V.

Metsässä.

Niinkuin lukija jo on arvannut, ammuttiin vaippa repaleiksi, vaan

runoilija pääsi eheänä rantaan.

Seutu oli suomaata. Siellä täällä joku poppeli ja pajupensas; vähän

kauempana, hiljalleen kohoavia, paikoin pensastuneita ruohokenttiä;

ta'impana, näköpiirin äärellä, suuria puita ja niiden keskellä

käsipuut.

Käsipuista aina voi päättää jonkun tien siitä käyvän: tie, jonka

runoilija täällä tapasi, poikkesi muutaman askeleen päästä tiheään

metsään.

Jo ensi puista alkaen täydellinen pimeys, paitsi vähäistä aukkoa, josta

pieni tähtönen tuikki.

Runoilija lausui sille juhlallisen tervehdyksen:

-- "Ole minun ohjaajani ja näytä minulle oikea tie. Ken tietää? ehkä

vielä on mahdollista minun sinulle kunniaa tuottaa. Vaan nythän jo

katosit. Minä astun taas yön pimeään, Tenaroon, kuin muinoin toverini

Orphey, mennessään etsimään neiti Eyrydikeä... Voi! ei mikään Eyrydike

minua vartoo ... vaan voishan kolmekitainen Kerbero minua purra ...

siis varovasti!"

Hän tuskin oli ehtinyt lopettaa, niin jalkansa kompastuivat tien yli

vedettyyn köyteen ja hän kaatui koreasti keskelle tietä.

Kaksi kättä tarttui hänen kurkkuunsa, ja ääni sanoi:

-- "Suokaa anteeksi, matkamies ... minun tekisi mieleni vaihettaa

kanssanne vaatteita, etenkin jos joku ecu sattuisi taskuissanne

olemaan."

-- "Tuhannen sarvipäätä!" Villon huudahti; "se on Martti

Troussecaille!"

Tästä lempi-kirouksesta hänet Troussecaille oitis tunsi.

-- "François ystäväni! Eiväthän siis saaneetkaan sinua kiinni? Ethän

olekkaan kuollut?"

-- "Etkä sinäkään, päävaras, sen verran kuin minä voin päättää? Juuri

kaunis toimitus sinulla tässä!"

-- "Oikein nuhteita! Sinäkö se todella olet? ... kuinpa ei vaan olisi

haamusi?"

Troussecaille iski tulta. Muutama kipinä säihkyi pimeässä ja salli

ystävien hetken katsella toisiansa.

Kun sitten pimeä taas oli palannut entistä synkempänä, eräs

liikutuksesta vapiseva ääni huudahti:

-- "Se on hän! se on Villon! Hän on hengissä! Hän on pelastettu!...

Vetäkööt nyt Troussecaille'n hirteen, hän kuolee tytyväisnä."

Ja runoilija tunsi kahden karkean huulen koskevan hänen poskiansa.

Pari lämmintä, rehellistä kyyneltä jäi niihin.

Itsekin puolestaan liikutettuna, hän vastasi:

-- "Martti parkani! Oohoo sentään! sinä siis todellakin minua

rakastat?"

-- "Epäilitkö sitä?"

-- "En. Vaan minä olen ylen onnellinen, saatuani siitä tämän uuden

osoitteen. Sinä olet myös oleva onnellinen vuorostasi. Vaan kerroppa

minulle, millä pirun tavalla sinäkin pakoon pääsit."

-- "Kun sinä itse käpälämäkeen olit juossut, seurasi hetken hämmennys.

Minä käytin sitä väljentääkseni hamppunuoraa kaulani ympäriltä ja

pakenin, kepeänä kuin sarvas, metsään. Hui, hai! kuinka jälkeeni

juostiin! Vaan minä, sukkela kuin orava, kiipesin muutamaan tammeen ja

kyykistyin vahvimman oksan ta'a. Verikoirat juoksevat alitse minua

huomaamatta. Varoksi olin kaksi pitkää tuntia liikkumatta. Hyvin

tukalaa on näin istua orrella. Vihdoin tulin alas ja tiheään viidakkoon

hukkuivat jälkeni niin hyvin, että piru itse olisi niitä saanut turhaan

vainuta. Tiedäthän, että salametsästys on elämäni runollinen puoli. En

olisi niin vanha kettu, kuin olen, jos sellaisessa metsässä minun

kiinni olisivat saaneet."

