XVI.

Yksi vielä, jota ei odotettukaan.

Kaupunki oli valloitettu.

Neljättä sataa Italialaista ja Savoijalaista aatelista, sekä lähes

kaksi tuhatta sotamiestä peittivät katuja ruumiillansa.

Muut pakenivat Rhône'n laaksoon, takaa-ajettuina, ahdistettuina joka

taholta. Niiden linnat, jotka näitä rauhanrikkojia olivat maahan

kutsuneet ja eilen illalla vielä niille suojaa soivat, olivat nyt

vuorostansa liekkien vallassa, niinkuin kylät tätä ennen. Tästä

päivästä alkaen tuo kunnialla vapautettu Vallis kuului Sveitsin

liittoon.

Illalla Sion, sen pääkaupunki, oli kokonaan juhlapuvussa. Siellä

kuljetettiin voittoriemulla pitkin katuja kalliisin asuihin puettuja

hevoisia, lippuja sekä aseita, kaikki voitettuin jättämää saalista.

Joka hetki tulvasi uusia joukkoja sisään, julistaen jotain uutta

urostyötä. Ilotulia paloi kaikkialla; iloisia hyppyjä sekä riemulauluja

kuului joka taholta.

Muutamissa paikoin kuitenkin vallitsi hiljaisuus, vallitsi murhe.

Voittajainkin joukossa löytyi lukuisia uhria.

Muun muassa Bartolomeo.

Kaatuessaan hän oli sanonut:

-- "Olen kostanut sinun, vaimo parkani ... ja nyt tulen sinun

luoksesi!"

Sitten, juuri kuolemaisillansa hän oli huudahtanut, epätoivon tuska

silmissä:

-- "Lapseni! Voi! lapsi parkani!"

Fritz, hereten itkemästä, vastasi:

-- "Olenhan minä niiden vanhin veli? Voit rauhassa kuolla, isä ... ne

tulevat olemaan minun lapseni!"

Samana iltana, kohta kun oli suorittanut viimeisen velvollisuuden

isäänsä kohtaan, hän oli tahtonut lähteä.

Troussecaille seurasi häntä.

Niin oli Villon tahtonut.

Karistaen muutamia ecu'itä Martti ystävän kouraan, hän oli tälle

sanonut:

-- "Pidä huolta, ett'ei mitään puutu noilta orpo raukoilta; sijoita ne

johonkin sukulaisten luo ja tule sitten minua tapaamaan."

Fritz oli heti huutanut:

-- "Minun kanssani, eikö niin? Sota ei ole vielä loppunut, minä tahdon

tulla takaisin!"

Ja Fridolin sanoi puristaen hänen kättänsä:

-- "Hyvästi, veljeni, hyvästi!"

Muutaman askeleen päässä näistä, eräässä kaupungin suurimmista

taloista, sattui toinen kohtaus, vähemmin surkea, mutta paljoa

tärkeämpi.

Seitsemän miestä oli ko'ossa. Vilkas keskustelu vallitsi heidän kesken.

Ne olivat Kilian von Diesbach, veli Starck, Herman Nagöli ja nuo neljä

kuninkaan toveria, jotka eivät olleet vielä nimeänsä maininneet. Kaksi

nuorinta niistä seisoi veitsi kädessä vahtina puoli-avoimen oven

edessä. Tuon tuostakin he aukaisivat sen selki selälleen, näyttääkseen

kaikille erästä vankia, joka sen takana oli, ja tekivät liikkeen

ruumiillansa, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, hän ei voi paeta; hän on

yhä tuolla.

Tuo vanki oli mies röyhkeällä, ylpeällä muodolla ja kalpeilla

kasvoilla, joita musta parta alhaalta ympäröitsi. Kauniin Italialaisen

täydellinen perikuva. Mainitkaamme heti hänen nimensä; hän oli

Campobasso'n kreivi.

Hän astui edestakaisin tuossa pienessä kammiossa, jonkunmoisessa

rukoushuoneessa, joka tällä kertaa toimitti vankihuoneen virkaa,

milloin hyräillen Neapelilaista laulua, milloin laihoilla sormillaan

silittäen sinertävän mustaa tuuheata tukkaansa.

Kun hän sattui tulemaan oven eteen, silloin kun tämä jälleen äkkiä

aukeni, saattoi tulisoittojen valossa, jotka etuhuoneessa paloivat,

nähdä hänen suurien mustien silmiensä kiiltävän noiden ylpeiden

silmäripsien alta, ja hänen valkeiden hammastensa hetken aikaa

loistavan tuon petturinaurun keskeltä.

