XV.

Vihollisia, ystäviä.

Syvä hiljaisuus vallitsi.

Siellä täällä varjossa ryntääjät seisoivat ihan valmiina käymään

päälle.

Parvella nuori päällikkö liikkumatonna pitkän miekkansa nojassa.

Vipusillan edessä Starck, ko'oten kaikki voimansa, ollakseen sitä

varmempi iskun vaikutuksesta.

Jykevä nuija antoi ensimäisen täräyksensä, äkkiä herättäen lepääviä

kaikuja.

Sitten portti iskujen alla, joita kauhealla jyskeellä ja salaman

nopeudella yhä uudistettiin, alkoi horjua, rytisi, siirtyi sijaltansa,

halkesi joka taholta ja pirstaantui pieniksi palasiksi.

-- "Eteenpäin!" munkki huusi, rientäen ensimäisenä aukon läpi.

Jo ensi iskujen kaikuessa oli, toisella puolen, akkuna jälleen auennut.

Tällä kertaa Berniläisten nuori päällikkö oli siellä.

Hän raivasi heti miekallaan tien auki ja hyppäsi juhlasaliin, ensi

alussa äkkinäisen ilmestymisensä kautta kauhistuttaen koko juomaseuraa,

joka suurimmalta osalta vielä istui pöydässä.

-- "No puolustakaa toki itseänne!" nuori päällikkö huusi.

Muutamia uskollisia Berniläisiä jo seisoi hänen sivullansa. Kaikki

yhdessä, toiset miekoillaan, toiset tapparoillaan, ryntäsivät päälle.

Silloin koko laajassa salissa alkoi omituinen ja hirvittävä näytelmä.

Kaadettujen pöytien, rikottujen lasien ja vatien yli, Italialaisten

päälliköt joka taholta syöksivät etsimään aseitansa.

Muutamat olivat jo löytäneet ne ja puolustivat itseään ryntääjiä

vastaan. Taistelu alkoi, tuon saman valovirran valaisemana, joka äsken

vielä oli juominkien yli levittänyt loistoansa.

Toisaalla, lumikerroksessa, heidän allansa olevissa käytävissä ja

saleissa, joissa alhainen sotaväki piti pitojansa, ryntääjäin

enemmistöllä oli ankara työ. Vaan ei mikään voinut vastustaa

Bartolomeon ja hänen Vallisilaistensa kostavia kirveitä, Villon'in ja

Troussecaille'n aivan ranskalaista raivoa ja Starck'in hirvittävää

nuijaa, joka maahan sulloi, tappoi ja musersi kaikki, mitä sen tielle

sattui.

Yhä etupäässä, hän syöksi portaita ylös ja ryntäsi vuorostaan

juhlasaliin.

Italialaiset näyttivät olevan voitolla. Useampia Berniläisiä oli

kaatunut. Parikymmentä kättä uhkasi heidän nuorta päällikköänsä.

-- "Kilian!" Starck huudahti, kun tunsi hänet valkean valossa. "Se on

Kilian! Se on Diesbach'in poika!"

Hän oli hypännyt tämän eteen, ja kääntyi nyt vihollisia vastaan, häntä

ruumiillaan suojellen.

Sitten tuo kauhea nuija suhahti ilmassa ja permanto peittyi ruumiista.

Näin uudistettuna tappelu pian päättyi.

Vaan, omituista kyllä, suurin osa vihollisia näytti ikäänkuin lumouksen

kautta kadonneen.

Noin satamäärä kuolleita ja haavoitettuja, ei enempää.

Mutta, kondottiereja oli kaksi sataa. Niiden lisäksi, suuri joukko

lähiseutujen nuoria aatelisjunkkareita, joita oli kutsuttu kestiin.

Vihdoin, Torrens'in herran miehet ja hän itse, jota ei mistään voitu

löytää.

Epäilemättä joku salainen piilopaikka. Ajaakseen heitä sieltä ulos,

sytyttivät linnan tuleen.

