Kuningas, porvari ja runoniekka.
Ludovik XI oli silloin kahdenviidettä vanha. Hän ei siihen aikaan vielä
ollut tuo elähtynyt, epäluuloinen ja mielivaltaisen julma tiranni,
jommoisena teateri ja romaanit ovat tehneet hänet tunnetuksi. Hän oli
hallitsija voimansa ja neronsa täydessä kukoistuksessa, tehtävänsä
tärkeimmässä kohdassa. Vaikea, mutkikas, hirveä tehtävä, mutta kamalan
sallimuksellinen. Me ymmärrämme häntä, me tunnemme hänet nyt, ja siitä
meidän tulee kiittää suurien uudenaikaisten historioitsijoiden,
Augustin Thierry'n, Henri Martin'in ja Michelet'in ihmeteltäviä
teoksia, jotka hänelle vihdoinkin ovat hankkineet oikeuden. Ennen
heitäkin eräs sveitsiläinen tasavallan-suosija, historioitsija Möller
oli kirjoittanut: "Ainoa, joka saattoi Ranskan pelastaa ja uudistaa,
oli Ludovik XI."
Tähän aikaan, vuonna 1475, siitä pelastamisesta vielä puuttui paljo.
Kaarlo Rohkea, hänen ankarin vastustajansa, näytti peloittavammalta
kuin milloinkaan ennen. Mutta koko tuo burgundilainen valta oli aikoja
sitten perustuksiltaan lahonnut. Maa jo horjui sen jalkojen alla.
Ludovik kuningas vartosi vaan hetkeä, jolloin se kukistuisi. Toiselta
puolen oli häntä ensimäinen menestyskin jo kohdannut. Hän oli juuri
hiljan rahoillaan saanut Englannin kuninkaan Edward IV:nnen palaamaan
laivoihinsa ja täten pelastanut maansa uudestaan joutumasta
Englantilaisten tallattavaksi. Ja vielä kaikkein viimeiseksi,
Saint-Yol'in konnetaabeli, tuo pää-kavaltaja, oli joutunut hänen
käsiinsä. Hän oli par'aikaa matkalla Paris'iin, häntä mestauttamaan.
Siitäpä syystä hän nyt, tullessaan Meung'in arvoisan syndikon luo,
olikin varsin hyvällä tuulella, vaikka samalla varsin kärsimätön
kaikelle viivytykselle. Ainoastaan tunnin ajaksi oli aikomus jäädä
tänne päivällisille.
-- "Terve, terve, toveri", hän lausui isännälle, samalla kun antoi
riisua yltänsä avaran turkkinsa; "tämä iloinen aurinko ja marraskuun
pikku pakkanen on ruokahaluani suuresti kiihoittanut. Pait sitä minulla
on kiire, kovin kiire... Käydäänpä soppaan käsiksi."
Gringonnaux'in paksu vartalo venyi varmaan kyynärää pitemmäksi. Turhaan
koki hän ryhtyä selityksiin. Leonarde rouvan piti nyt puuttua puheesen;
mutta eipä siitäkään mitään tullut, ja tuo hirvittävä tunnustus jäi
viimein, kun jäikin Gillette'n tehtäväksi.
Tällä välin kuningas oli ottanut päästään kuuluisan huopahattunsa, joka
oli päällistetty mustalla nahalla ja ylt'ympäri lyijylevyillä ja
pyhienkuvilla koristettu.
Näin riisuttuaan pois päällysvaatteensa, oli hänellä päässään
verka-lakki ja yllänsä nahkareunuksinen takki tumman sinervästä
sametista sekä jonkunmoinen jakku ruskeasta villakankaasta, jalassa
mustat saappaat ja vaaleanpunaiset pauloitetut housut; vyöllä, joka oli
sinistä Ranskan silkkiä, rippui laukunnäköinen kukkaro Cordova'n
nahasta ja kaulassa oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat. Hän astui nyt
veitikkamaisesti hymyten Gillette'n luo, otti hänen päänsä molempien
käsien väliin ja painoi kursailematta kaksi aikamoista, makoista
suudelmaa hänen vereville poskillensa.
Sitten jättäen tytön, joka punastui korvia myöten tämmöisestä
kunniasta, ja kääntyen äidin puoleen, hän suvaitsi taputtaa tämän
kaksinkertaista leukaa, ja huudahti iloisesti:
-- "Kaikkia! enpä olekkaan minä mikään suurisyömäri, niinkuin serkkuni
Burgundissa... Eläköön porvaripata!"
-- "Voi!" mestari Gringonnaux vihdoin sai huutaneeksi, "Voi! sire, hän
on vienyt padat ja kaikki."