Ja Troussecaille nauroi sydämmen pohjasta.

-- "Hyvä vaan", Villon sanoi; "entä ruoka ... ja yösija?"

-- "Totta on, että kärsin nälkää aikalailla. Vieläpä kovaa janoakin,

eikä suinkaan liikaa lämmintä. Aloin kuljeksia ylöskannolla tarpeitteni

tydyttämiseksi. Ensimäinen vastaantulija: muutama aasi. Nousin kohta

sen selkään, iskin virkkua vitsalla, ja pidin varmana, että se veisi

mun isäntänsä asunnolle. On kuitenkin omituista kuinka aasit ovat

järkeviä! Kun se jonkun aikaa oli hönkötänyt se saapui aukealle

paikalle, jonka keskellä suuri valkea leimusi. Tämän iloisen nuotion

päällä kattila; kattilaa hoitamassa kaksi nokikolaria, jotka puhelivat.

Niiden välillä suuri pullo, epäilemättä viiniä täynnä. Ilmassa ihania

lihasopan höyryjä."

-- "Mikä onnenpotkaus!" Villon huudahti; "aasi toi sinun juuri paraasen

aikaan..."

-- "Suden suuhun!" Troussecaille liitti. "Toinen koloreista sanoi

toiselle: 'mistähän löytäisimme tuon karkulaisen, jonka päältä tuomari

meille antaisi kulta-ecu'n?' Hinta oli hengestäni luvattu. Minä hiivin

tieheni ilman mitään vaatimuksia."

-- "Ja sitten?"

-- "Tulin tänne. Niinkuin tiedät, kannan myötäni kaikki rosvon

tarvekalut. Seutu näytti soveliaalta ansojen virittämiseen. Sinä,

François ystäväni, kaaduit köyteen... Ja maltas! Täällä on juuri toinen

uhri, tuo nelijalkainen, joka rientää ansaan ... hip!..."

Koriseva huudahdus kuului; sitten jonkun eläimen kaatuminen

kellastuneiden lehtien päälle. Troussecaille katosi hetkeksi ja tuli

takaisin, kainalossa upea jänis, jolta hän katkaisi kaulan.

Villon oli noussut pystyyn.

-- "Menkäämme sitä paistamaan noiden kolarien tulelle," hän sanoi.

-- "Uneksitko?" hänen toverinsa huudahti. "Entä luvattu palkinto, jos

minun kiinni saavat?"

-- "Älä ole milläskään, näytä vaan tietä. Luota minuun."

-- "Sokea hullu! Annahan minun toki valita meille kaksi vikevää sauvaa

täältä pensastosta. Ei tiedä mitä voi tapahtua."

Noin puolen tunnin kuluttua molemmat yökuljeksijamme saapuivat

aukeamalle.

Martti ystävä tahtoi pysähtyä; François ystävä jatkoi suoraa tietä

molempain kolarien luo.

-- "Toverit", hän näille sanoi, ottaen esiin järjestänsä muutamia

kultarahoja, joita kantoi kukkarossaan, "toverit, te haluatte

seuralaiseni päätä, josta saisitte kulta-ecu'n. Tässä on niitä kaksi,

jos olette vaiti. Vieläpä kolmas, jos suostutte meidän kanssa vaatteita

vaihtaan. Vihdoin neljäskin, jos suotte meille sijaa valkeanne ääressä,

osallisuutta kattilaan, osallisuutta viinipulloon... Ehdot sitä

edullisemmat teille, koska meillä on paistia tarjota. Troussecaille,

astuppas esiin saaliinesi."

Silmäyksiä vaihdettuansa, molemmat kolarit suostuivat yhteen ääneen.

Kullan kiilto, välkkyen tulen hohteessa, heidät oli soaissut; vaan

etenkin Troussecaille oli niin hämillään, ett'ei tointuakkaan tahtonut.

-- "Kultaa!" hän jupisi vallan ihmeissään; "sinulla, François Villon,

sinullako kultaa!"

-- "Vait!" Villon keskeytti. "Pistä jänis vartaasen, sillä välin kuin

minä menen vaatteita vaihtamaan. Pian nyt!"

Hän oli valinnut kolareista suuremman ja meni sen kanssa majaan; hetken

kuluttua hän tuli takaisin, ei vaan vaatteiltaan, mutta vieläpä

kasvoiltaankin ihan mustana.

-- "Eläköön!" Troussecaille huudahti. "Enhän sinua tunteakaan tahtonut.

