XVII.

Freiburg'in luostari.

Helmikuun keskipaikoilla Freiburg'in rauhallinen kaupunki oli kokonaan

ylös alaisin.

Juuri tähän aikaan oli, näet, sota tänne lähestymäisillään, tämä sota,

joka ilmoitti tuloansa verisien kahakkain kautta, ja alkoi levitä koko

Waadt'in maahan, koko Geneve'n hiippakuntaan, Romont'in kreivikuntaan

ja Neuschâtel järven eteläpuolella oleviin seutuihin.

Ei mikään näistä paikkakunnista vielä ollut yhtynyt Sveitsin liittoon;

ne olivat Sveitsin vihollisten, Burgundin herttuan liittolaisten alaa.

Siitäpä kaikenlaiset ottelut Italialaisten, Savoijalaisten ja

Lombardialaisten retkikuntien kanssa. Joka päivä joitakin uusia

salavehkeitä, vahvojen linnojen valloitusta, rynnäköllä otettujen

kaupunkien tai kylien hävitystä.

Sen lisäksi ikäänkuin joku etäinen kaiku ankarasta sodanvarustuksesta,

jota Bern'issä puuhattiin, kun sinne tulvasi liittolais-joukkoja joka

taholta, ei ainoastaan Sveitsistä, vaan myös kaikista Reinin

vapaakaupungeista, ja vieläpä Sigismundonkin, Itävallan herttuan

alueesta.

Vaan Freiburg'iin palatkaamme.

Hankkiakseen suojapaikkaa haavoitetuille, joita sinne joka taholta

tuotiin, oli Celestinolais-luostarin abbatissa, Diesbach'in arvoisa

sisar muodostanut luostarinsa sairashuoneeksi.

-- "Siinä ei ole kylliksi, että rukoilemme", hän oli sanonut, "meidän

tulee myös holhoa ja palvella niitä, jotka taistelevat isänmaan

itsenäisyyden puolesta. Rohkaista kuolevia, hoitaa haavoitettuja, siinä

on nykyään Sveitsiläisen vaimon velvollisuus".

Ja näyttääksensä ensimäisenä hyvää esimerkkiä muille, hän lakkaamatta

hyöri ja pyöri, antoi valmistaa uusia vuoteita, hankki kääreitä sekä

virkistäviä lääkkeitä, jakoi niitä omalla kädellään ympäri

vieraillensa, joita kutsui lapsiksensa, lohdutti tuota, sitoi tätä, oli

apuna lääkäreille, ja useimmiten itsekin lääkärinä.

Hän oli sanonut Freiburg'in lasaretti-lääkäreille:

-- "Te tunnette minun ja minä olen semmoista perijuurta, joka äidistä

tyttäreen on tiennyt yhtä paljo melkein kuin tekin; jos vähemmin onkin

tietoja, sitä enemmin on huolta ja tarkkuutta. Vaikeammissa tiloissa

vaan kutsun teitä avukseni. Noh! olkaa hyvässä turvassa, se ei usein

tule tapahtumaan."

Niinkuin näkyy, abbatissa oli jotenkin jyrkkä, mutta niin toimelias ja

sydämmellinen, että oikein oli ihme katsella. Yöt päivät oli hän

toimessa, joka paikassa läsnä, liikkeellä väsymättä. Hän oli unohtanut

ikänsä ja lihavuutensa, jotka tavallisesti hänen kulkuansa vaivasivat;

hän oli uudestaan tullut nuoreksi, nopsaksi ja sukkelaksi. Aina joku

lempeä sana tai ystävällinen hymy huulilla. Sairaat eivät tunteneet

milloinkaan niin suurta lievitystä, kuin kuullessaan kaukaa avainkimpun

lähenevän, joka rippui hänen vyötäisillänsä.

Mitä nunniin ja muihin luostarisisariin tulee, olipa tuota hauska

nähdä, kuinka hän niitä kiihoitti, ja kuinka pian hän ne oli saanut

ansiollisesti johtonsa alla palvelemaan.