Lopulta, kun oli kyllästynyt kävelemästä kuin vangittu tiikeri

rautahäkissänsä ja väsynnyt vartoomasta, hän heittäytyi eräälle

vuoteelle ja näytti nukkuvan.

Tällä välin Nagöli sanoi kaikuvalla äänellä:

-- "Sinulle, Kilian von Diesbach, hän miekkansa antoi, sen myönnän;

mutta me hänen tungimme tätä huonetta kohden, ja minä häntä kurkusta

pitelin. Siis hän on minun vankini. En kellekkään luovu oikeudestani.

Mitä myymiseen taas tulee, se on aivan toinen asia."

-- "Sama se!" Kilian vastasi, "kuinka paljon?"

-- "Tuhannen florinia."

-- "Suostutaan. Uskotko sanaani vastaan velaksi?"

-- "Sinäkö sitä kysyt, Diesbach! Vaan tiedä toki, ett'en minä ele

vähemmin jalomielinen, kuin sinäkään. Nuo lunnaat eivät jää minun

käsiini. Minä vartoon vaan tilaisuutta saadakseni laskea ne siihen

osaan saalista, joka pannaan leskiä ja orpoja varten tallelle."

-- "Kätesi, Nagöli; minä rupean sinua ymmärtämään."

Sitten kun Unterwaldilainen oli lähtenyt, Kilian jatkoi:

-- "Muuten en suinkaan tahdo anastaa yksinomaista oikeutta hänen

tuomitsemiseensa. Voitetun jättäminen kohtalonsa nojaan, sotii

luontoani vastaan; mutta minä rakastan myös oikeutta. Veli Starck ja te

neljä, joiden nimeä en tiedä, vaaditte Italialaista tuomittavaksi.

Teillä on myöskin oikeutta hänen suhteensa, koska kaadoitte kaikki ne,

jotka häntä ympäröivät, koska otitte osaa hänen vangitsemiseensa.

Siis ... muodostakaamme tuomioistuin, ja kun päällekantajia on kuultu,

saakoon hän puolustaa itseänsä. Oikeutta ja vapautta kaikille.

Enemmistö päättäköön."

-- "Hyvin puhuttu!" päätti munkki, joka siihen saakka oli seisonut

syrjässä. "Jumala valaiskoon ymmärryksemme ja suokoon meille tyyneyttä,

joka tuomareille sopii! Kaikilla meillä on sormessamme liljalla

koristettu rautasormus; sillä, minä tiedän, Kilian von Diesbach, että

sinun arvoisa isäsi jätti sinulle omansa. Hänen jalo sydämmensä elää

sinussa; poikansa hahmossa hän keskusteluamme johtaa."

-- "Se on kunnia", Kilian vastasi, "joka tulee iälle ja viisaudelle.

Minä olen nuorin; ei. Teille pikemmin, veli Starck."

Munkki painoi alas päänsä ja kielsi hänkin puolestansa.

-- "Minä olen Kristuksen palvelia", hän lausui. "Minuna istuisi tällä

istuimella vääryyksien unohdus, ja anteeksi-antamus."

Nuo neljä tuntematonta astuivat jo lähemmäksi, yhteen ääneen

vastustaen.

-- "Miks' ei joku teistä?" Kilian esitti. Vanhin joukosta vastasi:

-- "Siksi että me olemme viha ja kosto, mutta tässä tarvitaan

puolueettomuutta ja oikeutta."

François Villon oli tällä välin astunut sisään. Hän oli kuullut tämän

kiistan viime sanat; yht'äkkiä hän lausui:

-- "No sitten! toverit; minä kannan niinkuin tekin sormusta, olen

asiassa puolueeton ja edustan täällä vaan kuningastani, Ranskan

hallitsijaa."

Ja yksimielisen suostumuksen jälkeen hän istuutui ylimmäiselle sijalle,

joka seisoi kunniapaikassa.

Villon ja Kilian istuutuivat toiselle puolen; toiselle taas nuo neljä

tuntematonta.

-- "Teidän on vuoro ensin", runoilija alotti, "sanokaa meille nimenne."

