Niin, miten oli nyt meneteltävä? Vielä oli jälellä viimeinen toivo —
mennä Vasilij Kukushkinin luo. Kenties oli Lelia nyt siellä.
Sattuma suosi hänen suunnitelmiaan. Isä ja äiti olivat kinastelleet
teatterista, ja lopulta oli isä mennyt ulos eteiseen, paiskannut
suuttuneena oven jälkeensä kiinni, pukeutunut ja mennyt ulos.
Petroff riensi äidin luo.
"Äiti, minun täytyy mennä Vasilij Kukushkinin luo. En ole muistanut
merkitä kirjaani venäjän läksyä."
"Oi, kuinka huolimaton sinä olet, Pjotr!" valitteli äiti. "Aina sinä
unhoitat jotakin."
"Älä sano niin, äiti hyvä!" koitti Petroff heikosti puolustella.
"No niin, menehän sitten! Mutta älä viivy kauan!"
Petroff hyppäsi ihastuneena ilmaan, läksi juoksujalkaa ulos, ja
vajaan kymmenen minuutin kuluttua soitti hän ovikelloa, jonka
yläpuolella olevaan kiiltävään messinkilevyyn oli kaiverrettu: Nikolai
Nikolajevitsh Kukushkin.
Eteiseen saavuttuaan huomasi Petroff, ettei Lelia ollut siellä.
Kun hän oli siellä, kaikui koko huoneisto hänen hopeankirkkaasta
naurustaan, nyt vallitsi talossa synkkä hiljaisuus. Hän kuuli vain
seinäkellon heikon, metallikaikuisen raksutuksen ja sitten kiihtyneen
bassoäänen, joka kaikui jostakin sisähuoneesta, sanoen: "Sietäisit
selkääsi laiskuri! Onko aikomuksesi jäädä toiseksi vuodeksi kolmannelle
luokalle, mitä?" — Vasilij Kukushkin sai nähtävästi nuhteita isältään.