XI.

Fridolin.

Notre-Dame de Loretto'n ja St. Jago di Compostella'n jälkeen Einsiedeln

kieltämättä on paikka, johon useimmat toivioretket Euroopassa tehdään.

Kauniilla vuoden-aialla siellä on lukemattomia joukkoja ko'ossa. Ja

talvellakin nähdään sinne hurskaita matkustajia vaeltavan.

Eräänä päivänä kolme pyhissä-vaeltajaa, koillistuulesta ja kylmästä

huolimatta, kiipesi paksun jäätikön peittämää polkua ylös. Heitä oli

vaikea tuntea, niin syvään korvien yli heidän suuret hattunsa olivat

vedetyt, niin kokonaan olivat pitkiin viittoihinsa kääriytyneet, selkä

köyrässä kauluksen alla ja molemmat kädet hiojen sisässä.

-- "Hrrr!" Troussecaille'n ääni äkkiä päristi... "Hrrr! rupean jäätyyn,

alan jo hyytyä! ... ja sinä sitten, François parkani, sinun partasi,

silmäripsesi, kulmakarvasi ovat vallan valkoiset. Ja nenäsi ...

nenäsikään ei enään ole muuta, kuin jääpalanen."

-- "Totta on", Villon filosofin tavoin vastasi, "ett'ei ilma ole juuri

oikein sovelias pähkinäin noukkimiseen."

-- "Sitä vähemmin", Martti ystävä arveli, "kuin ei ole, mistä noukkia.

Ei puuta, ei pensasta, paljas maa. Ai! anteeksi, olinpa erehtyä: onhan

sillä yllänsä kuuluisa lumivaippansa. Ja arvelkaapas, kun me olemme jo

neljättä tuntia tällä lumikankaalla rämpineet, elävää olentoa

näkemättä, linnun lauluakaan kuulematta. Kirottu tunturi! kavala

matka!"

Näihin viimeisiin sanoihin kolmas vaeltaja teki vastalauseen.

-- "Siunattu tunturi!" hän huudahti, "loistava ilma ... katsokaa pian,

katsokaa!"

-- "Hän on oikeassa", runoilija sanoi. "Oi! se on todella ihanaa!"

Oli päästy jonkunlaiselle ylängölle, jossa aukeni heidän eteensä

ylevä, ihmeen ihana näkö-ala: järviä, laaksoja, vuorten ryhmiä ja

harjanteita niin kauas, kuin silmä kantoi, niiden rinteillä

kuusimetsiä, huiput ikuisen jään vallassa ja koko tämä seutu, koko tämä

näky ikäänkuin verhottuna valkeaan näädän-nahkaan, täynnä kristalli- ja

timanttihelmiä, jotka välkkyivät ja kimalsivat kirkkaan, hehkuvan

auringon säteissä tuon sinisen, pilvettömän taivaan alla.

-- "Pirun järvien kautta! myöntää täytyy", Troussecaille vuorostaan

huudahti, "tämä on ihanaa! Mutta hm! ... joutuuhan täällä niin

linnun-iholle, ett'ei katseltuakaan saa. Sanokaa, ystäväni, vieläkö

olemme kaukana luostarista?"

-- "Tunnin matka enää kiivettävänä, sitten ollaan perillä."

-- "Olettehan siitä varma, eikö niin? ... ja samoin tiestäkin?"

-- "Jukol'aut'! sen hyvin tunnen. Sata kertaa ja useamminkin olen

kulkenut tämän matkan."

-- "Itsennekö vuoksi?"

-- "Niin, ja myös kaikkien niiden, joiden puolesta lupauksia olen

täyttänyt. Minä te'en pyhissä-vaellukseni valtuuskirjalla, ja olen

tarpeen tullessa muille oppaana. Ell'en olisi tiellenne sattunut,

olisitte auttamattomasti hukkuneet. Mutta mitäpä siitä, ei enää

hätäpäivää!"

Puolen tuntia kului. Noustiin ylemmäs, yhä ylemmäs. Polku tuli yhä

jyrkemmäksi. Väliin se vallan katosi pohjatuulen vyöryttämien kinosten

alle, joita pakkanen oli vahvalla kuorella varustanut.

Opas kuitenkin yhä kulki tietään vähääkään epäilemättä, ikäänkuin sen

olisi löytänyt merkeistä, jotka hänelle yksin olivat tunnetut.