Turhaan liekit leimahtivat joka taholta, ei mikään vielä antanut

aavistusta voitettujen pakopaikasta. Mihin ihmeesen ne olivat

joutuneet?

Joku ääni vihdoin huusi etäältä, mäen toiselta puolen:

-- "Tänne päin! tuossa he ovat ja pakenevat tähän suuntaan!"

Kilian Diesbachilainen, Villon, Bartolomeo, koko mailma kiirehti sinne

päin.

Ääni oli vaijennut. Mies, eräs vahtina seisova Berniläinen makasi

kuolleena paikallansa, täytettyään velvollisuutensa. Mutta hänen kylmä

kätensä viittasi vielä St. Maurice'en vievää tietä.

-- "Jumala jättää ne meidän käsiimme!" Bartolomeo huudahti. "Solatien

portti on suljettu: he joutuvat sinne umpisoppeen, niinkuin villipedot,

jommoisia he juuri ovat. Juostaan! päivä jo koittaa; jos he

huomaisivat, että meitä on luvulta vähemmän..."

-- "No! entä sitten!" Kilian huudahti, "eläkööt taistelut auringon

vapaassa valossa!"

Tuota pikaa hän järjesti joukkonsa ja annettuansa lähdön-merkin, hän

riensi eteenpäin.

Liekit nielivät Torrens'in linnan kitaansa. Sille, joka tähän aikaan

sen raunioita käy katsomassa, näytetään vielä maanalaisen tien

ammottava aukko, jonka läpi ne pakenivat, jotka eivät osanneet sitä

puolustaa.

Sitten, vähän loitompana Saint-Maurice'n solan suussa, mäen-nyppylä

ja sen päällä kaksi kiveä, ristin muodossa. Se on jonkunmoinen

hautapaikka, jota kutsutaan kondottierien kummuksi.

He lepäävät siinä kaikki, aatelisjunkkarien kanssa, jotka heitä niin

riemulla olivat ottaneet vastaan, isäntänsä kanssa, joka heitä niin

komeasti oli kestinnyt. Ei yksikään päässyt pakoon. Se oli ikäänkuin

joku ihmis-hekatombi, jonka Sveitsiläiset uhrasivat kaatuneiden

veljiensä haamuille; tuima tappelu, verinen voitto, joka maksoi heille

paljo väkeä.

Ei ollut ystävistämme ainoakaan kaatunut. Joku vähäinen haava, ei

muuta. Ja kuitenkaan ei kukaan heistä ollut säästänyt itseänsä, ei

kumpikaan Ranskalainen, ei ritarillinen Kilian, ei Bartolomeo, eikä

Starck, joka näin alkoi kostaa Saint-Jacques'in häpeätä, ei edes

kumpikaan nuorukaisistamme, Fritz ja Fridolin, jotka ylen ylpeinä

miettivät tätä ensimäistä voittoansa.

Ojentaen toisilleen kätensä, he olivat yhteen ääneen huudahtaneet:

-- "Veren näkö ei nyt enää saa meitä vapisemaan! ei vihollisten, eikä

omankaan! Me olemme karaistuja! olemme sotureita! olemme miehiä!"

Bartolomeo syleili ylpeänä poikaansa; Starck kasvattiansa.

Sillä välin kylänvanhin oli antanut avata solatien portit.

Joku sanoma odotti häntä.

Heti saatuansa tietää sen sisällön, hän kiiruimman kautta kutsui kokoon

jonkunmoisen neuvoston Diesbach'in pojan ympärille.

-- "Pahoja uutisia, ystäväni! Enemmän kuin viisi-toista tuhatta

Italialaista ja Savoijalaista on Burgundin äpärän ja Campobasso'n

kreivin johdolla valloittanut Sion'in. Turhaan Vallisilaiset ja niiden

kanssa muutamat Ylämaalaiset ja Graubündeniläiset, jotka olivat

Crispalt'in jäätikköin ja Jurka'n yli rientäneet vanhojen ystäviensä

avuksi, niiltä koettivat sulkea tien; ne tulivat lyödyiksi. Hätäkello

soi nykyään kaikkialla Ylä-Vallis'issa. Ei ainoata kylää, joka ei ole

liekkien vallassa. Mutta vakuutetaan, että Vallisilaiset voimansa

jälleen kokoovat ja että on nähty muutamia lippukuntia Bern'istä,

Solothurn'ista ja Waldstätten'istä astuvan vuoria alas..."

