X.

Hedwig ja Magdalena.

Nämät olivat Diesbach'in molempien kasvatteiden nimet.

Muutamana päivänä hänen kuolemansa jälkeen he istuivat kumpikin hänen

talossaan akkunan luona suuressa kamarissa, joka puolikorkeuteen asti

oli tammilaudoilla vuorattu ja yläpuolelta verhottu sinervällä

sarsi-kankaalla.

Samaa väriä oli kattokin. Tähän aikaan vielä melkein koko Euroopassa

sinervä oli surun väri.

Sinervät olivat molempien tyttöjen hameet, alhaalla leveä nauha

mustasta sametista. Mustat heidän berniläiset liivinsä sinervällä

samettireunuksella. Tämän tavallaan naishaarniskan muotoisen vaatteen

yläpuolella oli korkea kaulavaate eli poimuihin vedetty kaulus. Hiat,

jotka ulottuivat ranteisin asti, olivat valkoista palttinaa ja hyvin

kankeat. Olkapäillä ja käsivarsilla jonkunlainen koristus villasesta ja

sametista, puolittain musta, puolittain sinervä. Hienot hopeavitjat

kiinnittivät olkakoristeen kauluksen yläpäähän. Hopeisia kirjauksia oli

pienessä päähineessä, joka neulottuna kolmesta kappaleesta samaa

kahtalaista kangasta ja väriä, verhosi heidän tuuheita hiuksiansa,

joiden pitkät palmikot, yhteen punottuina villa- ja sametti-nauhoilla,

ulottuivat heidän kantapäihinsä saakka.

Tämä yksivakainen vaatteus sopi yhtä hyvin molempien orpojen vallan

erilaiseen kauneuteen.

Magdalena -- tuo vanhempi, vahvempi -- oli enintäin parinkymmenen

vuotias. Hänen korkea vartalonsa, se voima, joka ilmestyi koko hänen

olossaan, olisi hämmästyttänyt meidän aikaan. Vaan sitä ei silloin

hämmästytty, semminkään Sveitsiläisten, tuon jättiläiskansan keskellä.

Muutoin voimme vakuuttaa, että kuvauksemme hänestä on aivan luotettava;

Magdalenan kuva päähineineen ja suurine kintaineen pukinnahasta löytyy

Bern'in kirjastossa. Se ihastuttaa kauneutensa ja lempeytensä kautta,

jotka sointuvat yhteen tuon voimallisen ulkonäön kanssa. Hiukset

tuuheat, luonnollisissa suortuvissa, kauniin ruskealla värillä; iho

tumma, mutta terve ja raitis; kasvot säännölliset, kuin Kreikan

veistoksien; katsanto vapaa ja avonainen, vaan omituisen, luontevan

kainouden lieventämä; ulkomuodossa neroa ja hyvyyttä, vieläpä suloa ja

viehätystä, Alppi-tunturien viehätystä. Hän oli kuin Jungfrau-kukkula,

"neitsyt" tunturien joukossa, -- oikea Germanian tyttö. Sellaisia tuli

niiden olla, jotka ansaitsivat kunnian olla äitiä ja puolisoja Kaarlo

suuren uroille.

Hedwig, hänen toverinsa, oli täydellinen vastakohta. Ei tosin hänkään

ollut hento ja pieni. Kenen hyvänsä muun kuin Magdalenan rinnalla,

hän olisi ollut iso kyllä. Emme ole häntä ilman syytä edellisessä

luvussa verranneet Göthe'n Margarethaan. Hän oli sorja, sievä ja

vaaleanverinen, kullankarvaisen vaalea kuin tuleentunut vilja pellolla.

Maito ei ole valkeampi, kuin hänen kaunis ihonsa, ja hienot kätensä.

Oletteko koskaan tarkanneet ruusupensaita? Sellainen puna hohti hänen

poskillansa. Idealistinen maalari, hra Angelico itse, olisi löytänyt

hänen kasvoissaan, hänen suurissa, sinisissä, uneksivissa silmissään,

hänen taivaallisessa hymyssään todellisen ihanteensa. Ei milloinkaan

ole mitään niin täydellistä, niin vienoa, niin puhdasta Luojan kädestä

lähtenyt. Siinä oli nuoruus neitseellisen kevään koko loistossa; siinä

oli enempi kuin nainen, melkein enkeli, Sveitsin pyhä neitsyt.

Tällä hetkellä istuen pienellä rahilla, käsi Magdalenan polvella,

päätään nojaten tämän rintaa vasten, silmät kokonaan kyyneleissä, hän

sanoi sisarellensa:

-- "Näin siis, serkkuni, olemme toistamiseen yksin mailmassa!"

