XIX.

Rohkea, hirveä, hurja.

Kansa harvoin erehtyy liikanimissä, joita se antaa; näin se on

asteettain arvostellut Burgundin herttuan elämää.

Kaarlo Rohkea, niinkauan kuin hän vielä, paljaana Charolais'in

kreivinä, ei ollut muuta ehtinyt näyttää, kuin kieltämättömän

uljautensa; Kaarlo Hirveä, kun hän päästyään isänsä viisaista

varoituksista, vapaasti heittäytyi himojensa ja julmuutensa kuohuvaan

pyörteesen; Kaarlo Hurja, kun hän menestyksen ylpeydessä ja

kunnianhimon kuumeessa syöksyi silmittömästi, ikäänkuin tahallaan

rikoksiensa ansaittua rangaistusta kohden.

Runoilijat ovat myöskin ennustajoita. Tämmöinen ennustus soveltuu

kaikkiin itsevaltiaihin ja kaikkiin valloittajiin. Niinpä Villon sen

luulikin lukevansa tuon miehen otsalla, jota hän katseli.

Löytyy kaksi oivallista kuvaa Kaarlo Rohkeasta: toinen Juhana

Bryggeläisen, toinen Michelet'in maalaama. Kankaalla niinkuin

paperillakin hänellä aina on tuo sama kamala ja hirvittävä muoto, nuo

punaiset silmät, nuo synkät kasvot, tuo tumma iho, muoto, jonka

epäselvät vivahdukset todistavat sitä syntyperän sekanaisuutta, sitä

alkuaineiden, aatteiden ja himojen ristiriitaisuutta, joka tässä

traagillisessa henkilössä vallitsi. Chastellain, hänen elämäkertansa

kirjoittaja, päättää kuvauksensa hänestä näillä sanoilla: "Vahva

varreltaan, vahva käsiltään, vahvoilla, tukevilla säärillä, pitkillä

käsivarsilla; ankara keihästelijä, valmis syöksemään satulasta kenen

tahansa; parta ja iho ruskeat, päässä tuuhea harjastukka."

Hänen uhkaava mielilauseensa: "olen sen suorittanut" kauhistutti

kaikkia, hänen ensin ryhtyessään hallitukseen. Hän alkoikin suorittaa,

millä menestyksellä, kuinka? -- Jumala sen yksin tiesi. Hän oli

pyrstötähti, joka näytti antavan paljo aihetta ajatukseen. "Käytin

kuvitusvoimaani". Chastellain sanoo, "ja voin uskoa hänestä mitä

tahansa... Lopussa kiitos seisoo."

Kaikki hänen ympärillään, samoin kuin tuon vapisevan kansan keskellä,

jo kohta muistutti hävittäjästä, tuhoojasta.

Gentiläiset hänen nöyryyttävät; hän sen sittemmin heille kostaa.

Lüttich'in hän valloittaa ja kostaa oitis. Hän palaa voittoriemussa

Bryssel'iin ja hänen ylpeytensä, kiukkunsa ja raivoutensa hämmästyttää

koko tuon levottoman joukon anojia, avunhakijoita ja muiden maiden

lähettiläitä, jotka hänen tuloansa odottivat. Muun muassa, Tournai'n

vaivaiset asukkaat pyytävät polvillaan anteeksi erästä heidän

kaupunkinsa lasten pitämää kujetta; hän ei tahdo kuullakkaan mistään

vähemmästä rangaistuksesta, kuin merkitä Burgundin vaakunan kuva

tulikuumalla raudalla heidän jok'ainoan otsaansa.

