaan sen sijaan näen joukon joutsimiehiä, jotka marssivat

tuntureita kohden, viinamäkien yli tuolla, ja näyttävät aikovan

ahdistaa vanhaa linnaa, joka kohoaa tuolla alhaalla, Neuschâtel'in

puolella."

-- "Ahaa! se on Vaux-Marcus ... se pitää puolensa, yhtä uljaasti kuin

Granson. Kysykääpä, ystäväni ... minä kuulen jonkun lähestyvän."

Se oli tohtori.

Hän antoi lääkkeitä haavoitetulle ja samalla myös tiedot, joita tämä

halusi.

Vaux-Marcus'en herra ei ollutkaan pitänyt puoltansa. Jo edellisenä

iltana hän oli tullut aseetonna, seuratonna, lankeemaan polvillensa

Burgundin herttuan eteen, pyytäen palvelusta hänen armeijassaan, sekä

tunnustaen hänet herrakseen ja hallitsijakseen.

-- "Petturi!" Fritz jupisi, "voi pelkuria!"

Se, joka joutsimiehiensä kanssa meni ottamaan Vaux-Marcus'ta haltuunsa,

oli Rosembos'in herra.

Vähän aikaa jälkeenpäin torvet kutsuivat sotaväkeä kokoon ja

kuuluttajat julistivat, että jokaisen piti oleman valmis huomenna

taistelemaan.

-- "Huomenna!" Fritz jupisi, "vai niin! se on siis huomenna!"

Kuuluttaja lopetti julistuksensa ilmoittaen, että jokainen, joka

pakenisi tai pelkäisi tappelussa, tulisi neljään kappaleesen

hakatuksi.

-- "Ohhoh!" Villon puoli-ääneensä mumisi, "näyttääpä siltä, kuin

Rohkean sotamiehet menisivät tappeluun, niinkuin koirat, joita ajetaan

piiskalla!"

-- "Toista on meidän Sveitsiläisten", haavoitettu ylpeästi lausui, "se

ei ole pelko, joka meitä ajaa eteenpäin, se on rakkaus vapauteen ja

syntymämaahan!"

Loppu-osa päivää kului ilman muitta tapauksitta. Iltapuoleen huhu

levisi, että Sveitsiläiset olivat liikkeellä ja lähenivät Neuschâtel'in

puolelta.

-- "No!" Fritz sanoi, "näettehän nyt, ett'en ole erehtynyt. Jumalani,

suo minulle armo elää siksi, kunnes tulevat, ja nähdä heidän

voittavan!"

Yö oli yhtäläinen, kuin edellinenkin. Ainoastaan vähäistä vähemmin

epäjärjestystä leirissä. Hienoa sadetta suhjusi taivaasta. Kun päivän

koitossa Villon siirsi verhon teltan suulta sivulle, oli vähän lunta

vuorien rinteillä.

Herttua jo palasi leirin tarkastuksesta. Äkkiä joku merkki näkyi

Vaux-Marcus'in tornissa.

-- "Rosembos on vaarassa", herttua huudahti. "Eteenpäin! älkäämme

antako noille roistoille sitä kunniaa, että saisivat aloittaa

tappelun."

Eräs ritari ylhäisellä muodolla seisoi hänen sivullansa.

Jonkunmoinen yhdennäköisyys vallitsi heidän välillänsä. Se oli

Burgundin Suur-Bâtardi.

-- "Veljeni", tämä lausui herttualle, "kerran vielä pyydän teitä,

varrotkaamme vihollista leirissämme. Siinä olemme voittamattomat."

-- "Niin olemme aina!" herttua vastasi, "eikä meidän ollenkaan tarvitse

olla niin varovaisia tämän inhoittavan moukka-lauman suhteen, jota

vastaan meidänmoisien ritarien on häpeä taistella."

Sitten hän astui alas pienen hevosen selästä, jolla silloin ratsasti,

meni telttaansa ja palasi vähän ajan päästä, aseisin puettuna kiireestä

kantapäähän, päässä kultainen kypäri ja sen harjalla timantti-kruunu.

Talutettiinpa esiin harmaa oris, hänen sota-oriinsa. Hän nousi

satulaan, heilutti suurta miekkaansa, kohotti kopeasti päätänsä, ja

näin koko loistossaan ajoi täyttä nelistä ritaristonsa luo, joka

kokoontui leirin edustalle.