-- "Rohkeutta, lapseni!" toinen hänelle vastasi. "Jumala varjelkoon

minua kiittämättömyydestä häntä kohtaan, joka meille on ollut isän

sijassa! Minäkin häntä kunnioitin, häntä kaipaan ja itken. Vaan

yksinäisyys ei minua hirvitä. Minä tunnen itseni kyllin vahvaksi meitä

molempia suojelemaan, sisareni!"

-- "Niin, sisareni! Anna minulle se nimitys!" Hedwig vastasi kiertäen

molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri. "Tiedänhän, että sinä minua

rakastat, ja minä rakastan sinua. Vaan sinä, miekkoinen, sinä kumminkin

tunsit ne, jotka sinulle elämän antoivat!"

-- "Ja uljasta väkeä ne olivatkin!" Magdalena ylpeästi vastasi. "Kun

Itävallan herrat viime kerran yrittivät Waldstätten'iä kukistaa, ne

lähtivät kumpikin, äiti niinkuin isäkin, Unterwalden'in rajaa

puolustamaan. Olin vallan pieni silloin, mutta näen heidät vielä

edessäni. Isä, heiluttaen suurta miekkaansa; äiti, viikate kädessä. He

tuotiin molemmat meidän majaamme, voittajina, mutta kuolemankourissa,

joka heidät oli yht'aikaa saavuttanut. Oi! Se on heidän verensä, joka

saa sydämmeni sykkimään. Diesbach oli rientänyt avuksi ja pelastanut

meidät. Hän vei minun kanssaan, otti lapseksensa, kasvatti ja rakasti

minua, kuin tytärtään. Suokoon lempeä Jesus, että voisin sen kerran

palkita hänen pojallensa!"

Hedwig lausui hiljaa:

-- "Kilian!"

Magdalena jatkoi:

-- "Siinä ne velat ovat, joita mielimme maksaa, me tunturien lapset!"

Hän vapisi koko ruumiiltaan jalosta kärsimättömyydestä ja hänen

silmänsä säihkyivät kuin sankarin silmät.

-- "Oi! minä rakastan, minä ihailen sinua tuommoisena, urhea ystäväni!"

hänen toverinsa sanoi, häntä syleillen. "Mutta minä olen vaan arka

tyttö parka, jolla on voimaa ainoastaan sydämmessä. Kiitollisuuteni

Diesbach'ia kohtaan sen kokonaan täytti. En ole milloinkaan tuntenut

isääni enkä äitiäni. Makasin vielä kehdossa, kuin Diesbach minun otti

huostaansa. Missä tämä tapahtui? Kuinka?... En sitä itsekään tiedä."

-- "Sinä saat sen kerran tietää", Magdalena vastasi. "Sinä päivänä,

jona joku tulee sinua vaimokseen pyytämään, sinä päivänä voit aukaista

tuon lippaan, jonka Diesbach on jättänyt minun huostaani, sillä

ehdolla, että säilytän sen avainta siihen asti. Se sisältää epäilemättä

tietoja syntymästäsi ja vanhempiesi elämästä."

-- "Niin", Hedwig sanoi. "Mutta siinä on kuitenkin jotain lohdutusta

kun tietää edes syntymäseutunsa, kun muistaa edes yhden nimen, yhdet

kasvot. Sanoithan vast'ikään kertoessasi minulle isästäsi ja äidistäsi:

'Minä näen heidät vielä edessäni.' Minulla ei ole sitäkään onnea. Ja

kuitenkin, kuinka usein ovat silmäni ajatuksien avulla ja unissa

kokeneet tunkea tuon sumun läpi, joka minua ympäröi! Lakkaamatta pyydän

rukouksissani Jumalaa minulle lähettämään jonkun ilmestyksen menneistä

aioista, jonkun aavistuksen, jonkun hämärän kuvan. Kiliankin on siitä

levoton. Me olemme siitä hyvin usein puhuneet."

-- "Kilian parka!" Magdalena huokasi, "kallis ystävämme, jalo veljemme,

kuinka suuri hänen surunsa on oleva, kun hän kuulee isänsä kuolleeksi,

jota hän niin suuresti rakasti! Hän oli kolme päivää ennen tuota

turmion hetkeä lähtenyt... Hän johtaa nuorta väkeämme Vallis'in

tienoilta. Voi! pelkäänpä kovin hänen epätoivoaan, kun hän saa tämän

surullisen uutisen!"