-- "No! tyttäreni! pian nyt! tässä on meidän tappelukenttämme! Jumala

meitä katselee. Muistakaa vertausta laupeaasta Samarialaisesta. Ei

mitään vastaväitteitä! Ovatko nämä enää ihmisiä kun ovat haavoitettuja,

kärsiviä Jumalan luomia! Meidän tulee niitä auttaa, niitä pelastaa, ja

sukkelaan!"

Ja luostarin hurskaat tyttäret kilpailivat innossa keskenänsä.

Kaksi etenkin auttoi abbatissaa aivan hänen mielensä mukaan. Ne

kuitenkaan eivät olleet luostariin kuuluvia; ne viettivät siellä vaan

jonkin surun aikaa. Kaksi kasvattia, kaksi, jotka vapaa-ehtoisesti

kantoivat novitiapukua. Tarvinneeko mainita, että ne olivat Hedwig ja

Magdalena?

Tämä hengellinen puku, puolittain valkoinen ja sininen, soveltui yhtä

hyvin Magdalenan korkeaan ja miehekkääsen kauneuteen, kuin Hedwigin

suloiseen ja viehättävään enkelimuotoon.

Abbatissa lopetti aamukiertonsa. Hänen molemmat veljen-tyttärensä,

niinkuin hän näitä nimitti, seurasivat häntä.

Astuttiin viimeiseen saliin, joka oli paljoa vähäisempi, kun edelliset;

siinä oli vaan kolme vuodetta.

Ensimäisellä makasi Beit-Weber, niin kalpeana, niin laihana, että olisi

luullut häntä puetuksessaan lepääväksi ruumiiksi.

Hän nukkui. Kohinasta, joka syntyi, kun ovi avattiin, hän heräsi,

huomasi Hedwigin ja heti paikalla hänen silmänsä välähtivät, ja hänen

suunsa vetäysi hymyyn.

-- "No!" abbatissa sanoi, "no! poikaseni, runoilijani, kuinka on

laitasi tänään?"

-- "Hyvin ... varsin hyvin", sairas vastasi, "minä näin unta, että olin

taivaassa, ja nytpä uneni käykin toteen. Jumala lähettää minulle kolme

enkeliänsä."

Hänen silmänsä olivat seuranneet ainoastaan Hedwigiä.

Leikillisellä ja vallattomalla suoruudellansa abbatissa oitis huudahti:

-- "Enkeliä! käy laatuun vielä veljeni tyttärille, mutta minä, no totta

maarian, mikä pulskea enkeli! Tarvittaisipa aika siivet, ennenkuin

minäkin lentoon lehahtaisin!"

Tällä tapaa yhä leikkiä laskien, hän oli avannut kääreen.

-- "Se on parempi, paljoa parempi. Mutta olkaamme aina varoillamme;

nämä haavat rinnassa paranevat hitaasti. Kärsimystä ja lepoa. Ennen

kaikkia ei mitään mielen liikutusta, tai muuten en sinusta voi ta'ata,

poikani."

-- "Voi!" haavoitettu huokasi, "voi! äitini, ne ainoastaan kammoovat

kuolemaa, joita rakastetaan täällä mailmassa!"

-- "Lapsi parka!" sanoi abbatissa, joka täynnä lohdutusta kumartui

hänen puoleensa, ikäänkuin olisi mielinyt samalla kertaa sitoa hänen

sydämmensäkin haavan.

Ei kukaan muu kuin Jumala voinut sitä parantaa. Hedwig sitä hänelle

rukoili, kädet ristissä ja silmät taivasta kohden kohotettuina.

Magdalena hoiti toista sairasta.

Tämä ei ollut mitään menettänyt voimastansa. Se oli Herman Nagöli.

Paitsi kättä, joka oli siteessä, ihan sama kuin ennenkin.

Puettuna sotalakkiinsa, hän oli noussut istumaan vuoteensa laidalle.

