IX.

Nikolaus Diesbachilainen.

Tässä taistelussa kolme henkilöä näytti ryhtyvän pääosia toimittamaan.

Toisella puolen Kistler ja Hohenlock, edustaen rahvaan itsevaltaa;

toisella taas Adrian Bubenberg, aatelisen vastarinnan arvokas edustaja.

Hän oli varreltaan pitkä, ruumiiltaan roteva, ja vielä nuori, sekä

ihmeteltävän kaunis kalliissa puvussansa; hän näytti ruhtinaalta, joka

astuu hovinsa etupäässä.

-- "Terve Hohenlock, terve", hän sanoi sille, joka sulki tien.

"Väistyppä vähän syrjään."

-- "En!" teurastaja vastasi; "en askeltakaan! niin kauan kuin te

kannatte noita la'in kieltämiä pukuja."

-- "Minkä la'in?"

-- "Kiellättekö, että sen tunnette?"

-- "En osaa valehdella. Luulinpa, tai ainakin toivoin, että se oli

kumottu."

-- "Päin vastoin. Se on vast'ikään suuren neuvoston vahvistama. Se,

mitä se on kieltänyt, täytyy teidän paikalla heittää. Pois sulkatöyhdöt

ja kultavaipat! Pois liehuvat laahot ja heiluvat nauhat! Pois!"

Tämän päätöksen, nämä huudot kertoi koko väkijoukkc, luikaten, kirkuen,

nauraen täyttä kurkkua.

Tuon vihamielisen joukon yli, joka seisoi ikäänkuin valmiina kaikkia

nielemään, Adrian von Bubenberg antoi silmäyksensä levollisesti

liikkua. Hetken päästä hän lausui sointuvalla äänellä:

-- "Bern'in kansalaiset, teihin minä vetoon. Olisi vääryys teitä

kohtaan, jos tahtoisin eduksemme mainita tehdyt uhrauksemme. Jokainen

tekee velvollisuutensa ja voimansa mukaan. Bern ei ole kiittämätön

kaupunki. En myöskään luule teidän kadehtivan meidän rikkauttamme;

onhan tunnettu asia, että enin osa meistä on velkoja tehnyt isänmaata

palvellakseen. Mitä aatelisuuteen tulee, se on omaisuus, joka ansaitaan

niinkuin kaikki muukin tavara, ja joka, niinkuin kaikki omaisuus, on

pidettävä koskematonna. Se on teidän oma kunnianne ja maineenne.

Tahtoisitteko sen hävittää?"

-- "Emme koskaan!" muutamat äänet vastasivat.

-- "Miksi sitten", Bubenberg jatkoi, "tahdotte näin meitä nöyryyttää?

Samallahan itse tulette nöyryytetyiksi. Huomatkaa, Bern'in miehet,

niitä on tiranneja kaikkialla, niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Vapauden

nimessä aiotte harjoittaa teon semmoisen, joka on rikos vapautta

vastaan. Oikeuden nimessä aiotte rikkoa oikeutta vastaan. Miks'ei

meillä olisi vapautta, niinkuin porvareilla, niinkuin talonpojilla,

niinkuin kerjäläisillä, miks'ei meillä olisi lupa elää ja itseämme

vaatettaa omalla tavallamme?"

Vilkkaita käsien-taputuksia kuului joka taholta. Aatelisten asianajaja

luuli jo voittaneensa.

-- "Sen tähden", hän päätti, "väistykää vähän syrjään, mestari

Hohenlock, ja laskekaa meitä Jumalaa palvelemaan."

Hiljaisuus seurasi, jonka aikana ei muuta kuulunut, kuin kellojen ääni,

joka yhä kutsui uskovaisia Herran huoneesen.

Hohenlock jo astui askeleen ta'apäin, Bubenberg toisen eteenpäin, kun

Pietari Kistler äkkiä alkoi puhua:

-- "Maltas vähän! Minä se olen, joka sinua vastaan, Adrian von

Bubenberg."

Se ei myöskään ollut tavallinen mies, tuo Pietari Kistler.

Hilliten äkkiä vihansa, hän oli ko'onnut ja järjestänyt ajatuksensa;

nyt hän ryhtyi vastustajaansa kukistamaan; ja malttaen jo täydellisesti

mielensä, yhtä tyynenä kuin aatelinen vastustajansa, hän tälle vastasi:

-- "Me emme tahdo teitä nöyryyttää, vaan te tahdotte meidän häviötämme.