Sitten, täydellinen mielenmuutos. Toivottiin hänestä ritaria, vaan

tavataan asioitsija, rahamies ja luvunlaskija. Jos hän käy isänsä

aartehistossa, hän sen vain tekee sitä sulkeaksensa. Sittemmin hän sen

täyttää tavattoman suurien verojen ja kaikenlaisien säälimättömien

kiskomisien kautta. Kaikkialla, tirannimainen säännöllisyys, ankara

järjestys. Tuon lempeän Filippo herttuan iloinen hovi muuttuu melkein

kuin luostariksi. Ei mitään yhteisiä pöytiä enää, joiden ääressä

upseerit ja vasallit hallitsijansa kanssa aterioivat. Hän eroittaa ne,

hän istuttaa ne eri pöytien ääreen, ja aterian jälkeen jokaisen täytyy

astua herttuan ohitse, joka panee muistoon poissa-olevat; joka on

poissa, menettää päiväpalkkansa. Jos joku siitä uskaltaa valittaa,

herttua kohta joutuu raivoihinsa. Tarkempi ja toimeliaampi, kuin kukaan

muu mailmassa, hän oleskelee alituisesti harjoituksissa ja

neuvotteluissa, rasittaen itseänsä ja väkeään säälimättä. Kaiken

vapauden, kaikki oikeudet, kaikki kansalliset aatteet hän oitis

tukehuttaa, tahtoen yhtenäisyyttä hajanaiseen valtakuntaansa. "Jos

olisin heikko, minua halveksittaisiin; tahdon ennemmin olla vihattu."

Hän teki itsensä vihatuksi joka paikassa, yksin noiden suuri- ja

paksupäisten Flamilaistenkin maassa, joka oli hänen tukevin turvansa.

"Meillä Portugalilaisilla," hän heille sanoi, viitaten äitinsä

syntyperään, "meillä on tapana antaa tuhannen peeveliä kaikille, jotka

eivät tottele meidän tahtoamme!" Dinant, Lüttich, sen pian saattoivat

todistaa. Ei mitään jalomielisyyttä, ei mitään ritarillisuutta, ei edes

kunniantuntoa. Nesle'ssä, Briey'ssä, ne, jotka olivat hänen kunniaansa

luottaneet, surmattiin säälimättä. Ainoastaan väkevämmän oikeudella hän

riistää ja raastaa kaikkialla, kun se vaan suinkin sopii hänen

tarkoituksiinsa. Oikea rosvo.

Hänen kiihkeissä aivoissaan, joissa järkevyys ei kuitenkaan vedä

kunnianhimolle vertoja, liikkuvat täydellisessä epäjärjestyksessä

kaikki nuo tuumat, kaikki nuo unelmat, jotka vasta myöhemmin Kaarlo V,

hänen tyttärensä poika toteuttaa. Mutta Kaarlo V:llä olikin vaan

tekemistä Frans I:sen kanssa; Kaarlo Rohkea törmäsi Ludovik XI:ttä

vastaan.

Varrotessaan tuota ratkaisevaa hetkeä, varmana voitostaan, hän venyi

siellä, komeassa teltassaan, leijonataljallansa, puettuna purppuraan ja

nojaten samettityynyihin.

Hänen ympärillään, määrätyillä paikoilla, tarkassa järjestyksessä ja

kunnioittavassa äänettömyydessä, koko hänen huonekuntansa, koko hänen

hovinsa. Ei mitään siinä puuttunut, ei edes kääpiö, eikä narrikaan,

joka makasi isojen metsäkoirien keskellä, herransa jalkain juuressa; ei

esi-lukijakaan, joka par'aikaa komeasta käsikirjoituksesta luki

Aleksanteri suuren historiaa.

Aleksanteri suuren historia, paki paraastaan kirjoitettu Lännen

suuriherttuaa, Burgundin tulevaa kuningasta varten. Hänen ja hänen

ystäväinsä yhtäläisyys Dareion voittajan ja tämän päällikköin kanssa

löytyi siinä esitettynä erään hovilaisen kynällä. Ja Burgundilainen

näyttikin sitä suosiollisin korvin kuuntelevan. Hänen katseestaan,

hänen hymystään oli helppo huomata, että hän, joka itse oli paras

imartelijoistansa, kaikessa hiljaisuudessa vertasi itseään tuohon

Makedonian sankariin.