-- "Kilian parka!" Hedwig kertoi, "hän on silloin yksinänsä, kaukana

meistä, jotka voisimme häntä lohduttaa. Kyyneleet eivät ole niin

katkeria kun voidaan yhdessä itkeä! Vaan, kuka tietää? ehkä hän tuntee

tarpeen tulla meidän kanssamme itkemään, ehkä hän tulee?"

-- "Jos hänen velvollisuutensa myöntää sen", Magdalena vastasi. "Kilian

on Diesbachilainen ja niinkuin kaikki Diesbach'it velvollisuuden orja.

Meidän velvollisuutemme on jäädä tänne, meidän velvollisuutemme on

odottaa."

Surullinen huokaus oli Hedwigin ainoa vastaus.

Kun sitten siipien räpytystä kuului akkunan ulkopuolelta, hän lausui

itsekseen:

-- "Taivaan linnut ovat sentään hyvin onnellisia! Laaja avaruus on

heille avoinna. Jospa se niin olisi minunkin sydämmelleni, voi! kuinka

se rientäisi hänen luokseen!"

Hänen toverinsa ei vastannut. Hän seurasi silmillään Hedwigin liikkeitä

ja tuli epäilemättä akkunan läpi nähneeksi jotakin, joka herätti hänen

huomionsa ja uteliaisuutensa.

Hän nousi äkkiä pystyyn ja siirsi akkunaverhon sivulle. Sitten,

oltuansa hetken ääneti, hän sanoi:

-- "Se on taasen tuo augustinolais-munkki. Näetkö kuinka hän katselee

tänne? Se oli hän, joka eilen sinua auttoi ja herätti tainnoksista..."

-- "Niin tosiaankin", vastasi Hedwig, joka taasen oli istunut toverinsa

syliin. "Huomautithan minua siitä. Mutta väkijoukko tunki meitä samassa

alttaria kohden. Minua surettaa, ett'en saanut edes sanoa hänelle:

kiitoksia. Miesparka! Minä tunsin hänen kuitenkin; monta kertaa hän jo

on sattunut tielleni, aina sama liikutus kasvoissa, sama suojeleva

hellyys katsannossa. Eräänäkin päivänä ... varmaan kymmenen vuotta

sitten, Diesbach'in linnan puutarhassa ... hän astui äkkiä eteeni,

otti minun syliinsä ja suuteli herkeämättä, ikäänkuin jonkun

vastustamattoman kiihko-tilan vaikutuksesta. Diesbach tuli

äkkiarvaamatta paikalle ja näytti soimaavan häntä. Minä en oikein

ymmärtänyt, olin niin pieni vielä. Munkki heti vetäytyi pois kalpeana,

epätoivosta horjuen. Oi! muistan sen vielä hyvin, suuret kyyneleet

vierivät hänen poskillensa. Hänen kätensä olivat ristissä ja hän näytti

rukoilevan minun puolestani. Katsos! juuri niinkuin nytkin. Tunnenpa

itseni vallan liikutetuksi ... tuo on niin omituista!"

-- "Omituista tosiaan", Magdalena sanoi; "Vaan epäilemättä hän on

meidät huomannut. Kas nyt hän menee takaisin kirkkoon."

Samassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha

naispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal,

ja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle.

Kaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian von

Bubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato.

Kolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.

-- "Diesbach'in kasvatteet", Scharnachthal lausui, "Bern'in vapaa

kaupunki, tahtoen jatkaa sen miehen työtä, joka äsken kuoli sen

puolesta, ottaa nyt vuorostaan teidät tyttäriksensä. Sen lisäksi,

seuraten vanhaa tapaa, joka sallii niiden, jotka haluavat orpoa

vaimokseen, jo vaikka seuraavana päivänä isän kuoleman jälkeen tulla

tytölle vapaasti ja rehellisesti ilmoittamaan aikomuksensa, kolme

kilpailijaa nyt on tarjona teille, Hedwig... Älkää punastuko, älkää

panko pahaksenne, lapseni. Niin on tapa. Sanokaa siis sanottavanne,

hyvät herrat. Bern'in tytär ja minä, sen edustaja, kuulemme teitä."

Adrian von Bubenberg ensin astui esiin ja lausui:

-- "Te tunnette minun, Hedwig. Olen leski, mutta kyllin nuori vielä

pyytämään sellaista morsiameksi, kuin te olette. Ensimäinen vaimoni oli

onnellinen, kaikki sen teille todistavat. Se on takauksena, että niin

on oleva toisenkin laita. Tahdotteko tulla siksi?"

