I.

Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi.

Mestari Klaus Gringonnaux, viinitarhuri-ammattikunnan syndiko eli

vanhin Meung-sur-Loire'n kaupungissa, oli aikansa rikkaimpia

porvareita.

Tänä aamuna Marrask. 27 p. 1475, hänen kaunis, ihkaten uusi

kivikartanonsa, jonka kolmikertaisesta kattoharjasta espanjalaiset

viirit tuulen suuntaa ilmoittivat, ja jonka kyljistä somat parvekkeet

kadun kohdalta pistivät esiin, mutta joen puolella penger-lavat

laskeuivat rantaan saakka, oli tosiaan pantu ylös alaisin

kellarikerroksesta ullakkoon asti.

Arvoisa syndiko, melkoisesta lihavuudestaan huolimatta, juoksi edes

takaisin, kantoi itse kellareista paraat viininsä, toi itse hienoimmat

hedelmänsä ylisiltä ja poikkesi aina vähän päästä ruokasaliin

jakaakseen jonkun uuden käskyn tai kehoittavan sanan puolisollensa,

Leonarde'lle, sekä tyttärelleen, Gillette'lle, jotka kahden palvelijan

kanssa, kiiruimman kautta puuhasivat oikeita juhlapäivällisiä.

Varmaankin varrottiin jotakin suuri-arvoista vierasta.

Mutta kyökissäpä vasta oli hyörinää ja pyörinää. Oli noudettu

Orleans'ista kuuluisa Tailleverd, kuningas Kaarlo vainajan entinen

kyökkimestari, joka joskus vielä suvaitsi luopua yksinäisyydestään,

johtaakseen jonkun herkullisen juhlan lihavia valmistuksia.

Hän oli siellä, aamusta alkain, ikäänkuin suuri sotapäällikkö

ratkaisevan taistelun hetkellä. Kaksi kyökkipoikaa palvelivat häntä

ajutantteina. Näiden nähtiin hyörivän sinne tänne hehkuvien uunien

edessä, kohottaen järjestänsä pannujen ja kattilain kansia, joiden alta

mitä ihanimpia höyryjä tunki esiin. Mitä heidän arvoisaan mestariinsa

tulee, hänpä kuumimmassa liehteessä pääpesän edessä itse hoiti

paistinvarrasta.

Ruumiiltansa hän oli aika roikale, mittava, kuiva ja kuihtunut; jalat

ja kädet niin pitkiä, ett'ei määrääkään. Hän näytti vasta olevan noin

neljänkymmenen vuotias. Senpä tähden mestari Gringonnaux olikin ensi

alussa pitänyt häntä ylen nuorena niin iäkkääksi mieheksi; hän oli pait

sitä hämmästynyt hänen omituista, veijarimaista muotoansa. Ja

myöntäkäämme suoraan, olipa hänellä syytäkin.

Aatelkaapa: kaula kuin kamelikurjella, parta kuin pukilla ja pää kuin

paholaisella. Ei mitään niin pilkallista, niin ivaavaa, kuin nauru

hänen huulillansa. Silmistä säteili nero, ja, suoraan sanoen, myöskin

ilkeys. Varsin omituinen tapa oli hänellä pitää aina puoli suuta

avoinna ja puoli silmää ummessa. Kun joskus, sattuman kautta,

silmäluomet ja huulet menivät vallan auki, tuli niiden takaa näkyviin

loistavan valkeat hampaat ja kauniin mustat, säihkyvät silmät, joiden

ylevyys ja hempeys olivat omituisena vastakohtana kaikkeen muuhun.

Olisi voinut sanoa, että tuo mies oli hetkeksi ottanut naamarin

kasvoiltansa.

