VII.

Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa.

Gien'issä oli par'aikaa markkinat. Ravintola oli väkeä täynnä.

Vaan onnellisen sattuman kautta ravintolan isäntä piti toistakin

virkaa. Hän oli samalla postin hoitaja.

François Villon'in tarvitsi vaan näyttää taikakaluansa, niin hän kohta

sai kunniahuoneen käytettäväksensä.

Töin tuskin hän oli sinne asettunut iloisen takka-valkean ääreen, niin

Troussecaille astui sisään erään kauppiaan kanssa, joka kantoi suurta

vaatepakkaa.

-- "Ohhoh!" runoilija sanoi, "tuottehan meille tänne koko varastonne."

-- "Ainakin kaikki, mitä siitä on jäljellä. Oivat markkinat! Asiat yhä

paranevat. Jaa, ei sovi soimata! käyvätpä ne hyvinkin tavallansa, nuo

asiat!"

Ja kauppias hieroi tytyväisenä käsiänsä.

-- "Suuri Jumala!" Villon huudahti, "kun kohtaa kauppiaan, joka on niin

tytyväinen, että hän tytymystään vielä muillekin julistaa, tietääpä

silloin jotain uutta nähneensä."

-- "Olkoon vaan", vieras sanoi; "vaan toisin puhuminen olisi

kiittämättömyyttä hänen Majesteettiansa kuningasta kohtaan. Hän se on

tiet puhdistanut varkaista ja rosvoista, jotka niitä ennen häiritsivät.

Kunnia hänelle siitä, että hyvät kaupunkimme alkavat taasen kukoistaa.

Liike tulee virkeämmäksi. Raha ei enää ole kätkössä, vaan liikkuu

vapaasti. Eläköön Ludovik XI! Hän suosii kauppaa, hän suojelee sitä.

Hän itse, jos olisi jonkun kauppakonttoorin takana syntynyt, olisi

nykyään kuningaskunnan ensimäinen kauppias."

Tämän ylistys-puheen kestäessä, oli toivorikas vaatekauppias levittänyt

esiin kaikki tavaransa.

Hän oli pieni, vilkas mies, terävällä ulkomuodolla, sekä puheissaan

jotenkin suurisuinen: yksi aian valtio-viisastelijoista.

-- "No, totta mar!" runoilija huudahti, "mies ihan kuin meitä varten.

Hänpä meitä nyt voi sopivalla tavalla vaatettaa ja samalla vielä kaupan

päälle meille jakaa joitakin tietoja tilasta Burgundin herttuakunnassa,

johon huomenna aiomme lähteä."

-- "Herttuakunta Burgund! Oi! herrani, siellä löydätte vähän rahaa, ja

vielä vähemmin sotaväkeä. Kaarlo rohkea ei ole Ludovik rauhallinen. Hän

on kaikki surmannut, kaikki tuhlannut tuossa surkeassa Neuss'in

piirityksessä, johon hän melkein vuoden aian on kuluttanut varojaan

siinä hullussa toivossa, että vihdoinkin saisi perustaa länsimaisen

suuriherttuakuntansa, tuon kuuluisan burgundilaisen kuningaskunnan.

Vaan suvaitkaa ... eikö mielestänne tämä harmaa pumpulitakki sopisi

kumppanillenne?"

-- "Ihmeen hyvin!" Villon vastasi. "Se on aasin väri. Antaa hänen

koettaa sitä päällensä. Vaan sillä välin, mestari ... mikä nimenne on?"

-- "Hugonet, teidän luvallanne."

-- "No niin! mestari Hugonet, sanokaa meille, keitä vastaan teidän

tuleva länsimainen suuriherttuanne nykyään käy sotaa? ... sillä kuuluu

hänen luonteesensa aina sotia."

-- "Sveitsiläisiä vastaan, hyvät herrat. Toinen vasikan askel.

Sveitsiläiset ovat urheata väkeä, hyvin uutteroita, mutta varsin

köyhiä, joilta ei valloittaja voi mitään voittaa. He tekivät kaikki

mitä voivat rauhaa ylläpitääkseen. Herttua ei tahtonut unohtaa, että

olivat auttaneet Elsass'in talonpoikia, ja ansion mukaan rangaisseet

tuota roistoa, jota kutsuttiin Hagenbach'iksi. Oiva tuomio kerrassaan!

