III,

François Villon'in puolustuspuhe.

-- "Sire", hän lausui, "liljain prinssi, Ranskan kuningas! älkää luulko

minulta kuulevanne valituksia ja hätähuutoja, valeita tai muita

tyhmyyksiä, yhtä inhoittavia teidän kuulla, kuin ne olisivat

sopimattomia minun huulilleni."

-- "Minä en sentähden huolikkaan teille huomauttaa, että armeliaisuus

on kuninkaiden kaunistus, vielä vähemmin, että löytyy kaksi lajia

henkilöitä, joihin mestausmiehen ei milloinkaan pitäisi saaman koskea,

runoilijat ja kuninkaat."

-- "Minun mielestäni", Ludovik XI keskeytti yhä syömistänsä jatkaen,

"sopisi kuitenkin mainita kuninkaat ensiksi."

-- "Olkoon niin!" Villon myönsi. "Voidaanpa vielä kenties lisätä, että

minä olen menettänyt oikeuteni runoilijan nimeen ja tahrannut kunnian,

joka tulee Apollonin oppilaalle. Mutta en olisi kuitenkaan voinut

aavistaa joutuvani tänne näin kurjan-muotoisena, tämä köysi kaulani

ympärillä, tekemään julkisesti synnintunnustusta:

"Oi kurjaa itseäni! Jos ma oisin

Nuoruuden aiat käynyt oppimalla

Ja hyviin tapoin tottunut, ma voisin

Nyt asua kuin muutkin katos-alla.

Vaan miten? Koulustani läksin silloin

Ma karkuun, niinkuin paha poika nalkki...

Oi, myöhäinen on katumus, vaan milloin

Sit' aattelen, on sydän mennä halki."

-- "Sinä unohdat jo meidän suostumuksemme. Ei mitään runoja!" sanoi

kuningas, joka kuitenkin oli tarkoin kuunnellut värsyn loppuun saakka.

Runoilija jatkoi:

-- "Kuinka vaan suvaitsette, sire. Senkun aian kuluttua tulin

oppilaaksi Sorbonne'en ja oleskelin lain-oppineiden ja peruukki-päiden

seurassa. Vaan minun luonteelleni oli tuommoinen elämä keskellä

keräjöimisiä ja rettelöitä vasten-mielinen ja, ollen nyt jo enemmin

huvituksien kuin työn ystävä, taipuvaisempi ostamaan kuin maksamaan,

kuljeskelin yöt päivät ympäri laulu-aineita etsimässä. Pian lauluni

tulivat tutuiksi; laulujen ohessa laulajakin. Monta kertaa hyvät

ihmiset minulle tarjosivat apunsa, täyttivät uudestaan tyhjät taskuni.

Vaan mitäpäs siitä! jos toisinaan kymmenen riksiä eksyikin plakkariini,

ne ei sinne jääneet homehtumaan. Olin kuitenkin vielä siivosti

verhottuna, kävin paraissa seuroissa, laskin sievää puhetta ja söin

herkullisesti. Paroonit, kreivit, ruhtinaat olivat minulla tovereina.

Siinä onnettomuuteni, sire. Palava kynttilä houkuttelee kärpäsen ja

polttaa siltä siivet. Todelliset ystäväni eivät olleet siellä. Minä

aloin niitä etsiä muualta, ja löysin ne vasta paljon alempaa, kenties

liiankin alhaalta, katu-teaterien loasta, kapakoista ja muista

huonoista paikoista. Se oli vähemmin kunniallista, se on totta, --

mutta monta vertaa hauskempaa. Minun täytyi huolet haihduttaa. No niin!

Elin kuin mustalainen, varkaiden, roistojen ja petturien seurassa,

ilman muuta huolta kuin viiletellä hyvää viiniä makoiseen suuhun.