-- "Malttakaa!" hän äkkiä sanoi, "näettekö tuolla ylhäällä, oikealla

puolen, tuota paistavaa pistettä, jota laskeva aurinko valaisee? Se on

suuri kultaristi kirkon päällä."

-- "Kultaristi, joka näkyy näin kauas! Luostari siis on hyvin rikas?"

-- "Hyvin rikas ja hyvin vanha. Sen perusti Kaarlo suuren aikana eräs

hurskas erakko, jumalinen ja viisas Meinrad..."

Tuskin oli opas ehtinyt lausua tätä nimeä, kuin Troussecaille hänet

huudollaan keskeytti:

-- "Kas kummaa! ... mikä valkoinen haamu tuo on, joka näyttää juoksevan

meitä kohti?"

-- "Haamuko? mitä vielä! joku novitio valkoisessa viitassaan ... nuori

veli Fridolin ... nyt hänen jo tunnenkin."

Nuorukainen, jota näin nimitettiin, lähestyi nopeaan, viitan helmat

nostettuina vyötäisille, helpompaa juoksua varten. Hän oli noin

viiden- tai kuuden-toista vuotias, vilkkaalla ja lempeällä muodolla,

sekä viehättävillä, juoksun ja ilon elähyttämillä kasvoilla.

Tämä ilo oli niin suuri, että hän järjestänsä, mutta yhä vähenevällä

toivolla, riensi jokaisen luo näistä kolmesta matkustajasta, näyttäen

olevan ihan valmiina heitä kutakin syleilemään.

Sitten, kolmattakin silmäiltyänsä, hän mutisi vallan kalpeana, vallan

hämillään:

-- "Voi! eipä se vieläkään ole hän!"

-- "Hän! Kuka sitten?" opas tiedusteli. Ja, kun novitio ei mitään

vastannut:

-- "Kuka sitten onkaan, veliseni Fridolin, tuo, jota niin suurella

kärsimättömyydellä näytätte vartovan?"

-- "Et ainakaan sinä, Bartolomeo", novitio ynseällä äänellä vastasi.

"saako seuralaisillesi kertoa tarinan pyhästä Meinrad'ista, vai oletko

sen kenties itse jo heille kertonut?"

-- "Pyhä Madonna! minäkö teidän toimiinne tunkeuisin, signor Fridolin.

Teillehän oikeastaan tämä kunnia on tuleva. Tehkää se nyt, jos

suvaitsette."

Oli jo taasen lähdetty liikkeelle. Nuorukainen tiedusteli silmillään

muiden vaeltajain mieltä. Villon, jota nuoren miehen hauska olento

viehätti, laski kätensä hänen olkapäällensä ja vastasi:

-- "Kuinka tarinan laita on, ystäväni? Meitä huvittaisi kuulla se

teidän suustanne."

Fridolin ei antanut itseään kahdesti pyytää. Mutta hänen aatoksensa

näyttivät olevan toisaalla, kun hän koneentapaisesti ja lapsen äänellä,

joka kertoo hyvin tuttua läksyä, alkoi:

-- "Einsiedeln oli silloin erämaana ja kutsuttiin Finsterwald. Muuan

ylhäinen herra Hohenzoller'in suvusta, hurskas erakko, pyhä Meinrad,

tahtoi siellä yksinäisyydestä päättää päivänsä pyhittäin niitä pienen,

mustan neitsy Maarian kuvan palvelukseen, jonka pyhä Hildegard,

Zürich'in abbatissa oli hänelle antanut. Vuonna 861 kaksi murhamiestä,

heittiötä, rosvoa, tappoivat vanhan erakon. He luulivat kai tekonsa

jäävän rankaisematta. Ei kukaan ihminen ollut voinut heitä nähdä. Mutta

kaksi pyhän miehen kesyttämää kaarnetta olivat nähneet heidät. Lyöden

ja räpyttäen siivillään nämä heitä seurasivat Zürich'iin saakka, jossa

rangaistus heitä kohtasi."

Troussecaille lausui tähän puoliääneensä:

-- "Jos minä joskus tulen rikkaaksi ja pelkään rosvoja, niin kesytän

kaarneita ... mutta pidänpä samalla huolta että juoneni tulee

tunnetuksi."

Fridolin yhä jatkoi:

-- "Pyhän miehen majaan, vaikka se nyt oli asujatonna, tekivät

ympäristön asukkaat yhä hurskaita vaelluksia. Kuusi vuotta myöhemmin

toinen erakko asettui siihen ja kutsui muita kanssansa. Vihdoin kohosi

luostari. Samoin kirkkokin. Sen päivän aattona, jona Kostnis'in pispan

oli määrä vihkiä se, hän puoliyön aikana heräsi taivaalliseen soittoon.

