IV.

Rautasormus.

Kuningas matkusti vettä myöten, pienellä laivastolla, joka purjehti

Loire'a ylöspäin Orleans'iin asti.

Edellä sekä jäljessä pari pitkää rantalaivaa, henkivartioita ja

hovilaisia varten, keskellä kuninkaan laiva.

Laivan perällä oli jonkunmoinen kammio, sisältä koristettu

Arras'in tapeeteilla. Huonekaluina siinä oli: soukka puinen vuode,

rukous-alttari, muutamia lavitsoita, kamiini, ja pöytä paperia täynnä.

Kuningas oli juuri laskenut Commines'in luotaan, ja käskenyt tämän

lähettää runoilijan hänen puheillensa.

Vähän aian päästä ovi jälleen aukeni, ja Villon astui sisään.

Kahden kesken kuninkaan kanssa!... Mikä saattoi olla syynä tähän

kohtaukseen?

Ludovik XI astui ensi toimekseen runoilijan ympäri, tarkastaen häntä

terävillä, epäluuloisilla silmäyksillä.

Sen jälkeen, istuutuen entiselle sijalleen, kamiini jalkojen välissä,

kädet kahden puolen savutorvea, hän aloitti jyrkästi:

-- "Tiedätkö, että minä olen häijy isäntä?"

Villon vastasi hämmästymättä:

-- "Mahtaville kenties, sire, niille, jotka tahtovat viisastella. Vaan

ette ainakaan alhaisille, jotka tytyväisinä tottelevat luulematta

itseänsä viisaammiksi kuin Teidän Majesteettinne."

-- "Vai niin", kuningas sanoi, silminnähtävästi hyvillänsä näin

hienosta vastauksesta.

Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

-- "Tiedätkö, että kaikki, joita olen suosinut, kaikki, joihin olen

luottanut, ovat minun pettäneet, ja kenties vielä tälläkin haavaa

pettävät?... Se minun on tehnyt epäileväksi, juonittelevaksi, julmaksi,

joka kerta kun aavistan jotain uutta kiittämättömyyden osoitusta."

-- "Tiedän sen", runoilija vastasi. "Mutta minä en ainakaan ole

kiittämätön, vaan harrastan ylikaiken kuningaskunnan etua, enkä

vähääkään epäilisi pyhittää elämääni kokonaan kuninkaan palvelukseen.

Niin tosiaanki, sire, en vähääkään. Voi! teillä on hyviä taipumuksia

hirmuvaltiaaksi, vaan muut ruhtinaat tällä vuosisadalla ovat niin

julmia tiranneja, että te sittenkin olette hurskain ja lempein niistä

kaikista."

-- "Jokotaas aiot aloittaa imartelemisiasi?" kuningas tiuskasi. Vaan,

kiihossaan, hän tuli siirtäneeksi kätensä liian likelle savutorvea, ja

poltti sormensa.

-- "Ai!" hän kiljahti, "se on sinun vikasi, kelvoton!... Sanoppas

minulle, sinä, joka luulet kaikki tietäväsi, tunnetko vihamieheni?"

-- "Vaarallisin, mahtavin kaikista niiden joukossa, sire, on se, jonka

luona löysitte pakopaikan siihen aikaan, kun kuningas Kaarlo VII sanoi

pojastansa: Burgundin herttua elättää luonansa ketun, joka vielä syö

hänen kanansa."

-- "Entä sitten?"

-- "Sitten, sire! nyt on kanojen hetki tullut, koska täällä näen

hampaat, jotka ovat valmiit niitä haukkaamaan."

-- "Ja sinäkö olisit valmis niiltä vääntämään niskat nurin?"

-- "No! Mitä siihen tulee, mielelläni, sire."

-- "Ota tuoli ja istu ... likemmäksi ... vieläkin likemmäksi Minä en

puhellessani suvaitse mitään epämukaisuutta."

Villon'ille sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän siirtyi vallan

kamiinin eteen, jonka toisella puolen kuningas istui nojautuen

molempiin kyynärpäihinsä, kasvot käsien peitossa.

Taas hetken äänettömyys. Sen jälkeen keskustelu alkoi uudelleen, heidän

istuessaan silmä silmää vastaan:

-- "Puhukaamme nyt ystävistäni. Onko niitä monta?"

-- "Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyvä."