-- "Eteenpäin!" Kilian päätti, "mutta viisaasti."

Vähän aikaa jälkeenpäin lähdettiin marssimaan.

Fritz ja Fridolin olivat samassa rivissä.

-- "Näyttää siltä, kuin ei tämä vielä tähän päättyisikään", toinen

noista uljaista nuorukaisista arveli.

-- "Ei", toinen vastasi, "nyt se vasta alkaakin!"

Kuljettiin koko päivä, kuitenkin tavan takaa pysähtymällä, että

ehdittiin lähettää vakojia eteenpäin.

Kylänvanhimman kautta saadut tiedot toteutuivat. Kaikkialla hävityksen

jälkiä, kyliä ja taloja, jotka vielä paloivat. Joka askeleella joku

pelästynyt onneton, joka kuitenkin oitis, nähdessään Diesbach'in

lippukunnan, sai rohkeutta ja vaati aseita.

Iltapuoleen, muutamassa laakson viimeisistä käänteistä Vétroz'iin päin,

eräs lukuisa partiokunta sulki äkkiä tien.

Diesbach'in pojan sotahuuto: "Bern ja pyhä Vincent!" oli tuskin ehtinyt

kaikua, niin vastattiin toiselta puolen:

"Schwütz ja Lucern!"

Nekin siis olivat Sveitsiläisiä. Eräs nuori Unterwaldilainen niitä

johti. Hartiat vahvat, ruumis roteva, muoto sotainen, vaan samalla myös

vähän raaka.

-- "Nimeni on Herman Nagöli", hän sanoi. "Veljeni neljästä maakunnasta

ovat minun valinneet päälliköksensä. Me vartoomme yötä käydäksemme

rynnäkölle."

-- "Kuinka suuriksi arvaatte vihollisen voimat?" Kilian kysyi.

-- "Se on asia, joka ei milloinkaan huoleta meidän tunturilaista",

Herman Nagöli vastasi. "Teillä Berniläisillä pitää aina oleman

numeroita, no! sama se, kahdeksan-toista tuhatta."

-- "Ja teitä?" Diesbach kysyi vähääkään vihastumatta.

Unterwaldilainen näytti laskevan yhteen sormillansa ja tuli, tosin ei

ilman vaivaa, tähän loppupäätökseen:

-- "Neljä tuhatta, Ylämaalaiset ja Solothurnilaiset toiselta puolen

kaupunkia siihen luettuina."

-- "Yksi viittä vastaan, tai ainakin niillä paikoin", Kilian päätti,

"Se on epäsuhta, jota Berniläinen ei pelkää. Meilläkin Bern'issä on

kyllä peitset pitkiä, käsi vahva, ja rinta rohkea."

Herman Nagöli, joka silminnähtävästi oli tytyväinen tähän vastaukseen,

tarjosi hänelle turpean kätensä.

Sydämmellisesti Kilian sitä puristi. Sitten, hymyten karkealle

kouraukselle, jonka sai vastineeksi, hän lisäsi:

-- "Puhumatta siitä, että voittajat, viinan ja saaliin sokaisemina,

eivät arvattavasti voi aavistaa voitettujen tulevan rynnäkköänsä näin

pian uudistamaan; arvaanpa toki, veli Herman, ett'ette ole niille

mitään sodanjulistusta laittaneet."

Nagöli päästi leveän, makoisen naurun ja vastasi:

-- "Emme ole mitään ritareita, jotka etsivät turnajaisia ja komeita

kokouksia, vaan vuorikauriin ja karhun pyytäjiä, väsymättömiä

väijyessämme, nopeita ja tuhoovia, kuin tussarin luodit."

-- "Bern tuntee teidät ja rakastaa teitä", Kilian vastasi, "minä elän

toivossa."

