Sunnuntaisin oli Lelian tapana mennä isänsä ja äitinsä seurassa
luistinradalle.
Lienee tarpeetonta sanoa, että myöskin Petroff meni sinne. Palkkioksi
siitä, että hän kolmasti oli matematikassa saanut arvosanan
"kiitettävä" oli hänen äitinsä ostanut hänelle amerikalaiset luistimet,
ja joka sunnuntai oli hän niillä luistelemassa.
Ahmittuaan suurimmassa kiireessä päivällisen, usein muistamattakaan
jälkiruokaa, otti hän luistimensa ja kiiruhti luistinradalle. Niin
kiire oli hänellä, etteivät hänen jalkansa totelleet häntä, vaan
kulkivat nopeammin kuin hän määräsi ne kulkemaan, hänen sydämensä
jyskytti ja poskensa hehkuivat. Tosin oli luistinrata aivan lähellä
Petroffin kotia, mutta siitä huolimatta oli matka hänen mielestään
sietämättömän pitkä.
Vasta luistinpaviljongin portaille ehdittyään pysähtyi hän
huokaisemaan. Hän kiinnitti nopeasti luistimet jalkoihinsa,
liiteli jäälle, teki joitakin käänteitä, kohotti koululakkinsa
suoraan, koitti kädellään, oliko nenänsä kuiva, ja alkoi sitten
tarkastella ympäristöään. Hänen katseensa etsi supinahkakaulusta
ja viheriäreunaista turkislakkia. Ne olivat nimittäin Lelian isän
tunnusmerkit. Ja keksittyään supinahkakauluksen ja viheriäreunaisen
lakin tiesi hän, että myöskin Lelia oli saapuvilla. Ja muuta hän ei
tarvinnutkaan tietää.
Huomattuaan Lelian pisti hän kädet takkinsa taskuihin ja luisteli
varmasti mutta kuitenkin aivan kuin sattumalta samalle suunnalle.
Saavuttuaan aivan Lelian lähelle teki hän äkkikäänteen, niin että tytön
ehdottomasti täytyi huomata hänet.
"Petroff! Tulkaa luistelemaan minun kanssani!"
"Kas vaan, Alevtina Nikolajevna! Oletteko tekin täällä!"
Petroff kääntyi huolettomalla liikkeellä Alevtina Nikolajevnan luo. He
tarttuivat toistensa käsiin ja kiisivät radan poikki niin nopeasti kuin
suinkin pääsivät.
Myöskin Pawloff kävi luistinradalla, mutta hän luisteli sangen
kehnosti. Hän kulki ruumis etunojossa, heilutteli käsiään ja kaatuili
vähän-väliä. "Kasvun varalta" tehdyn päällystakin helmus laahusti
pitkin jäätä ja oli lumesta aivan valkeana; samaten myöskin lakki.
Totta puhuen häpesi Petroff luistella Pawloffin kanssa ja pysytteli
siksi luistinradalla mahdollisimman kaukana hänestä.
Realisti taas ei voinut lainkaan pysyä luistimilla mutta saapui
usein luistinradalle katselemaan toisten hyörintää ja kävelemään
jäälle Lelian kanssa. Lelia luisteli ja hän kulki keskustellen
hänen rinnallaan. Tämä suututti Petroffia. Jää ei ollut tarkoitettu
kävelijöille, vaan ainoastaan ja yksinomaan luistelijoille. Kävelijät
olivat vain luistelijain tiellä.
Kun Petroff joskus sattui kaatumaan, syytti hän aina siitä kävelijöitä
ja suuttui luonnollisesti silmittömästi. Mutta pääasia oli, ettei
Lelia vain nähnyt, millaiselta hän näytti kaatuessaan ja potkiessaan
jaloillaan ilmaa.
Joulukutsuissa sattunut tapahtuma aiheutti pitemmän keskeytyksen noissa
hupaisissa jääkohtauksissa. Petroff häpesi Leliaa, joka Pawloffin
kertoman mukaan oli kutsunut häntä "itkupussiksi", mutta sielussaan
tuntemaansa polttavaan häpeäntunteeseen sekoittui myöskin loukkauksen
kärsineen katkeruus sekä hurja mustasukkaisuus, joka aiheutti hänelle
melkeinpä sietämätöntä tuskaa.
"Sipulia ja munakokkelia!" lausui hän ajatuksissaan suositulle
kilpailijalleen ja suunnitteli sadottain kauheita kostokeinoja.
"Minä lyön hampaat hänen suustansa", kertoi hän Pawloffille, mutta
tiesi tuon teon itselleen aivan mahdottomaksi, koska realisti oli häntä
voimakkaampi.
"Hänelle sopii aivan hyvin nimitys 'hännätön aasi'! Hän ei pääse
yliopistoon ja hänellä on tuskin välttävääkään arvolausetta
oppiaineissa; hän eroitetaan pian realikoulusta ja pannaan
suutarinoppiin. Ja sitten tulee Leliasta suutarineukko", ajatteli
Petroff vahingoniloisena. Mutta... Hänen silmissään päilyi joka päivä
ja joka hetki tuo kultapalmikkoinen ja sinisilmäinen suutarineukko ja
hänen korvissaan kaikui lakkaamatta hänen suloinen äänensä. Melkeinpä
tahtomattaan veti hän esiin pienen rasiansa ja avasi sen. Siinä oli
yhäti tuo hänen jumaloimansa pikkuinen nauharuusuke.