-- "Kuka sitten?"

-- "Te itse."

Melkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti ystävällisesti

runoilijaa olkapäälle. Sitten hän taas jatkoi kysymyksiänsä:

-- "Entä minun toverini ... häh! kutka ne ovat?"

-- "Vähän jokainen, sire. Niitä on teillä paljon semmoisia, jotka eivät

sitä itsekään tiedä."

Kuningas rupesi nauramaan ja jatkoi pilkallisella äänellä:

-- "Mutta niiden joukossa, jotka pitävät sen kunnianansa ja joita kansa

tuntee?"

-- "Niitä on toveri Commines", Villon luetteli, "toveri Olivier, toveri

Tristan ... joka, luvalla sanoen, ei ole minun ystäviäni."

Kuningas hänen keskeytti.

-- "Ei ne ole niitä, joista haluan haastaa. Löytyy toisia ...

salaisia ... sellaisia, joita pidetään aaveina ja kutsutaan

hahmo-tovereiksi."

-- "Niin, oikein", runoilija vihdoin vastasi, "minä ymmärrän. Se on tuo

kamala kertomus Burgundin herttuan hävittämistä kaupungeista, joista

jokainen yhä vielä on olemassa erään käskyillenne kuuliaisen kostajan

hahmossa: toveri Gent, toveri Dinant, toveri Lüttich ... ja vielä

muutamia muita, joita vaan kuiskaamalla tohditaan mainita. Onkohan

niitä oikein olemassa, sire?"

-- "Kenties!" kuningas vastasi. "Eikö mainita, että ne tuntevat

toisensa jostain taikakalusta. Maltas... Se on tänlainen ...

katsoppas..."

Villon tarttui esineesen, jonka kuninkaallinen käsi hänelle ojensi, ja

vei sen likemmäksi kolmisydämmistä lamppua, joka riippuen katosta alas,

valaisi tätä kohtausta.

Se oli yksinkertainen rautasormus, jonka kannassa saattoi eroittaa

esiin pistävän, kömpelösti valetun liljakukan.

-- "Koetappas sitä sormeesi huvin vuoksi", kuningas kehoitti. Ja

nähdessään kuinka sormus meni kuin valettu runoilijan sormeen, hän

huudahti:

-- "Totta Jumaliste! On kuin paki paraastaan sinua varten tehty. Älä

vedä pois sitä vielä. Voipa tapahtua, että saat oikeuden sitä

kantaakkin. Vaan muista että kaikkien, jotka tämmöistä sormusta

kantavat, on täytynyt katsoa kuolemaa silmiin. Uskaltaisitko?"

-- "Yhden-tekevä, sire. Enhän muuta ole tehnyt koko päivänä."

-- "Älä ivaile. Sanani ovat painavia; kuuntele. Salaisten toverieni

joukossa löytyy vielä semmoisiakin, joita vaiston tai sattuman avulla

sieltä ja täältä olen kokoon haalinut. Niiden etevyys tai väliin niiden

virheetkin minua miellyttivät. Toiset hyödyttävät järkevyytensä, toiset

voimansa kautta. Niitä miehiäpä oli tuo nuijajunkkarikin, tuo karkea

voittaja St. Antoine'n turnajaisissa, jonka tänä aamuna muistooni

johdatit. Neljään-toista vuoteen en ole häntä muistanut. Ja kuitenkin

lupasin hänelle jotakin. Onpa jo aika lupaukseni täyttää. Tahdotko

hänelle minulta saattaa kolme sanaa, jotka ovat hänelle viittauksena

vihdoinkin ryhtyä toimeen."

-- "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

-- "_Hetki on tullut_. Hän sen ymmärtää. Sinä ... sinun ei

tarvitsekkaan ymmärtää."

-- "Olkoon niin!... Mistä löydän tämän miehen?"

-- "Sveitsistä, Einsiedeln'in luostarista, likellä Schwütz'iä."

-- "Hän on siis munkki nykyään?"

-- "Benediktolainen."

-- "Miksi häntä kutsutaan?"

-- "Veli Starck'iksi."

-- "Nimi sopii hänelle hyvin, sillä, jos en erehdy, Starck merkitsee

vahvaa."

-- "Osaatko saksaa?"

-- "Vähän sitäkin, sire. Katuteaterissa puhutaan, paitsi maankulkurein

käyttämää renkutusta, kaikkia mailman kieliä: oikea Babelin sekasotku."

