VI.

Ensimäiset seikkailut.

Martti Troussecaille'n tuuma tarkoitti köyttä.

Sitä samaa köyttä, jonka avulla hän edellisenä iltana, metsän toisessa

päässä oli kaatanut François Villon'in ihan keskelle tietä.

-- "Ymmärrätkö?" hän tälle puhui innokkaasti, "mikä on kerran

onnistunut, voi onnistua kahdesti... Pidäs tästä päästä... Minä, toinen

pää hampaissa, ryömin tien poikki. Kuinpa ei vaan ritarit meitä

huomaisi!"

Samassa Troussecaille jo heittäytyi maahan ja hiipi notkeana ruohossa,

joka onneksi oli kyllin pitkää peittääkseen hänen kulkuansa.

Hän saapui pian toiselle puolen ja siellä heti kääntyen sanoi

amazonille:

-- "Rouva, paetkaa vaan yhä. Kyllä minä ansani puolesta vastaan."

Samassa kätkeytyen pensaiden alle, samoin kuin Villon toisella puolen

tietä, hän viittasi tätä laskemaan köyttä maan tasalle, mutta pitämään

siitä lujasti kiinni.

Nyt oli aika. Molemmat ritarit jo lähenivät tien käänteessä.

Troussecaille antoi merkin, köysi nousi ylös ja tuli äkkiä jänteesen.

Ensimäinen hevonen kaatui nurin niskoin, heittäen miehensä pari

askelelta eteenpäin.

Samoin kävi toisen ritarin ja myös toisen hevosen.

Nopeammin kuin villikissa syöksee saaliinsa niskaan, Troussecaille ja

Villon karkasivat kaatuneiden vihollistensa päälle.

-- "Sitokaamme ne varmuuden vuoksi", lausui entinen maankulkija, "minä

puolestani sitä lajia hyvin osaan ... ja, niinkuin olet voinut huomata,

köyteni kyllä pitävät."

Muutama käden-liike, niin molemmat voitetut olivat muuttuneet

mumioiksi.

Kun he sitten alkoivat apua huutaa, Troussecaille sanoi:

-- "Kas vaan! Heti kourallinen sammalia molempien vankiemme suuhun!"

Hätähätää he saatiin vaikenemaan ja vieritettiin metsään.

Heti, kun tämä työ oli tehty, runoilija juoksi amazonin luo, joka oli

seisahtunut ja katseli vainoojainsa kohtaloa.

Mies ja nainen seisoivat siis silmä silmää vastaan ja katselivat hetken

toisiansa äänettöminä.

Mies hehkuvana, melkein lumottuna, tuntemattomana noissa vaatteissa,

tuolla kolarimuodollaan; nainen, vielä peloissaan, vähitellen

rauhoittuen, ylevän kauniina, otsallaan purppurapuna, jonka kiireinen

kulku oli luonut, kasvoillaan tuskan pilvet, joiden välitse hänen

hymynsä jo alkoi loistaa.

Hän oli vielä nuori nainen, täynnä suloa ja viehätystä. Hänen loistavan

ruskeat hiuksensa valuivat ta'a-päin pitkissä puolihajonneissa

palmikoissa kalliin, mustan, samettisen päähineen alta. Sama suru-väri

löytyi kaikissa hänen vaatteuksensa osissa, ja teki, että ihon

ihmeteltävä valkeus ja vartalon soreus vielä selvemmin tuli näkyviin.

Kasvojen juonteet, jos kohta hienot, todistivat jonkunlaista

mielenlujuutta. Hänen suurista tummansinisistä silmistään loisti

yht'aikaa voimakas itsetunto ja ääretön sulo. Sopi jo ensi silmäyksestä

päättää, että hän oli saanut paljon kärsiä ja paljon anteeksi antaa.

Koeteltu sydän, uljas sielu. Jotakin surumielistä ja samalla uskaliasta

koko hänen olossansa. Ulkonäkö täynnä jaloutta, mutta ennen kaikkea ja

yli kaiken täynnä hyvyyttä.

-- "Kunnon mies!" hän lausui, "te olette pelastanut enemmän kuin

henkeni. Näyttäkää minulle tie Orleans'iin, niin te'ette vieläkin

enemmän."

Näin puhuen, hän irroitti vyöstä kukkaronsa ja aikoi heittää sen

vale-kolarille.