Äänetön mielenliikutus, joka näytti hämmästyttävän häntä itseäkin,

antoi hänen karkeille kasvoillensa lauhkeamman muodon. Hän katsoi

terävästi Magdalenaan, joka, kokonaan kiintyneenä haavaan hänen

käsivarressansa, suurella taidolla aukasi kääreitä ja lastoja.

Äkkiä hän vavahti.

-- "Teinkö teille pahaa?" tyttö kysyi.

-- "Tekö? Ei suinkaan!" hän vastasi omituisella äänellä.

Abbatissa kääntyi samassa häntä kohden.

-- "No! ystäväni, et sinä yksikätiseksi jää. Vaan tähän sotaan tuo käsi

ei vielä ehdi tarpeeksi voimistua. Vahinko! juuri oikea käsi!"

-- "Minä isken vasemmalla, enkä yhtään hiljempaa", Nagöli vastasi.

"Sallitteko minun lähteä täältä, äiti?"

-- "Kuinka tahdot, poikani ... mutta sillä ehdolla, että lupaat tulla

takaisin joka päivä sitomisen aialla. Älä sitä laimiinlyö."

-- "Hui, hai! mitä vielä! ... kyllä minä tulen."

Se oli Magdalena, jolle hän näkyi puhuvan nämä sanat; se oli hän, jota

hän katseli yhä.

Tuo tyven ja reipas tyttö ei siitä vähääkään välittänyt, kenties hän ei

sitä huomannutkaan. Silmät maahan kiintyneinä, hän antoi järjestänsä

kääreesen kuuluvat eri kappaleet abbatissalle.

Tämä sovittaessaan niitä sijoillensa, jatkoi näin puhettansa:

-- "Pidän ylen tärkeänä, että sinä pian ja täydellisesti paranet.

Sveitsi tarvitsee sellaisia puolustajia kuin sinä. Mikä on nimesi?"

-- "Herman."

-- "Eikö muuta nimeä?"

-- "Ei tällä haavaa."

-- "Maakuntasi?"

-- "Unterwaldi."

-- "Ai! olisipa minun se pitänyt arvata. Ainahan nuo jättiläis-kädet

meille tulevat Rütli'n tienoilta. Ennenkuin tämän haavan sait, sinä

arvattavasti olit jonkun aimo iskun jo antanut, vai kuinka?"

Beit-Weber'in ääni vastasi:

-- "Sen minä voin ta'ata. Olimme ko'ossa Yverdun'in linnaa

puolustamassa. Ensi rynnäkköä Burgundilaisia vastaan tehtäessä, hän oli

jäänyt jälkeen, tai oikeastaan eteen, kun silta vedettiin ylös meidän

takanamme. Hän kääntyi vihdoin siltaa kohden, aseena ainoastaan joutsi

ja hyvä miekkansa. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi hän ampui sitä,

joka oli häntä likinnä, haavoitti hänet, karkasi hänen päällensä,

lopetti hänen miekallansa, veti nuolen haavasta ulos, ampui sen erääsen

toiseen, jonka myöskin kaatoi saadakseen nuolensa takaisin, ja lopulta

jätti sen erään kolmannen ruumiisen ainoastaan sen tähden, että oli

ehtinyt sillalle, joka laskettiin alas häntä varten... Malttakaa, ei

siinä ole kaikki. Pari päivää myöhemmin, kun kuljimme Granson'iin päin,

hän yksinään puolusti erästä siltaa, suojellen siten meidän

paluumatkaamme. Siellä hän tuli haavoitetuksi. Voi! niin, säilyttäkää

meille tuo vahva, urhea käsi; se on niin monta jo meidän joukosta

pelastanut!"

Tämän kertomuksen aikana abbatissa oli antanut sijaa Magdalenalle, joka

sitoi kiinni viimeisen kääreen.

Kohta kuin Beit-Weber oli viimeisen sanan lausunut, tyttö jupisi:

-- "Kas! se on uljasta, tuo! se on oikein jalosta sydämmestä!"

Ja pannessaan haavoitetun käden jälleen siteesen, hän sitä hiljaa

puristi.