-- "Hyvä! Minä panen sen mieleeni. Totta tosiaan te'enkin sinusta

jotakin."

Ludovik XI seisoi hetken mietteissään.

-- "Mutta", Villon äkkiä jatkoi, "mutta aatelkaapa, sire, jos tuo

Starck oliskin kuollut... Pyhä neitsyt! Neljä-toista vuotta sitten!..."

-- "Mahdollista!" kuningas sanoi... "No sitten, koska osaat saksaa,

käyt etsimään minun puolestani Nikolai Diesbachilaista, Bern'in vanhaa

pormestaria, ja seuraat hänen käskyjänsä."

-- "Bern'iin siis?"

-- "Kaikkialle, mistä hänen vaan löydät. Tuon taikakalusi kun näytät,

hän sinut oitis tuntee."

-- "Teidän Majesteettinne siis jättää sen minulle?"

-- "Väli-aikaisesti. Ole uskollinen, nerokas, urhea, niin saat sen

kenties pitää. Tässä on matkaasi varten."

Kuningas aukaisi pienen lippaan, otti siitä kourallisen kulta-ecu'itä

ja kaasi ne runoilijan käteen.

-- "Hyvä Jumala!" tämä huudahti, "nyt on syytä hankkiakseni vihdoin

kukkarokin, joka ei ole vallan pohjaa vailla!"

-- "Ota tämä", kuningas sanoi, "ja sido se kiinni nuttusi alle ... jota

sinun kuitenkin jo huomenna tulee vaihettaa johonkin rehelliseen

porvari-pukuimeen. Olet näet olevinasi asioissaan kulkeva kauppias ...

mutta vyötäisillä kannat hyvän veitsen, joka tarpeen tullessa voi

sinulle arvoa lisätä. Tiet eivät ole turvallisia... Ja, muista minun

sanoneeni, toimesi ei ole vaaraton."

-- "Joutavia", Villon vastasi ylpeästi; "sen, joka lehtiä pelkää, ei

pidä metsään menemän! Minä lähden uljaalla mielellä ja osaan itseäni

puolustaa, osaanpa tarpeen tullessa päällekin käydä, jos Teidän

Majesteettinne etu sen vaatii."

-- "Ole viisas! Anna ihmisten ja asiain mennä menoansa. Viisas

matkustaja paljastaa miekkansa vasta viimeisellä hetkellä. Noudata

herrasi esimerkkiä. Saattaisi olla vahinko, jos heti joutuisit surman

suuhun. Turvallisuuden vuoksi annan sinulle vielä oikeuden hankkia

itsellesi palvelijan, aseenkantajan, jos nimittäin kohtaat jonkun

siistin nuorukaisen, johon luottamuksesi voit laskea."

-- "Ah", runoilija surumielin huokasi, "jospa ystäväni Martti

Troussecaille vielä olisi elossa!"

-- "Mitä hevosiin tulee", kuningas jatkoi, "olemme pääasiallisesti

juuri tovereitamme varten asettaneet kyytivelvollisuuden.

Keskievaripaikoissa tarvitsee sinun vaan näyttää tuo sormuksesi."

-- "Kirkas tuli ja leimaus!" runoilija huudahti, "minä saan siis koko

pitkän rivin pegasoja ratsastaakseni! Hurraa! hurraa! tie auki

kuninkaan lähettiläälle!"

-- "Kaikki hyvin!" Ludovik XI lausui; "mutta emme nyt ole vielä niin

pitkälle tulleet. Ensin ovat nuo tutkaimen pistot, nuo koetukset. Ja

ennen kaikkia aja hyvin meidän asiamme, niinkuin tarpeen tullessa kyllä

nä'yt osaavan."

-- "Luottakaa minuun, sire, minä olen Pariisilainen; missä niin

liukkaita kieliä on kuin Pariisissa?"

-- "Pidä kieli salvan takana niinkauan kuin Ranskan alueella olet.

Burgundin rajalla otat päällesi pyhissä-vaeltajan vaatteet ja

käytöksen. Einsiedeln'iin näet tehdään toivioretkiä."