Yht'äkkiä Unterwaldilainen löi otsaansa:

-- "Kesken kaiken, koska olette Bern'istä, ettekö tunne erästä minun

orpanaani, Magdalena Nagöli'a?"

-- "Hän oli isäni kasvate, hän on sisareni."

-- "Vai niin! olette niinmuodoin Kilian Diesbachilainen?"

-- "Sama juuri. Mikä oli aikomuksenne puhuessanne Magdalenasta?"

-- "Ei mikään ... vasta myöhemmin ... olen tytyväinen, että olette

meikäläisten joukossa; minä myös elän toivossa. Vaan eikö se ole

Solothurn'in lipunkantaja, joka meitä lähestyy tuolla alhaalla?"

Tämä sattumus katkasi keskustelun, ja Kilian unohti pian vaikutuksen,

jonka Unterwaldilaisen viimeiset sanat olivat häneen tehneet. Se oli

omituinen, melkein vihainen ääni, jolla hän oli lausunut Magdalenan

nimen. Sitten hän äkkiä oli vaiennut, niin että näytti siltä kuin olisi

tahtonut karttaa pitempiä selityksiä tässä asiassa, saadakseen

säilyttää sen omana salaisuutenansa.

Tuo salaisuus, mikä se mahtoi olla? Tämän kysymyksen Diesbach oli oitis

itselleen tehnyt. Nyt hän ei enää sitä ajatellut, hän kuunteli

Solothurn'in lipunkantajaa.

Muutamia uusia lisäjoukkoja oli tulossa, joiden kautta liittolaisten

luku nousi viiden tuhannen paikoille.

Näiden käskettiin lähestyä Sion'ia, niin varovasti, ett'eivät epäluuloa

nostaisi, ja olla valmiit kohta, kun ensimäisen merkin kuulisivat.

Tämä merkki oli vasta puoli-yön aikana annettava; tahdottiin varrota

kunnes vihollinen oli juopumuksen tai unen valtaan vaipunut.

Yö oli tullut, synkeä, sumuinen yö, oikea yö salavehkeitä ja rynnäkköjä

varten.

Herman Nagöli tahtoi luopua päällikkyydestään Diesbach'in eduksi. Tämä

taas, ujosti väittäen, että oli saapunut paikalle viimeiseksi, ei

ottanut vastaan tätä arvoa.

Puolen tuntia myöhemmin seisahduttiin uudestaan kaupungin näkyvissä.

Se oli tuossa, parin joutsen-kantaman päässä, ja kohoitti yön pimeässä

korkeutta kohden molemmat suuret kallionsa, joiden huipulla, toisella

puolen linna, toisella tuomiokirkko niin jylhän komeana seisoivat.

Heti näiden molempien muistomerkkien alapuolella, kaikissa kartanoissa

pitkin Rhône'n ja Sionne'n rantoja, oli joka akkuna kirkkaasti

valaistu. Siellä täällä, syrjässä päin muutama tulipalo, josta ei

kukaan pitänyt väliä. Ilmassa epäselvä tohina, josta kohosi äkkinäisiä

huutoja, lauluja, nauruja, melskettä, väliinpä myös joku tuskan tai

kauhun huudahdus. Sanalla sanoen, väkirynnäköllä voitetun ja

ryöstettäväksi jätetyn kaupungin synkeä soitanto.

Kostonhetkeä varrotessansa liittolaiset olivat maakunnittain ja

partiokunnittain sijoittuneet kaikkiin kallion rotkoihin ja kaikille

kukkuloille ympäristössä.

Naisia ja lapsia juoksi edestakasin, jakaen ympäri elatus-aineita ja

valkoista Vallisilaista viiniä.

Starck ja Fridolin, Bartolomeo ja Fritz, Villon ja Troussecaille olivat

jääneet Saint-Pierre'n, Saint-Maurice'n ja muiden Vallisilaisten kylien

asukasten joukkoon, joista jokainen yksityinenkin himoitsi kostoa. He

olivat asettuneet Kilian'in Berniläisten ja Nagöli'n Waldstättiläisten

väliin.