Jonkun aikaa Hermanin roteva rinta jo oli läähättänyt, kuin palkeet

pajassa. Äkkiä, kenties ensi kerran eläessään, hän vaaleni ja horjui,

joku äkillinen heikkouden puuska tuli hänen päällensä.

-- "No! johan nyt peräti! kuin hän juuri pyörtyy tuohon paikkaan!"

abbatissa huusi rientäen hänen luoksensa. "Poika parka!"

Siirtyen sivulle päin Magdalena vallan hämmästyneenä, ja kuitenkaan

tietämättä miksi, jupisi hiljaa itseksensä:

-- "Kuka olleekaan tämä nuori Unterwaldilainen? ... ja miksi hänen

silmänsä minua noin seuraavat joka paikkaan? Olen sen jo usein

huomannut... Voisi luulla, että hän minua vihaa. Minkätähden?"

Kolmas haavoitettu oli veli Starck.

Istuen eräässä nojatuolissa, hän yhä kantoi augustinolaista pukuansa,

päähine oli ta'apäin heitetty, niin että saattoi nähdä hänen otsallaan

kääreen, joka vielä oli vallan verinen.

Vieressä, pienellä rahilla Fridolin hänelle piti seuraa.

Jo vähän aikaa sitten, Hedwig oli häntä lähestynyt. Valkoisilla

käsillänsä hän aukasi kääreen.

Tarvinneeko meidän mainita, kuinka suuri tuon isä paran mielenliikutus,

ihastus ja hurmaus oli, kun tämä viehättävä lapsi, jota hän ei voinut,

jota hän ei tahtonut vielä kutsua omaksensa, häneen katsoi, häntä

lähestyi, häntä koski.

Tyttö oli hänen tuntenut samaksi munkiksi, joka niin monesti jo oli

sattunut hänen tiellensä, joka häntä kerran oli syleillyt Diesbach'in

puutarhassa, joka viimeksi vielä häntä oli auttanut Bern'in

tuomiokirkon portailla.

Tavatessaan hänen Freiburg'issa sekä nähdessään ilon ja hellyyden, joka

enemmin kuin milloinkaan loisti hänen silmistänsä, Hedwig ei voinut

olla häneltä kysymättä:

-- "Vaan mistä tuleekaan tuo osan-otto, jonka teissä herätän? Mistä

tulee se, että nä'ytte minua näin rakastavan? Kuka olette?"

Tämä, hilliten kohta sydämmensä halun, oli vastannut;

-- "Olen veli Starck. Kuka ei teitä rakastaisi! olettehan niin lempeä

ja suloinen!"

Samassa tyttö kuitenkin, oikaistessaan itsensä ja pyyhkiessään otsalta

veripisaroita, näki alempana, poskille vierivän kyyneleitä.

-- "Taivas! mikä teitä vaivaa? itkettehän ja olette surullinen?"

-- "En! oi en! minä olen onnellinen ... kovin onnellinen!"

Hänen kyyneleensä Hedwig kuivasi.

Abbatissa tuli äkkiä väliin, siirtäen kauemmaksi toisella kädellä

veljensä tyttären, toisella Fridolin'in, joka istui vielä likempänä

kuin ennen ja pisti päänsä uteliaana esiin.

-- "Pois tieltä!" hän sanoi, taputtaen tätä poskelle; "päästä minua

katsomaan veli Starck'in halkiomessa olevaa päätä. Vielä yksi meidän

uroistamme, ensimäinen kenties kaikista!"

-- "Niin, ensimäinen!" Beit-Weber vastasi. "Ensimäinen kaikista on

munkki! Ei ketään ole tähän aikaan, joka häntä ei tuntisi, joka hänelle

ei sitä sijaa antaisi. Kysykää kuka se on, joka aina on nähty

eturivissä, joka näyttää moninkertaisilla voimilla maatansa

puolustavan, joka uudistaa kaikki meidän kuuluisien esi-isäimme

uhraukset ja urostyöt, jokainen teille vastaa; se on munkki! Jos hän

seuraa jotakin retkikuntaa, on voitto varma. Jos joskus meidän nuoret

miehemme ovat tappion puolella, nähdään hänen kohta ilmestyvän ja

uudistavan taistelua. Oi tehkäät hän terveeksi, äitini; sillä kohta

tulee nuo suuret tappelut, ja hän on Herran valittu ... niin, minä

tunnen, minä näen sen, hän se on, joka takaa voiton ja vapauden

Sveitsille!"