Ylellisyys herättää ylpeyden; ylpeys kateuden; kateus vihan; viha

sisällisen sodan, ja sisällinen sota koko kansan häviön ja

onnettomuuden. Mutta, me emme tahdo, että niin on Bern'issä käyvä!"

Raivokkaita hurraa-huutoja kaikui äkkiä, tärisyttäen ilmaa torin

neljään kulmaan saakka.

Kistler jatkoi:

-- "Vallankumoukset meillä eivät ole sellaisia, kuin muilla kansoilla.

Me niiden kautta etsimme vaan yhteistä hyvää, turvallisuutta, arvoa

kaikille. Siinäpä se, mitä teiltä pyydetään, mitä teiltä vaaditaan, ei

enempää. Minä astun oikeuden rataa vähääkään horjumatta. Ylhäisöllä on

omat oikeutensa; vaan myös omat velvollisuutensa. Ja ensimäinen

kaikista on la'in kuuliaisuus."

Koko väkijoukossa innostus oli korkeimmillaan. Aateliston riveissä

maltti vihdoin loppui. Kistler'in viimeisestä muistutuksesta kaikki

nuoret ylimykset ryntäsivät esiin ja vastasivat yhteen ääneen:

-- "Ei! ei! ennen kuolema!"

Kaikki he olivat miekkansa paljastaneet.

Tämä oli kuin merkki taisteluun. Koko plebejiläinen nuoriso syöksi

heidän päällensä.

Miekat iskivät yhteen; veri alkoi vuotaa.

-- "Heretkää!" huusi äkkiä ääni, joka kuului yli kaikkien muiden.

Ääni oli Scharnachthal'in.

Jokainen väistyi hänen tieltään. Hän tuli, hän juoksi, kantaen

käsivarsillaan toista miestä, haavoitettua, joka, kalpeana kuin

kuolema, äkkiä nousi seisomaan tuomiokirkon avarassa ovensuussa.

Kohta lensi yli koko torin, suusta suuhun, tämä nimi:

-- "Nikolaus von Diesbach!"

Se oli hän, se oli todella hän, viime tappelun sankari, Pontarlier'in

voittaja, tuo kuolemaisillaan oleva uros, joka sai hengellään maksaa

voittonsa.

Esimies Scharnachthal, kun ei muuten voinut estää sisällistä sotaa,

joka oli syttymäisillään samaan aikaan kuin ulkonainen sota uhkasi, --

esimies Scharnachthal oli turvautunut Diesbach'iin, pyytäen häneltä

kovinta ponnistusta, viimeistä palvelusta isänmaalle.

Diesbach oli kohta ymmärtänyt. Vielä enemmänkin, hän oli tahtonut, että

hänen viimeiset sanansa olisivat kaikki-voipana kehoituksena

yksimielisyyteen, hän oli tahtonut, että hänen ruumiinsa tulisi

voittamattomaksi riidan esteeksi, ehkäpä vielä yhdistys-siteeksikin

molempien puolueiden välillä, jotka seisoivat valmiina toisiansa

turmelemaan.

Jättiläis-kokoinen Scharnachthal oli hänet kantanut käsivarsillaan yhtä

helposti, kuin äiti nukkuvan lapsensa. Nyt hän asetti hänet seisomaan

kirkon ylimmälle portaalle ja kyykistyen hänen taaksensa kannatti häntä

polvillansa, käsivarsillaan, koko ruumiillaan, ja rohkaisi häntä tuon

tuostakin äänellänsä.

Tämän näön vaikutusta vielä lisäämään ilmestyi äkkiä kaksi naista,

kaksi nuorta tyttöä Diesbach'in sivulle, ikäänkuin kaksi hurskasta

vaimoa itkemään uuden Vapahtajan jalkain juuressa.

Toinen hyvin pitkä, hyvin tumma ja miehuullisen kaunis: Bern'in

Minerva.

Toinen sorja, vaalea, viehättävä pitkässä ja sievässä hameessaan, joka

oli valkoisesta villakankaasta: Göthe'n Margaretha.