Tämän naamarin muodosti harmaan-tumma iho, punaisia täpliä täynnä,

pitkä ja hyvin käyrä nenä, johon oli sijaantunut, ikäänkuin vastoin

tahtoa, joku kajastus kapakasta, sekä tuuheat, kaarevat kulmakarvat,

joita riehuvien ajatusten alituinen tulva paisutti. Sitä vastoin otsa,

ennen kaunis ja korkea, oli nyt jo uurteinen ja aaltoileva kuin

valtameri. Joukko tuuheita kiharia sitä seppelöitsi, ja valui alas sen

päältä, paikoin hohtaen hopealle kuin aaltojen harjat.

Kaikkien näiden soinnuttomain ja ristiriitaisten ominaisuuksien ohessa

nuo kasvot, joista loisti langennut nero, tuo kummallinen irvistys,

vieläpä koko tuo loikeromainen ruumiskin ilmaisi niin ihailtavaa

alkuperäisyyttä ja uljuutta sekä niin vastustamattomasti viehättävää

hupaisuutta, vieläpä toisinaan jonkunmoista ilveilevää suloakin, että

se ensin hämmästytti; sitten tuo kummallinen henkilö, tuo elävä

arvoitus vähitellen alkoi miellyttää ja kiinnitti vihdoin kokonaan

huomion puoleensa.

Etenkin tällä hetkellä, kun tuli kirkkaasti valaisi hänen kasvojansa,

hän oli julkisennäköinen, seisoessaan pitkä virkapuku yllänsä, milloin

kiihoittaen äänellä tai viittauksilla koiraa, joka paistinvarrasta

käänteli, milloin kaataen paistinpannusta kastinta käriseväin ja

vähitellen jo kärventyväin jäniksen, hirven ja kanan paistien päälle,

jotka par'aikaa valmistuivat hänen korkean johtonsa alla.

Vielä useammin, toisella kädellä silitellen partaansa, toisella painaen

reittänsä vasten pitkän kastin-kauhan vartta, joka näin teki samaa

virkaa, kuin miekka sonnitaistelu-päälliköllä, hän seisoi liikkumatonna

ja äänetönnä yhdellä ainoalla jalalla, aivan kuin suuri, ajatuksiin

vaipunut kahlaajalintu.

Vaan äkkiä hän jälleen mitä sulavimmalla liikkeellä asettui molemmille

jaloillensa ja alkoi lausua erään siihen aikaan liiaksikin tunnetun

runoelman alku-säkeitä:

Te, jotka pyhiä, arkioita

Etsitte vapaita atrioita,

Te teikkarit ilman kaatiotta,

Te toverit missä milloinkin

Tuon oivan mestari Villon'in:

Joit' ei rahan rahtukaan paina,

Joill' on itse-ottama laina,

Te kaikenkaltaiset irvisuut,

Nuoret veijarit ja muut...

-- "Vait!" molemmat kyökkipojat äkkiä kauhistuen keskeyttivät, "maiti

nyt! ovi aukenee..."

Kynnykselle ilmestyi mestari Gringonnaux, partaveitsi kädessä,

pyyhinliina leuvan alla ja oikea poski vielä kokonaan saipuan vallassa.

-- "No! mestari Tailleverd?" hän kysäsi muodolla, josta selvään näkyi,

että hänen päänsä oli vallan pyörällä paljaasta puuhaamisesta, "no!

edistymmekö yhtään? olemmeko jo pian valmiit?"

Entinen kyökkimestari hymyili arvokkaasti ja otti aseman, joka paraiten

sopi hänen-moiselle miehelle. Sitten hän vastasi kohteliaasti:

-- "Älköön mikään teitä huolettako, mestari Gringonnaux, minä en

suinkaan ole sitä lajia väkeä, joka myy vuohia lehmien asemesta ja

tahdonpa olla kehno, halveksittava konna, jos ette saa syytä hämmästyä

sitä, jota nyt teille valmistan ... ja teidän vieraanne samaten...

Varmaankin joitakin herroja tai ylimyksiä likitienoilta, eikö niin?...

Minulla nimittäin on se omituinen tapa, että olen hyvin utelias, ja

katsonpa oikeudekseni tietää, ketä varten kulloinkin virkani puolesta

ruokia valmistetaan. Sanokaapa, ketkä ovat?"