-- "Pyhän Yrjänän kautta! vannonpa sen", hän äkkiä huudahti, "meillä,

myös meilläkin on oleva taistelumme Arbelan luona ... ja myöhemmin,

ehkä jo hyvinkin pian, kun valtakuntamme ulottuu Pohjanmerestä

Välimereen asti, lähdemme koko kristillisen ritariston etupäässä,

johtamaan jotain viimeistä ristiretkeä, aukaisemme Gordion solmun,

valloitamme Itämaat ja kuljemme voittoriemussa johonkin uuteen

Babeliin."

Eräs hovilainen kiirehti vastaamaan:

-- "Se on uuden Aleksanterin työ. Jos tunkisimme Libyaan asti, ei

epäilemistä, ett'ei Ammon'in oraakeli teitäkin julistaisi Jupiterin

pojaksi."

Ja jokainen kumarsi ikäänkuin tervehtiäkseen jotain jumalaa.

-- "Olkoon menneeksi!" Villon jupisi, joka tarkalleen oli seurannut

tätä kohtausta, "minä olen Diogenes; jos joskus tulisit kolkuttamaan

minun tynnyrini suulle, vastaisin sinulle: väistyppäs vähäisen syrjään

minun aurinkoni edestä!"

Esi-lukija kysyi, saisiko jatkaa.

-- "Ei", herttua sanoi. "Nyt pari sivua Liviosta. Hannibalin historiaa.

Niinkuin hän, minäkin menen Alppien yli, niinkuin häntä, ei kukaan

minuakaan voi vastustaa."

Eräs ääni hänen keskeytti; tykin ääni.

-- "Mitä se on?" hän sanoi rypistäen kulmiansa. "Granson ei siis

vieläkään ole antaunut? Haa! minä hirtätän ne joka ainoan!"

Sitten, nousten äkkiä pystyyn, hän kysyi:

-- "Missä on Ramswag?"

Tämä astui esiin kumartaen maahan asti.

-- "Sinä lupasit minulle, että linna tänään antautuisi", herttua

kiukuissaan tiuskasi. "Pyhän Yrjänän kautta! aiotko pitää minua

pilkkanasi?"

-- "Teidän ylhäisyytenne", Lothringilainen vastasi, "minä toivon vielä

voivani pitää, mitä lupasin. Olen sanonut heille heidän omalla

kielellänsä, ja hänen ylhäisyytensä Filippo Badilaisen nimessä, että

Bern ja Freiburg ovat raunioina, ett'ei kukaan enää voi heitä auttaa,

että te ihmettelette heidän miehuuttansa, ja että, aikomatta heitä

millään muotoa siitä rangaista, päinvastoin tarjoatte heille kaikkea

kunniaa ja kiitosta."

-- "No niin! miksi eivät ole antauneet?"

-- "Juhana Veiller, yksi päälliköistä, suostui aukaiseen portit. Eräs

toinen, Hannu Müller sitä vastusti, julistaen tahtovansa tulla

raunioiden alle haudatuksi. Minun täytyy sinne piakkoin palata..."

-- "Palaa sinne oitis, ja tarjoo heille uudestaan, vanno heille

sielusi, veresi kautta, mitä ikänä vaan tahdot. Tämä vastarinta minua

kiukuttaa ... sen täytyy loppua!"

Ramswag oli jo lähtemäisillään; muuan vanhus, Badin rajakreivi häneltä

sulki tien.

-- "Maltas vähän!" tämä sanoi, "minun nimeäni on jo käytetty; sitä

aiotaan vieläkin käyttää. Burgundin herttua, minä toivon, ett'en saa

sitä katua, ja että pidätte sananne."

-- "Epäilemättä ... niin ... mene! Ramswag, mene!"

Ilkeä irvistys väänsi Lothringilaisen kasvoja; sitten hän katosi.

Villon käytti nyt tilaisuutta lähestyäkseen erästä kamariherraa, ja

antoi tälle kirjeensä.

Tämä kiirehti ojentamaan sen herttualle, joka oitis aukaisi sinetin.