Toisella puolen karkea Herman jutteli matalalla äänellä Bartolomeon ja

hänen poikansa kanssa, toisella taas Diesbach Starck'in ja Fridolin'in

kanssa.

-- "Munkki", Diesbach sanoi, "mistä tulee tuo suuri ystävyytesi minua

kohtaan? Taistelun pauhinassa oli ruumiisi minulle kilpenä;

marssiessamme sain useat kerrat kokea sinun hellää huoltasi, ja vielä

nytkin näen alttiiksi-antamisen tulen säihkyvän silmissäsi. Mistä se

tulee? Enhän sinua tunnekkaan..."

Veli Starck vastasi tukahutetulla, mutta syvällä mielen-liikutuksella.

-- "Se on pyhä velka, jota maksan isäsi muistolle. Hän elää

uudistettuna sinussa. Minun kiitollisuuteni on sitä lajia, joka kestää

hautaan asti ja kenties vielä kauemminkin."

-- "Isäni", Kilian sanoi, "oli siis sinulle tehnyt jonkun suuren

palveluksen?"

-- "Suurimman kaikista, mitä hän suinkin saattoi."

-- "Saanko luvan kysyä, missä tilaisuudessa?"

-- "Sinä saat sen kerran tietää, ehkä jo hyvinkin pian."

-- "Sano minulle edes nimesi."

-- "Nyt vielä, veli Starck. Kerran toivon sinun saavan toisenkin nimen

tietää."

-- "Koska sitten?"

-- "Kun Sveitsi on voittanut vihollisensa, kun olen saanut vuodattaa

vertani sen kunnian ja vapauden edestä."

-- "Mutta jos kuolema sinun äkkiä saavuttaisi, eikä sallisikkaan sinun

enää puhua?"

-- "Löytäisit vastaukseni eräässä lippaassa, jonka isäsi on laskenut

Magdalena Nagöli'n huostaan."

-- "Lippaassa, joka sisältää Hedwigin syntymä-salaisuuden!" Kilian

hämmästyen huudahti, uteliaampana kuin milloinkaan ennen.

-- "Hedwig!" munkki kertoi kiihtyvällä liikutuksella. "Rakasta häntä

hyvin, ole hänelle uskollinen, ja jospa voisin kuolla teidät

yhdistettyäni! Isänmaan jälkeen, kaikki hänen tähtensä!"

-- "Minä suostun tähän tunnussanaan", Diesbach'in poika sanoi.

"Olkoon se yhteinen meidän kesken. Minä pidän myös arvossa tuota

salaperäisyyttä, johon sinä kätkeyt, sillä ehdolla kuitenkin, että saan

hoitaa sinua niinkuin sinäkin minua hoidat; alttiiksi-antamus

alttiiksi-antamusta vastaan. Tässä on käteni."

Ja kumpikin vaikeni, istuen mietteissänsä.

Parin askeleen päässä heistä, Villon ja Troussecaille lopettivat

yksinkertaisen illallisensa.

-- "Hyvästi", Martti ystävä sanoi, asettuen nukkumaan. "Herätä minua

kun tarvitsee tapella. Hauska on herätä taisteluun! François ystäväni,

ei nyt muuta kuin hyvästi!"

Villon'ille ei uni maistunut. Katsoen silmillään yhä korkeuteen, hän

uneksi vallan hereillä. Ehkä muisti hän Anjou'n Jolandaa, tuota

nuoruutensa salaista runotarta: ehkäpä myös lähetystänsä ja

syntymämaataan Ranskaa.

Lähellä häntä, alapuolella, eräässä kallion rotkossa neljä miestä,

neljä tuntematonta, lopettivat ateriansa.

He muodostivat erikseen partiokunnan, ja näyttivät nauttivan muiden

liittolaisien silmissä jotain taika-uskoista kunnioitusta. Villon oli

sen jo huomannut.

Ei mitään univormua, ei mitään päällikköä, muodossa jotain leppymätöntä

ja tuhoa tuottavaa.