-- "Olkoonpa niin! sire. Tämä poika on tottunut esittelemään

monenmoisia ihmisiä kaikilta katu-teaterien aloilta. Osan vaihtaminen

ei minua suurin rasita. Mutta kun lähetykseni on päättynyt, mihin

sitten joudun?"

-- "Käyt minua etsimään kiiruimman kautta, etenkin jos hyviä uutisia

minulle tuot. Sellaisia sanansaattajia minä aina runsain määrin

palkitsen. Paina se mieleesi."

-- "Ei pelkoa, että se unohtuisi, sire. Mutta kesken kaiken! Mitä, jos

sattuisin näkemään yhtäläisen sormuksen jonkun toisen sormessa?"

-- "Hän olkoon kohta ystäväsi, veljesi. Auta häntä, palvele häntä,

niinkuin hänkin sinua on auttava ja palveleva ... mutta älä milloinkaan

aivan paljo tuumiasi paljasta. En voi kyllin sinulle tätä muistuttaa:

ole varovainen. Vainua ja aistia kaikissa. Ei mitään ajattelematta.

Olethan sanonut minua rakastavasi ... ja Ranskan maata myöskin?"

-- "Niin, sire, sanon sen vieläkin, ja kaikesta sielustani."

-- "Hyvä vaan! älä milloinkaan mielestäsi laske, että hartioillasi

kannat ikäänkuin rahtusen maasi ja kuninkaasi onnea ... että käyt

tekemään palvelusta heille kumpaisellekin ... että varomaton työ sinun

puoleltasi, yksi ainoa vaan, voisi loukata painavia etuja, jotka ovat

täpärällä ja kenties koskevat koko tulevaisuuteen. Voi tapahtua, että

saat tiellä jonkun uuden käskyn. Noudata sitä tarkalleen, huolimatta

kuinka ja miksi, tai luulematta itseäsi ylen viisaaksi. Jos onnistuu

sinun saada jotakin omantakeisia aikaan, se sitä parempi sinulle; mutta

sitä pahempi sinulle, jos jotain laiminlyöt, Tristan ei sinua suinkaan

laiminlöisi. Lopuksi, ja ennen kaikkia, älä kenenkään anna ajatuksiasi

lukea! Ei kenenkään pidä sinuun vaikuttaman, ei Jumalan eikä saatanan!"

-- "Minä vastaan puolestani, sire. Niinkuin Teidän Majesteettinne itse,

minäkin kuljetan kaikki tuumat ratsuni selässä muassani. Milloinka

lähden?"

-- "Kohta kun olet vannonut, että pidät salassa kaiken sen, mikä tulee

sanotuksi meidän kesken ... ja että kuulut minulle viimeiseen

hengenvetoon asti, ruumiinesi, sieluinesi."

-- "Ruumiineni, sieluineni, sire! Tästä hetkestä alkaen olen teidän,

enkä enää oman itseni."

-- "Vanno!"

Ludovik XI otti vanhan huopahattunsa ja pitäen sitä toisella kädellä

kamiinin yli, hän toisella osoitti Embrunilaisen Neitsy Maarian kuvaa.

Villon lausui vaaditun valan.

-- "Vanno vielä", kuningas jatkoi, "vanno että pidät ominasi

kaikki minun vastaiset riitani ja olet aina valmis vastustamaan,

sortamaan, vainoomaan ketä tahansa minun nykyisistä ja tulevista

vihamiehistäni ... sanalla sanoen, koko maailmaa paitsi minua itseäni!"

Villon veti kätensä pois, raapi korvansa ta'ustaa ja vastasi:

-- "Yksi ainoa ihminen löytyy, jota en tahtoisi lukuun ottaa, sire."

-- "Kuinka? Mikä ihminen?"

-- "Eräs nainen."

-- "Mikä nainen?"

-- "Se on minun salaisuuteni."

-- "Ja sinä epäät sen minulle ilmoittaa, -- minulle, kuninkaallesi?"

-- "Sire, minä pyydän teitä, antakaa sen olla! Se oli vaan hento

kukkainen eloni kuivalla kankaalla, jota en edes poimia tohtinut; tähti

elämäni yössä, kallis haava sydämmessäni. Älkää sitä koskeko! se vuotaa

vielä verta ja voisi aueta uudelleen. Muutoin se on yksi noita puhtaita

näkyjä, joita vasta taivaassa tapaamme ... ja sinne minäkin toivon."

