VIII.

Vapaa, mutta raivokas.

Niitä on kaupunkeja, muodoltaan niin peräti omituisia, että näyttää

siltä, kuin ne olisivat alusta alkaen yht'äkkiä siihen muotoon valetut.

Sellainen on Bern.

Jyrkkä saarento, jonka päällä sen muurit ylpeinä seisovat, Aar'in

nopeat ja kirkkaat laineet, jotka kuohuen sitä syleilevät, sen

taivaanranta täynnä ikuista lunta, itse karhukin, josta se nimen sai,

ja jonka kuvaa joka askele muistuttaa, kaikki yhdessä antavat sille

tuon säännöttömän, karkean, ja mahtavan ulkomuodon. Sen kömpelöt

viheriän-harmaat rakennukset, sen laajat kadut, matalat pylväskäytävät,

ihanat suihkulähteet, ja joku jäljellä oleva suuri torni näyttävät

siinä jo seisoneen mailman sivun. Se, mikä vähimmin kaikista on

muuttunut, on sen arvokas, mahtava ja kylmä ulkomuoto. Bern syntyi

tasavaltana ja on tasavaltana kuoleva. Toinen Sparta.

Sillä oli kuitenkin myös heikkouden aikoja; vaan masentumattoman

intonsa avulla se niistä pian jälleen tointui. Sillä oli myrskyisiäkin

päiviä, mutta harvinaisen järkevyyden ja isänmaallisuuden kautta itse

nämä myrskyt kääntyivät sille menestykseksi ja kunniaksi. Voisimme

esimerkkinä tämmöisestä aiasta kuvailla ensimäistä sunnuntaita

joulukuussa 1475.

Jo aamulla varhain ympäristön asukkaat ja ystävät lähi-kaupungeista

tulivat lippujensa ja runoilijainsa johdolla Bern'iin. Jälkimäisillä

oli kullakin sotalaulunsa, jota hän lauloi.

Näistä luontevista odysseioista, jotka yksinkertaisuudessaan ja

karkeudessaan olivat ylistämäinsä sankarien kaltaiset, oli

Beit-Weber'in, Freiburgilaisen runoilija-sotilaan, runo raikkain. Hänen

maalaisessa lyyryssään näytti olevan paljaita teräskieliä; se helähteli

rautaan puetun käden alla. Hän lauloi Pontarlier'in retkeä, tuota

urheata rynnäkköä, Sveitsiläisten ensi voittoa Kaarlo rohkean yli.

"Kuulkaa hirveätä kertomusta, jonka aion teille kertoa.

"Jumalan nimeen, amen! Pyhän Neitseen nimeen, minä aloitan lauluni.

"Puiden oksat olivat juuri pukeuneet vihantaan, kun äkkiä moni urhea

mies sai lähteä majastaan.

"Toiset nousivat ylös, toiset astuivat alas. Heidän sotainen käyntinsä

oli hirveä nähdä. Burgundin herttuaa kohtasi häpeä, joka ei

naurattanut.

"Marsittiin hänen herttuakuntaansa, hänen kaupunkiinsa Pontarlier'iin.

Siellä se taistelu alkoi. Pian nähtiin suuri joukko vaimo parkoja

surupuvussa, leskenvaatteissa.

"Niin pian kuin Velskit (Gallian miehet) tämän uutisen kuulevat, he

saapuvat jalkaisin ja ratsain. Kaksi-toistakymmentä tuhatta. He

päättivät valloittaa Pontarlier'in, vaan saivat sen kalliisti maksaa.

"Bern'in karhu saa kuulla, mitä on tekeillä. Äkkiä hän kyntensä

teroittaa. Hän ottaa kanssaan neljätuhatta miestä. Kuuluupa kuinka

viheltävät iloisesti.

"Karhu oli vihan vimmassa. Turhaanpa viholliset ponnistivat. Vaikka

heitä oli neljä yhtä vastaan, heidän täytyi paeta.

"Ja karhu mörisi yhä. Ja kaikki liittolaiset sanoivat: tulkoot Velskit

vielä kerran, niin taistelemme heidän kanssansa joka päivä.

