XVIII.

Kettu ja susi.

François Villon oli tehnyt tarkkoja havainnoita kaikesta, mikä saattoi

koskea Ludovik kuningasta.

Mutta kuningas itsekin tahtoi tarkalleen seurata näytelmää, jonka

näkymönä Sveitsi nyt oli, saattaakseen käyttää jokaista tarjouvaa

tilaisuutta hyväksensä; hän sen vuoksi, ollen tekevinänsä toivioretkeä

Notre-Dame-du-Puy'hyn, päätti asettua väijyksiin Lyon'iin eli toisin

sanoen teaterin paraasen katsoja-paikkaan.

Mutta, hän ei ollut sinne vielä saapunut. Hän oli viipynyt jonkun aikaa

Pietari Bourbonilaisen, Beaujolais'in kreivin luona, joka oli nainut

Anna prinsessan, tulevan Beaujeu'n rouvan.

Hänen vävynsä ja tyttärensä häntä saattoivat Villefranche'n satamaan

asti, jossa kuninkaallinen laiva häntä vartosi. Ritari-elämään

tottumaton hallitsija matkusti mieluimmin vettä myöten.

Tuskin laivasto oli ehtinyt ulapalle, niin jotain liikettä syntyi

rannalla. Sitten eräs vene tuli näkyviin, kreivin oma vene, joka oli

työnnetty vesille hänen nimenomaisella käskyllänsä.

Kaukaa Ludovik XI oli kaiken tämän nähnyt. Uteliaana luonnoltansa ja

kärsimätönnä odottaen selitystä, hän kumartui laivan reunan yli

tunteakseen niin pian kuin mahdollista lähettilään, joka näin hänen

luokseen laitettiin.

Se oli pitkä mies kopealla käynnillä. Hän seisoi yksinään veneen

kokassa, jouduttaen äänellään soutajia, ikäänkuin olisi ollut hänelle

tärkeätä päästä pian perille.

Ja tosiaan, ennenkuin oli ehditty edes oikein rinnalle, hän yhdellä

ainoalla hyppäyksellä nousi laivaan ja riensi tervehtimään kuningasta,

joka oitis huudahti:

-- "François Villon; kuinka, sinähän se olet! Sinä, joka minusta

erkanit Loire'lla ja tulet minua nyt tapaamaan Saône'lla."

-- "Joka tie vie Romaan, sire. Minä tuon uutisia Teidän

Majesteetillenne."

-- "Vallan tuoreita uutisia?"

-- "Ei oikein tuoreita, sire. Kenties ne Teidän Majesteettinne mielestä

jo hiukan tympeiltäkin hajahtavat. Minun on täytynyt tehdä suuria

kiertoja ja olen sen vuoksi myöhästynyt."

-- "Parempi kerran kuin ei koskaan. Mennäänpä kajuuttaan."

Ja, niinkuin ensi kerrallakin, ovi taasen sulkeutui heidän jälkeensä.

Kuningas istautui eräälle rahille ja alkoi vilkkaasti kysellä.

-- "Nyt olemme kahden. Sinä voit puhua. Mitä siellä nyt olet

toimittanut, toverini?"

-- "Sire, alkaakseni alusta, nä'in ensin Nikolaus Diesbachilaisen

kuolevan ja tutustuin hänen poikansa Kilian'in kanssa, joka on hänen

avujensa ja hänen Teidän Majesteettianne kohtaan osoittaman

uskollisuutensa arvokas perillinen."

-- "Tiedän sen. Entä sitten?"

-- "Sitten, suorittaen lähetykseni, löysin veli Starck'in."

-- "Niin, niin, minä tiedän lähtönne sotaan, ja olen tytyväinen sinuun.

Kuuluupa siltä, kuin olisit uljaasti siellä tapellutkin vielä kaupan

päälle."

-- "Sire, kun kuulee torven raikuvan, täytyypä olla aika jänis, jos ei

silloin saa rohkeutta. Teidän Majesteettinne siis tietää kaikki meidän

ottelumme Torrens'in ja Sion'in luona Vallis'issa; sitten Murten'in,

Estavayer'in ja Yverdun'in luona..."

