Vihdoin saapui tuo sunnuntai, jonka Lelia oli määrännyt kohtauspäiväksi.
Koko edellisen päivän mietti Petroff, mitä tuo "hyvin, hyvin
tärkeä" mahtoi olla eikä sen takia ehtinyt oppia ainoatakaan
maanantai-läksyistään. Tosin istui hän kokonaisen tunnin
"Latinanlukuharjoitusten" ja kaksi tuntia kreikan kieliopin ääressä,
mutta siitä huolimatta ei hänen muistiinsa jäänyt ainoatakaan lausetta
tahi kieliopin pykälää. Käsissään pöydän alla piteli hän rasiaa, jossa
oli tuo sininen nauharuusuke, ja vähän väliä irtaantui hän kirjastaan
katsellakseen ja suudellakseen sitä. "Jotakin hyvin, hyvin tärkeätä",
toisti hän ajatuksissaan, samalla kun huulet lukivat: "Leonidas ja 300
spartalaista kaatui Termopylaen luona."
Yöllä nukkui Petroff huonosti. Huokaillen kieritteli hän sinne tänne
sängyssään. Tyyny tuntui hänestä sietämättömän kuumalta. Alinomaan
kääntyili hän ja siirteli ruumistaan mitä erilaisimpiin asennoihin.
Mielessään kiukutteli hän vanhalle lastenhoitajattarelle, joka kuorsasi
äänekkäästi ja kiusoittavasti, yski ja puhui unissaan estäen siten
hänet nukkumasta. Vasta salin suuren seinäkellon lyödessä kahta sulki
Petroff silmänsä ja vaipui väsyneen syvään uneen.
Mutta vielä vitkallisemmin kuluivat sunnuntain iltapäivätunnit!
Petroffin mielestä näyttivät kellon osoittimet seisovan paikoillaan, ja
että kello oli jätättänyt, — siitä oli hän aivan varma. Hän oli juuri
noussut tuolille aikoen lykätä osoitinta hieman eteenpäin, kun hänen
äitinsä sattumalta astui sisään ja esti hänen yrityksensä.
"Mitä sinä nyt oikeastaan aiot?" kysyi hän ihmetellen.
"Se on jättänyt, äiti hyvä. Se on vähintäinkin puoli tuntia jälessä."
"Lorua. Kello käy aivan oikein", vastasi äiti kultakelloonsa
katsottuaan.
"Niinpä myöhästyn aamulla koulusta."
Vihdoin ja viimein kuuli hän palvelustytön kalisuttelevan lautasia
ruokasalissa. Hän alkoi kattaa pöytää.
"Liiku hieman joutuisammin! Minulla on hirveä nälkä!" kiirehti Petroff
häntä.
Tänään hylkäsi Petroff karpalokiiselinkin, joka aina oli ollut hänen
mieliruokaansa. Ja se tapahtui vain Lelian takia, tuon "hyvin, hyvin
tärkeän" takia, jonka Lelia oli luvannut sanoa hänelle luistinradalla.
Hän nousi ensimäisenä pöydästä ja ehtimättä nielaista viimeistä
lihapalasta suuteli nopeasti isäänsä ja äitiänsä ja oli juuri
lähtemäisillään luistinradalle, kun hänen isänsä pysähdytti hänet:
"Osaatko jo läksysi?"
Petroff joutui hieman hämilleen, mutta sai pian takaisin rohkeutensa ja
vastasi huolettomasti, välttäen kuitenkin isän katsetta:
"Meillä ei ole juuri mitään luettavaa. Latinan läksy on vanha,
venäjässä emme ole saaneet ollenkaan läksyä ja matematikassa — niin,
sen osaan jo entuudestaan."
Mutta isä, joka jostakin syystä oli aamusta alkaen ollut huonolla
tuulella, pyysi nähdäkseen Petroffin muistikirjan. Suuttuneena veti hän
sen esiin koululaukustaan ja jätti sen isälleen.
"Oletko kirjoittanut käännöksen? Saanko nähdä sen!" sanoi isä
läksymerkinnöt luettuaan.
"Käännöksen? Sen ehdin kyllä toimittaa illalla", sanoi Petroff
hämmentyen.
"Hm — — No, oletko ratkaissut laskuesimerkin N:o 1,784? Ja
kirjoittanut vastauksen? Näytä se minulle!"
"En, isä hyvä. Mutta sen ehdin kyllä tekemään illalla."
"Nyt ryhdyt lukemaan läksyjäsi! Luistinradalle et mene tänään",
lausui isä huolettomasti, työnsi syrjään muistikirjan ja alkoi syödä
karpalokiiseliään.
Oi, jospa isä olisi tiennyt, millaisen tuskan hän aiheutti pikku
Pjotrilleen, niin ei hän koskaan, ei koskaan olisi hennonut sanoa noin.
Petroff ei yrittänytkään taivuttaa häntä. Hän tiesi, että kun isä
lausui jotakin tuolla rauhallisella äänellä, niin ei mikään voima
voinut saada häntä muuttamaan päätöstään. Petroff tyytyi siksi vain
mielessään kiukuttelemaan isälleen. Kun hän itse kasvaa suureksi ja
tulee rauhantuomariksi, ja Lelia ja hän ovat saaneet omia lapsia, ei
hän koskaan kohtele heitä niin sydämettömästi, kuin nyt isä häntä.
Petroff meni huoneeseensa, avasi vastenmielisesti laukkunsa, veti
sieltä esiin kirjan toisensa jälkeen ja heitti ne huolimattomasti
sängylle. Laskuesimerkki N:o 1,784 näytti aivan kuin kiusaa tehden
osoittautuvan ratkaisemattomaksi. Turhaan sadatteli hän numeroita,
haukkui matematikanopettajaansa, kääntyili sinne tänne tuolillaan, puri
kolmasti poikki lyijykynänsä terän ja tuhrasi puolet laskuvihkoaan —
esimerkki jäi kun jäikin ratkaisematta. Latinan käännös asettui myöskin
aivan kuin uhmaten vastahankaan. Kaikki lauseparret olivat hävinneet
hänen muististaan, joten hänen täytyi etsiä ne yksi kerrallaan
sanakirjasta. Ja teräskynä tarttui vähän väliä paperiin sotkien koko
käännösvihkon.
"Herra Jumala, miten ihmisen täytyy kärsiä!" huuteli Petroff useampia
kertoja tuolillaan kärsimättömästi hyppien. Kyyneleet kohosivat jo
hänen silmännurkkauksiinsa.
Päivä alkoi jo hämärtyä. Kello löi neljä, puoli viisi. Tuli pimeä.
Lastenhoitajatar kantoi sisään viheriäverhoisen lampun. Akkunastaan
näki Petroff kynttilänliekin loistavan vastaisesta talosta, ja hetkisen
kuluttua sytytettiin myöskin kadulla kaasulyhdyt. Oli siis jo liian
myöhäistä mennä luistinradalle, ja niinpä ei Petroff voisi enää tavata
Leliaa, eikä saada tietää, mitä tuo "hyvin, hyvin tärkeä" oli, joka oli
aiheuttanut hänelle niin paljon tuskaista levottomuutta.