"Ja ne tulivatkin takaisin entistä lukuisempina, vaan jättivät,

uudestaan paetessansa, vielä enemmin ruumiita jälkeensä. Siinä syy,

miksi kiitän Freiburgilaista, Solothurnilaista, Lucernilaisia, Wienne'n

miehiä, ja yli kaiken Berniläisiä; ne miehen tavalla taistelivat.

"Jumala oli auttajamme, kiittäkäämme Häntä, veljeni! Hän se on, joka

sellaisia voittoja antaa.

"Karhu oli lähtenyt pesästään. Se palajaa sinne jälleen. Jumala suokoon

sille iloa ja menestystä. Tämän on laulanut Beit-Weber. Amen!"

Kaikki, jotka häntä seurasivat, porvarit, talonpojat, reippaat

nuorukaiset, kertoivat joka säikeen miehuullisella innolla.

Berniläiset olivat lähteneet ulos huoneistaan, melkein kaikki aseissa.

He yhtyivät äänellään tulokkaiden ja etenkin Beit-Weber'in seuralaisten

lauluihin. Tuo Pontarlier'in retki oli heidän tuorein voittonsa.

Se oli edellisenä keväänä saatu.

Kaikkialla muualla kaupungissa kaikui samaten sodan ja vapauden

lauluja.

Kaikki nämä eri joukot liikkuivat suurta toria kohden, jonka varrella,

vastapäätä tuomiokirkkoa, kaupungin raastupa eli raatihuone seisoi.

Suuri neuvosto oli siellä jo ko'ossa. Kiihkeän keskustelun humina

kuului epäselvästi sen paksujen muurien takaa. Väliin myös, itse kansan

keskeltä, etenkin loitompaa, kumeata kohinaa, innokkaita, meluavia

huutoja. Vaan muutamat nuoret miehet, jotka varsin ylpeinä kantoivat

Bern'in värejä, palauttivat melkein kohta rauhoituspuuhillaan, joll'ei

juuri hiljaisuutta, niin kuitenkin tyyneyttä mieliin. Ne olivat

aseettomina nuo miehet. Ei ainoatakaan sotamiestä väkijoukkoa

hillitsemässä, maistraattia suojelemassa. Ei muuta kuin järjestyksen

tunto, ei muuta kuin lain kunnioitus. Kaikkina aikoina on Sveitsi tässä

kohden antanut loistavan esimerkin.

Lähestykäämme erästä joukkoa, joka seisoo tuomiokirkon portailla;

kallistakaamme vähäksi aikaa korvamme heidän puheisinsa: tulemme siten

ymmärtämään kuinka perin tärkeät nämä hetket Bern'ille olivat.

-- "Sanon sen vielä kerran", intti paksu mies vilkkaalla, tulisella

muodolla, "sanon sen teille vielä kerran, Juha naapuri, että ylhäiset

eivät uskalla. Ne ovat meidän vertaisia. Ei enempää, eikä vähempää.

Suuri neuvosto on sen julistanut."

-- "Olkoon vaan!" vastasi Juha, eräs toinen porvari tyynellä

puritaani-muodolla; "olkoon vaan, naapuri Kirschoff; mutta unohdattepa,

että suuri neuvosto paraillaan on ko'ossa uudestaan tutkimassa tuota

samaa ilkeätä sääntöä."

-- "Miksi juuri ilkeätä?" pisti väliin eräs kolmas henkilö, joka,

kömpelöstä astunnasta ja röyhkeästä muodosta päättäen, näytti olevan

oikea Bern'in karhu ihmisen hahmussa. "Minua sääntö miellyttää.

Ystäväni ja toverini Pietari Kistler oli se, joka sen esitti

äänestettäväksi."

-- "Eräänä päivänä, jolloin neuvosto ei ollut täysilukuinen", Juha

tyvenesti huomautti.

-- "Vähät siitä!" Kirschoff sanoi, "ei se la'ilta voimaa vähennä."

-- "Sitä käsitystapaa juuri arvokas rahastonhoitaja Frankly paraillaan

väittää vääräksi. Jumala suokoon, että hänelle myönnetään oikeus! Vähän

kärsimystä vielä!"

Jumalan nimeä mainitessaan Juha oli kääntynyt kirkkoa kohden, ja

ottanut nahkalakin päästänsä.