Tietäjää viisaampi olisi ollut se, ken olisi osannut löytää minun

asuin-paikkani. Minä lauleskelin, istahdin vähän kuhunkin, hyväillen

viinipulloja ja kaikkea muuta, joka tässä viheliäisessä mailmassa antaa

itseänsä hyväillä, -- tietysti hamppunuoraa lukuun ottamatta. Kujeeni

kuitenkin alkoivat herättää liian suurta huomiota Pariisin kaduilla ja

raitilla. Muuan seikkailija-kumppaneistani sanoi sentähden eräänä

päivänä: kun kerran elää, pitää elämän herroiksi, mutta täällä yövahdit

meitä ahdistelevat ... mitähän jos lähtisimme maalle? Ja niin lähdimme.

Huono tuuma, sire. He riippuvat kaikki nyt hirsipuussa, vaivaiset

syntiset! Niin, kaikki tyyni, Malpaye, Baillevent, vieläpä

Troussecaille'kin. Niiden ei enää tänä talvena tarvitse vilua kärsiä.

Niitä ei enää tulevana suvena lämmin vaivaa! Ja kuinka viattoman

hairauksen tähden kuitenkin! Eihän se ollut heidän vikansa.

"Pakko saa miehen pahuuteen

Ja nälkä suden raateleen.

"Heidän oli nälkä. He olivat erehtyneet. Minä olin erehtynyt niinkuin

hekin. Sama rangaistus minulle, sire, jos teitä huvittaa nähdä

runoilijanne hirsipuussa mustempana kuin uuniluuta ja täynnä lintujen

noukkimia koloja kuin sormustimen pohja. Vaan, huomaitkaa

suosiollisesti, sillä välin kuin vietin päiväni kuljeksimalla, tein

havainnoita, tutkin syitä ja seurauksia. Villon ei ole ainoastaan

runoilija, hän on ennen kaikkia filosofi. Vielä enemmänkin! hän on

kenties ainoa ihminen tässä takaperoisessa mailmassa, joka teitä oikein

ymmärtää, sire, ja joka teitä rakastaa."

-- "Rakastat minua! sinäkö?" Ludovik IX huudahti. "Ja mistä aiasta

alkaen."

-- "Siitä alkain kuin hallitukseen tulitte", Villon vakaasti lausui.

"Noista turnajaisista saakka Saint-Antoine'n kadulla, joissa, kun

Burgundin ja Flandrin koko loistava ritaristo par'aikaa korskeili

kiiltävissä sota-asuissaan, tuuheat sulkatöyhdöt kypärein päällä, äkki

arvaamatta astui kilpakentälle teidän toimestanne eräs uusi taistelija,

jota ei kukaan varmaankaan ollut odottanut, eräs karkeihin pedon

nahkoihin puettu mies raa'alla ulkomuodolla. Aseena hänellä oli

ainoastaan jonkunlainen puunuija, ei paljoa paksumpi tavallista

kävely-sauvaa. Kuitenkin hän, tuommoinen maamoukka, rupesi noiden

ylhäisten ritarien joukkoon, löylytti niitä oikein aika lailla, eikä

kukaan jaksanut seisoa häntä vastaan. Ei kymmentä minuuttiakaan, niin

hän oli ne kaatanut, maahaan lyönyt, ajanut pakoon, kaikkityyni, itse

Charolais'in kreivinkin. Minä en alussa voinut ymmärtää koko tapausta,

ja etsin vielä selitystä arvoitukseen, kun sattumalta huomasin teidät,

sire, puoleksi kätkettynä muutamain naisten ta'a, katselemassa

muutamasta akkunasta, ja nauramassa omituisella tavalla. Heti ymmärsin

koko asian, ja kaukaa, joukon keskeltä, ääni teille huusi: eläköön!...

Se oli minun ääneni."

-- "Todellakin!" Ludovik XI lausui, silminnähtävästi hyvillänsä siitä,

että puolustuspuhe oli kääntynyt tälle suunnalle. "Mutta mitä merkitsi

sitten sinun mielestäsi tämä nuijavoitto, tämä maamoukan voitto niin

monesta hienosta ritarista?"