-- "Tuo on oikea ritari!" Villon sanoi. "Täytyisihän niiden, jotka

häntä vastaan kestäisivät, olla Roland'eja, Amadis'eja..."

-- "Tai vuorelaisia meidän tuntureilta!" Fritz lisäsi. "Saattepa nähdä

heidän taistelevan. Mutta sanokaa, mitä tuolla ylhäällä, Vaux-Marcus'in

linnassa tapahtuu?"

Tuskin runoilija oli ehtinyt kääntää silmänsä sinnepäin, niin hän

huudahti:

-- "Kah! Burgundin suuri lippu kaatuu, eräs toinen nousee sen sijaan."

-- "Bern'in lippuko?"

-- "En voi eroittaa. Varmaankin joku Sveitsiläinen lippu."

-- "Oi! siinä he vihdoinkin ovat!"

Fritz ei ollut erehtynyt. Ne olivat Schwütz'in ja Thun'in miehet, jotka

vuoripolkuja pitkin olivat saapuneet tuon vanhan linnan luo ja sen

valloittaneet. He näkivät nyt koko Burgundin armeijan puolikuun

muotoisessa tappelu-asemassa, jonka toinen sarvi ulottui viinamäkien

rinteille, toinen järven rantaan asti.

Heti, vähääkään monilukuista vihollista hämmästymättä, he tarkastivat

Burgundilaisten sota-asemaa ja lähettivät neljä nopeata sanansaattajaa

ilmoittamaan kaikki päälliköille ja olemaan niille oppaina.

Ensimäinen joukko, jonka nämä kohtasivat, oli tuomari Scharnachthal'in,

jonka luutnanttina oli Kilian von Diesbach.

Ainoastaan neljä tuhatta Berniläistä. Vähät siitä! Tahtoen välttää,

että heitä soimattaisiin pelkureiksi, ja pyrkien ensimäisinä tappeluun,

nämä vaan yhä riensivät eteenpäin.

Tällä välin herttua oli järjestänyt ratsuväkensä. Turhaan häntä

vieläkin pyydettiin, ett'ei jättäisi mitään sattuman nojalle. Hän oli

huomannut Sveitsiläisten etujoukot, luuli siinä olevan koko heidän

armeijansa ja, liian tulisena voidakseen varrota, hän antoi

ryntäysmerkin.

Seurasipa hetkinen hiljaisuutta. Sitten maa vapisi rautaan puettujen

ratsujen poljennasta.

Siihen suuntaan, jossa tuo töminä alkoi, Fritz ojensi nyrkkiänsä,

ikäänkuin viitatakseen tietä taivaan kostolle.

Villon heitti vielä viimeisen silmäyksen tuon laajan näkymön yli, jossa

tämä suuri ottelu alkoi.

Ottelu, tärkeä etenkin siveelliseltä kannalta. Harva mies siihen

aikaan, nerokkaimpienkaan joukossa, olisi sen ymmärtänyt. Villon oli

runoilija, filosofi; hän mietti mielessään:

-- "Se on läänitys-valta, ritari-aate, vanha aika, joka taistelee uutta

aikaa vastaan. Toimettomuus työtä vastaan, etu-oikeus oikeutta vastaan,

ylhäisö alhaisoa vastaan, sortaja sorrettua vastaan, mennyt aika

tulevaisuutta vastaan! Todistajina nuo korkeat tunturit, jotka, ikuinen

lumi huipuillansa, kohoovat taivaan rannalla, kuroittaen päitänsä

toinen toisensa yli, paremmin nähdäkseen, mitä siellä alhaalla

tapahtuu. Ylempänä vielä, tuo korkein tuomari: Jumala!"

Sitten, painaen silmänsä alas, hän lisäsi:

-- "Itse maanlaatukin näyttää olevan luotu juuri tämmöisen taistelun

varalle. Kukkuloita vieritysten niinkuin valtameren aaltoja. Kapea tie

järven rannalla. Siellä täällä pieniä lakeuksia, joilla Sveitsin ja

Burgundin joukot tulevat vastakkain, yhdenlukuisina, mutta

erikaltaisina: jalkamiehet ratsumiehiä vastaan, Lapithat Kentaureja

vastaan."