Mies karhun muodolla oli sitä vastoin kääntynyt raatihuonetta kohden;

hän murisi itsekseen ja vastasi:

-- "Jospa ne edes kiiruhtaisivat tuolla sisällä! eihän siitä loppuakaan

tule!"

-- "Kärsimystä!" Juha toisti; "kaikki täytyy käydä järjestyksessä.

Ensin valitus tai esitys; sitten vastaus, puolustus, vastaus

puolustukseen, vihdoin johtopäätös, jota seuraa tuomio. Semmoinen on

sääntö kaikessa rehellisessä ja la'illisessa keskustelussa."

-- "Kun se koskee ylimyksiä!" Kirschoff huudahti kiukkuisena.

-- "Taasen yksi aateliston etu-oikeus!" karhu mörähti.

-- "Mitä puhutte etu-oikeuksista?" Juha painavasti lausui; "löytyykö

kaupungissamme Bern'issä ainoatakaan kansalaista, joka ei voisi kohota

miksi hyvänsä, vaikka tasavallan korkeimpiin virkoihinkin?

Rahastonhoitaja Frankly on vaan vähäpätöinen turkkuri, niinkuin

minäkin. Teidän sankarinne, tuo Martti Kistler, eikö hän ole ollut

esimiehenä Bern'issä? Eikö hän vielä nytkin ole lipunkantaja? Enkä ole

kuitenkaan kuullut, että hän olisi ylhäistä sukuperää; olihan vaimoni

viimeksi eilen illalla ostamassa meidän lihatarpeitamme hänen

puodistansa. Teurastaja, ei mitään muuta kuin teurastaja, aivan

niinkuin tekin, mestari Hohenlock."

Se oli karhu, jota Juha näin nimitti.

Hän jatkoi:

-- "Älkää soimatko viisaita lakeja, joita olemme isiltämme perineet ...

ja etenkin näin vieraiden kuullen."

Juha osoitti silmillään kolmea miestä, jotka seisoivat samassa

parvessa.

Siinä oli ensinnäkin kaksi pyhissä-vaeltajaa. Toinen, joka tytyi vaan

katselemiseen, eikä näyttänyt ymmärtävän kieltä, jota puhuttiin hänen

ympärillään; toinen, joka ymmärsi varsin hyvin ja kuunteli uteliaalla

tarkkuudella. Mitä kolmanteen tulee, hän oli vielä nuori mies,

nähtävästi taiteilija, varustettuna nahkaisella esiliinalla, jonka

päällä oli hienoa valkoista pölyä. Meiseli ja pieni vasara kädessä.

Matti Heinz, Strassburg'ista, johtaja tuomiokirkon rakennuksessa, jonka

viimeiset veistokset hän juuri silloin oli saanut valmiiksi.

-- "Juha mestari", hän vastasi hymyillen, "jos näin puhutte minun

tähteni, niin olette väärässä. Kymmenen vuoden kuluessa, jonka aian

teidän seassanne olen asunut, olen voinut tutkia mitä jaloa ja hyvää

Berniläisen karkeuden alla löytyy, niissäkin, jotka pitävät kunnianaan

olla niin epäluuloisia ja raakoja kuin mahdollista. Minä pidän

kansaanne ansaitussa kunniassa; vaan älkäätte panko pahaksi, että

rakastan myös teidän ylhäisöänne. Muualla kenties ylimykset, luullen

saaneensa syntymän kautta kaikki etu-oikeudet, laiminlyövät niitten

ansaitsemista ja taistelevat, ketäkään hyödyttämättä, aian vaatimuksia

vastaan. Nähdäänpä niitäkin, jotka muuta eivät ajattele, kuin vaivata

vasallejaan ja ryöstää turvattomia sekä matkustavia. Niin ei ole teidän

aatelistonne laita. Rahallansa he viljelyttävät maata ja edistävät

työtä; aseillansa puolustavat maan itsenäisyyttä. Jos joskus vaativat

ensi sijaa, se tapahtuu vaan taistelukentillä. Onko heidän käytöksensä

sen tähden vähemmin jalo? Ei suinkaan. Maalla ja kaupungissa elävät

kansan keskellä ja tekevät itsensä rakastetuiksi niin rauhan kuin

sodankin aikana. He eivät ole sortavia herroja, vaan isällisiä

johtajia, vanhempia veljiä. Kunnia Bern'in aatelistolle!"