Ja Bubenberg kumarreltuaan siirtyi syrjään, antaakseen sijaa

kilpailijoillensa. Hän oli rikas, hän oli ylevä, hän oli kaunis. Koko

mailma hänen tiesi arvokkaimmaksi aatelismieheksi, mitä voi löytyä.

Herttua Renato vuorostaan astui esiin. Nuoruus, ylevä sulo, kasvojen

kauneus ja sielun kauneus, kaikki avut, jotka neidon sydämmen saavat

sykkimään, ne hänelle olivat. Niiden lisäksi kruunu.

-- "Neiti", hän sanoi, "en ole tahtonut ennen teille rakkauttani

ilmoittaa; mutta äidilleni olen tehnyt tämän ilmoituksen. Hän odottaa

teitä, valmiina hän avaa teille helmansa. Tahdotteko olla Lothringin

herttuatar?"

Silmät maata kohden, tyynenä ja teeskentelemätönnä Hedwig kuunteli,

käsi Magdalenan kädessä, joka hymyili, yhtä ylpeänä sisarensa kunniasta

kuin jos se olisi ollut hänen omansa.

Oli jäljellä enää vaan Beit-Weber.

Runoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi

hänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä

ainoat edut, joista hän saattoi kerskata.

Hänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön. Mutta siinä ilmaantui

niin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen

kuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät.

-- "Hedwig", hän lausui, "en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole

kultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan.

Freiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi. Tämä ynnä

harppuni, miekkani, isäni mökki, vähän peltoa ja nuttua ympärillä,

siinä koko omaisuuteni. Olen vaan köyhä laulaja, mutta rakastan teitä

sydämmestäni. Jos minulle soisitte lempenne, kaikki elämäni hetket

viettäisin teille kiitollisuutta osoittamalla. Tahdotteko olla

runoilijan seuralainen?"

Juuri kun nuori neito vihdoinkin aikoi vastata, eräs uusi henkilö

ilmestyi äkkiä kynnykselle.

Se oli nuori mies, surullisilla, kalpeilla kasvoilla. Surupukunsa

päällä oli hänellä yksinkertainen paita rautarenkaista.

Kuullessaan askeleita, Hedwig oli nostanut päätänsä. Kun hän huomasi

tulijan, ilohuuto pääsi hänen huuliltansa. Sitten, aivan hämillään,

puolipyörryksissä hän riensi tämän syliin, tämän rctevaa rintaa vasten,

hiljaa huudahtaen:

-- "Voi! Kilian! Kilian!"

Se oli hänen kasvate-isänsä poika, se oli Kilian von Diesbach.

-- "Hyvät herrat", tuomari Scharnachthal sanoi kolmelle kilpailijalle,

"se oli sydämmen huuto, jonka kuulitte. Tyttäremme on vastannut. Se on

tuommoinen puhdas lapsen taipumus, jonka edestä jokaisen kelpo miehen

täytyy väistyä. Lähtekäämme täältä."

Sillä välin kun nämä siirtyivät pois päin, sillä välin kun Hedwig

jälleen juoksi Magdalenan helmaan, Scharnachthal itse astui Kilian

Diesbach'in luo ja, puristaen hänen kättänsä, ilmoitti muutamalla

sanalla, mitä hänen isänsä huoneessa oli tapahtunut.

-- "Minä kiitän Bern'in kaupunkia sen jaloista aikomuksista", tämä

vastasi, "vaan kuuluisa isäni elää uudistettuna minussa. Siksi kun

Jumala suo minun yhtyä hänen kanssaan toisessa elämässä, hänen molemmat

kasvatteensa, minun molemmat sisareni, eivät tarvitse muiden apua.

Tätini on abbatissana Freiburg'in Benediktolais-luostarissa; hänen

luonaan Hedwig ja Magdalena saavat viettää surunsa aian, ainakin sodan

loppuun asti. Vielä kerran, Scharnachthal, kiitoksia!"

Siirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut

johtopäätöksen tässä vastauksessa.

-- "Freiburg!" hän itsekseen lausui ilomielin, "hän tulee

Freiburg'iin."

Adrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän

oli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus

von Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.

Nuori herttua sitä vastoin palasi asuntoonsa synkeänä, kuolon kalpeus

kasvoillaan, ja siellä heittäytyen tuolille, kasvot käsiin kätkettyinä,

hän huudahti nyhkien tuskalloisesti:

-- "Menetetty! ikipäiviksi menetetty! Ja kuitenkin, oi Jumala, kuinka

häntä rakastin! ... kuinka häntä vieläkin rakastan!"