Ja tosiaan, Burgundin herttualla oli tällä hetkellä pelkkiä

ratsumiehiä; sillä koko jalkaväki oli vallan jäänyt jälkeen. Hänen

mainio Romalainen leirinsä, joka oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan

vahvistettu ja hirvittävällä tykistöllä varustettu, ei ollut tällä

hetkellä miksikään hyödyksi.

Halveksien päällikköjensä neuvoja, hän jätti kukkulat ja menetti kaikki

etunsa hurjan rohkeuden kautta. Ylpeys, ykspäisyys ja kiukku

kiihoittivat hänen aivonsa hulluuteen asti.

Toiselta puolen eivät Sveitsiläisetkään tahtoneet olla arjempia. Heitä

olisi voinut olla yli kahdenkymmenen tuhannen, jos olisivat odottaneet

kaikkia liittolaisiansa, jotka tulivat perässä päin. He eivät siitä

huolineet. Se oli etujoukko, joka törmäsi etujoukkoa vastaan.

Bern'in, Freiburg'in, Zürich'in, Lucern'in, Schwütz'in, Colmar'in ja

Strassburg'in miehet ynnä joukko mitä uskaliaimpia vapaa-ehtoisia,

jotka omasta halustaan olivat rientäneet heidän riveihinsä, muodostivat

heidän etujoukkonsa. Herttualla taasen oli näitä vastaan panna monissa

tappeluissa karaistua väkeä sekä Euroopan uljain ritaristo. Hirveä

ottelu oli odotettava.

Törmättiin yhteen eräällä ylängöllä, jonka partaalla seisoi luostari:

Lance'n karthausilais-luostari. Sveitsiläiset ottivat asemansa sen

viereen. Kun sitten alkoi kuulua sen muurien takaa munkkien laulua,

jotka paraikaa pitivät messua, Sveitsin soturit pystyttivät maahan

piikkinsä, lippunsa ja viirinsä ja laskeutuivat polvilleen

viiniköynnöksien keskelle, joita mäen viimeisillä vieremillä kasvoi.

Seuraten esi-isiensä vanhaa tapaa, he jättivät itsensä Jumalan haltuun.

Herttua joukkoineen saapui joutsenkantamalle. Nähdessään tämän hurskaan

aseman, hänen ritarinsa pyrskähtivät suureen nauruun. Hän itsekin

erehtyi ja huudahti:

-- "Pyhän Yrjänän kautta! nuo lurjukset anovat meiltä armoa.

Tykkimiehet, tulta roistoille!"

Ensimäinen laukaus pamahti, peittäen savupilveen koko Burgundilaisen

armeijan. Kuoleman sanansaattajat viilsivät vakoja Sveitsiläisten

polvillaan oleviin riveihin. Monta kaatui, verissään ja silvottuna.

Muut yhä vaan rukoustaan jatkoivat.

Äkkiä luostarin kello soi Kristuksen ruumiin kohoittamista.

Sveitsiläiset painuivat vieläkin alemmaksi.

Uudestaan kanuunat jyrähtivät heitä vastaan; uudestaan kivikuulat

tekivät työtänsä, ja nuo harventuneet rivit aaltoilivat niinkuin laiho

vihurin alla. Epäilys sai vähäksi aikaa vallan. Vaan eräs ääni, munkin,

veli Starck'in ääni huudahti:

-- "Rohkeutta! veljet, ja siunattu olkoon se, joka kaatuu! Hän

hyödyttää meitä paljoa enemmin taivaassa rukouksillaan, kuin täällä

alhaalla aseillansa."

Kaarlo Rohkea luuli jo voittaneensa. Mutta tuulenhenki hajoitti savun,

ja nyt hän näki Sveitsiläiset jälleen pystyssä ja tulossa; messu oli

päättynyt.

-- "Eteenpäin!" herttua komensi ja kannusti ensimäisenä ratsunsa

neliseen. Sveitsiläisten rivit seisahtuivat oitis, muodostaen pitkillä

piikeillään kolme rautaan puettua pataljoonaa.