-- "Nimeni on Gent", ensimäinen vastasi. "Kaupunkini oli rikkain,

kukoistavin ja vapain, mitä ikänä voi löytyä. Burgundin herttua hävitti

sen vapauden, kukisti sen kaupan; hän antoi tappaa sen etevimmät

porvarit, muiden muassa Jaen de Vos'in, joka oli isäni. Olen vannonut

perikatoa Burgundin herttualle ja koko hänen joukollensa. Saastaisin

kaikista on Campobasso, meidän vankimme. Minä vaadin hänen

kuolemaansa."

-- "Minua kutsutaan Dinant", toinen sanoi. "Vihani on paljoa vanhempi,

se on kestänyt Filippo herttuan aioilta asti. Ensi rynnäkön jälkeen

antausimme armoille. Hän tahtoi armahtaa; hänen poikansa vastusti.

Seurasi ensin ryöstö, sitten verilöyly, ja vihdoin murhapoltto.

Kahdeksan sataa ihmistä, kaksittain yhteen sidottuina, upotettiin

raa'asti Maas'iin. Muut ammuttiin tai hirtettiin. Minä yksin pääsin

pakoon; jäin eloon ja nä'in kaukaa vaimoja sekä lapsia ahdistettavan.

Heidän surkeat huutonsa herättivät kauhua ja sääliä. Mitä itse

kaupunkiin tulee, kolme päivää jälkeenpäin liekit sen kokonaan olivat

nielleet torninensa, muurinensa, ja ne, jotka vaelsivat sen vielä

kytevien jäännöksien ja hehkuvien tuhkien ohitse, voivat kauhistuen

huudahtaa: Tuossa oli Dinant! Siinä se, mistä minä puolestani Kaarlo

herttuaa soimaan. Olen vannonut tuhoa ja kuolemaa tuolle tirannille.

Vaan ennen häntä, hänen palvelijansa! Se on oikeus ja kohtuus."

-- "Minä olen Ranskalainen", kolmas sanoi, "ja nimeni on Nesle. Minun

kaupunkini myös joutui Kaarlo herttuan valtaan, vaan ilman vähintäkään

lakia ja oikeutta. Hän oli ta'annut hengen kaikille; hän söi sanansa,

kehno! Kaikilta vapaa-ampujilta katkaistiin kädet. Asukkaita sitä

vastaan kohtasi kauhea teurastus. Armoa ei saanut kukaan, ei edes

vaimot, eikä pienet lapsetkaan. Muutamat onnettomat, viimeiset elossa

olevat, olivat paenneet erääsen kirkkoon; ne mestattiin. Kaarlo herttua

tuli paikalle; hän ratsasti sisään sota-oriinsa selässä. Ruumiita oli

kaikkialla, alttarin juureen asti. Veri valui virtana. Hän hypitti

siinä hevostansa ja sanoi hymyillen: Minulla on hyviä teurastajoita,

heidän työtänsä ilahuttaa nähdä. Siitä päivästä asti hän kantaa

liikanimeä Kaarlo Julma; siitä päivästä asti kannan kostoa, en

ainoastaan häntä, mutta myös koko hänen seuraansa vastaan. Campobasso

on julmin kaikista. Hänen täytyy kuolla."

Neljäs vuorostansa nousi ylös.

-- "Kutsun itseäni Lüttich", hän lausui vihan synkällä äänellä.