Vuorelaiset, tämän nähdessään, aloittivat sodan, voittivat Hericourt'in

tappelun, valloittivat Pontarlier'in ja ryöstivät koko Franche-Comté'n.

Kaarlo herttua kääntyi vihdoinkin heitä vastaan. Vaan tielläpä hänen

päähänsä äkkiä juolahti anastaa Lothringi."

-- "Lothringi! millä oikeudella?"

-- "Väkevämmän oikeudella, mukavuuden oikeudella. Kuninkaaksi

aikoessaan, hänen täytyi saada kuningaskuntansa yhdeksi ainoaksi

lohoksi Lyon'ista Brygge'en asti. Hän on jo valloittanut Luxemburg'in

ja Geldern'in, jotka olivat hänen maidensa keskellä. Lothringi oli myös

hänen tiellään; hän iski siihen leijonan-kyntensä."

-- "Ja mitään vastarintaa kohtaamatta?"

-- "Oh! sepä kysymys! Jo ensimäisen tappelun alussa nuori Renato

herttua, vaikka vasta hiljan oli kahdennen kymmenennen ikävuotensa

täyttänyt, rohkeni lähettää serkulleen Burgundin herttualle verisen

kintaan, ikivihan merkiksi. Sitten hän, yhdistyen Craon'in herran

johtamain kuninkaallisten joukkojen kanssa, aloitti uljaasti

taistelun."

-- "Yksinäänkö?"

-- "Melkein. Tosin oli hän yhtynyt suureen liittokuntaan, joka

perustettiin Reinin tuolla puolen, vaan Sveitsiläiset eivät olleet

vielä valmiit, Sveitsiläiset hänen pettivät. Muutoin hän ei olisi

peräynyt, eikä hän nytkään sitä tahtonut tehdä. Vaan koko tuo ääretön

burgundilainen sotavoima vyöryi pienen Lothringi paran päälle.

Rakkaudesta alamaisiansa kohtaan hänen täytyi paeta... Hän katosi

vallan. Vaan nyt teidän toverinne on varsin sievästi ja luullakseni

oikein mielensä mukaan vaatetettu. Teitä itseänne varten, herrani, mitä

pidätte tästä tummansinisestä puvusta?"

-- "Koettakaa sitä päälleni. Vaan, yksi muistutus vielä, jos

suvaitsette? Sanoittehan, että Burgundin herttualla tuskin enään oli

ainoatakaan Burgundilaista luonansa."

-- "Niin tosin. Mutta kaiken maailman italialaiset, dalmatialaiset,

kroatialaiset ja muut suurisuiset palkkasoturit. Hirvittävä armeija.

Surkuttelen teitä tosiaan, jos onnettomuudeksi olette joutuneet kahden

tulen väliin... Ai, ai! tämä vaatteus teille vasta sopiikin, sen

Hugonet takaa! Koetetaanpas nyt takkia."

Villon suostui siihen, mutta jatkoi itse kysymyksiään yhä kiihtyvällä

innolla ja kiinteydellä.

-- "Sanokaapa, mestari Hugonet, käyttehän välistä Lothringissakin?"

-- "Käynpä kyllä. Se onkin paras kauppa-alueeni; minulla on siellä

paljon ystäviä."

-- "No, nämä ystävät, mitä ne ajattelevat nuoresta herttuasta ... ja

hänen äidistänsä?"

-- "Niitä jumaloidaan, hyvä herra, niitä jumaloidaan! Herttuatar on

yhtä hyvä kuin hän on suloinen ja kaunis. Hän saattaisi hallita; mutta

hän on luopunut oikeudestaan poikansa eduksi, niin suuresti hän tätä

rakastaa. Ja poika sitä todella ansaitseekin. Hän on sivistynein,

jaloin, uljain, sekä lempein nuori prinssi koko mailmassa. Ja niin

kaunis sitten! Hän on äitinsä ilmikuva. Puhutaanpa, että hänen

vasemmalla poskellaan on pieni musta pilkku, samanlainen, kuin se,

jonka herttuattaren kuvissa aina näkee."