Kohta jälkeen kuului ääni, joka julisti huomispäivän vihkimisen

tarpeettomaksi; ja samassa Jesus Kristus itse, kaikki pyhät ja enkelit

seurassaan, suoritti tämän toimen. Säilyttääkseen näin suuren ihmetyön

muistoa, paavi sitten julisti synnit anteeksi niille, jotka tekevät

toivioretken mustan neitseen, Einsiedeln'in neitsy Maarian luo."

Kun novitio tarinansa päätti, saavuttiin luostarin edustalle. Se oli

laaja, kolkko rakennus harmaasta kivestä, päällä suuri katto paksuista

kuusenlaudoista ja hirsistä. Siellä täällä katolla raskaita kiviä,

ett'ei tuuli kiskoisi pois koko tätä kalleutta.

Oikealla puolen kirkko, melkein kuin joku muinaisjäännös, ja suuri

kultainen risti sen päällä. Vasemmalla puolen luostarin suuri

holviportti, ja sen päällä musta pyhän neitseen kuva.

Fridolin väistyi syrjään antaakseen tietä vaeltajille. Sitten hän juuri

kuin nämä astuivat hänen ohitsensa, huokasi kääntyen tietä kohden:

-- "Siis hän ei vielä tänäänkään tule!"

-- "Hänkö, jota vartootte?" Villon kysäsi.

-- "Niin!" Fridolin melkein kuin ajatuksissaan vastasi, "niin, veli

Starck."

Runoilija säpsähti äkkiä. Se oli munkin nimi, jonka luo Ludovik XI

hänen lähetti.

-- "Veli Starck!" hän huudahti. "Hän ei siis ole enää täällä."

-- "Valitettavasti ei."

-- "Mihin hän on joutunut?"

-- "Kenties abbati sen teille sanoo. Minulle hän ei tahdo sitä sanoa!"

-- "Saattakaa minua sitten, nuori ystäväni, abbatin luo. Minun täytyy

häntä puhutella heti paikalla."

-- "Entä illallinen!" Troussecaille vilkkaasti huusi.

-- "Mene matkaasi, kyllä haen sinun sitten."

Fridolin oli näyttänyt pitkää käytävää, joka alkoi porttiholvista.

Villon käski hänen astua edellä ja kiiruhti jälkeen. Novitio näkyi

hämmästyneen sitä liikutusta, jota hänen sanansa vaeltajassa olivat

herättäneet. Hehkuva uteliaisuus loisti hänen suurista, väliin

rohkeista, väliin aroista silmistänsä. Joka askeleelta hän käänsi

päätänsä, ikäänkuin haluten kysyä, sitä kuitenkaan vielä uskaltamatta.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä.

-- "Vaeltaja, te tunnette siis veli Starck'in?"

-- "En, lapseni. Mutta tulen hyvin kaukaa häntä katsomaan. Minun täytyy

nähdä hänet."

-- "Teitä miekkoista! teidänkös kelpaa!" Ja novition silmäripsien alta

kiilsi kyynel.

-- "Vai niin", Villon sanoi, "sinä siis rakastat häntä hyvin, lapseni?"

-- "Minäkö häntä rakastan!" Fridolin hehkuvalla innolla vastasi,

"minäkö häntä rakastan, veli Starck'ia! Hän oli niin hyvä minulle!"

-- "Kuinka niin?"

-- "Kerron sen teille toisten. Tässä on abbatin asunto."

Novitio koputti omituisella, epäilevällä tavalla. Ovi aukeni ikäänkuin

jonkun näkymättömän koneen avulla.

-- "Olkaa hyvin alamainen", novitio lausui, "Einsiedeln'in abbatit ovat

ruhtinaita!"

Huone oli avara, mutta näöltään raskas. Jalkojen alla paksu matto

kahiloista. Laudoitus seinillä ja katossa mustaksi maalattu ja kiiltävä

kuin eben-puu. Ainoana koristuksena jonkunlainen pyhyyden ja arvon

merkkien yhteen-ryhmäys, jossa nähtiin abbatin sauva, pyssy, joutsi,

suuri kahden käden käytettävä miekka, ja tämän kaiken päällä

herttua-kruunu. Vastapäätä pyhän veden astia porfyrista, ja sen jalkana

Kristuksen kuva norsunluusta.