-- "Tiedän kaikki, siihen asti kun Romont'in kreivi tahtoi valloittaa

takaisin tuon viimeksi mainitun kaupungin hyviltä ystäviltäni

Sveitsiläisiltä. Mitä seurasi tuosta piirityksestä, häh? sano!"

-- "Ihmeteltävä puolustus, sire. Oi! niin, teillä on suuri syy rakastaa

noita Sveitsiläisiä, sillä tyrnevää sotaväkeä ne ovat. Kaupungin olivat

asukkaat jättäneet vihollisen valtaan ja paenneet itse linnaan. Heiltä

puuttuu sotavaroja, he repivät kaikki tarpeettomat rakennuksensa, ja

nakkaavat niiden pirstat piirittäjien niskaan. Nämä taas, kun eivät

muureille voi nousta, täyttävät reunoja myöten vallihaudat oljilla ja

kuusilla. Pian liekit kohoavat tornien harjalle asti. Äärettömän iso

kokkovalkea, jonka ääressä Burgundilaiset kylkiänsä hautoivat. Äkkiä

lasketaan vipusilta alas tuon pätsin keskelle ja linnan koko väestö

karkaa heidän päällensä. Täydellinen sekasorto. Palataan linnan

elatusvarojen, viiden tykin ja kolmen ruutivaunun kanssa. Seuraavana

päivänä saapuu Scharnachthal'in lähettämiä lisäjoukkoja. Romont'in

kreivi pötkii tiehensä kaikessa hiljaisuudessa. Siinä siis uusi voitto.

Mutta linna ei enää kelpaa puolustettavaksi; sen siis polttavat itse,

ja kaupungin myöskin. Sitten liehuvin lipuin, soitolla ja helinällä

peräytyvät Granson'iin Hannu Müller'in johdolla, joka on yksi Bern'in

uroista."

-- "Granson!" Ludovik XI kertoi, "sen tienoillehan juuri veljeni Kaarlo

on leirinsä asettanut. Hän piirittää tuota linnoitusta. Pitäneeköhän se

puolensa, kunnes Sveitsiläiset ovat ehtineet voimansa ko'ota. Kaikki

rippuu siitä."

Ja, huolen pilvet otsalla, silmät puoli-ummessa, huulet pitkällä, hän

istui mietteisin vaipuneena, peukaloitaan pyöritellen.

-- "Granson kyllä pitää puolensa", Villon vastasi; "luottakaa siihen,

sire."

-- "Hum! hum!" Ludovik XI mumisi, "Rohkealla on viisi-kymmentä tuhatta

miestä. Kenties te'in tyhmästi solmitessani hänen kanssaan uudestaan

välirauhan. Sveitsiläiset ovat siitä saaneet vihiä, ja tuo vihi on

niiden korviin kipeästi koskenut. Arveleppa, jos ne pyytäisivät rauhaa

ja saisivat. Pahaa minä pelkään!"

Sitten äkkiä nostaen päätänsä ja teroittaen runoilijaan pienet harmaat

silmänsä, jotka kiilsivät kuin kaksi kallista kiveä, hän kysyi:

-- "Vaan miks'et minulle mitään puhu Campobasso'sta?"

-- "Minun piti siihen juuri tuleman, sire, mutta huomaan Teidän

Majesteettinne jo tietävän..."

-- "Kaikki, mitä on tapahtunut, mutta en, mitä hän sinulle salaa on

sanonut."

-- "Hän tahtoo itse puhutella Teidän Majesteettianne; hän pyytää

sentähden turvauskirjettä, tullakseen vapaasti Lyon'iin."

-- "Vai niin! Ja siinä kaikki? Eikö mitään, joka voisi antaa aavistusta

hänen aikeistansa? Eikö sanaakaan kirjallisesti?"

-- "Ei mitään muuta, kuin mitä jo mainitsin Teidän Majesteetillenne."

Kuningas silitti leukaansa mumisten:

-- "Hän tahtoo tulla ... no! Totta Jumaliste! tulkoon!"