-- "Myöhemmin kenties!" porvari ylpeästi vastasi ... "jälkiruokaa

tarjottaessa ... ja se olkoon palkintonne... Mutta oletteko valmis?...

Hän, jota vartoon, ei yhtään rakasta vartoomista."

-- "Kun kello on kaksi-toista", Tailleverd julisti; "silloin on aika

syödä päivällistä."

Sitten ojentaen kätensä kelloa kohden, joka riippui pääpesän kyljessä,

hän lisäsi:

-- "Joutukaa! ei enää puutu, kuin neljännes tuntia!"

-- "Ei muuta kuin neljännes tuntia!" isäntä parkaisi hädillänsä.

"Pian nyt, Leonarde! Gillette! päättäkää jo pukemisenne... Oletteko

valmiit! ... nyt on aika! ... hän lähestyy! ... hän on jo

näkyvissä!..."

Gringonnaux oli jo kaukana. Ovi hänen jälkeensä meni kiinni

paiskaamalla.

Yhtähyvin arvoisa kyökkimestari suoritti syvän kummarruksensa loppuun

asti kaikkien taiteen vaatimuksien mukaan.

Vähän matkaa hänestä molemmat kyökkipojat pistivät ulos kielensä ja

irvistivät.

Vaan samassa heidän kuuluisa päällikkönsä ojentihe, kääntyi äkkiä ja

paiskasi aattelematta, niin ainakin tahtoisin uskoa, kauhallansa toista

heistä vasten silmiä, niin että rasva ympäri pirskui.

Toinen kyökkipoika purskahti nauramaan. Tailleverd suvaitsi hymyillä.

Eikä edes tuo rasvalla valettu nuorukainen, joka par'aikaa pyhki

silmistään paistin lientä, voinut omasta puolestaan vastustaa tätä

tarttuvaista iloisuutta.

Olkoon ohi-mennen mainittu, ett'ei näiden molempien kyökkipoikien muoto

ollut yhtään sen oikea-uskoisempaa laatua, kuin itse mestarinkaan.

Heidän siveän pukunsa alta pisti liiankin selvään näkyviin kaksi aika

lurjusta, kaksi valepukuista kulkiainta, kaksi oikeata pää-juutasta,

niinkuin siihen aikaan karanneita koululaisia, mustalaisia ja muita

hirtehisiä kutsuttiin.

Tällä välin kunnian kyökkimestari oli äkkiä ottanut päällensä ankaran

käskijä-muotonsa.

-- "Vatsa ja pää!" hän huudahti, "ei tässä enää ole aikaa joutavia

jaaritella. Mekin näet vartoomme erästä, joka meitä on kutsuva pienelle

huvimatkalle käpälämäkeen ateriamme alusteeksi. Laittakaa pois kaikki

nämä kattilat tulelta, että ne ehtisivät hieman jähtyä. Pian nyt, veli

Malpaye! pian arvoisa Baillevent! -- jos kammootte köyttä ja

hirsipuuta!"

Itse hän oli asettunut takaisin kunniapaikalleen. Ja muuttuen yhä

iloisemmaksi niinkuin sotamies, joka tietää tappelun jo lähenevän

loppuansa, hän jatkoi:

-- "Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset

veikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsijät, nuo François

Villon'in uskolliset juoksupojat. Hän on heille jo oppineissa

kahdeksikko-värsyissä osoittanut ainoan oikean tavan, miten ihminen

laululla, sievällä puheella ja vielä paljoa vähemmälläkin, ilman kultaa

tai kalliita kiviä maksamatta, kun vaan on sukkela pää, voipi hankkia

itselleen leipää, viiniä, kalaa, paistia sekä muita herkkuja. Voi,

sinuast, hurskas hullu! voi, hekuma ja herraspäivät! Oletpa hankkiva

heille tänä iltana pidot semmoiset, joita itse kuningas Sardanapalokin

hämmästyisi!... Mutta minkä sukkelan juonen, minkä verrattoman

vikkelyyden kautta! Katsotaanpa hiukkasen; herra Baillevent,

kunnioittakaa minua kertomalla tuota oivaa mestarityötä. Voinpa siitä

samalla vähän nähdä, oletteko oikein käsittäneet sen opettavaisen,

siveellisen juonen, mikä siinä on, ja te'ettekö kunniaa sille

kasvatukselle, jonka teille annan. Me kuuntelemme teitä, Malpaye ja

minä. Puhukaa!"