Niiden välissä heidän tykkinsä, jotka nyt vuorostaan alkoivat

jyrähdellä, ja vähän väliä heidän liehuvaiset lippunsa, joita

ympäröitsi pertuskat ja pitkät miekat.

Tätä keihäsmetsää vastaan, tämän tulipätsin kuumeessa Burgundilaiset

ratsut kavahtivat takajaloilleen, heittäen muutamia ritareistaan

maahan.

Muut siirtyivät askeleen ta'apäin.

Sveitsiläiset, askeleen eteenpäin.

Ja joka mies heidän joukossaan, ikäänkuin pyytääkseen taivasta

todistajaksi heidän oikealle kostollensa, päästi sotahuudon:

-- "Granson! Granson!"

Tällä välin kuitenkin Burgundilainen ritaristo oli jälleen järjestynyt.

Sen etupäässä yhä vaan herttua, joka nopealla silmäyksellä tarkasti

vihollisten rivejä.

Näiden keskustalla oli pääpataljoona, Scharnachthal'in ja Kilian von

Diesbach'in johtamana.

Kumpaisellakin siivellä, vähän taempana, kaksi keveämmillä aseilla

varustettua komppaniiaa, joista toinen seisoi kukkulaa vasten, toinen

järveä kohden. Nämä sovittivat niin liikkeensä, ett'ei keskustaa voitu

kiertää.

Koko sotarintaa olisi voinut verrata äärettömän suureen kotkaan, joka

levittää siipensä, ennenkuin se iskee saaliisensa.

Toisella siivellä oli päällikkönä Zürichiläinen Felix Schwartzmurer;

toisella taas Herman Mullinen.

Viimeksi mainittua vastaan seisoi Ludovik Aimerles'in herra, Burgundin

kanslerin poika; edellistä vastaan Château-Guyon'in herra, tuo kaikista

raivokkain. Sveitsiläiset olivat häneltä riistäneet kaikki hänen

läänityksensä.

Kaarlo Rohkea itse, teroittaen omin käsin lippuansa, karkasi joukkonsa

etupäässä Scharnachthal'ia vastaan.

Siinä Burgundin leijona ja Bern'in karhu ottelivat.

Hetken aikaa oli hirveä hämmennys, jonka kestäessä ei voitu mitään

nähdä. Tykkiniekat eivät ampuneet enää, kun eivät voineet vihollista

ystävästä eroittaa. Ei mikään saattanut seisoa Kaarlo Rohkeata vastaan.

Kaataen, musertaen kaikki tiellänsä, hän kulki eteenpäin ja tunsi

itsensä jo voittajaksi, kun äkkiä neljä uutta vastustajaa asettui

hänen eteensä, ojentaen tapparansa kärkeä hänen ratsunsa rintaa vasten,

ja huutaen järjestänsä:

-- "Gent! ... Nesle! ... Dinant! ... Lüttich!..."

Ne olivat nuo neljä Ranskan kuninkaan toveria, nuo neljä kuolleiden

kaupunkien edustajaa, nuo neljä kostajaa.

Herttuan täytyi seisahtua vastustamattomassa kulussansa. Hän sivalsi

kerran, katkaisi yhdellä iskulla nuo neljä tapparaa, ja alkoi jälleen

rientää eteenpäin, kun eräs uusi vastustaja ilmestyi hänen eteensä:

Kilian von Diesbach.

Tämän miekka iski herttuan kultaiseen kypärään ja lennätti kauas

timantti-kruunun.

Vasemmalla siivellä, jo ensi kahakassa Ludovik Almerles'in herra oli

kaatunut. Sitten Pietari Lignarolainen, Milanolaisien päällikkö.

Vieläpä vihdoin Poitiers'in herttuakin, joka näiden jälkeen oli ottanut

johtaakseen tätä siipeä.

Vielä huonommin olivat asiat oikealla siivellä. Ja kuitenkin oli

Château-Guyon'in herra ensi alussa murtanut Sveitsiläisten sotarinnan,

tunkien siihen, kuin rautainen vaaja tammiseen tönkkään.