-- "Vai niin!" hän sanoi, lukiessaan sitä inhoavalla muodolla. "Taasen

on kallis serkkumme Ranskassa meitä kirjeellä muistanut. Entä missä on

kirjeentuoja?... Ai! tehän se olette, herra?... Oivallista ...

odottakaa."

Jokainen läsnä-olevista oli hiljaa ja varovasti väistynyt syrjään,

paitsi Villon, joka tämän viimeisen sanan johdosta jäi paikallensa.

Kumealla äänellä, hampaiden välistä herttua jatkoi:

-- "Campobasso! jokin ilmi-anto... Ahaa! kyllä ymmärrän ... että muka

hyvän palvelijani hylkäisin... Vanha juoni, jolla ei minua petetä. Päin

vastoin. Löytyy mar aina sentään yhtä paljo älyä, kun sinullakin,

serkkuseni!"

Kylmän ulkomuotonsa alla. Villon itsekseen nauroi ja mietti mielessään:

-- "Ilku vaan, Jupiterin poika! Ludovik XI ei ole muuta kuin halpa

kuolevainen, mutta kuinka hyvin hän sinun sentään tuntee!"

-- "Sveitsiläiset!" herttua jatkoi. "Minäkö myöntyisin? minäkö

peräytyisin? Näyttääpä tosiaan siltä, kuin hän luulisi minun olevan

oikein vaarassa!... Minun kunniani häntä jo edeltäpäin kammoittaa. Hän

pelkää omaa selkäänsä. Pyhän Yrjänän kautta! onpa hänellä syytäkin."

Samassa Badin rajakreivi astui esiin ja puhui:

-- "Kaarlo herttua, lupasittehan vastaan-ottoa Bern'in lähettiläille."

-- "Oikein!" herttua huudahti, ikäänkuin ihastuksissaan tarjouvasta

tilaisuudesta. "Tulkoot... Ja te, herra lähettiläs Ranskasta, -- te

saatte kuunnella."

Rajakreivi antoi merkin ja Berniläiset saatettiin sisään. Ne olivat:

lempeä Juha, kiivas Kirschoff ja varastonhoitaja Franckli; tämä

jälkimäinen johti puhetta.

Jo ensi sanoissa herttua heitä keskeytti, kiljaisten:

-- "Polvillenne! Ruhtinasten ja kuningastenkin lähettiläät minua vaan

polvillaan puhuttelevat."

Sveitsiläiset tekivät ensin liikkeen loukatusta ylpeydestä, sitten he

sentään tottelivat. Vanha Franckli oli sen heille viittauksella

käskenyt ja loi heihin rukoilevan silmäyksen.

-- "Burgundin herttua," hän sanoi, taipuen itse vuorostaan tähän

nöyryyttävään hovitapaan, "meillä on tapana notkistaa polvemme vaan

Jumalan edessä. Kun lankeemme teidän eteenne, sen te'emme oikeuden ja

isänmaan tähden. Emme ole koskaan teitä ahdistaneet; olemme vaan

puolustaneet itseämme. Kun teidän maaherranne Hagenbach hirtettiin, se

tapahtui oikean, julkisen tuomion kautta; hän oli sen ansainnut.

Kuitenkin, teidän ylhäisyytenne, jos vaaditte rahallista korvausta,

puhukaa. Meillä on sitä varten rahoja Bern'in asukkailta, ja suuri

summa onkin. He ovat ylpeitä, sentähden että ovat vapaita. Teidän

ylhäisyytenne, mitä hyödyttää sota heidän ja teidän välillä? Mitä

meistä voittaisitte? Meidän maamme on karkea, köyhä ja hedelmätön;

vangit, joita siellä saisitte, eivät voisi mistään maksaa teille

kalliita lunnaita. Teidän kannuksissanne ja hevosienne suitsissa on jo

enemmin kultaa ja hopeaa, kuin koko Sveitsissä. Vielä viimeisen kerran,

ennenkuin ryhdymme taisteluun, pyydämme teiltä rauhaa."