Näin puhuessaan runoilija oli muodoltaan ikäänkuin kirkastunut. Ylevä

surumielisyys kuvasteli hänen kasvoillansa; hänen suuret, avonaiset

silmänsä säihkyivät omituisella valolla. Hänen huulensa, täynnä

hellyyttä, näyttivät hymyilevän tuolle salaiselle nä'ylle, jonka hänen

sydämmensä oli esiin loihtinut.

Ludovik XI mietti hetken. Sitten, ikäänkuin ymmärtäen häntä, hän

lausui:

-- "Joku nuoruuden muisto. No vähät tuosta! Tämä ehto jo itsessään

todistaa valasi luotettavuuden. Minä suon sinulle kernaasti oikeuden

vallita yksin tuota pientä, hämärää soppea omassa itsessäsi. Vaan

kaikki muu kuuluu minulle. Muista se."

-- "Sovittu asia, sire ... ja kiitoksia vaan. Työhön nyt! Minä halajan

pudistaa päältäni tämän vanhan ja velton runoilijan, jona juuri äsken

vielä olin, että minusta voisi tulla harras palvelija, kelpo

lähettiläs, hyvä Ranskalainen, niinkuin tahdon olla ja vastedes aina

olen oleva. Sanokaa minulle nyt kuinka, mitä tietä minun tulee astua

taistelukentälle?"

-- "Tätä tietä", Ludovik XI vastasi viitaten akkunaan.

-- "Se käy kuin itsestään", runoilija ilvehti. "Vaan sehän näyttää

siltä kuin pakenisin pahan työn tehtyäni."

-- "Aivan niin. Minäpä huudan vielä apuakin, julistaen sinut

karkuriksi."

-- "Vaan sitten nuolia ja kuulia rupee päälleni satamaan..."

-- "Se on sinun asiasi. Joko tämä koetus sinua hämmästyttää?"

-- "Ei vähääkään, sire. Ja todistukseksi... Jumalan haltuun!"

Villon riensi jo akkunaa kohden. Kuningas pidätti hänet.

-- "Muista", hän sanoi, "että kaikkien rautasormuksen kantajain täytyy

kuolemaa katsoa silmiin, sillä muutoin he minun pettävät. Eräs tietäjä

on sen lukenut tähdistä. Pait sitä, en tahdo, että epäillään sinua

minun lähettämäksi. Ymmärrätkö?"

-- "Vallan, sire. Tämä kylpy, jos kohta vähän kylmäkin, minut

puhdistaa. Se on kuin toinen kaste. Maankulkija Villon on kuollut.

Villon on uusi ihminen! Tie auki Haamu-Villon'ille! Lopuksi vaan, koska

minulle on varsin tärkeätä päästä kunnialla pakoon ja Teidän

Majesteettinne siten saa vielä paremman perusteen syytökselleen ...

suonette minun varastaa vaippanne... Hyvästi, sire, voidaan hyvin!"

Vastausta odottamatta, Villon siirsi syrjään toisen akkunaverhoista.

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän särki lasin; ja kohta sen jälkeen

kuului hänen ruumiinsa raskas putoaminen virtaan.

Kuningas meni katsomaan. Kuu valoi hopeitaan Loire'n pinnalle. Pää

kohosi vedestä. Vähän matkaa toisaalla vaippa uiskenteli sen pinnalla.

"Minä aavistan", hän mumisi ... "tämä on nerokas toveri ... ja voinpa,

tänä iltana, sammuttaa lamppuni. Totta Jumaliste! olen löytänyt

miehen!"

Ja kiiruhtaen kamarinsa ovelle hän alkoi huutaa:

-- "Apua! auttakaa! Tuo konna karkasi vaippani kanssa. Joutsille!

pyssyille! Ampukaa häntä ... tappakaa!"

Nuolet ja luodit heti kiitivät yön pimeässä, hyppien aaltoja pitkin.

Sen jälkeen Tristan l'Hermite, astuen herransa viereen sanoi:

-- "Eikö pitäisi laskea veneet vesille ja ajaa häntä takaa, saadaksemme

ainakin..."

-- "Joutavia", kuningas keskeytti. "Me ruokimme liiankin paljon

kaarneita, nyt on kalojen vuoro... Menköön kukin omaa tietänsä!"

Ja, hykertäen käsiänsä, hän palasi kamariinsa.