Äkkiä yksi heistä esitti maljan:

-- "Yhdennen-toista Ludovikin terveiksi!"

Näistä sanoista Villon hämmästyi sitä enemmin, kun ne ranskaksi olivat

lausutut.

Kuulla äidinkieltänsä puhuttavan, kun on kaukana syntymämaastaan, tuo

odottamaton ilo koski suoraan runoilijan sydämmeen. Sen lisäksi, olihan

aikomus juoda hänen suojelijansa, hänen kuninkaansa, juuri sen

muistoksi, jota hän rakasti ja ymmärsi niin hyvin.

Ehdottoman ihastuksen vallassa, hän astui äkkiä näiden luo, kantaen

korkealla maljaansa:

-- "Malttakaa, toverit! Koska täällä puhutaan ranskaa, koska juodaan

Ranskan kuninkaan kunniaksi, tehkää minulle sijaa, jos suvaitsette,

minä juon myös..."

Vuorostaan hämmästyen, nuo neljä tuntematonta väistyivät syrjään,

äänettöminä ja pysyen vielä varuillansa.

-- "Yhdennen-toista Ludovik'in terveiksi!" runoilija kertoi.

Äänettömyyden yhä kestäessä, nuo neljä maljaa koskivat hänen maljaansa.

Kun tämän koskemisen kautta sormet sattuivat yhteen, Villon luuli

tuntevansa yhdessä niistä kylmän rautasormuksen, joka hänessä oitis

herätti epäluuloa.

Kun sitten eräs tuntemattomista, maljan juotuansa, häneltä kysyi:

-- "Ken olet sinä, joka puhut ja nä'yt aattelevan niinkuin mekin?"

Runoilija lausui:

-- "Ennenkuin vastaan, sallikaa minun koettaa teidän käsiänne."

Sen oikeassa kädessä, joka häntä oli puhutellut, ja samoin järjestänsä

niiden muiden käsissä myöskin, Villon tunsi rautaisen sormuksen, ja sen

kannassa liljakukan.

-- "Kuninkaan toverit", hän sitten lausui, "koetelkaa te nyt

vuorostanne minun kättäni, ja huomatkaa, että minä olen teidän

joukkoanne."

Sitten, sillä välin kun tuntemattomat suorittivat tämän tutkimuksen,

hän kertoi kuninkaan omat sanat:

-- "Jos joskus tapaat tämän taikakalun jonkun toisen sormessa, olkoon

hän oitis ystäväsi, veljesi."

He olivat seisoalla kaikki viisi; kaikki viisi yhtyivät yhteiseen

syleilykseen ja kertoivat yhteen ääneen:

-- "Ystäväsi, veljesi!"

Vaan keitä olivat nämä neljä tuntematonta? Villon sen kenties olisi

saanut tietää, mutta samassa eräs Vallisilainen partiokunta lähestyi

heitä Bartolomeon johdolla.

-- "Ystävät", tämä sanoi, "me olemme saaneet tietää, että kannatte

aivan yksityistä vihaa Italialaisia vastaan. Tämä viha on meillä

yhteinen. Yksi teistä, niin vakuutetaan, on tunkeunut kaupunkiin ja

tietää paikan, joka on niiden hallussa. Tahdotteko, että marssimme

sinne teidän kanssanne?"

-- "Teitä ei ole petetty", yksi neljästä vastasi, "mutta meillä on

tapana taistella yksinämme."

-- "Juoskaa järveen!" Bartolomeo huudahti. "Pääasia tietysti on tappaa

kondottiereja ... jota useampia meitä on heitä vastaan, sitä useampia

saamme tapetuksi!"

Se, joka äskenkin oli puhunut, vastasi:

-- "Sotamiehistä me viisi välitämme. Se on heidän päällikkönsä, johon

meidän vihamme koskee ... se on Campobasso, tuo Burgundin herttuan

kirottu sielu!"

-- "Kuolema Campobasso'lle!" kaikki Vallisilaiset huusivat.

Samalla kuultiin tunturien torvien raikuvan.

Se oli merkki.