Tämän ennustavan puolustuspuheen aikana veli Starck oli oikaissut

itsensä, otsa kirkkaana, silmät säihkyvinä, kädet ojennettuina Hedwigiä

kohden, suu puoli-avoimena, ikäänkuin valmiina hänelle vihdoinkin

huutamaan: minä olen isäsi!...

Mutta hänellä oli uljautta kylliksi tunkeaksensa tuon luonnon

herättämän halun sydämmensä syvimpään pohjukkaan; ja sulkien silmänsä,

purren hampaat yhteen, marttiiran ylevä kalpeus kasvoillansa, hän

mumisi vaipuen alas istumaan:

-- "Se ei vielä ole kylliksi! ei, ei vielä!"

Tähän tuskan huutoon vastattiin kumealla murinalla. Koiran pää pisti

esiin. Se oli Frey, St. Bernhard vuoren uskollinen vartija.

Se oli siihen saakka maannut vuoteen alla ja pysynyt hiljaa,

näkymätönnä. Nyt se äkkiä hyökkäsi esiin, valmiina puolustamaan

isäntäänsä; vaan huomaten epäilemättä hänen tarvitsevan ainoastaan

lohdutusta, se tytyi hänen kättänsä nuolemaan.

Starck'in toista kättä Fridolin hiljaa puristi.

Molemmat, lapsi niin kuin koirakin, olivat tuttuja kaikille

läsnä-olijoille; ne olivat kumpikin ottaneet osaa kaikkiin näihin

ensimäisiin tappeluihin, joita Helvetian itsenäisyyden edestä oli

taisteltu.

Tällä välin abbatissa oli tarkastanut haavaa; hän sitoi sen uudestaan,

sanoen:

-- "En tiedä, mitä suuria sinun rohkeutesi vielä uneksii, veli Starck;

mutta, ole huoleti, parin päivän päästä annamme sinulle vapautesi

takaisin."

-- "Jumalan kiitoa!" huusi Kilian von Diesbach, joka samassa ilmestyi

kynnykselle. "Heittäytyessään minun eteeni, minua suojellaksensa, hän

tämän iskun on saanut."

-- "Mitä!" Hedwig sanoi, "mitä, veljeni, hän on pelastanut henkesi?"

-- "Niin, sisareni, eikä se ollut ensimäinen kerta. Samaa suosiota,

jota hän sinulle osoittaa, hän tuhlaa minullekkin. Lakkaamatta hän

sivullani taistelee, pitäen huolta minusta, kuin vanhempi veli, kuin

isä."

Enemmin kuin milloinkaan ennen, Hedwigin suuret silmät tarkastivat

tutkistellen munkkia.

-- "Kärsimystä! lapseni", hän vastasi heille kumpaisellekin. "Vielä

vähän kärsimystä, niin saatte kaikki tietää!"

-- "Mennään pois!" abbatissa lausui. "Pois, pois? kiertomme on

päättynyt. Meillä on muutakin tehtävää, kuin selittää arvoituksia."

Ja nopealla, hätäisellä käynnillänsä, hän jo keikutti eteenpäin.

Hedwig, ennenkuin häntä seurasi, tarttui munkin käteen ja kosketti sitä

huulillansa, lausuen hiljaa:

-- "Oi! kuka ikänä lienette, kiitoksia! minä rakastan teitä!"

Kulkiessaan Hermanin ohitse, Magdalena ei voinut olla päätään

kääntämättä.

Unterwaldilaisen silmät olivat häneen yhä kiintyneet.