-- "Rauhaa!" herttua mörähti, pilkanhymy huulillansa. "Serkkuni

Ranskassa neuvoo minulle samaa. Olisipa se kaunis kunnia, jos

nähtäisiin minun myöntyvän."

-- "Burgundin herttua," Franckli jatkoi, "vihollinen, jonka voittaminen

teille suurimman kunnian tuottaisi, olette itse. Minä näen käsissänne

useiden maiden kohtalon, monen ihmisen onnen. Jumala teitä katselee

tällä hetkellä. Suokoon Hän teille henkensä valon! Me kiitämme teitä,

että käskitte meidän langeta polvillemme, sitä Häneltä pyytämään. Nyt

kun rukouksemme on päättynyt, ylös! toverit. Bern ei meille antaisi

anteeksi pitempää nöyryyttä. Me sitä edustamme täällä."

Ja suoralla, arvokkaalla tavalla kaikki kolme nousivat ylös.

Tähän asti herttua oli hillinnyt itsensä, vaikka tulinen puna lepäsi

hänen kasvoillansa ja viha jo säihkyi hänen silmistänsä. Bern'in nimi

oli kuin kipinä, joka sytyttää ruudin. Hän joutui äkkiä raivoon ja

huudahti:

-- "Bern! Bern on minua pilkannut ja häväissyt! En sille antaisi

anteeksi, en, vaikka sen kaikki asukkaat, köysi kaulassa, ryömisivät

jalkojeni juuressa, anoen julkisesti minulta armoa. Minä tahdon sen

muurit raunioiksi, sen kartanot tuhaksi ja nahan sen karhulta matoksi

koirilleni!"

-- "Kavahtakaa!" kiivas Kirschoff huudahti, "kavahtakaa karhua! sillä

on sekä hampaita että kynsiä, millä itseänsä puolustaa."

-- "Teidän ylhäisyytenne", Juha tyyneesti lausui, "olette nähneet

meidän rukoilevan, olette näkevä meidän taistelevankin."

Herttuan raivo oli yhä kiihtymässä.

-- "Olen näkevä teidän pakenevan," hän karjasi, "ja muserran teidät

tykkänään, te kapinallisten vasallien sikiöt, te hävyttömät roistot!

Ahaa! joko pelkäätte? joko pyydätte armoa? Ei! ei! Jos täytyy ärsyttää

Bern'in väkeä, että ne tohtisivat tapella, kyllä siihen aina keinot

keksitään: esimerkiksi lähetämme heille teidän kolme päätänne."

Vanha Franckli, rauhoittaen molempia tovereitaan, otti vastataksensa.

-- "Teidän ylhäisyytenne, antakaa teloittajan tulla, niin saatte nähdä,

ett'ei Sveitsiläinen pelkää mitään, paitsi Jumalan vihaa."

Ja kädet ristissä rinnan yli, tyynellä otsalla sekä uljaalla

katsannolla, mutta ilman vähintäkään röyhkeyttä, tuo jalo vanhus näytti

vartoovan.

Vähän taempana, hänen sivullaan, hänen molemmat kumppaninsa, samassa

asemassa.

Kenties herttua oli aikeessa panna tuomionsa täytäntöön, päälliköidensä

ja liittolaistensa liikkeistä ja silmäyksistä huolimatta, vaan silloin

joku näistä kuiskutti hänen korvaansa jotakin ja hän jatkoi ivaavalla

hymyllä puhettansa.

-- "Ei teitä, hyvät herrat lähettiläät! mutta muutama satakunta

teikäläisistä, jotka saavat kuolla heti paikalla, teidän silmäinne

edessä, niin että voitte saattaa siitä sanoman Bern'iin."

Ei kukaan vielä voinut häntä ymmärtää, mutta kaikki hänen tunsivat ja

moni hänen kiihkeimmistä puoluelaisistaankin huomasi vapisevansa.

Herttua sitä vastaan, viittauksella hajottaen joukon, joka seisoi

teltan suulla, sanoi:

-- "Antakaapa minun katsoa kuka tuolla alhaalla tulee."