Nyt on siis minun vuoroni. Sinä saat paistia kääntää."

Kun toinenkin muuttuminen oli samoin suoritettu, molemmat

seikkailijamme istuivat juhla-aterialle, kuitenkin sauvat varalla ja

isäntiään yhä silmällä pitäen.

Ei mikään oikeuttanut näin ylelliseen varovaisuuteen. Kolarit olivat

iki-ihastuneet; soppa kattilassa oikein taivaallista.

Viimeinen pala suussa, Troussecaille huudahti:

-- "Ohhoh! En jaksa enää. Antakaa tänne viinipullo. Täytyy olla viiniä,

kun tahtoo juopua!"

-- "Martti ystäväni", Villon vakaasti lausui, "vapaiden ateriain aika

on mennyt. Nykyään sekä maksetaan, että pysytään selväpäisnä."

-- "Taikka!"

-- "Oma ehtosi, veli kulta: juo viisaasti ja varovasti tällä kertaa, ja

te'e vast'edes samoin kaikissa tiloissa."

-- "Sopii koettaa. Ennen oli tuuli johtajani; tästä päivästä sinä minua

johdat. Vaan suvainnethan toki selittää..."

-- "Myöhemmin; kun jänis on syöty."

Jänis meni makoiseen suuhun, hartaan hiljaisuuden vallitessa. Kun

vihdoin Troussecaille'n ruokahalu oli tydytetty, mutta uteliaisuus yhä

vireillä, hän sanoi Villon'ille:

-- "Mestari, lupasittehan jotakin?"

-- "Mitä sitten?"

-- "Kun jänis on syöty, sanoitte."

-- "Niin oikein, nyt muistan."

-- "No niin! jänis on mennyt..."

-- "Me te'emme samoin. Matkaan nyt!"

Ensimäinen puoli tuntia vieri ja sen kuluessa karkulaisemme astuivat

tavallista vinhempää, katsoen tuon tuostakin taaksensa vielä paremmaksi

vakuudeksi, ett'ei heitä seurattaisi ja ett'ei siis heidän tietänsä

kukaan voisi ilmiantaa.

Kun tämä pelko oli poistunut, heidän käyntinsä vähitellen itsestään

hiljeni.

-- "Mestari", Troussecaille kysyi, "saanko tietää minne kohden matkamme

kulkee, ei muun vuoksi, kuin löytääkseni sen johdosta oikean suunnan."

-- "Niinkuin näet, itää kohden. Meidän tulee kiiruimman kautta saapua

johonkin Ludovik XI asettamaan postipaikkaan."

-- "Siinä tapauksessa on parasta kääntyä oikealle ja pyrkiä Burgundin

valtatielle."

-- "Burgundi!... Aivan oikein, meidän täytyy sen läpi kulkea ... ja se

ei suinkaan ole hauskin osa toimestamme."

-- "Vai niin! näyttää siltä kuin Burgundilaiset eivät olisi

ystäviämme."

Säälivällä hymyllä Villon katseli Troussecaille'a ja laskien kätensä

tämän olkapäälle hän sanoi:

-- "Martti ystäväni, sinun luottava alamaisuutesi todella ansaitsee,

ett'en sinua kohtaan enää ole umpimielinen. Me olemme kahden. On aika

vihdoinkin ilmoittaa..."

-- "Vihdoinkin..."

-- "Ett'en mitään voi sinulle ilmoittaa."

Troussecaille näytti vähän närkästyneeltä. Villon kiiruhti lisäämään:

-- "Mieleni on paha, ystäväni. Mutta olen vannonut. Yksi sana, yksi

ainoa vaan hentomaisesta kohteliaisuudesta lausuttu, hävittäisi kohta

tämän ihmeellisen onnen, jonka osamieheksi sinut olen tehnyt hartaasta

sydämmestä. Muista Lothin vaimoa! Kavahda itseäsi jotain kysymästä, älä

käännä päätäsi, tai molemmat heti paikalla muutumme suolapatsaiksi."

-- "Siinäkö kaikki?"

-- "Ainakin pää-asia. Meillä on kaikesta päättäen oleva paljon

seikkailemista. Sinä rakastat semmoista. Tarvitaan rohkeutta. Onko

sinulla sitä?"

-- "Toivoakseni."

-- "Ennen kaikkia ja yli kaiken", Villon jatkoi, "tulee pysyä

rehellisenä."