Vaan tämä, viittauksilla häntä pidättäen, vastasi:

-- "Jalo nainen, säästäkää tämä palkinto jollekin toiselle. Se, joka

teille puhuu, ei suinkaan ole, mikä hän näyttää olevan. Kerran ennen jo

sattumus hänet toi teidän tiellenne. Hän on harras, uskollinen

palvelija... En uskalla sanoa: vanha ystävä."

Tämän äänen ensi heläyksistä amazoni jo säpsähti. Kun tuntematon

herkesi puhumasta, hän vielä muutaman sekunnin näytti kuuntelevan,

ikäänkuin jonkin hämärän muiston etäistä kaikua.

-- "Niin", hän vihdoin puheli ... "aivan niin ... minusta tuntuu ...

vaan miksi minulta noin salaatte kasvonne? Mainitkaa minulle nimenne!"

-- "Nimeni!" runoilija katkerasti kertoi, "todellinen nimeni,

sitä ette milloinkaan ole tienneet ... sitä ette milloinkaan saa

tietää. Muotoni ... se teitä nyt peloittaa. Älkää koettako sitä arvata.

Se vaan tietäkää, että sydän, joka sykkii tämän kuoren alla, on

kokonaan teidän; että se ilolla teidän edestänne vuodattaisi verensä

viimeiseen pisaraan asti. Mutta älkäämme ajatelko muuta kuin teidän

pelastustanne... Tästä menee tie Orleans'iin. Kuningas pysähtyi sinne

eilen illalla. Epäilemättä häneltä aiotte pyytää apua ja suojelusta,

rouva herttuatar."

-- "Mutta", amazoni huomautti yhä enemmin hämillään, "tiedättehän siis

senkin, mikä vaara minua uhkaa, ja mikä on nykyinen nimeni?"

-- "Ennen Renato kuninkaan tytär, nykyään Ferri'n Vaudemont'in kreivin

leski, Lothringin herttuatar. Jos suvaitsette, seuraan teitä

saattojoukon sijasta metsän toiseen päähän ... kuitenkin vaan etäältä,

ja sillä nöyrällä pyynnöllä, ett'emme sanaakaan enää vaihda, ja ett'ei

ainoakaan teidän silmäyksenne minun puoleeni enää laskeu. Aika joutuu;

rientäkää!"

-- "Tulkaa", nainen vastasi.

Ja, kiihoittaen hevostansa hiljaiseen juoksuun, hän lähti liikkeelle,

mietteisin vaipuneena.

François Villon seisoi vielä paikallaan liikkumatonna, häntä silmillään

seuraten, polvet puolittain notkussa, kädet ristissä, niinkuin

rukouksissa, niinkuin haltioissaan oleva.

Kaksi kyyneltä vierähti silmistä hänen käsilleen, ja herätti hänet.

Hän kääntyi nyt astumaan toverinsa luo, huusi tälle kiireesti kaukaa

jonkun sanan, hyppäsi hevosen selkään ja kiirehti pakenevan jälkeen.

Vaan juuri kun oli tämän saavuttamaisillaan, hän äkkiä seisahtui ja

pysyi muutaman askeleen taaempana.

Nainen myös hiljensi kulkuansa, pää puolittain olkapään yli

käännettynä.

-- "Täyttä nelistä!" runoilija huusi; "teillä voi olla muitakin

vaincojia, madame. Antakaa mennä!"

Herttuatar seurasi tätä viisasta neuvoa. Molemmat hevoset kiitivät

tuulen nopeudella metsän läpi, aina yhtä kaukana toisistansa.

Metsän rinteellä amazoni vähän pysähtyi, ja, tähystäen silmillään

taivaanrantaa, lausui tämän ainoan sanan:

-- "Orleans?"

Ratsumies tuli paikalle. Kädellä osoittaen pohjaa kohti, hän vastasi:

-- "Tuohon suuntaan. Näin kovaa kulkien, olette siellä tunnin

kuluttua."

-- "Sitten", herttuatar sanoi, "on tarpeetonta saattaa minua

kauemmaksi. Vielä kerran, kiitoksia! ... hyvästi..."

-- "Minä otan tämän luvan sitä suuremmalla ilolla vastaan", Villon

vastasi, "koska te'en teille suuremman hyödyn tuolla alhaalla. Tätä

tietä pitkin ei ainakaan kukaan teitä seuraa. Ei kukaan ... niinkauan

kuin minä elän!"