Surullinen hymy nousi runoilijan huulille. Oli melkein, kuin joku

kallis kuva, muille näkymätönnä, olisi liihoitellut hänen ihastuneiden

silmäinsä ohitse.

Mestari Hugonet päätti puheensa näillä sanoilla:

-- "Vaikeat ja vaaralliset ajat, nämä meidän ajat, herraseni! Vaikk'ei

minun kaltaisten sentään sovi valittaa. Paljon vanhoja vaatteita saa

ostaa täällä, myydä tuolla. Toisella puolen ylhäisiä, jotka köyhtyvät

ja katoovat; toisella taas alhaisia, jotka rikastuvat ja tahtovat heti

loistaa. Puhumattakaan hirtetyistä, joiden repaleet teloittaja meille

säästää, ja salaisista lähettiläistä, jotka muuttavat pukua joka

kaupungissa. Suuri joukko vaatetettavia. Hyvät herrat, nämä kaksi

täydellistä vaatekertaa maksavat teille kaksi Tours'in livre'ä. Sen

lisäksi jalkineista ja päähineistä kaksi-toista valko-penninkiä.

Annanpa teille vielä kaupan päälle nämä kaksi pientä tikaria. Oikein,

oikein maksettu! Onnea matkalle!"

Villon maksoi tinkimättä, ja käski tuoda illallisen.

-- "Vihdoinkin!" Troussecaille huokasi, istuessaan niin hyvin

varustettuun pöytään, ett'ei hän ollut semmoista unissaankaan nähnyt.

Vaan tultuansa nyt raittiiksi ja siivoksi mieheksi, hän ei syönyt

liikaa kuin puoleksi, eikä juonut itseänsä kuin puolipäihinsä.

-- "_Initium sapientiae_!" Villon sanoi, ja tytyi tähän viisauden

alku-koetukseen.

Siellä oli muuten kaksi leveätä, pehmeätä vuodetta, lämpimästi

verhottuna uutimilla ja katoksilla sarssikankaasta.

He sukelsivat niihin kumpikin yhtä tytyväisenä. Troussecaille päästi

vielä muutamia ilohuutoja, jotka pian muuttuivat innokkaaksi

kuorsaamiseksi.

Vaan Villon ei ollut sitä lajia, joka olisi liian kauan nauttinut

Capuan hekumaa. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, molemmat

seikkailijamme nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät eteenpäin.

Sinä päivänä ei mitään erinomaista heille tapahtunut. Voidakseen niin

kauan kuin mahdollista käyttää kuninkaan asettamia postipaikkoja,

Villon yhä kulki Ranskan puolella rajaa, menemättä sen yli Burgundiin.

Sama temppu seuraavana päivänä. Lähestyttiin Clamecy'ä. Ilta-puoleen

matkustajamme huomasivat kaksi pyhissä-vaeltajaa, jotka astuivat tietä

pitkin heitä vastaan.

-- "Tuossa meidän virkamme!" Villon sanoi, sulkien puolen silmää ja

avaten puolen suuta, joka oli, niinkuin lukija vielä muistanee, hänen

omituinen temppunsa kaikissa tärkeämmissä tiloissa, niin juhlallisissa,

kuin naurettavissa.

-- "Meidän virkamme, ... kuinka niin?" Troussecaille uskalsi kysyä.

-- "Sentähden, että kauppias-toimemme on päättynyt. Pyhissä-vaeltajia

olemme vast'edes. Niin on käsketty ... ainakin, ell'et mieluummin toivo

itseäsi ja minua hirsipuuhun."

-- "Puhukaamme muita asioita! minä olen tullut hyvin araksi kaulastani.

Mene sinä vaan, ilman pitemmittä puheitta, anastamaan noiden

matkalaisten pitkät ruskeat hameet, heidän sauvansa ja jalkineensa.

Vaan aatteleppas, jos eivät suostuisikkaan vaihettamaan?"

-- "Mitä vielä! minulla on kultaa, joka heidät hyvällä saa siihen

taipumaan ... ja rautaa, joka tarvittaessa heitä siihen pakoittaa."