"Lüttich! Eikö se nimi jo sano kaikkea? Minä palvelen Ludovik XI:ttä,

ja kuitenkin hän oli siellä. Vieläpä vakuutetaan, että, kun hänen

orpanansa Kaarlo häneltä kysyi, mitä siittiöille piti tehtämän, hän

tälle vastasi tällä vertauksella: 'isäni talon vieressä kasvoi suuri

puu, johon kaarneet tekivät pesänsä; nämä kaarneet häntä häiritsivät,

hän antoi kivittää pesät, yhdesti, kahdesti; vuoden päästä kaarneet yhä

tulivat uudestaan. Isäni antoi kaataa puun, ja sitten hän sai paremmin

nukutuksi.' Jos Ranskan kuningas on antanut tämän neuvon, haa! olkoon

hän kirottu! Vaan ei, en tahdo sitä uskoa. Ainoa, mitä tiedän, on, että

Kaarlo Rohkea säälimättömässä julmuudessaan tahtoi kokonaan maan päältä

hävittää tuon hiljan vielä niin kukoistavan, niin suuren, niin

väkirikkaan kaupunkimme nimenkin, jonka kolme sataa kirkkoa joka päivä

kuulivat yhtä monta messua, kuin itse Romassa pidetään. Ei ainoakaan

näistä kirkoista, ei ainoakaan huoneistamme jäänyt seisomaan. Kaikki

jaotettiin maahan, kaikki hävisi. Sillatkin revittiin rikki. Mitä itse

Lüttichiläisiin tulee, niitä samoin kohtasi täydellinen perikato; ei

suinkaan minkään voiton vimmassa tapahtuvan teloituksen, vaan pitkän,

säännöllisen teurastuksen kautta, jota kesti ikäänkuin huvin vuoksi

useampia viikkoja; uhria oikein hoidettiin ja säilytettiin. Kolme

kuukautta myöhemmin upotettiin vielä! tapettiin vielä! Tällä välin

Kaarlo jo kuitenkin oli tullut tunnetuksi. Paljon ihmisiä oli paennut

metsiin ja vuoriseutuihin. Sotamiehet kiirehtivät sinne joka taholta ja

ajoivat niitä kuin metsän otuksia. Kaikkialla kyläkunnissa uusia murhia

ja häpeällisiä hirmutöitä. Siellä täällä muutamia vastustajia, muutamia

kostajia: Viheriän teltan toverit; minä olen viimeinen niistä.

Toverieni haamut minua seuraavat, ja huutavat lakkaamatta: 'ei armoa!'

Olen tehnyt jo paljon pahaa Burgundilaiselle. Jospa hänen vihdoinkin

näkisin vuorostaan kaatuvan, voitettuna, kukistettuna, toivotonna,

vihan vimmassa, ja voisin tallata häntä jaloillani sekä halkaista hänen

päänsä huutaen: muista Lüttich'iä! sitä varrotessa, ko'otakseni

kärsimystä, minun täytyy tuon tuostakin tappaa joku hänen

päälliköistänsä. Tänään on Campobasso'n vuoro. Olen puhunut."

Hänen kolme toveriansa olivat nousseet seisomaan. He ojensivat kätensä

hänelle yhteiseen syleilykseen ja kaikki neljä yhdessä langettivat

yhteen ääneen tuomionsa tällä huudella:

-- "Kuolema Campobasso'lle! kuolema!"

Oli jäljellä Villon, Starck ja Kilian, jotka vielä eivät olleet

lausuntoansa antaneet.

Viimeksi mainittu, heitettyänsä tutkivan silmäyksen molempiin

kumppaneihinsa, lausui:

-- "En yritäkkään taivuttaa teitä, te Burgundin herttuan hävittämien ja

raatelemien kaupunkien arvoisat kostajat. Mekin olemme jo saaneet

nähdä, tässä ensimäisessä kahakassa, kuinka hänen soturinsa sotaa

käyvät. Vähentää niiden lukua, on epäilemättä keino, jolla pikemmin ja

varmemmin voimme kukistaa hänen, itse pahuuden pesän, ainoan oikean

vihollisemme! Puhuakseni selvemmin, käyttäkäämme vankia saadaksemme

liiton uudestaan solmituksi meidän ja Italian ruhtinasten välillä.

Saakoon hän palata Milano'on, herttua Galeazzo'n luo, tälle niinkuin

muillekin todistamaan, ett'ei Sveitsiläisten maahan rankaisematta voi

rynnätä, ja että on edullisempi niitä pitää ystävinänsä, kuin

vastustajinansa. Campobasso on mielestäni mies juuri semmoista tointa

varten. Se hyödyttäisi meitä epäilemättä enemmin kuin pisara

vuodatettua verta."

Tästä viisaasta, mutta armahtavaisesta esityksestä Lüttich, Nesle, Gent

ja Dinant jo murahtivat ja kiukustuivat.

-- "Malttakaa mielenne vähäisen", veli Starck sanoi. "Muistakaa, että

olette tällä haavaa tuomareita ja että semmoisina Jumala teitä

katselee. Minä hyväksyn täydelleen Diesbach'in pojan jalomielisen

esityksen; vaan voipa niitä kenties löytyä parempiakin: koska olemme

kaikki kuninkaan tovereita, miksi emme vetoisi hänen ylimmäiseen

tuomioonsa? Jos hän luulee, ett'ei vankimme kelpaa muuksi kuin

ruumiiksi, olkaa huoleti, hän ei teitä neuvo häntä säästämään.

Muussa tapauksessa olemme tehneet hänelle palveluksen ja se on

velvollisuutemme."