-- "Älkäähän toki noin huoatko, toverini", kuningas lohdutteli, "vaan
laittakaa paremmin, että saan pian pari kylmää pasteijaa, sekä vähän
juustoa ja kaiken tämän kostukkeeksi muutaman lasin hyvää viiniä...
Toivoonpa toki, ett'eivät ole kellarissanne käyneet?... Eiväthän ...
no, hätäkö sitten! Täytyy tietää olla tytyväisenä siihen, mikä on
mahdollista ... ainakin siksi kun saa parempaa. Eikö niin, Commines?"
Olisi pitänyt jo ennen mainita, että viisaan Commines'in luopuminen
Burgundin herttuasta, joka aivan äskettäin oli tapahtunut, oli yksi
noita pikku voittoja, jotka panivat kuninkaan niin loistavalle
tuulelle.
Viisas ja arvokas Commines nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.
Kohtelias kuningas tarjosi hänelle käsivartensa, ja lähti astumaan
ruokasalia kohden.
Vaan kynnyksellä hän äkkiä kääntyi ympäri ja sanoi:
-- "No, mutta! ... emmehän saa unohtaa rosvojamme... Karata minun oman
ruokahaluni kimppuun, mikä hävyttömyys! Totta jumaliste! ottakaa ne
kiinni ja hirttäkää ... niin ne ainakin tietävät pitää kunniassa
kuninkaan ruokalistaa!"
Sotahaarniskaan puettu roteva-raajainen mies verikoiran muodolla seisoi
lähellä kuningasta. Hän otti vastaan tämän käskyn juuri kuin lennosta
ja riensi oitis sitä täyttämään.
Se oli pää-teloittaja, Tristan l'Hermite.
Muutama hurttakoiran näköinen Skotlannin joutsimies kiirehti hänen
jälkeensä.
Kuninkaallinen vieras istui jo pöytään ja hänen oikealle puolellensa
Coictier, joka lääkärinä piti huolta hänen hengestään, sekä vasemmalle
puolen Commines, jonka tuli pitää huolta hänen kuolemattomuudestansa.
Historioitsija, lääkäri, pääteloittaja: siinä kolme hänestä
eriämätöntä.
Olipa niitä vielä neljäskin, ja se kenties kaikkien likeisin: Olivier
le Daim, Olivier le Diable. Mutta nyt hän oli poissa, epäilemättä
jossakin noista salaisista toimista, joihin hänen herransa häntä
käytti.
-- "Istukaa, toveri Gringonnaux, tähän meitä vastapäätä", kehoitti
kuningas, joka aina sievästi osasi imarrella pienien porvariensa
turhamielisyyttä. "Nämä naiset istuvat teidän viereenne. Heidän raitis
muotonsa on palkitseva, mitä paistinvarkauden kautta kadotimme.
Tekisipä oikein mieli siihen iskeä hampain kiinni."
Naiset kuitenkin luopuivat tästä kunniasta, vakuuttaen, että heidän
läsnä-olonsa oli paljoa tarpeellisempi kyökissä.
-- "Antaa heidän häärätä, sire", syndiko lausui. "Tuota pikaa
ovat he meille valmistaneet jonkun pienen kotikeitoksen, joka
ehkä hyvinkin hyvästi on vastaava tuon kirotun Tailleverd'in suuriin
loistolaitoksiin. Rouva Leonarde on etenkin verraton erään
nisukeitoksen valmistamisessa, joka on niin hyvää, että sitä
ajatellessa vesi kielelle kerkiää. Kymmenen minuuttia enintäin, sire,
niin koko onnettomuus on autettu."
-- "Eläköön!" kuningas sanoi, "minä rakastan yksinkertaista, hyvää
porvariruokaa. Olisipa se ollutkin paljoa parempi, jos ette olisi
mitään muuta hankkineet. Mutta kas! Suuret herrat tahtovat olla
kuninkaita ja porvarit suuria herroja. Vaarallista ja tyhmää ylpeyttä
se semmoinen, mestari Gringonnaux. Rikosta aina seuraa rangaistus, ja
niinpä tässäkin, pysyköön kukin säädyssään, niin käy kaikki hyvin."
Sitten hän jatkoi mitä ilkeimmällä irvistyksellä:
-- "Malttakaas! esimerkiksi nämä hopea-astiat tässä pöydällänne! Ne
eivät tosiaankaan ole siinä paikallansa, etenkin nyt, kun ei teillä ole
mitä niihin panisitte ... hei! hei!... Valantopajassa niiden arvo
ainakin olisi 10,000 ecu'ta. Minä tarvitsen rahaa... Ja kosk'en saa
hyvää ruokaa, suonette minulle ruoka-astiat."
Porvarin punoittava naama muuttui kalman kelmeäksi.