Jokainen väistyi syrjään ja katseli.

Ne olivat Granson'in puolustajat, jotka, annettuaan pois aseensa,

lähestyivät noin viiden sadan lukuisina, enemmältä osalta kalpeina ja

nääntyneinä, pitkän piirityksen vaivoja sekä puutteita kärsittyänsä,

jopa jotkut haavoitettuinakin, astuen vaan vaivalla eteenpäin

Ramswag'in, tuon Judaksen johtamina, joka nyt tuli heidät herttuan

haltuun jättämään.

-- "Mitä väkeä nuo ovat?" herttua kysyi te'eskennellen

tietämättömyyttä, mutta voimatta peittää pirullista iloansa.

-- "Teidän ylhäisyytenne", Ramswag vastasi, "se on Granson'in

varustusväki, joka tulee antaumaan teidän tahtonne ja armonne alle."

-- "Minun tahtoni," herttua vastasi, "on, että ne hirtetään. Minun

armoni on, että saavat juuri paraiksi aikaa sovittaa asiansa Jumalan

kanssa."

Jo paljaasta äänestä, jolla tämä tuomio lausuttiin, oli helppo ymmärtää,

että se oli peräyttämätön. Joitakuita vastaväitteitä kuitenkin nousi,

vaan ne hukkuivat oitis hovilaisten mieltymyshuutoihin, ja muutamat

herrat vielä erittäin ilmoittivat suostumuksensa vakuuttaen, että piti

aloittaa tämä sotaretki jollakin suurella hirmutyöllä.

-- "Peloittakaamme noita porvareita, noita maanmoukkia!"

Château-Guyon'in herra sanoi; "pelko on meille avaava heidän linnojensa

ja kaupunkiensa portit."

-- "Kun ei ketään säästetä", Romont'in kreivi liitti, "sodat aina

paljoa pikemmin päättyvät."

Itse Ramswag'kin puuttui puheesen, sanoen, että hän oli kadottanut

erään riidan Sveitsiläisten luona, ja että se oli vielä hänellä

kostamatta.

Astuivatpa esiin vihdoin Yverdun'in ja Estavayer'in asukkaat, joiden

kaupungit olivat tuhkana, ja nämä myöskin kostoon kehoittivat.

Näin rohkaistuna turmiollisessa aikeessaan, herttua antoi käskyn

tuomion täyttämisestä.

Mutta vallan toisessa mielessä vanha rajakreivi nyt vuorostaan

sekaantui asiaan.

-- "Malttakaa!" hän sanoi, "minun kunniani takauksella nuo onnettomat

teidän sanaanne ovat luottaneet. Minun kunniani ja teidän omanne

nimessä, armon Jumalan nimessä, minä rukoilen, minä pyydän, minä

vaadin, että se heille pidetään!"

-- "Viekää pois tuo vanhus", herttua käski. "Pitäkää häntä silmällä,

siksi kun tahtoni on täytetty!"

-- "Pois!" rajakreivi huusi, paljastaen miekkansa. "Turmio sille, joka

minuun koskee!"

Sitten, taittaen sen terän polveansa vasten ja heittäen molemmat

palaset herttuan jalkoihin, hän lausui:

-- "Minä menen nyt ja yhdyn Berniläisiin. Heidän kanssaan, juuri

Burgundilaisten veressä tulen pesemään tämän tahran, jolla kunniaani on

häväisty!"

Ja pää pystyssä, silmät inhosta säihkyen, hän lähti, eikä kenkään

uskaltanut häntä estää.

-- "Voitte seurata häntä, te muut", herttua sanoi noille kolmelle

Berniläiselle.

-- "Ei", Franckli vastasi, "me tahdomme olla täällä, me tahdomme

nähdä ... että marttiiratkin meidän näkisivät ... ja voisivat lukea

kasvoistamme, että Bern heitä itkee ja kostaa!"

Tällä välin tuomio oli vangeille julistettu. He kuuntelivat sitä

kylmästi, hämmästymättä, vaalenematta.