Näin sanoen, Villon pyöritteli takkinsa alla tupessa olevaa pientä

tikaria.

Troussecaille'lla oli takkinsa alla yhtäläinen todistus-kappale. Hän

siihen laski samoin kätensä, ja vastasi:

-- "Mene sitten vaan heitä hätyyttämään! Mutta eivätpä siltä

näytäkkään, kuin aivan vähiä hämmästyisivät."

Ja todellakin, molemmat pyhissä-vaeltajat astuivat eteenpäin

reippailla, vakavilla askeleilla.

Sen mukaan, kuin voitiin etäältä päättää, he olivat kaksi nuorta miestä

ko'okkaalla vartalolla ja rotevalla astunnalla. Saattoipa melkein

huomata heissä jotain sotaista. He heiluttivat sauvojaan niinkuin

miehet, jotka osaavat keihästä käyttää.

-- "Saadaanpa nähdä!" runoilija päätti, kannustaen hevostansa.

Molemmat ratsumiehet ehtivät pian vaeltajain eteen, ja, sulkien heiltä

tien, huusivat yhteen ääneen:

-- "Seis, miehet!"

-- "Mitä tämä on!" nuorempi vaeltaja ylpeästi kysyi.

Runoilija heti vaikeni, kuin ukkosen lyömänä. Sitten hän, tarttuen

toverinsa käsivarteen, kuiskasi tämän korvaan;

-- "Muistatko mestari Hugonet'in sanoja? Tarkastitko Jolanda

herttuatarta?"

-- "Kyllä."

-- "Katsoppas tätä nuorta miestä?"

-- "Todella ... mikä tavaton yhtäläisyys!"

-- "Ja, niinkuin äidilläkin, musta pilkku vasemmassa poskessa. Ei

epäilystä! se on hän ... se on varmaan hän!"

Villon seisoi jo maassa. Hän notkisti polvea nuoren vaeltajan edessä ja

lausui tälle, mitä hartainta kunnioitusta osoittaen:

-- "Armollinen herra, unohtakaa halveksiva käytökseni ja suokaa minulle

anteeksi. Minä en ole teidän vihollisenne ... kaukana siitä."

Nuori mies oli astunut askeleen ta'apäin. Hämillään, mutta äänetönnä,

hän asettui malttavaan ja samalla puolustavaan asemaan.

Toinen vaeltaja kysyi:

-- "Keneksi toveriani luulettekaan?"

-- "Lothringin herttuaksi Renatoksi", oli Villon'in varma vastaus.

Äänettömyys seurasi ja sen kestäessä nämä neljä matkustajaa katselivat

tarkemmin toisiansa, ja tekivät havaintojansa.

Ei milloinkaan kahdenkymmenen vuotias prinssi ole ollut täydellisempi,

viehättävämpi kuin tämä nuori herttua. Vartalo soleva ja luonnikas.

Jäsenet, liikkeissään täynnä suloa, todistivat notkeutta ja voimaa.

Kaikki jalot pyrinnöt, kaikki sotaiset avut loistivat hänen suurista,

mustista silmistänsä. Valtiaan merkki kajosteli hänen otsallaan,

hyvyyden tenho hänen huulillansa. Koko hänen olossaan äidin hienous ja

sulo miehuuden innon ja ritarillisen reippauden kaunistamana, niin että

näytti siltä, kuin hän olisi aiottu suuria mailmassa toimittamaan. Joka

hänen vaan näki, ilostui kohta.

Niin ei ollut hänen toverinsa laita, joka vihdoin ylpeällä katseella

vastasi:

-- "Te erehdytte, ystäväni. Te ette tunne Lothringin herttuaa."

-- "Se on totta", Villon myönsi; "mutta, eilen vielä, näin hänen

arvoisan äitinsä ... ja muuta en tarvitse tunteakseni hänen poikaansa

sydämmen silmillä. Sydämmellä on hyvät silmät!"

Herttua astui askeleen eteenpäin, huudahtaen:

-- "Olette kohdanneet äitini ... eilen, sanoitte?"

-- "Vähintäin kaksi päivää sitten ... ja taivas soi minulle vielä onnen

tehdä hänelle pienen palveluksen."