Se, joka näytti omistavan tämän hyvin osatun Baillevent-nimen,[1] veti

hätää myssyn päästänsä, ja sitten, silmät taivasta kohden, kädet

ristissä, nöyrässä, kunnioittavassa asemassa, niinkuin koulupoika, joka

lukee ylös läksynsä, hän lausui:

-- "Oli kerran hauska, hupainen seura nimeltä Iloiset veikot, Galants

Sans-Soucis. Eräänä päivänä, kun näiden hampaat olivat niin pitkiä kuin

haravan piikit, heidän nerokas johtajansa ja mestarinsa piti melkein

näin kuuluvan puheen: Tänne on tulossa Orleans'ista päin kuuluisa

käristäjä ja paistaja Tailleverd. Epäilemättä joku mahtava herra tai

pohatta porvari on lähettänyt häntä noutamaan. Kaksi liemen-lipsuttajaa

on hänen seurassansa. Ottakaamme ne kiinni joka mies ja riistäkäämme

heiltä vaatteet, voidaksemme siten pukeuda heidän virkaansa. Tuumasta

toimeen. Todellinen Tailleverd ja hänen kumppaninsa vietiin tarkan

vahdin alla tiheimpään metsään, samalla kun toiselta puolen kuuluisa

Apollonin suosikas, suloinen ja rakastettava runoilija..."

François Villon (lukija on jo arvannut, että se oli hän) ei antanut

hänen lopettaa.

-- "Olette imartelija, Baillevent. Jatkakaa, Malpaye."

Tämä toinen liikanimi[2] oli yhtä sattuva, kuin ensimäinenkin. Se, joka

sitä kantoi, otti nyt aseman, niinkuin joku muinais-ajan runoniekka,

näpäytti sormillaan parilan puikkoja, ikäänkuin ne olisivat olleet

lyyryn kieliä ja aloitti:

-- "Laulan väärän Tailleverd'in ja hänen kahden uljaan aseenkantajansa

urostöitä. Kaikki kolme saapuivat yön pimeässä Gringonnanx'in linnaan,

jossa heitä otettiin vastaan avoimin käsin. Kun seuraava aamu koitti,

he vietiin kyökkiin ja alkoivat siellä paistaa ja käristää, ei enemmin

eikä vähemmin, kuin jos olisivat todellakin sitä taidetta kaiken ikänsä

harjoittaneet. Vihdoin, kun puolipäivä jo lähestyi, kuului kadulta

hiipiviä askeleita. Sitten, ikäänkuin joku merkki, västäräkin

viserrys."

-- "Hiljaa!" François Villon keskeytti.

Västäräkin viserrys oli kuulunut. Lukuisia askeleita lähestyi.

-- "Siinä on Martti Troussecaille ja kaikki muut Kauniin-Tähden

ritarit", hän jatkoi. "Ajetaanpa nyt siis, ja se tavallista

sukkelammin, kaikki nämä ruokalajit ulos akkunasta heidän haltuunsa."

Akkuna oli uunin yläpuolella ja siis hyvin korkealla maasta. Yksi sen

rautapuikoista oli epäilemättä jo edeltäpäin irroitettu; sillä se

katosi kuin lumouksen kautta heti kohta kun siihen ulkoapäin eräs

sukkela, taitava käsi oli tarttunut.