Hän pääsi kahden askeleen päähän Schwütz'in lipusta ja kuroitti jo

kättänsä tarttuakseen siihen. Mutta veli Starck oli siellä pitäen

kädessään summattoman suurta miekkaa, joka oli yhtä painava kuin tuo

nuija ennen, sekä yhtä pitkä ja terävä kuin viikate. Tämä tärähti

Château-Guyon'in kypärään, joka ei kuitenkaan tullut vialle, niin

tukevaa työtä se oli. Mutta ratsu ja ritari, saman iskun kohtaamina

keikahtivat yht'aikaa nurin.

Fridolin seisoi veli Starck'in vieressä. Henrikki Elsener'in, erään

Lucernilaisen avulla, hän anasti lipun kaatuneelta.

Herttua, ahdistettuna joka taholta, alkoi vihdoin peräytyä, mutta vaan

askel askeleelta, jakaen ja saaden iskuja yhtäpäätä, kiukusta karjuen,

raivosta riehuvana, verestä juopuneena; ja tätä kesti kokonaisen

Englannin penikulman, hänen leirinsä etu-varustuksille asti.

Sieltä, neliökivistä rakennettujen vallien takaa jyrähti yht'aikaa

neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä.

Olipa jo aikakin; tuo suuri harmaa hevonen oli haavoja täynnä ja sortui

maahan ritarinsa alla. Tämä nousi oitis toisen selkään, vaihetti

kypärää sekä sotanuijaa ja oli jo valmis kostamaan, kun äkkiä aurinko

levitti säteensä Champigne'n ja Bonvillars'in kukkuloille, ikäänkuin

näyttääkseen hänelle erään uuden joukon vihollisia, vähintäin toista

vertaa isomman, kuin se, joka hänen oli niin rajusti jo takasin

syösnyt.

Ne olivat tuon vanhan liittokunnan väkeä, noita hirvittäviä vuorelaisia

Glarus'en, St. Gallen'in ja Waldstättien tuntureilta, kaikki nuoria

miehiä kookkaalla varrella ja masentumattomalla rohkeudella, joita oli

pelko ja kuitenkin ihastus nähdä. Pormestariensa ja tuomariensa

johdolla he lähenivät pikamarsissa, riemulauluja laulaen ja rientäen

vuorostaan tappeluun. Nämäkin yhä tavan takaa huusivat:

-- "Granson! Granson!"

Sitten viimein kuului hirveä mylvinä noista kahdesta summattoman

suuresta sarvesta, jotka suuri Kaarlo oli antanut heidän esi-isillensä,

ja joita siitä asti äänensä vuoksi nimitettiin Uri'n häräksi ja

Unterwaldin lehmäksi. Tämä ääni, joka jylisten kuin ukkonen järisytti

kaikkia vuoria ympäristössä, muistutti jokaiselle viimeisen tuomion

pasuunaa.

Koko Burgundin armeijassa ei ollut ketään, joka ei vavissut, ei ketään,

joka ei vaalennut.

Itse herttuakin vihdoin kauhistuen kysyi:

-- "Keitä tuolla vielä tulee? mitä väkeä nuo enää ovatkaan?"

Syvän hiljaisuuden keskeltä ääni hänelle vastasi:

-- "Ne ovat nuo kukistamattomat, voittamattomat ylä-maasta ... ne

samat, jotka niin monta kertaa ovat ajaneet pakoon Itävaltalaiset ...

ne ovat Morgarten'in ja Sempach'in sankarit!"

Tämä heikko, mutta kimeä ääni, kuin kuolevan ihmisen, tämä ääni, joka

näytti tulevan taivaasta tai nousevan maasta, oli Fritz'in ääni.

Hän oli siellä, nojaten Villon'iin; hän seisoi telttansa kynnyksellä;

hänen kalpeat kasvonsa loistivat ilosta ja innosta.

Näyttäen vuorottain järveä ja noita puiden oksissa rippuvia ruumiita,

hän jatkoi:

-- "Kuuletteko heidän huutavan: Granson! Granson!... He tietävät jo

kaikki ... he tulevat marttiiroja kostamaan ... tuolla he ovat! ...

tuolla he ovat! Se on Jumala, joka heitä johdattaa ... turmio sinulle,

teloittaja! turmio!"