Hän oli noussut ylös ja kiersi pari kertaa huoneen ympäri levottomilla,

hätäisillä askeleilla. Sitten, näyttäen runoilijalle pöydän, jonka

päällä oli valkoista paperia ja kirjoitusneuvot, hän sanoi:

-- "Istu tuohon ... ota kynä. Kirjoita nämä muutamat sanat: 'Meidän

tahtomme on, että Campobasso'n kreivi saa vapautensa; kaikille niille,

jotka hänen ovat vanginneet, maksamme lunnaat hänestä.'"

Sen jälkeen, tarttuen kynään kuumeesta vapisevalla kädellä, hän

kirjoitti nimensä alle. Villon aikoi nousta.

-- "Maltas", kuningas sanoi, "ei siinä vielä kaikki. Eräs kirje nyt.

Sinä saat olla minun lähettilääni."

-- "Minäkö, sire?" ...

-- "Miks'ei? Lyhyinhän tie sinulle on kulkea Jura'n ja Granson'in

kautta. Kirjoita ylhäälle: 'Arvoisa veljeni', sitten alemmas:

'Tiedättehän kuinka totinen ystävyyteni teitä kohtaan on. Tahdon siitä

antaa teille uuden osoitteen. Kreivi Campobasso, jonka niin suuressa

arvossa pidätte, aikoo teitä pettää, ja tekee minulle tarjouksia siinä

mielessä.'"

-- "Kuinka!" kirjuri huudahti; "mutta sitten hän rupee epäilemään,

ja..."

Ludovik XI nosti olkapäitään, hymyili omituisella tavalla ja jatkoi:

-- "Kirjoita vaan: 'Toiselta puolen, oman etunne vuoksi, tehkää sovinto

Sveitsiläisten kanssa. Minä tunnen ne. Uskokaa minua, ne ovat

vaarallisia vastustajia. Kaiken kestävyytenne ja uljautenne ohessa,

ette saa niistä mitään tolkkua. Rauha! tehkää rauha, jos kunnianne on

teille kallis.'"

Villon ei voinut olla hämmästystään uudestaan näyttämättä.

-- "Johan nyt! ja minäpä luulin, sire, että sotaa halusitte."

-- "Tollo!" kuningas vastasi, "hän jatkaa sodan, jos häntä rauhaan

kehoitan ... samoin kuin hän vielä enemmin tuohon Italialaiseensa

ihastuu, jos häntä kiellän häneen luottamasta. Joko ymmärrät?"

-- "Jo vähän, sire; te olette suuri valtioviisas."

-- "Olen, suoraan sanoen, vain viekas kettu. Hän on susi ...

kiukkuinen, kopea, raaka. Saatpa sen omin silmin nähdä. Varo vain,

ett'ei hän sinua syö. Tässä on kukkarosi täytteeksi. Onnea matkalle!"

-- "Mistä minun pitää menemän, sire? ikkunastako?"

-- "Ei mar! tällä kertaa ovesta, toverini, ja ilman mitään uutta

sukellusta. Veneellä saatetaan sinua rantaan asti. Onnesi on ta'attu,

jos minulle ensimäisenä tuot uutisia tappelusta, ja hyviä."

-- "Mars rukouksenne kuulkoon, sire, ... ja lainatkoon Mercurio minulle

siipensä!"

Näin sanoen Villon lähti, ja kulki niin suurella nopeudella, että hän

kolmannen päivän keskipaikoilla jo saapui Jura vuoren itäiselle

rinteelle.

Hänen jalkojensa alla, matalammilla kukkuloilla, olivat Neuschâtel

järven rantaa pitkin Burgundilaisen armeijan lukemattomat teltat.

Vähän matkaa vasemmalla, savupilvien läpi, joista välähti salamoita ja

kuului kanuunain jyskettä, näkyi muuria, torneja sekä ampumareikiä: se

oli Granson'in linna.

Liittolaisten lippu liehui vielä sen harjalla. Mutta itse linna,

ahdistettuna joka taholta, hajoili, horjui sekä näytti jo vihdoinkin

olevan sortumaisillaan tuon tulisateen alla.

Katseltuansa hetken tätä näytelmää Villon jälleen lähti liikkeelle.

