"Minä, Pjotr Petroff", sanoi Petroff, astui epäröiden saliin ja kysyi:
"Missä Vasja on?"
"Hän on nurkassa häpeämässä", jyrisi basso vihaisena, ja Nikolai
Nikolajevitshin hyvinvoipainen vartalo, puettuna yötakkiin ja
tohveleihin, ilmestyi ovelle. Petroff joutui yhä enemmän hämilleen.
Raollaan olevasta ovesta näkyivät Vasilij Kukushkinin paksut sääret
kirjoituspöydän ja seinän välisessä nurkassa.
"Mitä te tahdotte, nuori mies?"
"Minä tahdon vain" kuiskasi Petroff.
"'Vain, vain', niin! On parempi lukea läksyjään ja työskennellä hieman
kirjojensa joukossa, kuin juoksennella joutilaana sinne tänne! Niin se
on, nuori mies!"
"Enhän minä" — —
Petroff seisoi peloissaan kiihtyneen isännän edessä ja katseli tämän
yötakin vyön tupsuja, jotka olivat sidotut kiinni vatsan kohdalta.
"Hm!" ärähti Nikolai Nikolajevitsh, laahusteli tohveleineen
sylkilaatikon luo ja sylkäisi.
"Tule tänne!" huusi hän sitten niin että huoneen seinät kajahtelivat.
Punaisena ja hikisenä, tukka epäjärjestyksessä hiipi Vasja
Kukushkin nurkastaan ja meni akkunan ääreen, jossa hän, kasvoillaan
syvämietteinen ilme, alkoi piirrellä akkunaruutuun sormensa nenällä.
Petroff meni toverinsa luo. "Menkäämme lastenkamariin!" kuiskasi Vasja
hillityllä äänellä irroittamatta katsettaan ja sormeaan ruudusta.
Salista ulos päästyään muuttui Vasja aivan kokonaan. Hän myhähteli
itsekseen, irvisti ilkeästi, heilautti kättään ja kulki sitten
nelinkontin ylös portaita.
"Miksi et tullut luistinradalle? — Oletko ratkaissut laskuesimerkin?
Annatko minun jäljentää sen sinun vihkostasi?"
"Isä kielsi minun menemästä luistinradalle."
"Kielsi! Kylläpä sinä olet! Lelia suuttui sinuun. Hän jätti minulle
kirjeen sinulle annettavaksi. Tässä se on."
Kukushkin jätti Petroffille pienen kirjelappusen. Hän sieppasi sen ja
kätki sen taskuunsa. Puheltuaan vielä kymmenen minuuttia Kukushkinin
kanssa sanoi hän jäähyväiset ja läksi kotiinsa.
Kotiin saavuttuaan veti hän mielenliikutuksesta vapisevin käsin kirjeen
taskustaan, meni lähemmäksi valoa ja luki:
"Te olitte uskoton ettekä saapunut tänään luistinradalle. Sellaista en
olisi koskaan voinut odottaa Teiltä ja siksipä onkin nyt kaikki lopussa
välillämme, ja Te saatte antaa minulle takaisin nauharuusukkeen. —
Alevtina Trojtskaja."
Petroff luki kirjeen vielä kerran lävitse.
Hänen silmäripsissään loisti pari kyyneltä, jotka hetkisen kuluttua
putosivat hänen latinan kielioppinsa kannelle. Tuska täytti hänen
sydämensä. Hänen sielunsa syvimmistä sopukoista kohosi synkkiä,
ahdistavia tunteita, jotka kynsillään kuristivat hänen kurkkuansa.
Hänen päänsä painui alas latinan kielioppia vasten.
"Lelia! Rakkaani! Enkelini, jumalani!" kuiskasivat hiljaa hänen
huulensa. "Jospa tietäisit, miksi minä en voinut tulla! Oi, jospa vain
tietäisit sen! Oi, isä, isä, mitä olet tehnyt minulle!"
Petroff nousi tuoliltaan, heittäytyi pitkälleen sänkyyn, painoi päänsä
tyynyyn ja itki katkerasti ja hillittömästi.