Yksi ainoa holvattu akkuna. Oikealla puolen pyhän Meinrad'in pieni ja

karkea vuode; vasemmalla suuri uuni harmaasta fajansista sinisillä

kuvilla, jotka esittivät pääkohtia kärsimisen historiasta. Tämän,

melkein huoneen-korkuisen uunin sivussa, oli samanvärinen, leveä

istuin-sija samasta aineesta, varsin tärkeänä osana tuosta

merkillisestä kalusta. Lähellä akkunaa toinen nojatuoli ja pöytä, jonka

päällä oli käsikirjoituksia, soitinkello ja kirjoitusneuvot. Likellä

vuodetta rukous-istuin; siellä täällä muutamia rahia, kaikki nämä

huonekalut olivat tammesta, vaikka ajan kourissa jo olivat käyneet

hyvin ruskeiksi.

Ruhtinas-abbati oli yksinään. Istuen pöydän ääressä, ja nojaten yhtä

sen kulmaa vastaan, hän kolmisydämmisen lampun heikossa valossa luki

painettua pipliaa, epäilemättä ensimäistä, joka oli löytänyt tien

Einsiedeln'in luostariin.

Hän oli komea vanhus apostolisella muodollaan ja pitkällä valkealla

parrallaan, joka ulottui vyötäisille asti.

-- "Isä", novitio lausui häntä tervehtien, kädet ristissä rinnalla,

"täällä on vaeltaja vieraalta maalta, joka haluaa teidän kanssanne

puhua ... ja vieläpä juuri veli Starck'ista."

Abbati oli nostanut päänsä ylös; hän antoi novitiolle merkin lähteä.

Fridolin totteli vastahakoisesti, astui hiljaa oven luo, aukaisi sen ja

sulki jälleen, huoneesta kuitenkaan lähtemättä. Hän kyykistyi hätähätää

oviverhojen ta'a.

Toisella puolen Villon häntä suojeli korkealla varrellaan. Tämä nyt

vuorostaan astui esiin ja kumarsi abbatin edessä.

-- "Niinmuodoin", johtaja kysyi, "se on veli Starck, jota tulitte

etsimään meidän joukostamme."

-- "Se oli todellakin matkani tarkoitus", runoilija vastasi. "Mutta

äsken sain kuulla, ett'ei hän enää olekkaan Erakkoin pyhän neitseen

luona."

-- "Teille on puhuttu totta, poikani. Jalo alttiiksiantamisen halu sai

vallan veli Starck'issa. Toivoen tekevänsä enemmän hyötyä muualla, hän

meidät tahtoi jättää; minun täytyi hänen päästää."

-- "Isäni, saisinko luvan kysyä, mihinkä hän on joutunut, missä voin

hänet tavata?"

Abbati heitti vaeltajaan yhden noita silmäyksiä, jotka tunkevat

sydämmen syvimpään pohjukkaan. Sitten hän lausui:

-- "Minä vastaan vaan sille, joka voi minulle näyttää jonkun merkin

tarkoituksiensa todisteeksi."

Villon nosti kätensä lampun valoon ja osoitti liljakukkaa

rautasormuksen kannassa.

-- "Hyvä on", johtaja heti lausui, "minä tiedän, kuka teidät lähettää.

Hetki on tullut, eikö niin? Starck parka! hän on sitä varronnut jo

kauan aikaa... Hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi!"

-- "No sitten", Villon vastasi, "ett'ei hänen kauemmin tarvitse vartoa,

tahtoisitteko minulle heti paikalla sanoa, mistä voin mennä häntä

etsimään?"

Jalo vanhus painoi alas päänsä, joka oli yhtä valkea, kuin tunturin

huippu, jolla luostari seisoi. Sitten hän lausui juhlallisella,

vakavalla äänellä:

-- "Poikani, olettehan kuulleet puhuttavan noista urheista Kristuksen

palvelijoista, jotka Alppien yli menevän tien korkeimmalla kohdalla,

kapeita polkuja pitkin, äkkijyrkkien äyräillä, lumituiskujen keskellä,

lumivyöryjäkään pelkäämättä, ainoastaan lamppu kädessä ja koira tietä

näyttämässä, kulkevat yötä päivää hirveimmässäkin säässä, kulkevat

halki tunturien, halki kuoleman huutaen: tänne päin! tänne päin,

veljeni! Siellä, suurella St. Bernhard'illa tuo entinen rukoustemme

toveri on tahtonut vielä paremmin käyttää voimiansa, intoansa ja

rohkeuttansa."