Hän sai vielä melkein tunnin astua alaspäin ennenkuin ehti etuvahtien

luo.

Hän koki turhaan tulla ymmärretyksi; siinä oli vain paljaita

Englantilaisia. Vähän kauempana Italialaisia, Stadelaisia,

Espanjalaisia, Gelderniläisiä, Friisiläisiä, vieläpä Tanskalaisiakin.

Ei missään ketään, joka ranskaa olisi ymmärtänyt.

-- "Totta tosiaan", Villon mietti, "Burgundin herttualla on joka lajia,

paitsi Burgundilaisia. Se mar on aika raakalaislauma, oikea Xerxeen

sotajoukko."

Eräs vartijakunta vihdoin saapui paikalle. Eräs kapteeni Frankkilaista

sukuperää sitä komensi. Tämä kuunteli matkustajaa, kumarsi nähdessään

kuninkaallisen sinetin, joka todisti hänen lähetystänsä ja tarjoutui

kohteliaasti häntä opastamaan Kaarlo herttuan teltalle.

Villon suostui. Vaan, samalla kuin häntä seurasi, hän mietti:

-- "Sepä on omituista! minusta on kuin tuntisin tuon herrasmiehen.

Missä hiidessä olemme toisemme tavanneet?"

Ikäänkuin paki paraastaan vastaamaan tähän äänettömään kysymykseen,

eräs toinen kapteeni astui tämän ensimäisen luo, ja tervehti häntä

Ramswag'in nimellä.

-- "No peijakas!" runoilija itsekseen arveli, "tämähän on sen

Lothringilaisen ritarin veli, jonka me tapoimme, sama, joka meitä ajoi

takaa Fargeau'hun asti. Jos hän minut tuntisi! Vaan mitä hullua,

olinhan vallan noessa silloin. Kuitenkin, siitä päättäen, mitä Renato

herttua kertoi, hän on suuri petturi. Ollaanpa varulla!"

-- "Te olette Ranskan kuninkaan palveluksessa?" Ramswag'in herra kysyi.

-- "Hän käyttää minua lähettiläänä. Olen paljon maita matkustanut,

häneltä käskyjä tai kirjeitä kuljettaen."

-- "Ro, mitä arvelette? oletteko milloinkaan nähneet paremmin

järjestettyä leiriä, kuin tämä tässä? ... näöltään uljaampaa väkeä? ...

rikkaampaa varastoa?"

-- "Tosiaan, se on varsin kaunista. Montako miestä kaikkiansa?"

-- "Kolme-kymmentä tuhatta, jotka herttua itse on Lothringistä tuonut.

Sitten neljä tuhatta Savoijalaista Romont'in kreivin johdolla, kymmenen

tuhatta kondottieria Piemont'ista ja Milano'sta, ynnä vielä paljo muita

kaukaisemmista paikoista. Kaikkiansa, lähes viisi-kymmentä tuhatta."

-- "Juuri sama määrä, jonka kuningas minulle mainitsi", Villon mietti.

-- "Kunnia ja voitto Kaarlo herttualle", Ramswag jatkoi; "hänen

seurassaan ovat kaiken mailman prinsit ja ylhäiset herrat: Neapelin

kuninkaan poika, Cleve'n herttua, Filippo Badilainen, Romont'in,

Marle'n ja Chalons'in kreivit, ynnä monta muuta vielä. Niiden ympärillä

joukottain palvelijoita, kauppiaita ja irstaisia naisia. Katsokaa!

katsokaa näitä neljää sataa komeata telttaa meidän ympärillämme.

Hovipojat, vieläpä joutsimiehetkin käyvät kalliissa vaatteissa. Mitä

sotamiehiin taas tulee, ei missään näe niitä niin runsaasti

palkattuina, eikä niin iloisina. Kuulkaa niiden lauluja, katsokaa,

kuinka niille kaadetaan viinaa ja ryytiviiniä. Vaan mitä! mikä melu

tuolla alhaalla on? Mitä liekkiä nuo ovat?"

Ramswag'in herra nousi pystyyn satulassa; vaan laskeutui heti

jälleen alas, jatkaen puhettaan suopealla muodolla ja täynnä

anteeksi-antamusta.