Herttua ei kuullut enää. Hän koetti nostattaa väkensä masentuvaa

rohkeutta. Italialaiset jo huusivat: paetkoon, ken voi! Hurja kauhistus

sai vallan koko armeijassa, ja kuitenkin tämä oli kolme kertaa

lukuisampi, kuin se, joka sitä ahdisti. Karvaalla mielellä, vihan

vimmassa herttua karahutti, kovaan huutaen, tuon vapisevan joukon

keskelle, haukkuen, herjaten sotamiehiänsä ja lyöden niitä miekallansa.

Sitten, muutamain harvain kanssa, joilla vielä oli uskollisuutta ja

miehuutta jäljellä, hän karkasi lähinnä olevien vihollisten päälle,

syöksi ne vielä kerran takaisin ja palasi jälleen väkensä luo, jossa

hän havaitsi vaan yhä enemmin kauhua ja epäjärjestystä.

Vihdoin, kuin Sveitsiläiset joka taholta hurjilla huudoilla hyökkäsivät

leiriin, he pakenivat kaikki, he katosivat, "niin perin pohjin

voitettuina", vanha Neuschâtelilainen kronikan kirjoittaja lisää, "että

näyttivät haihtuneen kuin savu koillisen puhaltaessa."

Ainoastaan kolme henkeä jäi herttuan ympärille: hänen veljensä

Burgundin Suur-Bâtardi; hänen sota-kuuluttajansa, Toison-d'or, joka

hoiti hevosia, ja hänen narrinsa, Glorieux, joka häntä pyysi

pakenemaan.

Hän itse, vallan vereen tahrattuna, silmät säihkyvinä, hurjalla,

kamalalla muodolla, mutta yhä vaan lempi-urostansa muistellen,

huudahti:

-- "Juuri kuin Hannibal Zama'n luona! ... juuri kuin Hannibal!"

-- "Niin", Glorieux kertoi, "niin, niin teidän ylhäisyytenne, me olemme

oikein Hannibaloituina. Mutta paetkaamme. Ei muutoin koston

toivoakaan!"

Vihdoin herttua taipui ja lähti.

Sveitsiläiset jo lähenivät herttuan telttaa, mutta jotenkin hitaasti,

ikäänkuin itsekin hämmästyneinä voittonsa pikaisuudesta, ikäänkuin

heidän silmiänsä olisi huikaissut kaikki nuo kalleudet, joita nyt

saattoivat pitää ominansa.

Herman Nagöli, tuo karkea Unterwaldilainen, oli ensimäinen, joka

uskalsi tunkea tuohon purppura-samettiseen palatsiin. Eräs kalliilla

kivillä koristettu hattu sattui hänen käteensä; se oli herttuan hattu,

joka eilen vielä, peittäen tuota kammoittavaa otsaa, niin suuria

unelmia oli verhonnut. Härkien-ajaja pani sen päähänsä, irvisti

ajatellessaan itseänsä näin koristetuksi ja heitti sen sitten inholla

maahan.

Samassa Scharnachthal'in ääni huusi:

-- "Polvillenne, lapset! Olemme rukoilleet tätä voittoa sotajoukkoin

Jumalalta. Hän sen meille suo, kiittäkäämme häntä."

Ja paljastaen päätänsä, notkistaen polviansa, ristissä käsin, samalla

tapaa kuin tappelun alussakin he rukoilivat nyt sen päätyttyä.

Vähän aikaa jälkeenpäin Scharnachthal nousi ylös ja jakoi ritari-arvon

niille, jotka suurinta uljautta olivat osoittaneet, muun muassa myös

Kilian von Diesbach'ille.

Sitten, ilman häiriötä, aivan säännöllisesti ryhdyttiin arvostelemaan

ja tasaamaan saalista, joka oli loistavin, mitä milloinkaan oli nähty.

Villon etsi veli Starck'ia. Hän saattoi hänen Fritz'in luo, ja sanoi:

-- "Kenties on jotain toivoa hänen pelastumisestansa. Minä uskon hänet

teidän haltuunne, ja lähden."

-- "Lyon'iinko?"

-- "Niin, kuningas Ludovik odottaa uutisia ... ja hyviä. Uskallan

toivoa, että hän on tytyväinen."

Sen jälkeen, ottaen hevosen, joka hänestä näytti paraalta, hän lähti

menemään täyttä karkua.