-- "Se on vaikeampi. Vaan tosiaankin, ehkä en olekkaan niin tuiki

turmeltunut. Löytö-lapsena minun ottivat yökulkijaimet ja kananvarkaat,

ja niiden koulussa, eläen niinkuin nekin linnun liimalla ja

vihellyksillä, kasvoin siksi mikä olen, aivan yhtä luonnollisesti kuin

muista tulee ruoka-kauppiaita ja täysiä virkaherroja. Jos kuitenkin

totta puhun, on minulla iloinen kuljeksija-luonne, mutta syvimmässä

pohjukassaan sydämmeni vihaa kaikkea vääryyttä ... ja, ken tietää? ehkä

se hyvinkin helpolla vielä muuttuu rehelliseksi. Itse sen ainakin

soisin. Ja voisinpa sitä melkein ta'atakkin, jos olisin varma, ett'ei

minun enää tarvitse asua Taivas-alan ravintolassa, että saan käyttää

säädyllisempiä jalkineita sekä murkinoida melkein joka päivä... Ja

siinä se rehellisyys kenties onkin. Voitko minulle näitä luvata."

-- "Voin", runoilija vastasi, "ja tahdon sen, paremmaksi vakuudeksi

todistaakkin. Iske tulta; tuossa on kaatunut puu ja kuivia lehtiä."

Välähdys vaan, niin Troussecaille oli valkean virittänyt.

-- "Katsoppas!" Villon lausui.

Hän piti kädessä vyönsä, ja avaten kukkaronsa, joka siitä rippui, hän

antoi siinä olevan kullan kilistä ja kiiltää. Sitten hän hymyten,

leikillisellä äänellä jatkoi:

-- "Kun kukkaro on tyhjä, se tulee kuin loihtimalla taasen täyteen.

Mutta mikä sinun on? Olethan kylmä ja äänetön tämän kultavirran

äyräällä."

Ja todellakin, Troussecaille ei näyttänyt mitään iloa, ei vähintäkään

ihastusta. Päin-vastoin, joku vastenmielisyys loisti hänen silmistänsä.

-- "François ystäväni", hän vihdoin lausui. "Miks'et tätä aarrettakin

minulta salannut? Näyttää nyt siltä kuin sinua seuraisin kultasi

vuoksi. En tahdo siitä mitään, enempää kuin salaisuuksistasi. En niin

mitään! Köyhyys ja tiedottomuus on oleva minun osani. Kaikki ilmaiseksi

ja ystävyyden vuoksi! -- se on lempilauseeni. Voinpa vielä sanoa

senkin: tämä samoominen tuntemattomille aloille, se juuri on minun

toimeni. Astu sinä vaan edellä, minä seuraan uskollisena toverina,

palvelijana, koirana."

-- "Et millään!" Villon huudahti hänelle ojentaen molemmat kätensä, "et

millään! kallis seuraajani, ystäväni, veljeni!"

Ja niin lähtivät astumaan metsän halki.

Päivän koitossa molemmat seikkailijamme saapuivat sen toiseen päähän.

Taivaan rannalla, jonkun matkan päässä olevalla mäellä törröitti vahva

linna, jonka mustat piirteet kuvautuivat aamusumun harmaata pohjaa

vastaan.

Yht'äkkiä hevonen siitä lähti, juosten täyttä laukkaa.

Hevosen selässä eräs amazoni, eräs nainen.

Jäljessä, ikäänkuin tätä takaa-ajamassa, kaksi ratsumiestä, kaksi

ritaria.

Molemmat tuttavamme alkoivat näitä tarkastaa, ja kätkeytyivät erään

tammen ta'a.

Amazoni ehti pian heidän kohdallensa.

Hänet nähdessään Villon'in väriseviltä huulilta pääsi tuskan ja ilon

huudahdus:

-- "Hän! ... oi Jumala! ... se on hän!"

Ja niin kiihtynyt oli hänen mielensä, että ilman Troussecaille'n apua

hän olisi kaatunut tielle.

Takaa-ajettu nainen heidät silloin huomasi kumpaisenkin.

-- "Keitä ikänä lienette", hän heille kohta huusi, "pelastakaa,

suojelkaa minua!"

Runoilija jo säihkyvin silmin syöksi eteenpäin. Mutta hänen kumppaninsa

pidätti häntä käsivarresta ja sanoi:

-- "Maltas, minulla on tuuma ... ja luullakseni hyvä."