Kilian, joka viimeisenä kulki, lähestyi Beit-Weber'iä ja sanoi tälle:

-- "Rohkeutta! runoilija. Jumala antakoon sinulle yht'aikaa parannuksen

ja unohduksen!"

Abbatissa, tultuaan kamariinsa, laskeutui erääsen nojatuoliin.

-- "Uh! en jaksa enää; olen vallan näännyksissä."

Vaan säpsähtäen jostakin laimiinlyönnistä, hän kohta pudisti väsymyksen

päältänsä, antaakseen uusia käskyjä.

-- "Tätini", Kilian sanoi, "armas tätini, sallikaa minun edes syleillä

teitä."

-- "Kernaasti, poikani; vaan te'e se pian; kahdeksaan päivään en ole

rahtuakaan nukkunut."

-- "Menkäämme pois, sisareni", nuori mies sanoi molemmille tytöille.

"Siirtykäämme täältä, että hän saa edes vähän aikaa levähtää."

-- "Ei se hullumpaa olisi, poikani; mutta muista vaan, ett'et aivan

kauan juttele morsiamesi kanssa. Kymmenen minuuttia, ei enempää.

Hedwigin täytyy olla minun sijassani keskustelu-huoneessa, apteekissa,

vähän joka paikassa. Magdalenalla taas on kangaskamari ja liinapeso.

Tiedäthän, tyttäreni, että on mentävä pyykille."

Se oli etenkin veli Starck, josta Hedwig ja Kilian puhelivat.

-- "En tiedä minkätähden", Kilian sanoi, "vaan koko luottamukseni lepää

hänessä. Jos me tulemme onnellisiksi, hänestä onnemme lähtee. Miksi?

kuinka? en sitä voi aavistaakkaan. Jokin sen minulle vaan sanoo. Jos

jään taistelukentälle, hän on sinua suojeleva."

Hedwig hänen keskeytti.

-- "Voi! älä puhu semmoista, Kilian; kun ennustaa onnettomuutta, seuraa

aina onnettomuus. Sinäkö kuolisit! voi! en sitten enää suojelusta

kaipaisi, sillä minäkin kuolisin."

-- "Hedwig!"

-- "Onhan meidän määrä tulla yhdistetyiksi? Niin tulemmekin, joko

täällä alhaalla, tai ylhäällä taivaassa."

Tällä välin Magdalena, miettien paljon aineellisempia asioita, koetti

kiiruhtaa pesijöitä.

Ja kantaen itse melkoisen joukon pesovaatteita, hän lähti astumaan

näiden etupäässä.

Pyykkilautta, luostarin puutarhain toisessa päässä, oli suuren lammikon

rannalla, johon kirkas lähde vuodatti vetensä. Lautan neljässä kulmassa

oli Göthiläisiä pylväitä, jotka ohutta olkikattoa kannattivat.

-- "Tänään on vallan mahdotonta", yksi pesijöistä sanoi, "vesi on

jäässä."

-- "Entä sitten!" Magdalena vastasi, "me särjemme jään."

Ja, tarttuen kirveesen, joka siellä sattui olemaan, hän hakkasi jäähän

suuren aukon.

-- "Täytyyhän olla väkevä, niinkuin te!" yksi hänen kumppaneistaan

arveli.

-- "Tarkoitatko sillä", hän vastasi, "että minun täytyy tehdä tämä työ

teidän kaikkien edestä? Sama se. Mutta ett'ei teidän tarvitse ristissä

käsin olla, menkää oitis noutamaan loput vaatteita; menkää."

Muutaman sekunnin kuluttua jää yli koko lammikon oli rikottu.

Sitten, kun ei pesijöitä vielä kuulunut, Magdalena otti käteensä

kurikan, kääri hiansa ylös kyynärpäihin asti, ja seisoen yksinään

lammikon rannalla, ryhtyi rivakasti työhönsä.

Iloinen talvi-aurinko valaisi tuon reippaan ja uljaan tytön kauniita,

valkoisia käsivarsia ja vereviä kasvoja.

Jokin huokaus kuului hänen korviinsa.