-- "Se on vain joku kylä, jonka he polttavat lämmittääkseen itseänsä.

Ilma on vielä tähän aikaan niin kylmä! Vaan nyt me jo lähestymme leirin

herttuallista osaa. Ohhoh! ei mar teidän herranne kuningas Ludovikin

luona mitään tämmöistä saa ihailla. Kaarlo Rohkea itsekään ei vielä

koskaan ole kulkenut näin suurella komeudella, näin paljo ajoneuvoja,

rikkauksia ja ihmeteoksia muassansa. Tässä on kappeli ja siinä

kaksi-toista apostolia puhtaasta hopeasta, pyhän Andreaan jäännösrasia

kristallista, kultaisia astioita, monstranseja, alttarikoristuksia ja

kalkkiverhoja, joiden vertaisia ei ole koko mailmassa. Tuossa, hänen

telttansa ... mutta on tarpeetonta minun enempää puhua teidän

korvillenne, kun se kyllä itse jo puhuu teidän silmillenne."

Kaikki, mitä tuo puhelias kapteeni kertoi, oli aivan totta.

Ristiretkien aioilta asti, ei ollut nähty mitään niin mahtavaa ja niin

loistavaa armeijaa. Prinssien teltat kiilsivät kullalle ja silkille;

Lännen suuriherttuan, Burgundin tulevan kuninkaan oma teltta oli oikea

palatsi, mitä kalliimmista kankaista, mitä harvinaisimmista koristeista

kokoon pantu.

Oven suussa joukottain loistavia palvelijoita, joutsimiehiä,

aseenkantajoita ja hovipoikia kirjauksilla ja kultakoruilla

vaatteissansa. Ensimäinen osuus, jonkunmoinen etukammio, oli Kordovan

nahasta. Päämaja keskellä purppura-sametista, koristettuna

kiertelevällä muratilla, jonka lehdet olivat kultaa, ja varsi kallista

emaljia. Päivänen tunki sisään värjätyistä akkunoista, jotka olivat

kultaisiin ristikkoihin sovitetut. Sisäänkäytävän vastaisella seinällä,

Burgundin vaakuna, helmistä, rubiineista, saphireista ja smaragdeista

muodostettuna. Siellä täällä Kaarlo herttuan monilukuiset aseet; hänen

keihäänsä, joiden kärjet olivat kultaa, ja varret norsunluuta tai

eben-puuta, sekä hänen miekkansa ja veitsensä, joiden ponnet

kimaltelivat kalliista kivistä. Näiden sota-aseiden välissä pöytiä,

joiden päällä makasi kaikki hänen kultakalunsa ja kalleutensa,

hänen sinettinsä, joka painoi naulan, Kulta-taljan tähdistön

kaulavitjat, jotka olivat kokonaisen kreivikunnan arvoiset, hänen ja

hänen isänsä muoto-kuvat, kaksi ihmeteosta aikanansa; vihdoin,

hänen valtio-istuimensa, joka olisi kelvannut vaikka Persian

satraapille, hänen valtio-istuimensa, jolla hän aina mielellään istui

näyttäytyessään lähettiläille ja prinseille, antaakseen niille jo

edeltäpäin jotain aavistusta siitä suuruudesta, jota kohden hän pyrki.

Sillä hetkellä, jolloin Villon saatettiin sisään, tämä valtio-istuin

seisoi tyhjänä. Nähdäkseen itse herttuan, hän nousi varpaillensa, ja

hovilaisten yli hän vihdoin huomasi pitkänään leijonantaljalla makaavan

miehen, joka varreltaan oli kohtuullisen iso ja ruumiiltaan roteva,

ylpeällä otsalla, kuivalla, kiukkuisella muodolla, ja verestävillä

silmillä, miehen, jonka te'eskennellyssä hymyssäkin vielä oli jotain

häijyä sekä raakaa.

Sen kuvauksen johdolla yksinään, jonka Ludovik XI oli antanut,

runoilijamme hänet oitis tunsi; hän mietti mielessänsä:

-- "Ketun jo tunnen, tutkikaamme nyt sutta."