-- "Kuinka, sire!" hän sopersi "Teidän Majesteettinne ei ylenkatso näin
halpaa lahjaa?"
-- "Mestari Gringonnaux, pienistä summista syntyy suuria. Tuleehan
teidän se tietää paremmin kuin minun, te kun olette kauppias. Minä olen
jo liiankin paljo kiskonut köyhältä kansalta. Nyt on rikasten vuoro
minua auttaa. Englanti mielii uudestaan ryöstää teidän tavaroitanne;
Burgundi ei pyydä mitään parempaa. Olen joutunut vallan puille
paljaille tuota ensimäistä vaaraa estäessäni. Siis on välttämätöntä
hankkia varoja toisen torjumiseksi. Ranska voi joutua hukkaan, jos ei
tuo Rohkea saa syytä mellastaa Juran tuolla puolen. Minä tarvitsen
rahoja Sveitsiläisien varustuksiin."
-- "Voi sire, noita vaivaisia, noita moukka parkoja! ne tulevat
silvotuiksi kuin pasteija-liha."
-- "Mestari Gringonnaux", kuningas innokkaasti lausui, "kuulkaapa
hiukan muutamaa muistelmaa nuoruuteni ajoilta."
Ludovik kuningas nojautui tuolinsa käsipuuhun, leuka vasten kättä ja
silmänsä kattoon kiinnittäen. Sitten, ikäänkuin unohtaen kaiken, mikä
häntä ympäröi, ja ikäänkuin itsekseen puhuen, hän kertoi:
-- "Samoin kuin Duguesclin'in aikoina, oli Ranskanmaa taasen suurien
soturijoukkojen, maantie-rosvojen, metsäsissien, salamurhaajain,
Armagnac'ien ynnä muiden Egyptin heinäsirkkain hävittämänä, ryöstämänä
ja raatelemana; täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi näistä
syöpäläisistä ja ajaa ne johonkin muuhun maahan, sama sitten mihinkä.
Tilaisuutta pian tarjoutui. Keisari, Itävallan herttua ja koko Saksan
aatelisto pelkäsi Sveitsin vapaita vuorelaisia, ja tahtoi kostaa kaikki
ne tappiot, joita nämä vapautensa pelastamiseksi ja puolustamiseksi
olivat heille saattaneet. Minä sain Armagnac'it johtoni alle, ja lähdin
uhkeana liikkeelle. Se oli ensimäinen sotaretkeni. Matkalla meihin
yhtyi Englantilaisia, Saksalaisia sekä Schwabin kaikki ritarit, hehkuen
haluaa juurittaa maan päältä koko tuo Helvetian roistokansa; tavallaan
oikea ristiretki. Miekan lyömättä saavuimme kolmenkymmenen tuhannen
lukuisina eräälle paikalle nimeltä Saint-Jacques. Siellä satuimme
yhteen viidentoista sadan vuorelaisen kanssa, jotka, vähääkään
hämmästymättä, asettivat leirinsä meitä vastapäätä Birs'in toiselle
puolen. Me karkaamme heidän kimppuunsa, he lyövät takaisin meidän
etujoukkomme ja, kahlattuansa vuorostaan joen poikki, ryntäävät nuo
viisi-toista sataa meitä kolmeakymmentä tuhatta vastaan. Niinkuin
raivoisat härät, niinkuin leijonat! Oi! Pyhä Embrun'in Neitsyt! se oli
ankara kahakka! Heidän pitkien piikkiensä ja pertuskainsa alla sortui
miehiä sadoittain. Heidän hirveät, kahden käden käytettävät sapelinsa,
heidän jykeät _morgenstern'insä_ musertivat haarniskoita ja kypäriä
kuin lasia. Aivan kuin muinais-aikojen Gallit ja Frankit, he, kiihtyen
tappelun tuoksinasta, työnsivät takaisin kaksikymmentä ryntäystä ja
taistelivat niinkauan kuin heissä hengen-hiemaus oli jälillä, mikä
iskien toisella kädellä, kun toinen jo oli poikki lyöty, mikä seisoen
polvillansa, muutamat ampuen meitä vastaan vielä nekin nuolet, joita
omista haavoistaan vetivät ulos, eikä yksikään heistä heittäynyt
kuolemaan, ennenkuin viisi tai kuusi vihollista oli ympärilleen
kaatanut. Dammartin, Dunois, Lahire ja muut vanhat sotapäälliköt, jotka
jo olivat olleet niin monessa tappelussa ja kahakassa, eivät olleet
vielä koskaan nähneet niin ihmeteltävän uljasta vastarintaa, niin
loistavan urheata väkeä. Näin taistelivat he iltaan asti; ja vihdoin,
sortuen ylivoiman alle, uupuen paljosta verenvuodatuksesta, pikemmin
voimattomina voittamaan, kuin voitettuina, nuo viisi-toista sataa
Saint-Jacgues'in urosta kuolivat joka mies, surmattuansa meiltä lähes
yhdeksän tuhatta soturia. Hyvät herrat, tästä päivästä alkaen
Sveitsiläiset ovat ystäviä meille. Turmio, turmio sille, joka joutuu
otteluun näiden urosten kanssa."