Hän käänsi päätänsä.

Eräs mies oli siellä, Herman.

Nojaten vasten käsipuita, hän katseli Magdalenaa.

-- "Taasen te!" tämä sanoi.

-- "Ja miksikä ei, serkku..."

-- "Serkku, minäkö?"

-- "Nimeni on Herman Nagöli. Ahaa! tunnetko minun nyt? Sinä muistat kai

tuota kahdenkymmenen tynnyrinalan niittyä, joka niin suurella

vääryydellä minulta riistettiin sinun hyväksesi, kiitos kunnia

Diesbach'in mahtavalle myötävaikutukselle."

-- "Diesbach ei ole mitään tehnyt, joka ei olisi oikein", nuori tyttö

ylpeästi vastasi. "Meidän välillämme oli riita. Majistraatti sen

ratkaisi minun edukseni: siinä sen lorun loppu."

-- "Eipä niinkään!" nuori mies huudahti, "sillä siitä tuomiosta minä

vetoon kun vetoonkin vielä."

-- "Te'e mieliisi. Saadaanpa nähdä, kuka tässä lopulta voittaa."

Ja huolimatta sen enempää tuosta hävyttömästä, hän ryhtyi jälleen

pesoonsa.

Hetken päästä Herman jatkoi:

-- "Sen sijaan, että riitelemme, serkkuni ... kuulkaapa hiukan... Jos

suostuisimme elämään yhdessä."

-- "Kuinka se kävisi laatuun?"

Magdalenan vapaan ja kirkkaan katseen edessä Unterwaldilainen ensin

punastui korvia myöten. Sitten, pudistaen pörröistä päätänsä ja tehden

liikkeen, ikäänkuin ajaakseen pois lopunkin hämmästyksestään, hän

jatkoi:

-- "Maltas kuin ajatukseni selitän, serkkuseni. Voi! Voi! minä vihasin

oikein sinua alussa; ja kun lähdin sinua etsimään, se tapahtui vaan

vihamielessä. Mutta minä nä'in sinun. Se muutti mieleni. Minä katselen

sinua nytkin vielä, ja enemmin kuin milloinkaan ennen tulee mieleeni

ajatus, että me olemme vallan kuin luodut toisillemme kuulumaan,

kenties toisiamme rakastamaankin ... ja sen voin vakuuttaa, mitä meihin

molempiin tulee, pulskeita lapsia tasavalta meiltä saisi."

Nyt oli Magdalenan vuoro painaa alas silmänsä.

-- "Avioliitto!" hän jupisi.

-- "Ainakin lupaus. Meillä on sota ja minä olen sitä lajia, ett'en

säästä itseäni. On hyvin mahdollista, että kaadun; sitten ei tämä

sinulle suurta haittaa tekisi. Minun kuoltuani, sinulla kieltämättä on

nuo kaksikymmentä tynnyrinalaa niittua. Mutta jos tulen takasin,

olisihan hauska nähdä siellä karjamme yhdessä käyvän laitumella. Sano,

tahdotko?"

Tämän luontevan puheen alla paloi rakkaus, yksinkertainen ja raitis

rakkaus, niinkuin tyttö, joka sen oli sytyttänyt, niinkuin mies, joka

sen sydämmessään tunsi.

Niin luultavasti Magdalenakin sen käsitti. Hän oikaisi itsensä,

kiinnittäen silmänsä nyt Hermaniin.

-- "Ethän sen vuoksi vähemmin uljaasti maatasi palvelisi?"

-- "Päin vastoin."

-- "Herman, tässä on käteni."

-- "Kiitoksia, Magdalena. Minä olen kokonaan sinun, nyt ja aina."

Pesijät lähestyivät.

Herman katosi, kasvot ilosta loistavina. Magdalena sitä vastaan,

koettaen peittää häiriötänsä, huusi tovereillensa:

-- "Hätää nyt, laiskurit! olemme ilmankin jo myöhästyneet. Pian

työhön!"

Ja kurikoita heilutettiin tulisella kiireellä.