He olivat melkein kaikki nuoria, uljaita miehiä. Elämä oli heillä

ihanimmillaan; vaan ei kukaan heistä kuolemaa kauhistunut. Juhana

Veiller, kun riistettiin vaatteet hänen päältänsä, lankesi polvilleen

Hannu Müller'in eteen, joka niin kiinteästi oli vastustanut antaumista,

ja sanoi tälle:

-- "Minun syyni se on! Minä se olen, joka teille turmion olen

tuottanut. Suotkos sen, veljeni, anteeksi!"

-- "Suon", Hannu Müller vastasi, "omassa niinkuin kaikkein muidenkin

nimessä."

Ja, nostaen hänet ylös koko armeijan nähden, hän syleili häntä.

Suuria puita kasvoi siellä täällä. Vähän aikaa jälkeenpäin,

kaksi-toista tai viisi-toista ruumista rippui jokaisessa.

Sitten, kun uhrien luku huomattiin liian suureksi, herttua kärsimätönnä

huudahti:

-- "Jätetään toinen puoli järveä ja upotusta varten huomiseksi. Täytyy

säästää huvituksiansa."

Villon'in huuto hänen samassa keskeytti.

Niiden joukossa, joihin nuo teloittajiksi muuttuneet sotamiehet juuri

tarttuivat, hän tunsi Troussecaille'n.

Troussecaille'n vieressä oli Bartholomeon vanhin poika, Fritz.

-- "Teidän ylhäisyytenne", runoilija huudahti, "onhan tapana Burgundin

herttuoilla antaa meille Ranskan lähettilaille jokin lahja; minä pyydän

teitä säästämään noita kahta tuolla ... kahta muukalaista."

-- "Kenties!" herttua lausui; "mutta sillä ehdolla, että jäät tappelun

yli tänne, voidaksesi kertoa herrallesi kuinka vähän minä Sveitsiläisiä

pelkään ja kuinka syvästi heitä olen nöyryyttänyt."

-- "Sen teille lupaan ja puheeni pidän", Villon vastasi kiiruhtaen

molempien ystäviensä luo niitä vapauttaakseen teloittajien kynsistä.

-- "Tosiaan!" arveli Troussecaille; "en olekkaan luotu hirtettäväksi!"

-- "Maltas!" herttua jatkoi; "olet sanonut minulle, että he ovat

muukalaisia. Minä armahdan heitä vaan sillä ehdolla. Sveitsiläisiä, en

koskaan; en ainoatakaan!"

-- "Ranskalainen!" Troussecaille kiirehti sanomaan.

-- "Entä sinä?" herttua kysyi Fritz'iltä.

Hänen molempien ystäviensä huulet ja silmäys häntä kehoittivat

valehtelemaan. Hän sitä ei tahtonut, ei edes henkensä uhalla. Hän

vastasi ylpeästi:

-- "Sveitsiläinen!"

-- "No, sitten! niinkuin muutkin. Olen sen sanonut, ei ainoakaan ole

pääsevä. Pian vaan, köysi tänne!"

-- "Armoa, teidän ylhäisyytenne! hän on vain lapsi!"

-- "Mies!" Fritz vastasi, "joka tietää kuolla, kuin soturi,

miekkaansa!"

Veitsi välähti samassa hänen kädessään; hän painoi sen uljaasti

rintaansa.

Kun sitten verta alkoi virtana valua, hän otti sitä käden täyteen, ja

heitti herttuan silmiin, huutaen:

-- "Kirottu tiranni! mahtanet sinä jo piankin, veljieni voittamana,

vuorostasi astua Jumalan eteen, tämä tahra otsallasi!"

Vähän aikaa jälkeenpäin kaikki olivat poissa, paitsi molemmat

Ranskalaiset ja tuo poika parka, joka taisteli kuoleman kanssa, yhä

kertoen vielä:

-- "Turmio sinulle ... Burgundin herttua... Voi! niin ... turmio!

turmio!"