Näiden sanojen lausunnossa oli jotakin niin innokasta, niin hehkuvan

ritarillista, että se näytti pakolaiseen syvästi koskevan.

-- "Vielä viimeisen kerran, saanko tietää nimenne?" hän kysyi.

-- "Nimeni on Alttiiksi-antamus", runoilija vastasi.

-- "Suokoon Jumala", nainen hiljaa lisäsi, "että voisin itseäni jonakin

päivänä kutsua Muistoksi! Sitä varroten, kuka ikänä lienette, Anjou'n

Jolanda teille ojentaa kätensä."

Runoilija sitä tuskin tohti huulillaan koskea. Sitten, tukahuttaen

hurjan riemun huutoa, hän kääntyi ja katosi ensimäisenä paikalta, niin

nopeaan kuin hevonen suinkin pääsi.

Kun hän läheni sitä paikkaa, johon Troussecaille'n oli jättänyt, tämä

juoksi häntä vastaan, kovasti huutaen:

-- "Riennä! riennä! Toinen vangeistamme on karannut. Me saamme pian

tekemistä linnan koko väestön kanssa! Ja maltas! aivan oikein, tuolla

alhaalla, katsoppas!"

Noin parikymmentä ratsumiestä lähti linnasta ja ratsasti mäkeä alas

mitä uhkaavimmilla liikkeillä.

Etupäässä ritari, epäilemättä sama, joka oli Troussecaille'n hoidosta

päässyt karkuun.

Vähääkään vaalenematta, kun hän tämän havaitsi, Villon päin vastoin

näytti ihastuneelta.

-- "Taistelua!" hän huudahti. "Martti ystäväni, ratsasta sinä toisella

hevosella ja ota eteesi satulaan sotanuija, yhtäläinen kuin tämä tässä,

joka juuri sopivaan aikaan sattui käteeni. Täytyy karata heidän

päällensä tai olemme kuoleman omat. Siis uljaasti vaan! oletko valmis?"

Sitten hän puhui itsekseen:

-- "Hänen täytyy jo olla hyvässä turvassa. Ei enää vaaraa hänellä ...

mutta nämä ovat hänen vainoojiansa ... eteenpäin!"

-- "Eteenpäin!" Troussecaille kertoi heiluttaen vielä hirveämpää

asetta, kuin hänen toverillansa olikaan.

He lähtivät molemmat täyttä karkua eteenpäin ja kiitivät salaman

nopeudella ryntääjäin päälle, jotka hyvin hämmästyivät nähdessänsä,

että heidän itsensä päälle rynnättiin.

Ensi iskulla Villon hakkasi pään johtajalta; sitten hän karkasi joukon

päälle, iskien oikealle, vasemmalle, vähän joka taholle. Troussecaille

seurasi häntä, säästämättä hänkään asettansa. Molemmat näin kiitivät

eteenpäin, raivoten, riehuen kuin tuuliaispäät. Eloon jääneet luulivat

varmaan heidän olevan kaksi pirua ihmishaamussa, kaksi mustaa pirua.

Kuitenkin nämä, niinpian kuin ehtivät tointua ensi hämmästyksestään,

alkoivat huomata asemansa. Heitä noin viisi-toista vielä, ja kaksi

vastustajaa vaan! Olihan liian häpeällistä pitää sellaista tappiota

hyvänänsä!

Lisäksi toinenkin ritareista sai köytensä auki. Hän riensi avuksi vihan

vimmassa. Nähdessään kuolleet ja haavoitetut, hänen vihansa muuttui

raivoksi. Hän tahtoi kostaa, ja, hypäten lähimmän hevosen selkään, hän

otti vuorostaan johtaakseen tätä joukkoa, joka nyt, kiihoitettuna hänen

huudoiltansa, kokonaisuudessaan syöksi pakenevien niskaan.

Nämä jo olivat hyvän matkaa edellä; mutta siitä tavasta, jolla nuo

toiset heitä ahdistivat, oli helppo ymmärtää, että voittohuudon piankin

piti kaikua.

-- "François ystäväni", Martti ystävä sanoi, "ne voittavat alaa. Joku

minuutti vielä, niin ovat jo kintereillämme."

-- "Anna mennä vaan!" Villon vastasi; "minä luotan hyvään onneeni."

-- "Minä samoin. Mutta sanoppas, huomasitko minua? Onhan minulla

rohkeutta. Piru vieköön! hevoseni kompastuu."

Kun Troussecaille taas oli ratsailla, tie äkkiä kääntyi.