Villon huudahti:

-- "Minä tarjoudun oitis saattamaan tämän asian hänen tutkittavaksensa.

Hän tuntee varmaankin tämän Campobasso'n. Ken tietää! ehkä se on kauhea

isku, jonka Burgundilaisille saatamme tehdä. Minä sitä ikäänkuin vähän

aavistan, toverit."

Kaikesta huolimatta nuo muut neljä vastustivat.

-- "Olette edeltäkäsin hyväksyneet enemmistön päättäjäksi. Meitä on

neljä kolmea vastaan. Kuolema!"

-- "Hetki vielä!" Kilian vastasi. "Me olemme sitä lajia, ett'emme

milloinkaan riko lupauksiamme. On suostuttu, että vanki tulisi

kuulustelluksi ja saisi puolustaa itseänsä. Herättäkää hänet."

Ovi aukeni äkkiä; Campobasso tuli näkyviin, astui esiin ja tervehti.

-- "Minä en nukkunutkaan, hyvät herrat; olen kuullut kaikki. Tässä

olen."

Sitten ylpeällä muodolla, pilkallinen hymy huulilla:

-- "Minä kiitän niitä, jotka minun puoltani pitävät, ja suostun

puolestani heidän esitykseensä. Olisipa tosiaan ylön hauskaa vähäisen

jutella, vaikka vaan kaukaakin, välimiehen kautta, Ludovik XI:nnen,

tuon kelpo kuninkaan kanssa. Mitä näihin muihin, armottomiin tulee,

minun tarvitsee sanoa vaan kolme sanaa, niin he pitävät suurena

kunniana, saada ojentaa minulle kätensä."

Ärsytettyinä tämän julkean uhkamielisyyden kautta, nuo neljä kostajaa

astuivat askeleen lähemmäksi ja tekivät uhkaavan liikkeen.

Mutta, niinkuin ei hätäpäivää olisi ollut, hän jatkoi:

-- "Vai niin! herraseni, kannatte sormessanne Ranskan liljaa. Ahaa!

olette kuninkaan tovereita..."

Nämä aikoivat jo syöstä hänen päällensä.

-- "No sitten", hän päätti, avaten takkinsa ja näyttäen erästä hänen

kaulassaan kaikenlaisten tähtien ja nauhojen joukossa rippuvaa

sormusta, "no sitten, toverit ... minä olen yksi teidän joukkoanne."

Aika jo olikin; kostajien neljä puukkoa välkkyi jo hänen silmäinsä

edessä.

Nämä hämmästyivät oitis, seisoivat äänettöminä, kuroittaen kaulaansa,

eivätkä vielä tahtoneet uskoa silmiänsä.

Se oli oikea lilja. Se oli ainakin kuninkaan sormus.

Juhlallisella ja riemuitsevalla äänellä kondottieri jatkoi:

-- "Jos joskus kohtaat yhtäläisen kapineen jonkun toisen sormessa,

olkoon hän kohta ystäväsi, veljesi... Eivätkö ne ole Hänen Kaikkein

Kristillisimmän Majesteettinsa omat sanat?"

-- "Hänellä on oikeus", Starck päätti, "muistakaa, ystävät, muistakaa

valaanne!"

Vaan nämä huudahtivat, inhoavalla, kauhistuneella äänellä:

-- "Hän! ystävämme! veljemme! Ei koskaan! Hän ei ole pääsevä näin

kynsistämme ... ei!"

Villon tuli välittäjäksi ja hänen onnistui saada suun vuoroa:

-- "Nyt on syytä enemmin kuin milloinkaan saattaa asia kuninkaallisen

herramme tiedoksi. Hän on par'aikaa Lyon'issa. Se on enintäin viikon

työ. Tahdotteko, niin lähden?"

-- "Tämän matkan kestäessä", Kilian lisäsi, "vanki saa seurata minua,

minä vastaan hänestä. Muutoin olettehan tekin muassa. Antakaa sananne,

ett'ette väijy hänen henkeänsä, niin hänen uskon teidän rehellisyytenne

haltuun..."

Tämä väli-aikainen päätös tuli vihdoin hyväksytyksi, vaikka suurella

vastuksella.

Samalla aikaa Italialainen kenenkään huomaamatta kuiskutti François

Villon'in korvaan nämä sanat:

-- "Älkää lähtekö, ennenkuin olette minua puhutelleet. Vaiti!"