Vähääkään epäilemättä, runoilija vastasi:

-- "Se merkitsi: Pois tämä ulkokullattu ritaristo! Pois tämä kehno

aatelisto, joka komeudessaan ja turhamaisuudessaan, vallattomuutensa,

kateellisuutensa, vieläpä hurjan rohkeutensakin kautta on meiltä

pilannut Crecy'n, Poitiers'in ja Ajincourt'in tappelut! Koko tämä

ritaristo houkuttelee vaan joka hetki tänne Englantilaisia. Kuka ne on

karkoittanut? Johanna Darc, muuan paimentyttö! Sijaa talonpojille ja

porvareille! Sijaa kansalle kokonaisuudessaan, joka kaikista ylhäisten

etuoikeuksista ei himoitse, eikä halaja muuta, kuin yhden ainoan:

maansa edestä taistella ja kuolla!"

-- "Oikein!" kuningas lausui ja hänen silmänsä välähtivät äkkiä.

-- "Pois läänitys-vallan ikuiset riidat!" runoilija innostuneena

jatkoi. "Rauhaa, sovintoa, oikeutta. Vallassa yksi ainoa: kuningas.

Uutta ylhäisöä, jos ei vanha enää jaksa arvoansa ylläpitää, ja

läänityksenä ei muuta kuin toisilla heidän neronsa ja intonsa, toisilla

vaan miekka vyötäisillä. Tasainen oikeus kaikilla, ja jokaisen

velvollisuus veroa maksaa. Ei mitään kapinaa eikä napinaa enää. Siinä

se, mikä teillä oli mielessä, sire, vaivatessanne yöt ja päivät

päätänne uusilla tuumilla, uusilla parannuspuuhilla. Jokainen tehköön

velvollisuutensa; mutta jokainen myöskin nauttikoon oikeutensa.

Kuningas itse on esimerkin antava. Jos hänen joutsimiehensä hävittävät

laihon köyhän miehen pellolta, jos hänen koiransa repivät lampaan

tai kissan köyhältä vaimoparalta, tulee hänenkin niille maksaa

vahingonkorvausta. Se oli oikein, se oli oivallisesti ajateltu, pahaksi

onneksi vaan olisitte tahtonut astua liian nopeaan ja parantaa liian

monta epäkohtaa yht'aikaa. Suuret ja pienet vasallit liittoutuivat

teitä vastaan. Siitä syntyi tuo kirottu yhteisen hyvän, tai niinkuin

pikemmin voisi sanoa yhteisen pahan liitto."...

-- "Oivallista!" Ludovik XI huudahti ja unohtaen ruokahalunsa, kääntyi

kokonaan sitä kohden, joka hänen tarkoituksiansa niin hyvin kuvasi.

Rohkaistuna tästä ensimäisestä menestyksestä, Villon jatkoi yhä

kiihtyvällä innolla.

-- "Olin Montlhery'llä, sire; sillä väliin runoilijoitakin huvittaa

tarttua miekkaan... Minä nä'in teidän taistelevan ja urhoollisiakin

urhoollisempi olitte silloin. Hävyttömästi ne valehtelevat, jotka teitä

pelkuriksi soimaavat. Te osaatte käydä sotaa yhtä hyvin kuin joku

muukin, kun sen vaan hyväksi näette. Mutta te, joka tahdotte säästää

sotamiestenne henkeä, harrastatte yli kaiken rauhaa ja kansan

menestystä, punnitsette nykyaikaa taidolla ja ymmärryksellä, ja

tungette terävällä järjellänne kauas tulevaisuuteen; luonnollisesti

siis pidätte edullisempana odottaa sopivaa tilaisuutta, hajoittaa

vihollisenne, jotka oikeastaan ovat meidän, lyödä ne järjestänsä meille

suureksi siunaukseksi, väliin peräytyä askeleen, mutta vaan astuaksenne

kohta sen sijan kaksi askeletta eteenpäin. Uskaltakaa, sire! St.