Siihen aukkoon, jonka tämä käsi oli raivannut -- ja luonnollistahan

oli, että rosvot tulivat lyhyintä tietä -- ilmestyi pian pörröinen,

punertava, iloinen pää. Silmät olivat pystyssä paljaasta mieliteosta,

sieraimet horisivat haistaessaan saalista ja huulet maiskuttivat jo

edeltäpäin näyttäen kaksi riviä pitkiä hampaita, joita nälkä oli

teräviksi tehnyt.

Se oli Martti Troussecaille.

-- "Joko on valmista?" hän kysyi matalalla äänellä.

-- "Pöytä kattakaa ja ruoka sisään!" Villon komensi, temmaten samassa

käteensä parilan päältä paistinvartaan, jota heilutti ilmassa ikäänkuin

voiton merkkiä.

Malpaye oli jo uunin päällä, Baillevent kuroitti hänelle jo kattiloita

ja pannuja, joita hän vuorostaan ojensi ulos ikkunasta. Siellä oli

niitä vastassa kaikenmoisia käyriä kouria, irvistäviä päitä ja

nälkäisiä naamoja.

Tällä välin Villon seisoi oven edessä, korvat sojossa, varras

kummassakin kädessä, vallan valmiina hänkin vuorostaan pakenemaan,

mutta viimeisenä, niinkuin kapteeni uppoovasta laivasta.

-- "Hiljaa!" Troussecaille'n ääni ulkona käski, "kuulenpa kovaa melua

pihalta."

-- "Ja minä käytävästä", Villon jupisi, painaen kiiruimman kautta

silmänsä avainreikään.

Se mitä hän nyt näki varmaankin häntä kovin kauhisti; sillä hän viskasi

heti kyökin poikki yhdellä ainoalla harppauksella ja oli samassa

yhdellä hyppäyksellä uunin päällä.

Baillevent oli siellä jo myöskin, ihan valmiina seuraamaan Malpaye'a,

joka nyt, kun ei enää ollut mitään kuroitettavaa, itse par'aikaa

kiipesi ulos ikkunasta.

-- "Nokat ja kollot!" runoilija huudahti, "laitatteko luunne tieltä!"

Ja antaakseen heille enemmän kiirettä, hän käytti molempien vartaidensa

kärkiä tutkaimina.

Aika jo olikin. Ovi aukeni ja sisään astui Gringonnaux.

Mahdotonta on kuvata porvari paran hämmästystä ja kauhistusta.

Hänen kyökkimestarinsa karkasi akkunasta.

Vieläpä enemmän kuin mestari: itse päivällinenkin!

Ja tämä kaikki juuri sillä hetkellä, kun tuo merkillinen vieras, jota

ei tahdottu edeltäkäsin mainitakkaan, tuli taloon.

Hän riensi pakenevan jälkeen ja ehti vielä tarttua toiseen hänen

pitkistä koivistansa. Mutta, nämä kun olivat kokonaan pohkeita vailla,

luistivat hänen kätensä pitkin sääriluita, niin että ainoa, josta hän

sai kiinni, oli vanha, rikkiöin tallukka ja sepä hänelle jäikin

kouraan.

Hän kaatui selälleen, samalla kun François Villon kokonaan katosi,

huutaen mennessänsä:

-- "Tallukka paistin sijaan! nyt olemme kuitit... Pannut saat

takaisin!"

Isäntä parka, pyörien töppöset ilmassa, makasi siellä kauniissa,

uudessa takissaan, niinkuin kilpikonna kuoressansa.

Vihdoin vaimonsa ja tyttärensä avulla jalkeille päästyään, hän aivan

ällistyneenä joutui korkean vieraansa eteen, joka par'aikaa nousi

portaita ylös. Hän kumarsi tämän edessä maahan asti, sopertaen

suustansa vallan epätoivoissaan nämä muutamat sanat:

-- "Voi! sire ... sire!"

Tuo varrottu vieras, näet, ei ollut mikään muu kuin kuningas

Ludovik XI.