-- "Sanokaa hänelle", vanhus lisäsi, "että hänen muistonsa meille on

kallis, ja että etenkin minä joka päivä häntä siunaan. Mutta minun

tulee teille edeltäkäsin ilmoittaa, poikani, että tie on pitkä, ja,

etenkin tähän aikaan vuodesta, mitä vaarallisin."

-- "Vähät siitä", Villon vastasi, "minä olen luvannut, ja lähden."

-- "Levätkää kuitenkin täällä joku päivä; virkistäkää voimianne."

-- "Kiitoksia, isä. Hän vartoo; olette sen itse sanoneet. Aika rientää.

Minä lähden jo huomenna."

Tuskin runoilija oli lausunut nämä sanat, kun Fridolin, syösten abbatin

jalkain juureen, huusi:

-- "Oi! minä pyydän teitä, isä, antakaa minun lähteä tämän vaeltajan

kanssa! Sallikaa minun vihdoinkin tavata veli Starck'ia!"

Vanhus heitti nuorukaiseen ankaran katseen.

-- "Mitä näen? sinä olit jäänyt tuonne! Sinä kuuntelit meitä."

-- "En ole mitään kuullut", novitio innoissaan vastasi, "paitsi, että

aiotaan lähteä sen luo, jonka poissa-olo minut tekee niin onnettomaksi!

Vaan muistakaa toki, se on hän, se on veli Starck, joka minut otti

huostaansa, toi tähän luostariin, opetti pelkäämään ja rakastamaan

Jumalaa. Hän on kuin isä minulle. Voi! jos en saa lähteä, kuolen ihan

varmaan!"

Novitio parka ryömi abbatin jalkain juuressa kädet ristissä, silmät

rukoilevina, kasvot kyyneleiden vallassa.

Vanhusta se vihdoin näytti liikuttavan. Hän alkoi hymyillä, ja,

kääntyen vaeltajan puoleen, hän kysyi tältä:

-- "Tahtoisitteko tämän lapsen ottaa kanssanne?"

-- "Aivan kernaasti", Villon vastasi.

-- "Oi! mikä onni!" Fridolin huudahti, "minä saan siis vihdoinkin hänet

taasen nähdä!"

Ja vallan maltitonna, kun ei jo lähdetty, hän oli noussut seisoalle, ja

hyppeli ilosta.

-- "Kaikki hyvin!" abbati sanoi, "mutta ei nyt sentään niin lähdetä,

Fridolin. Vaikka sinun paikkasi mielestäni ei ole luostarissa ja vaikka

paljoa mieluummin avaan koppisi oven, kuin suon sinun taittavan siipesi

sen rautaristikkoja vastaan, näin vaikea matka, etenkin tähän aikaan

vuodesta, minua kuitenkin nuoruutesi tähden hirvittää, ja..."

-- "Oi! älkää pelätkö, isä," hän keskeytti; "minä tunnen itseni

vahvaksi ja olen uskalias!"

-- "Ehkäpä liiankin uskalias. Kuitenkin, voipa sitä vielä tuumailla.

Tule hakemaan minua tunnin päästä ... ja nyt, saata tämä vieras

toveriensa luo. Tuotakoon heille, mitä parasta löytyy... Ai! muistanpa

juuri nyt, että tuosta akkunasta luulin nähneeni teidän seurassanne

pyhissä-vaeltajan Bartolomeon. Hän on Valisilainen. Siinä olisi oiva

opas; koettakaa saada häntä mukaanne."

Vähän aikaa jälkeenpäin asia oli päätetty. Seuraavana aamuna, päivän

koitossa, Fridolin iloisella äänellä herätti molemmat vaeltajat.

-- "Minä pääsen! ... minä pääsen teidän kanssanne. Mennään pian! ...

matkaan nyt!"

Melkein samassa Bartolomeo astui sisään.

-- "Hei vaan sitä kaunista ilmaa!" novitio hänelle sanoi. "Kuinka

heleästi aurinko paistaa ja kuinka taivas on kirkas!"

-- "Liiankin kirkas!" opas vastasi, päätään pudistaen. "Ettekö näe

tuolla alhaalla, pohjoisella taivaanrannalla tuota mustaa pilkkua?"

-- "No! entä sitten?"

-- "Paha merkki!"