-- "Minkä palveluksen? puhukaa!"

Villon kertoi tapauksen, mutta niin ylen kainolla tavalla, että

Troussecaille siitä vihdoin suuttui ja alkoi nyt vuorostaan kertoa,

paljastaakseen koko totuuden.

Kiihkeä ja tulinen liikutus paisutti nuoren herttuan rintaa, innosti

hänen nerokkaita kasvojansa. Kuullessaan siitä vaarasta, jossa hänen

äitinsä oli ollut, siitä alttiiksi-antamuksesta, joka hänet oli

pelastanut, vihan leimaus ja kirkas kyynel yht'aikaa, loistivat hänen

silmissään. Vihdoin hän tarttui Villon'in käteen, ja, pusertaen sitä,

sanoi tälle:

-- "Kiitos!"

Sitten, ikäänkuin itsekseen puhuen:

-- "Oh! Sitähän jo aavistin, että nuo molemmat miehet, nuo Ramswag

veljekset, olivat pettureita!"

Runoilijan silmäys näkyi pyytävän selitystä. Käden liikkeellä herttua

käski toverinsa vastata.

-- "Rouva herttuatar", hän lausui, "oli poikansa tietämättä itse

lähtenyt kantamaan viimeistä valitusta Ludovikin tuomioistuimen eteen.

Ramswag veljekset, kaksi ritari-nimeen kelvotonta, olivat tarjouneet

hänelle saattajiksi. Saimme jälestäpäin kuulla, että Burgundin herttua

oli nämä molemmat kurjat lahjonut pitämään herttuatarta vankina

jossakin heidän linnassaan. Heti kohta, huolimatta surkeasta tilastaan,

huolimatta vaaroista, hänen ylhäisyytensä herttua tahtoi lähteä

liikkeelle. Me lähdimme. Vaan nyt, kun vaara en ohitse, arvelen, että

voisimme kääntyä takaisin, ja..."

-- "Ei suinkaan!" Renato herttua keskeytti. "Eteenpäin! Minä tahdon

nähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi..."

Hänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- "Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä..."

-- "Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!... Vaan aika rientää; meillä

pitäisi olla hevoset."

-- "Ottakaa meidän", Villon sanoi. "Ne ovat teille tarjona."

-- "Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?"

-- "No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään,

vaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne."

Renato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita.

Vastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa

teki samoin.

Tämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta,

puoleksi nahasta.

-- "Teidän nimenne?" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.

-- "Olen sen jo äidillenne sanonut", Villon vastasi; "hänelle ja teille

on nimeni Alttiiksi-antamus."

-- "Minä panen sen mieleeni. Hyvästi!"

Ja nuori herttua kannusti rajusti hevostansa.

Villon seurasi häntä silmillään. Kun herttua oli näkyvistä kadonnut,

hän jupisi:

-- "Hyvä Jumala! Etköhän sinä itse ole se, joka minua näin ohjaat

heidän tiellensä? Oi Jumalani, suo minun vielä vastakin heitä

palvella!"

-- "Tapahtukoon niin!" Troussecaille päätti.

Molemmat seikkailijamme, puettuina pyhissä-vaeltajiksi, lähtivät taasen

matkaan.

Välttäen huolella kaupungeita, aina varoillaan, he pian olivat

kulkeneet Burgundin läpi.

Eräänä iltana vihdoin, kun oli kauan suurella vaivalla ylöspäin

astuttu, syvä laakso aukeni heidän eteensä.

Sen toisella puolen, suuria kuusimetsiä, ja lumeen peitettyjä vuorten

huippuja.

Niiden juurella, kallioiden välissä kuohuvia puroja, jyrkkiä putouksia.

Taivaanrannalla suuren järven purppuraviitta, joka välkkyi auringon

viime säteissä.

-- "Olenkohan oikein hereillä?" Troussecaille huudahti. "Katsos tuolla;

tämä on minusta maa, jota voi vaan unissa nähdä!"

Martti ystävä ei nähnyt unta.

Maa, johon matkustajamme tulivat, oli Sveitsi.

Käykäämme sinne heidän edellänsä.