Kaupunki, siihen asti metsän peittämä, tuli näkyviin.

Heidän täytyi kulkea sen läpi, tai sitä välttääkseen uskaliaasti ruveta

suureen kiertoon.

Tämän johtopäätöksen Villon heti paikalla teki.

Troussecaille'n vastaus oli:

-- "Seurataan oikeanpuolista tietä. Se on epäilemättä paras."

-- "Niin, mutta vielä nopeammin, jos mahdollista. Minulla on nyt

vuorostani jotakin mielessä."

Ja Villon ajaa karahutti ensimäisenä kaupungin portista sisään, johon

kohta sen jälkeen myös Troussecaille katosi.

Viittä minuuttia ei vielä ollut kulunut, niin takaa-ajajat vuorostaan

tulivat paikalle, ajoivat täyttä karkua nosto-sillalle ja tunkivat

ukkosen jyrinällä porttiholviin.

Ensimäisen talon portilla Villon oli huomannut pitkän miehen puolittain

sotilaan, puolittain porvarin puvussa.

-- "Hohoi! ystävä! kuka täällä postitalon isäntä on?"

-- "Minä itse."

-- "Ja kuka on tämän portin vartija?"

-- "Minä myös."

-- "Ahaa! olette kumpaakin; hyvä vaan! Antakaa sitten kiiruimman kautta

sulkea tämä portti ja tuokaa samalla tallista kaksi parasta

hevostanne."

-- "Mutta, mitä vasten?"

Runoilija keskeytti hänet, asettaen rautasormuksen liljoinensa hänen

nenänsä eteen.

Tämän nähdessään postitalon isäntä, jo melkein vaaleana pelosta,

kumarsi nöyrästi.

-- "Kuninkaan toveri!" Villon sanoi. "Totelkaa!"

-- "Totelkaa", Troussecaille kertoi yhtä kopeasti, vaikk'ei asiasta

mitään ymmärtänyt. Se oli hänen osansa..

-- "Meitä ajetaan takaa. Siis! joutukaa!" runoilija komensi. Heti

paikalla rautasuojus putosi; portti sulkeutui kuin loihtimalla.

Samalla kuin isäntä hyöri tämän ensimäisen käskyn toimeen-panossa, hän

oli antanut kutsua tallirenkinsä.

Kaksi hätähätää satuloitua rotevaa hevosta tuotiin kohta esille.

Mitä suurimmalla kiireellä molemmat kumppanukset astuivat alas

ratsuiltaan, joivat lasin viiniä ja istuivat jälleen satulaan.

Takaa-ajajat jo melusivat portin ulkopuolella, joka äkkiarvaamatta oli

heiltä sulkeutunut.

-- "Ne ovat kuninkaan vihollisia", Villon sanoi, "aukaiskaa niille

vasta puolen tunnin päästä ja sanokaa, keitä me olemme. Eteenpäin!"

Puolen tuntia myöhemmin, hän pidätti hevostaan sanoen:

-- "Minusta tuntuu, kuin voisimme vähän levähtää. Mitä arvelet tästä

ensimäisestä reipastuksesta, Martti ystävä?"

-- "Minä aattelen, François ystävä, että sinä olet salannut minulta

nimesi ja asemasi. Sinä et olekkaan runoilija Villon, vaan loihtija

Parapharagaramus, ja kannat semmoisena sormessasi sormusta, joka saa

ihmeitä aikaan."

-- "Eikö nämä ihmeet saa sinun uteliaisuuttasi vireille?"

-- "Ei vähääkään. Minä mukaudun suostumuksiimme: tiedottomuus,

salaperäisyys! Yksi ainoa kohta minua huolettaa."

-- "Mikä sitten?"

-- "Koska syömme suurusta?"

-- "Ensi postipaikassa ... hätäisesti."

-- "Hiisi olkoon!"

-- "Mutta ehtoolla, Gien'issä, hyvä illallinen, hyvä vuode ... ja

vaatteiden muutto. Puh! kurkkuni on nokea täynnä."

-- "Olkoon! minä haen jonkun rehellisen vaatekauppiaan, jonka luona

voimme pukeuda ylhäisiksi herroiksi."

-- "Ei ollenkaan! kauppiaan puku on saatavana jonkun lähi-kaupungin

torilla. Se on meidän virkamme vastaiseksi. Olkoon se sanottu siksi kun

toisin käsken."