Maur'in, Péronne'n, Lüttich'in perästä. Englantilaisten viimeisen

uhkauksen jälkeen olette jälleen kohonneet kahta mahtavammaksi. Vähän

kärsimystä vielä, niin olette voittaneet, ja jalkainne juuressa olette

silloin näkevä kaikki ne, jotka pahaa suovat Ranskan kuningaskunnalle!"

Ludovik XI oli vallan suunnattomasti ihastuksissaan. Hän

pöyhisteliksen, heilutti ruumistansa, keikkui sinne tänne korkealla

tuolillansa ja tuon tuostakin, ikäänkuin puhujaa vielä enemmin

kiihoittaaksensa, hän kertoi:

-- "Tuo on oivallista! Totta Jumaliste! Jatka toverini ... jatka,

jatka!"

-- "Ah, sire", Villon vihdoin lausui, "jospa Teidän Majesteettinne

antaisi minun vähän hengähtää. Juotavaa tänne! kurkkuani karvastelee!"

-- "Maltas, juo tästä", Ludovik XI sanoi ojentaen hänelle oman reunoja

myöten täytetyn maljansa.

-- "Kuninkaan terveiksi", Villon huudahti, tarttuessaan maljan

rubiinikorviin, ja töin tuskin maltettuaan kieltänsä kastaa, hän liitti

puheesensa näin kuuluvan loppulauseen:

-- "Minä en puhu enempää siitä asiasta, sire, ett'ei minua luultaisi

imartelijaksi. Sitä en ole. Olen sanonut, mitä ajattelen, en muuta.

Näinhän oli meillä välipuhe. Elämäni riippuu hiuskarvasta. Jos se on

menetetty, antakaa merkki mestari Tristan'ille. Minä täytän välipuheen

rehellisesti; testamenttini, niin suuri, kuin pienikin, on tehty,

vieläpä erityiset lisäpykäleetkin, joiden kautta olen jättänyt monille

ystävilleni perinnöksi kaiken sen, mitä minulla ei milloinkaan ole

ollut. Olen siis valmis. Pait sitä minua väsyttää näin kerjätä ilman

tarkoitusta, nauraa kun kukkaroni itkee ja elää kun en ketään voi

hyödyttää. Minä en pelkää kuolemaa, vaikka tosin mieluummin kuolisin

maatani ja kuningastani palvellen. Mutta jos Teidän Majesteettinne sen

toisin päättää, niin onnea matkalle!"

Pää-teloittaja astui jo lähemmäksi.

-- "Maltas!" kuningas lausui, "minä jätän vielä asian ratkaisematta,

mutta ainoastaan siksi kuin matkamme on päättynyt; sen kestäessä tulee

hänen meitä huvitella. Sitten saamme nähdä... Minä siis vien kanssani

tämän riimisepän... Ja ett'ei sinunkaan, Tristan, tarvitsisi täältä

lähteä tyhjin käsin, otappa haltuusi kaikki nämä kultakalut, jotka

mestari Gringonnaux niin kohteliaasti on meille tarjonnut. Kiitos,

toverini, otan lahjasi vastaan."

Surkea irvistys oli porvari paran ainoa vastaus. Hän painoi päänsä

nöyrästi rintaa vasten ja heitti samalla viimeisen jäähyväis-silmäyksen

kauniiden pöytä-astiainsa jälkeen.

Ne katosivat Tristan'in ja hänen Skotlantilaistensa kanssa.

-- "Matkalle, hyvät herrat", kuningas sanoi. "Käsivartesi, Coictier.

Commines, pidä silmällä tätä viiripäätä, ... joka minusta näyttää

varsin sukkelalta ... enintäin viikoksi hänelle suon pitennystä...

Sitten...!"

-- "Hyvä juttu", Villon pakisi, "viikko on aina viikko. Rajutkoon mikä

ilma tahansa nyt, minun leipäni ainakin on leivottu!"