Edellinen, seisoalla ja käsi ojennettuna kansaa kohti, huusi kuuluvalla

äänellä:

-- "Hiljaa! Diesbach puhuu, kuulkaa häntä!"

Jälkimäinen, polvillaan, rukoilevana, paljasti ihanat kyyneleiset

kasvonsa.

Hän oli niin ihmeen ihana tämmöisenä, että utelias pyhissä-vaeltaja,

kokonaan ihmettelevän kunnioituksen vallassa, ei voinut olla

puoliääneen lausumatta:

-- "Mutta kuka tuo puhdas taivaallinen olento lienee? Keitä nuo

molemmat tytöt ovat?"

-- "Diesbach'in kasvatteet", joku hänen sivullaan vastasi.

Paitsi näitä muutamia sanoja, vallitsi nyt yli koko laajan torin syvä

hiljaisuus. Kaikki päät olivat paljastetut. Raivokkaimmatkin seisoivat

liikkumatonna. Kaikkien silmät tarkastivat samaa paikkaa. Jokainen

odotti.

Muutaman sekunnin Diesbach seisoi äänetönnä, silmät ummessa, sinertävä

kalpeus kasvoilla. Olisi luullut häntä patsaaksi.

Yht'äkkiä tämä patsas värähti, tointui, oikaisi itsensä. Kääreet, jotka

häntä ympäröivät, putosivat, tahrattuina muutamilla veripilkuilla.

Hänen haavansa oli auennut.

Hänen silmänsä aukenivat myös, hänen kätensä kohosivat ylöspäin.

Toisessa hän piti muutamia pergamentti-levyjä, muutamia kirjeitä, jotka

Scharnachthal siihen oli pistänyt. Ikäänkuin isänmaan rakkauden

elähyttämänä tuo haudan partaalla seisova uros vihdoin jaksoi puhua.

Hän lausui:

-- "Bern'in kansalaiset, ystäväni, veljeni, lapseni ... tänä samana

hetkenä, jona te nostatte kätenne saastaiseen taisteluun ... Burgundin

herttua marssii teitä vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa...

Toiselta puolen italialaiset palkkasoturit, joita Campobasso hänelle

tuo, ovat valmiit astumaan St. Bernhard'in yli. Lopuksi, Romont'in

kreivi pettää meidät ja aloittaa sotaa Jura-vuorissa... Sveitsiä

ahdistetaan joka taholta yht'aikaa... Ei täällä, ei keskenänne ole

teidän taisteleminen, vaan rajalla vihollista vastaan."

Sitten kääntyen vuorotellen molempien vastapuolueiden johtajiin:

-- "Kistler, uhatun isänmaan nimeen, heitä ylpeytesi!... Bubenberg,

Sveitsi vaatii, että pukeut rautaan eikä samettiin... Eilen vielä

saatoit kehoittaa rauhaan ja puolustaa Burgundilaista; tänään se on hän

itse, joka kieltää kaiken sovinnon, joka meille julistaa sotaa; sotaa

ilman armotta ja säälittä, sotaa viimeiseen hengenvetoon asti... Hän

tahtoo meitä sortaa, meitä kukistaa... Hän on niin sanonut, hän on niin

kirjoittanut. Tuossa, katso..."

Hän ojensi Bubenberg'ille kirjeet. Tämä tarttui niihin, käänteli niitä

kuumeesta vapisevin käsin.

Diesbach oli hetken uuvuksissa. Sitten, ikäänkuin kirkastettuna

rakkaudesta isänmaahan ja kenties kuolemankin lähisyydestä, hän astui

askeleen eteenpäin ja lausui:

-- "Lapset, aseisin kaikki! mutta yhteistä vihollista vastaan!

Pelastakaa Bern, pelastakaa Sveitsi! Siihen tarvitaan kaikki kädet,

kaikki sydämmet. Vieläpä muutakin, aseiden, ruudin ja tykkien

hankkimiseen tarvitaan rahaa, ... rahaa kaikilta ... tuossa on minulta.

Vapauden tähden! Sveitsin tähden ja Bern'in tähden!"

Hän heitti portaiden juureen verisen kääreliinansa. Tälle liinalle

hänen molemmat kasvatteensa kaatoivat täysin käsin kuolevan kalleuksia,

kultaa, jota hänen käskystään olivat helmassaan tuoneet.