Jonkun aikaa karhu jo oli mörissyt uhkaavalla tavalla. Kirschoff

vihdoin kärsimätönnä vastasi:

-- "Puhukaa muutamain puolesta, vaan ei kaikkien. Meillä, myös meillä

on ollut huonoja ylimyksiä, jotka, kun eivät omin voimin meitä voineet

sortaa, kutsuivat tuon tuostakin avukseen koko Schwabin ja Itävallan

ritariston."

-- "Seis mies!" Juha ylpeästi keskeytti. "Nuo petturit, joista puhutte,

naapuri Kirschoff, olemme järjestänsä voittaneet, kukistaneet,

hajoittaneet, Morgarten'in, Lampen'in, Sempach'in, Nefels'in luona ja

niin monissa muissa tappeluissa, jotka Sveitsin vapaudelle pyhitimme.

Kutka meitä silloin johtivat? Hyvät aateliset, ne samat, joiden poikia

vielä vastakin seuraamme, Erlach'it, Bubenberg'it, Scharnachthal'it ja

Diesbach'it."

Näin puhuessaan itse tyven Juhakin oli koroittanut äänensä. Muuan nuori

mies Bern'in väreissä löi häntä äkkiä olalle, ja, viitaten läheistä

taloa, sanoi:

-- "Hiljempaa, ystäväni! hiljempaa! vaikka Diesbach'inkin nimeä

mainitset!"

-- "Oikein!" arvoisa turkkuri vastasi heti tyyntyen; "minä kiitän

sinua, että minua siitä muistutit, Kaarlo Glansmann ... on häpeä, että

voin sen hetkeksikään unohtaa."

Hän oli kääntynyt taloa kohden ja paljasti päänsä samoin kuin oli

kirkon edessä tehnyt. Sitten hän kääntyi taas toveriensa puoleen, vaan

puhui vast'edes yhtä varovasti, kuin sairasvuoteen ääressä seisova.

-- "Hän on tuolla!" -- kuuluivat sanat, jotka lausuttiin liikutetulla

äänellä -- "tuolla hän on, meidän Nikolaus Diesbach'imme; Pontarlier'in

voittaja makaa tuolla, kärsien vielä hirveistä haavoista, joita hän

siellä sai meidän tähtemme, -- kenties kuollenkin juuri nyt, kuin

teille tätä puhun... Kunnia ja kiitos aatelisille niin jaloille, kuin

hän!"

Itse karkea Hohenlock'in seisoi sanatonna. Hän painoi alas päänsä ja

vaikeni.

Kiukkuisen Kirschoff'in sitä vastaan onnistui jonkun sekunnin kuluttua

sopertaa esiin nämä muutamat sanat:

-- "En tahdo sanoa ... se on totta... Minä tunnustan myös, että

aateli-oikeuksien lakkauttamisessa hän oli yksi niistä, jotka vapaasta

tahdosta suostuivat uhraukseen, ja jotka myönsivät vielä enemmän, kuin

heiltä vaadittiinkaan... Vaan sittenkin ... laki ... sääntö..."

Tällä kertaa Juha, nojautuen kiviseinusta vastaan, teki liikkeen,

niinkuin mies, joka ei enää tiedä, mitä vastaisi.

Tämä äänettömyys ei ollut uteliaan pyhissä-vaeltajan mieleen. Hän astui

äkkiä esiin ja sanoi:

-- "Anteeksi, herrat porvarit! suokaa anteeksi ... eikö saisi tietää

mistä on kysymys?... Mikä on tuo merkillinen laki?"

Ikäänkuin saman voiman vaikutuksesta nuo kolme Berniläistä heittivät

liikahenkilöön yhtäläisen katseen, joka ei suinkaan ollut

rohkaisevimpia.

Sitten vihdoin teurastaja Hohenlock vastasi:

-- "Noh! piru vieköön! se on tapojen sääntö."

-- "Mitkä tavat?" vaeltaja hyvin kohteliaasti kysyi.

-- "Huonot tavat", Kirschoff hampaiden välistä murisi; "ne, jotka ovat

rikos kansaa, rikos Jumalaa vastaan."