Onnellisten päivien muistot heräsivät uudelleen, ja Petroff vajosi
epätoivoon. "Minä otan isän revolverin ja ammun itseni, ja sitten saa
hän tietää sen", kuiskasivat hänen huulensa, ja hänen mielikuvituksensa
esitti hänelle seuraavan taulun:
Hän on ampunut itsensä. Suoraan sydämeen. Isä ja äiti itkevät ja
sanovat: "Oi, pikku Pjotr raukkaa, miksi teit niin?" Pjotr on ennen
kuolemaansa kirjoittanut kirjeen, ja siitä saavat he tietää syyn.
"Hyvä isä ja äiti! Tervehtikää Alevtina Nikolajevnaa ja sanokaa
hänelle, etten tahtonut asettua hänen onnensa tielle!" kirjoittaa
hän kirjeessään. Lelia kuulee puhuttavan hänen kuolemastaan. Häntä
kauhistuttaa tuo tieto, hän ei voi uskoa sitä todeksi. Mutta epäilykset
katoavat, sillä ruumiskirstun kansi on asetettu pystyyn kadulle heidän
talonsa seinää vasten. Lelia kulkee ohitse ja kysyy portinvartialta,
kuka on kuollut. "Kimnasisti Pjotr Petroff on ampunut itsensä", vastaa
portinvartia. "Mitä sanotte?" — "Niin, hän ampui itsensä eilen; kuula
osui suoraan sydämeen." — Niin, kaikki on lopussa. Tehtyä ei enää
voi saada tekemättömäksi! — Hautauspäivä on käsissä. Petroff makaa
valkeassa brokadikirstussa, kukkien peittämänä Nikolainkirkossa.
Punapartainen lukkari lukee; kirstun vieressä lepattelevat paksut
kynttilät korkeissa jaloissaan. Hiljaa astuu Lelia kirkkoon. Kulkee
kirstun luo ja polvistuu. "Rakas pikku Pjotr, kyyhkyläiseni! Olen
rikkonut paljon sinua vastaan." Lelia nyyhkyttää ja katuu katkerasti
sitä, että oli pettänyt Petroffin. Kuinka iloiseksi hän tulisikaan, jos
Petroff heräisi jälleen eloon! Mutta se on mahdotonta. Kuoro laulaa jo:
"Uinuos, uinuos hurskaitten joukoss'". Eron hetki lähenee — —
Niin kuvittelee Petroff pimeinä talvi-iltoina sängyssään loikoessaan
ja joutuu tällöin surkuttelemaan itseään siinä määrin, että kyyneleet
valuvat pitkin hänen poskiaan.
Eräänä pitkänä, yksitoikkoisena talvi-iltana seisoo Petroff
vierashuoneen akkunan ääressä ajatellen varhaista kuolemaansa.
Saatuaan kehitetyksi mielimietteensä aina "Sanomain" kuvaukseen hänen
hautajaisistaan kuulee hän jonkun naputtavan akkunaruutuun. Se on
Kukushkin. Hän seisoo aivan akkunan takana nenä painettuna lasiin.
Ensin peljästyy Petroff, sillä akkunaruutuun painetut huulet ja nenä
eivät lainkaan muistuta Kukushkinin sanottuja kasvojenosia. Mutta kun
toveri irroittaa kasvonsa ruudusta ja hymyilee leveästi, tuntee Petroff
hänet ja iloiset aavistukset täyttävät hänen sydämensä.
Innokkaasti viittilöi hän Kukushkinia saapumaan sisään. Tämä tottelee,
"Miksikä et enää koskaan käy meillä?" kysyi hän.
"Niin — — minä lueskentelen nykyisin ahkerasti."
"Lelia lähetti sinulle terveisiä!"
Petroff punastui. Mutta ilo katosi pian epäilyksen tieltä ja hän sanoi:
"Se on valhe!"
"Hän oli eilen meillä odottaen sinua ja luullen sinun saapuvan. Me
leikimme 'kuningasta'. Mene sunnuntaina luistinradalle. Lelia käski
sinun menemään. Ehdottomasti! Me olemme joutuneet epäsopuun realistin
kanssa."
"Se on valhe!" toisti Petroff, joka ei voinut uskoa korviaan.
"Ei, minä vakuutan! Voisin vaikka vannoa sen", vakuutteli Kukushkin.
"Mutta mistä se johtui?
"Hän oli hävitön ja kutsui Leliaa keikailevaksi tytönlepakoksi."
"Mokomakin aasi!" huudahti Petroff. "Hänet eroitetaan pian
realikoulusta. Oppiaineissa on hänellä tuskin välttäviäkään arvosanoja."
"Mutta, kuten muistanet, kertoi hän joulukutsuissa olevansa viides
luokallaan."
"Niin, viides loppupäästä lukien", sanoi Petroff vahingoniloisena.
Hänen mieleensä muistuivat jälleen joulukutsut ja hänen naurettava
käyttäytymisensä niissä. Olihan hän itkenyt. Mutta samalla muistui
hänen mieleensä jotakin, joka oli omiansa vahvistamaan hänen
rohkeuttaan. Myöskin realisti oli itkenyt. Hän saattoi lohduttaa
itseään sillä, että jos joku tahtoi puhua itkupussista, niin täytyi
hänen muistaa niitä olleen kaksi eikä yksi.
"Älä unhoita saapua sunnuntaina luistinradalle! Lelia käski niin sanoa.
Hän sanoi haluavansa sanoa silloin sinulle jotakin erikoisen tärkeätä."
"Ethän vain valehtele?"
"En, minä vakuutan. Voisin vaikka vannoa sen. Hän sanoi näin: 'Sano
hänelle, että hänen välttämättä täytyy tulla, sillä minulla on jotakin
hyvin, hyvin tärkeätä sanottavaa hänelle!'"
Kukushkin poistui ja jätti Petroffin samalla kertaa sekä onnellisten
että huolestuttavien mietteittensä valtaan.