Diesbach oli kääntynyt Bubenberg'iin.

Bubenberg tarttui hänen käteensä. Liikutetulla, masentuneella, hellällä

äänellä hän vastasi:

-- "Kiitos sinulle, ettäs meitä muistutit velvollisuuksistamme. Sinä

tydyt vielä meihin, me te'emme sinulle kunniaa, Diesbach."

Ja riisuen päältään kullasta kiiltävän takkinsa sekä kalliit

kaulavitjansa, hän heitti ne yhteen edellisen uhrin kanssa, huutaen

vuorostaan:

-- "Sveitsin tähden! ja Bern'in tähden!"

Tätä huutoa koko ylhäisö kertoi; tätä esimerkkiä se seurasi, ylimykset

kiskoivat irti kultakannuksensakin; aatelisnaiset kukkaronsa ja kalliit

kivensä. Kaikki kalliit timantit, kaikki esineet, joilla jotain arvoa

oli, makasivat pian yhdessä läjässä, synnyttäen kansallista aarretta,

johon joukko joka taholta heitti kulta- ja hopearahoja.

Innostus oli kaikki vallannut. Taputettiin käsiä, huudettiin,

itkettiin, syleiltiin molemmin puolin, kaikki oli unohdettu. Ei enää

kateellista riitaa, ei vihaa, ei puolueita. Koko kaupungissa oli tällä

hetkellä vaan yksi mieli, yksi sydän.

Näin oli asiat, kun teurastaja Kistler vuorostaan astui kansallisten

lahjain tulvapaikalle ja, vetäen esiin kukkaronsa, huusi:

-- "Ei saa sanoa, että minä olen viimeinen. Tuohon läjään minä heitän

myös kaiken riidan, ja ensi pyhänä annan lisäksi hinnan, jonka viikon

kuluessa puodissani myydystä lihasta saan. Tehkää näin, muutkin

kauppiaat. Eikö niin?"

-- "Niin, niin!" kaikki porvarit huusivat, etupäässä Juha, Kirschoff,

Hohenlock.

Sitten muutama työmies astui esiin, luvaten itsensä ja tovereinsa

puolesta viikon palkan. Sitten maalaiset karjaa sekä ruokavaroja.

Sitten molemmat vaeltajat, antaen hekin roponsa. Sitten vanha

kassanhoitaja Frankly, ilmoittaen, ett'ei hän milloinkaan ollut

vastaan-ottanut tavaroita suuremmalla ilolla. Sitten, vihdoin runoilija

Beit-Weber.

Hänen oli ympärillään komea kullalla kirjattu vyö, jonka Freiburg

hänelle juuri oli lahjoittanut palkaksi hänen viime laulustaan; hän sen

uhrasi ilomielin, lausuen nämä sanat:

-- "Minä en tarvitse kuin miekkani, ottaakseni osaa teidän

voittoihinne ... ja harppuni, ylistääkseni niitä!"

Tällä välin Diesbach oli portaiden päältä viitannut silmillään

Kistler'iä luoksensa. Hän tarttui hänen käteensä ja asetti sen

Bubenberg'in käteen, sanoen heille kummallekin:

-- "Yhdistykööt teidän harrastuksenne, niinkuin kätenne nyt, liittykööt

ne yhteen niinkuin lahjanne tuossa!... Voimakas vastarinta ...

viimeinen voitto ... niin vieraat kuninkaat menettävät kaiken toivon

teitä masentaa ... oi Jumala! ... suojelkaa Sveitsin vapautta!"

Tuskallinen nykäys pudistutti koko hänen ruumistansa. Veri purskahti

virtana suusta. Hän horjui, ponnisti hetken vastaan, sai vielä

huutaneeksi: "eläköön Bern!"... Ja, ikäänkuin hänen sielunsa olisi

lentänyt pois, saattamaan tätä viimeistä toivotusta taivaasen, hän

kaatui.

Nikolaus von Diesbach oli kuollut.

Niin torilla, kuin portailla ylhäiset, porvarit, kansa, kaikki

lankesivat polvilleen rukoilemaan suuren kansalaisen puolesta, jonka

isänmaa oli kadottanut.

Kellot soivat tällä hetkellä täysin äänin, papisto astui kirkosta ja

seisahti ruumiin ympäri, jota Scharnachthal siihen asti oli

kannattanut.