-- "Ohoh!" Juha sanoi, "tuo käy liian pitkälle; tuo on jo meidän

itsemme soimaamista, ja vielä vieraiden kuullen. Emme tahdo, että

muukalaiset sekaantuvat meidän asioihimme... Kuitenkin, koska nämä

vaeltajat kerran ovat täällä, ja koska halaavat tuntea asian laitaa,

niin se on tämmöinen. Jonkun aikaa on ylellisyys Saksan ja Burgundin

hoveista jo tulvannut meidän pieneen, köyhään ja säästäväiseen maahan.

Ritarimme eivät ainoastaan sodan aikana hanki itselleen kaikenlaisia

kypärin kaunistuksia, aseita täynnä koristuksia ja kalliita

hevosloimia, vaan käyttävät myös rauhankin aikana silkki- ja

samettipukuja, kaikenmoisia kirjauksia, kalliita kiviä ja

sulkatöyhtöjä. Sitten, heidän vaimonsa, heidän tyttärensä, mennen vielä

edemmäs tässä liiallisessa loistossa..."

-- "Hävytön loisto!" Kirschoff keskeytti, "häpeällinen hekuma, jota

täytyy tukehuttaa."

Tyvenesti, melkein puoleksi hymyten Juha jatkoi:

-- "Minä katson asioita paljon tasapuolisemmin, vaan kuitenkin täytyy

myöntää... Pietari Kistler ei ole vallan väärässä. Sellainen komeus ei

ole sovelias meillä. Se oli oikein että se kiellettiin. Se vaan, että

meneteltiin huonosti, ilman mitään arkatuntoisuutta ... ja ylimyksiä,

jotka kenties vapaasta tahdosta olisivat järkevään puheesen taipuneet,

ärsytti väkivalta, jota saivat kärsiä. Etenkin naiset eivät tahtoneet

taipua leikkaamaan pois kauto-kenkiensä neniä eikä pitkiä laahoja

hameistansa. Hepä ovat avio-miehiänsä ja isiänsä yllyttäneet.

Lähiseudun linnoissa ja aatelis-kadun varrella on tehty liitto,

on valalla vannottu, että tuo vastenmielinen sääntö on saatava

kumotuksi ... ja kumminkin, että tänä päivänä, tänä aamuna pitää mennä

suurella komeudella messuun. Turhamainen uhkamielisyys; siinä kaikki!"

-- "Kuinka!" pyhissä-vaeltaja huudahti, "voiko sellaisesta syystä..."

-- "Muukalainen!" Juha keskeytti, "harhaluulot ja himot viettelevät

pitämään tärkeinä mitättömimpiäkin asioita. Aateliset ovat ummistaneet

korvansa pappien varoituksilta, eikä Jumala ole heitä rankaissut. Mutta

kun he julkisesti vastustavat kansan tahtoa, kansa kenties suuttuu. Ja

siinä on jotain, josta kunnon mies on mureissaan. Bern'in karhu ei

ymmärrä leikkiä. Kuunnelkaa jo!"

Hirveitä huutoja alkoi kuulua Raatihuoneesta. Torilla ja läheisellä

kadulla kansa nosti kumean murinan.

Vaeltaja ei kuitenkaan vielä voinut tointua hämmästyksestään.

-- "Kuinka!" hän kertoi, "mitä kuulen! sellaisesta syystä siis koko

tämä kansan paljous..."

-- "Sen vuoksi ja osaksi myös burgundilaisen sodan vuoksi", Juha

vastasi, "vaan etenkin ja pääasiassa juuri tuon sääntö-riidan vuoksi."

Sitten hän salaisella kauhulla lisäsi:

-- "Onkohan keskustelu huonosti päättynyt? Tuossa tuomari Scharnachthal

lähtee Raatihuoneesta."

Ja tosiaankin, melun ja huutojen uudestaan remahtaessa, mies, jolla oli

jättiläisvartalo ja todellinen valtiaan muoto, astui esiin raastuvan

portaille. Hän oli tyven, hän, vaan kalpea ja alakuloinen. Nopeilla ja

vakavilla askeleilla hän astui torin poikki ja katosi Nikolaus

Diesbacbilaisen taloon.

-- "Mitä se merkitsee!" Juha mumisi. "Mitä neuvoa, mitä apua hän menee

kuolevalta pyytämään?"

Tällä hetkellä Raatihuoneen kaikki ikkunat aukenivat yht'aikaa.