Tämän kertomuksen aikana Ludovik XI oli kiihtymistään kiihtynyt. Hänen
kuvatessaan tappelua, olisi luullut, että muiston taikavoima oli hänen
siirtänyt keskelle sen tuoksinaa. Hän oli seisoalla nyt, pää pystyssä,
silmät täynnä säihkyä, nyrkki ojennettuna itää kohden, ikään kuin olisi
hän tahtonut vierittää Kaarlo Rohkean päälle koko tuon helvetialaisen
lumivyöryn, joka tulevaisuuden hämärästä jo haamoitti hänen neronsa
silmien edessä.
Leonarde ja Gillette tulivat sisään kantaen päivällistä, jonka tuota
pikaa olivat laittaneet.
Toiselta puolen kovia askeleita ja ääniä alkoi äkkiä kuulua etehisestä.
Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.
Eräs mies läheni juoksu-jalassa ja syöksi saliin, läähättäen,
näännyksissä ja vallan epätoivoissaan, niinkuin kuoleman kanssa
kamppaileva sarvas.
Hänen jäljessään, vaan muutaman askeleen päässä, nuo Skottlannin
hurttakoirat.
Perällä Tristan l'Hermite, joka juuri astui hevosen selästä.
-- "Tailleverd!" oli Gringonnaux huudahtanut.
-- "Rosvomme!" kuningas sanoi.
-- "Ei, sire ... François Villon, runoilijanne", tämä vastasi langeten
polvillensa.
Ja, kun Ludovik XI häntä yhä katseli, eikä näyttänyt tuntevan häntä,
hän lisäsi:
"Villon ma olen, ja siitä voin kerskailla:
Pariisissa synnyin, Pontoise'n likimailla;
Vaan jos oisi kaulani paulaa vailla,
En tietäisikkään, että..."
Hyvin osattu! on jokainen sanova, ken tietää lopun.[3] Kuningas hänen
keskeytti:
-- "Hyvä, minä muistan ja ymmärrän."
Se olikin muuten mitä helpointa; sillä köysi riippui vielä hirsipuusta
karanneen miehen kaulassa.
-- "Sire", tämä jatkoi, "kerran ennenkin jo olette minua armahtanut ...
ja vielä päälliseksi puettanut minun uudestaan kiireestä kantapäähän
asti."
-- "Näyttääpä siltä", kuningas huomautti, "kuin ei kiitollisuutesi
kestäisi kauemmin kuin uudet vaatteet."
-- "Sehän oli jo viime vuonna, sire...
"Miss' ovatkaan, oi! Jumal'aut'! näin unta;
Älkää kysykökkään menneen-vuotista lunta."
-- "Puhu suorilla sanoilla, muuten saattaisi tapahtua, että antaisin
vielä värsyjesi vietellä itseäni; sillä minä rakastan somia runoja...
Vaan ei, tällä kertaa olen oleva leppymätön. Semmoinen veijarimaisuus,
joka ei tarkoita mitään vähempää, kuin saattaa minut suoraan vedelle ja
leivälle! Sepä on melkein majesteetti-rikos."
-- "Voi! sire, enhän tiennyt, että se oli Teidän Majesteettinne
päivällinen. Vasta tästä tiedon saatua, erään onnen-sattuman kautta
juuri viimeisellä hetkellä, sainpa käsiini kylliksi jäntevyyttä
katkaistakseni köyteni, sekä jalkoihini sen verran voimaa, että juoksin
tänne asti."
-- "Ja missä toivossa, lurjus?"
-- "Siinä toivossa, ett'ei minun ainakaan tarvitse kuolla, ennenkuin
olen saavuttanut Teidän Majesteettinne anteeksi-antamuksen, jos
nimittäin en sattuisi voittamaan asiaani."
-- "Älä luulekkaan, veijari! ... vaan kuitenkin, annas kuulla millä
itseäsi puolustat; se on meitä kenties huvittava. Poistu vähäisen,
Tristan ... mutta ei mitään irvistyksiä. Me lykkäämme asian vaan
toistaiseksi, ei mitään muuta. Hänen täytyy saada puolustaa itseänsä."
Runoilija veti henkeänsä, oikaisi itsensä, otti aseman semmoisen, kuin
asianajaja parlamentissa, ja aloitti tällä ylpeällä esipuheella.