Tämä lähestyi Bubenberg'ia ja sanoi:

-- "Diesbach'in saatamme suurella kunnialla hautaan. Koska lähdemme

sotaan?"

-- "Jo huomenna!"

Pari askelta sivulla päin tuo nuori valkeaan puettu tyttö oli pyörtynyt

vahvemman toverinsa syliin, joka häntä, lempeän sisaren huolella

hoitaen, suojeli kirkkoon tulvaavalta väkijoukolta.

Molemmat pyhissä-vaeltajat seisoivat lähellä tätä ryhmää.

-- "François ystäväni", toinen sanoi, "vaikk'en mitään ole ymmärtänyt,

minusta näyttää, kuin tämä kansa olisi voittamaton."

-- "Voittamaton todella!" toinen vastasi. "Ja katso ... eikö tuota

voisi luulla sen hyväksi enkeliksi?"

Hän osoitti nuorta hermotonna lepäävää tyttöä.

Samassa eräs augustinolais-munkki lähestyi pyörtynyttä ja pani pienen

pullon hänen nenänsä alle, josta hän heti näytti virkoovan.

Munkki vetäytyi hätää ta'apäin, mutta pää yhä käännettynä tyttöä

kohden, ja silmillään huolellisesti sen kasvoja tarkastaen.

Vaikka hän seisoi köyryssä, hän kuitenkin oli tavattoman suuri mies.

Mustan kaapun ja pitkän valkean viitan läpi näkyi laihuus, joka tekee

muodon karkeaksi, vaan ei vähennä voimia. Hänellä näytti jäntereet

olevan teräksestä. Kun hän tunki joukon läpi, ei kukaan hänelle tehnyt

vastarintaa. Pieni sysäys kädellä vaan, niin tukevimmatkin,

väkevimmätkin olivat heti poissa hänen tieltään. Mitä kasvoihin tulee,

ne melkein kokonaan olivat päähineen peitossa; niistä ei muuta voinut

eroittaa, kuin pitkän, vaalean parran ja suuret, lempeät silmät.

Yhä takaperin hiljakseen astuen, hän vihdoin laskeutui polvilleen

muurinsyvennykseen, joka vielä oli tyhjä. Nuori tyttö, jota hän ei

ollut tauonnut silmäilemästä, oli väentungon tähden vuorostaan myöskin

pakoitettu vetäymään samaa paikkaa kohden, vallan hänen viereensä. Tätä

hetkeä hän käytti hyväkseen, tarttui tytön valkean hameen liepeesen ja

nosti sen huulillensa.

Kun sitten Diesbach'in molemmat kasvatteet vihdoin alkoivat

väkijoukkoon kadota, hän, silmät heihin päin kääntyneinä, pani kätensä

ristiin ja rupesi rukoilemaan.

Jonkun sattuman kautta hänen päähineensä silloin putosi. Hänen muotonsa

tuli hetkeksi näkyviin, kyyneleiden vallassa.

-- "Omituista!" se pyhissä-vaeltaja mutisi, jota toinen oli kutsunut

François ystäväksi. "Kukahan tuo munkki lienee? ... ja mikä syy voi

hänessä vaikuttaa niin tulista osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon?"

-- "Tuopa ei olekkaan ainoa", hänen toverinsa vastasi, häntä kylkeen

sysäten. "Katsoppas tuota sievää aatelisnuorukaista sinervässä takissa

ja valkoisella töyhdöllä. Myöskin hän, etenkin hän on koko aian

silmillään seurannut tätä Bern'in hyvää henkeä. Ja mitkä silmät! Oi!

voisinpa vannoa, että ainakin hän on rakastunut."

-- "Mutta kenestä oikeastaan puhut, Troussecaille?"

-- "No! sauvani kautta sen vannon! tietysti tuosta nuoresta herrasta,

joka seisoo tuolla alhaalla, juuri hänen tiellänsä ja tarjoo hänelle

pyhää vettä. Totta tosiaan! sepä on kummallista ... luulen hänet

tuntevani. Entä sinä?"

François Villon voi tuskin olla huudahtamatta hämmästyksestä.

Tuo ylimys, tuo rakastaja oli Lothringin nuori herttua Renato.