Vimmaisia naamoja niistä pistäytyi esiin, julistamaan voittoa.

-- "Lienevätkö siis voittaneet?" Juha huokasi. "Voi! onnettomuutta!

onnettomuutta!"

Se oli pahaksi onneksi totta. Kistler astui raastuvan parvelle ja

huusi:

-- "Voitto! ystäväni! Sääntö on vahvistettu. Jos sen rikkovat, --

sulkekaa heiltä tie! Repikää pois kaikki koristukset! Voimaa la'ille!

kunniaa Bern'ille!"

Tuhannet raivokkaat, niiden joukossa Hohenlock ja Kirschoff, taputtivat

käsiänsä. Kiihkeä tribuni jatkoi juhlallista puhettaan yhä

lisääntyvällä menestyksellä. Kadulla niinkuin neuvostossakin oli

hänellä enemmistö, vieläpä enemmänkin, melkein yksimielinen enemmistö.

Muutamaa harvaa erimielistä, semmoista kuin Juhaa, lukuun ottamatta,

jokainen piti omanaan hänen riitansa, jokainen yltyi raivoon hänen

kanssansa. Se oli noita kansan melskeitä, jotka äkkiä kohoavat kuin

valtameri, äkkiä musertavat kuin ukkonen.

Yht'äkkiä kellot tuomiokirkon korkeassa tornissa soittivat

puolipäivä-messuun.

Torin toisella puolen, aateliskadun päässä, syntyi kova liike.

Sitten alkoi murinaa kuulua ja levisi joka taholle:

-- "Tuoss' ovat! tuoss' ovat!"

Ja tehdäkseen tietä läheneville, joukko erkaantui kahteen osaan,

päästäen joka askeleelta, jonka se peräytyi, kumeita vihan

huudahduksia. Oi! viisas Juha oli kyllä sen arvannut: Bern'in karhu

teroitti kynsiänsä; se oli raivoon joutumaisillaan.

Sanokaamme se suoraan, ylhäisö ei ollut mitään laimin lyönyt,

saattaakseen tätä raivoa täydelliseksi ja hirveäksi. Aateliset kulkivat

eteenpäin rohkean tyynesti, kiellettyyn tapaan tehdyissä, komeissa

vaatteissansa. Heidän muassaan vaimot, lapset, koko heidän

huonekuntansa, koko heidän tavaransa. Ei milloinkaan vielä tällä niin

suuresti loistoa ja ylellisyyttä rakastavalla viidennellä-toista

vuosisadalla sellaista rikkautta ja komeutta ollut nähty. Siinä

lainehti vaan silkki ja sametti, mitä loistavimmissa väreissä,

kirjauksilla ja maalauksilla koristettuna; sotatakit ja vaipat

kultakankaasta; sulkatöyhdöt hatuissa, timanttikoristeet päässä, aseet

niin komeat, että jokainen niistä oli kuin suuri-arvoinen kalliskivi.

Vielä komeammat, vielä loistavammat olivat nuoret miehet hovilaisten ja

hovijunkkarien puvuissa. Entä naiset sitten! puettuina väljiin

myssyihin ja näädän-nahalla päällistettyihin, suuriin hattuihin

liehuvilla nauhoilla, säihkyen timanteista, he kantoivat ylpeästi

vaakunoitaan ommeltuina pitkin kalliita hameitansa, joiden suuria

laahoja seuralaiset ja palvelijat olivat kantamassa. Tämä taistelu,

jota tämmöisellä komeudella käytiin, sehän olikin juuri heidän

tehtävänsä.

Raatihuoneen parvelta oli teurastaja Kistler kaukaa nähnyt tuon komean

juhlamatkueen lähenevän. Kiukusta vaaleana, hän sille uhkaavasti

puristi nyrkkejänsä, ja kiihoitti samalla kertaa huudoilla ja

silmäyksillä kansaa syöksemään noiden päälle, jotka sitä näin pitivät

pilkkanansa.

Ei kukaan tohtinut.

Kiihkeimmät vihdoin yhtyivät Hohenlock'in johdon alle. Tämä laski

jalkansa tuomiokirkon ensi portaalle juuri samassa kuin Adrian

Bubenbergilainen, ylimysten johtaja, sille astui.

Taistelun täytyi alkaa.