Kun Lelia selitti tyytymättömyytensä naapuriinsa Petroffiin ja tämän
täytyi sen vuoksi siirtyä toiselle tuolille erään tytön viereen, joka
ei hänen mielestään ollut minkään arvoinen, joutui Petroff sangen
huonolle tuulelle. "Niin, se on minusta aivan yhdentekevää", mutisi hän
puoliääneen mennessään uudelle paikalleen. Mutta todellisuudessa olisi
hän sangen mielellään halunnut Lelian vierustoverikseen. Ja kukapa ei
olisi sitä halunnut! Realisti koitti saavuttaa tuon onnen, Pawloff
samaten ja yksinpä kömpelö Pavljuk koitti pysytellä mahdollisimman
lähellä Leliaa.
Siitä hetkestä alkaen ei Petroff enää ollut kohtelias "kavaljeeri".
Hän vastasi naisille epäkohteliaasti ja nenäkkäästi ja tuijotteli
alakuloisesti sille suunnalle, jossa tuo häntä loukannut nainen istui.
Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Lelia, realistin hänen
pyynnöstään istuessa Petroffin paikalle, innokkaasti huudahti: "Nyt
olen tyytyväinen", johon realisti kiiruusti vastasi: "Minä myös."
Pari kertaa koitti Petroff eroittaa heitä vihaisesti huudahtamalla:
"Kaikki ovat tyytymättömiä!" Mutta tulos oli sangen vähäinen. Kun
huudot ja nauru olivat vaienneet ja yleinen sekaannus ja epäjärjestys
asettunut, huomasi Petroff realistin ja Lelian vain vaihtaneen
tuolejaan.
"Uskoton!" ajatteli Petroff. Tähän saakka oli Lelia kaikissa
tilaisuuksissa, joissa he olivat olleet yhdessä, antanut hänelle
etusijan. "Naisten vapaassa valinnassa" oli hän aina heti rientänyt
hänen luokseen, ja kun he leikkivät "naisen arvaamista", oli Petroff
aina mennyt suoraan Lelian luokse, ja aina oli osoittautunut, että hän
oli arvannut oikein.
Ja tänään aivan aiheetta — tyytymätön _häneen_ naapurinaan!
Petroff tunsi raivokkaasti vihaavansa realistia.
He alkoivat leikin "minkä näköinen on prinssi". Lelian täytyi noutaa
vastaukset, ja realisti oli prinssi.
"Ketä hän muistuttaa?" kysyi hän kuiskaten ja lähensi pientä korvaansa
Petroffin suun eteen.
"Hännätöntä aasia", vastasi epäröimättä Petroff, joka jo kauan aikaa
oli miettinyt tuota realistia alentavaa vertausta.
Lelia punastui ja joutui sangen hämilleen. Hänen mielestään oli aivan
mahdotonta lausua tuollaista vertausta ääneen ja vieläpä suorastaan
tanssinohjaajalle.
"Ei, keksikää joku toinen! Pian!" pyysi hän.
"Sitä en tarvitse tehdä. Olen jo sanonut hännätöntä aasia", uudisti
Petroff julkeasti ja ilkkuen.
"No, sittepähän nähdään. Minä sanon vain — —"
"Hännätöntä aasia!" uudisti Petroff vielä kerran entistä suuremmalla
painolla.
Kun Lelia, paremmin muistaakseen, kuiskaten kävi lävitse annetut
vastaukset, ei hän maininnutkaan Petroffin vertausta, vaan hymähti
jotakin tarkoittaen: "Hm, hm". Sitten kuiskasi hän jokaisen korvaan
jotakin, mutta ei välittänyt Petroffista mitään, vaan kulki hänen
ohitsensa.
"Hännätöntä aasia", muistutti hänelle vielä kerran Petroff, joka oli
noussut paikaltaan ja lähestynyt häntä takaapäin.
Realisti oli levoton. Hän aavisti, että jotakin epämieluista oli
tekeillä ja istui tuolillaan kuusen vieressä kuin rikoksellinen, joka
odottaa tuomiotaan, pää alas painuneena ja katse permantoon tähdättynä.
Lelia astui esiin ja alkoi: "Prinssi muistuttaa ruusua, upseeria,
ritaria. Ja sitten vielä jotakin — — niin, teekeittimöä, (sen oli
lausunut Pavljuk) kummitusta, (realisti hymähti halveksivasti), kilttiä
nuorukaista, ja, ja — —"
Lelia epäröi.
"Aasia", lausui hän sitten päättäväisesti.
"Hännätöntä!" lisäsi Petroff, joka tarkoin vartioi, että hänen
loukkaavaa vertauksensa lausuttaisiin täydellisenä.
Realisti punastui, eikä alussa voinut lausua sanaakaan. Koko joukko oli
alkanut kirkua, huutaa, nauraa ja taputtaa käsiään. Etenkin Pavljuk
ilmaisi suurimman tyytyväisyytensä.
"Hurraa! Hurraa! Hännätöntä aasia!" kirkui hän karkealla äänellään,
taputti käsiään ja polki jalkaansa permantoon. "Hurraa!"
"Se ei ollut lainkaan sukkelaa, vaan päinvastoin sangen tyhmää",
selitti viimein realisti vavahtelevalla äänellä. "Hännätöntä aasia
ei ole olemassakaan. Se vain osoittaa, ettei se henkilö, joka sen on
keksinyt, lainkaan osaa luonnontiedettä, vaan on sivistymätön kollo."
"Kuinkas sellaista voit puhua!" huusi Pavljuk nousten tuoliltaan.
"Löytyykö kummituksia sitten? Mutta aasilta voidaan katkaista häntä.
Meidän verikoirallamme ei myöskään ole häntää. Ennen sillä kyllä oli
se, mutta se hakattiin poikki. Siten voi aasikin tulla hännättömäksi.
Hurraa!"
"Kunhan minä kerron isälle, niin saat selkääsi", uhkasi realisti
veljeänsä.
"Kielittelijä! Tyhmyri!" kuului heti Pavljukin vastaus.
Syvä, kiusallinen hiljaisuus seurasi noita sanoja.
"Sanokaa nyt, mikä oli paras!" lausui Lelia hiljaa ja aivan kuin
anteeksi pyytäen.
"Ritari", sanoi realisti.
"Se oli minun!" huudahti Lelia ihastuneena ja siirsi realistin, joka
tunsi olevansa sangen suuttunut ja harmistunut, pois "prinssituolilta".
"Minä en halua enää leikkiä", selitti Petroff aivan odottamatta.
"Sinun täytyy! Sinä et ole vielä ollut prinssinä", vastusteli Kukushkin.
"Hän pelkää! Akka, akka!" kiljui Pavljuk.
"Hän on pelkuri", huomautti realisti halveksivasti.
"Hän on pelkuri! Hän on pelkuri!" toisti Lelia ja taputti käsiään.
"Se ei liikuta sinua, hännätön aasi! Sinulle ei kukaan tässä puhu",
kirkui Petroff raivostuneena realistille.
"Nulikka!" vastasi tämä ja vetäisi sauhun paperossistaan.
Nyt tapahtui ihmeellinen muutos Petroffissa. Hän alkoi äkkiä itkeä
hillittömästi ja poistui huoneesta.
"Tuollainen akka! Hän itkee! Hän pakenee!" huusi Pavljuk Petroffin
jälkeen.
"Mitä nyt? Mitä on tapahtunut?" kysyi moittivasti rouva Trojtskaja,
joka äkkiä oli ilmestynyt hämmentyneen seurueen keskuuteen.
"Petroff haukkui Grishaa hännättömäksi aasiksi ja sitten alkoi hän itse
itkeä", selitti Pavljuk.
"Mitäs tämä merkitsee, Grisha?" huomautti emäntä ja kääntyi realistin
puoleen käsittämättä asian oikeata laitaa. "Olettehan te vanhempi kuin
hän! Hävetkää vähän!"
"Minä en ole koskettanut häntä pikkusormella-ni-kaan. Hän a-alkoi, ja
minä saan syyn niskoilleni...!"
Tuntien loukkautuvansa moisesta vääryydestä unhoitti realisti arvonsa
siihen määrin, että hänkin alkoi vetistellä.
Nyt kuului itkua ja nyyhkytystä kahdesta huoneesta, ja emännän oli
mahdoton saada selville, kuka oli syyllinen ja kuka syytön.
"Nadeshda Vasiljevna! Teillä on lyöntivuoro", sanoi muuan silmälaseja
käyttävä herra, joka ilmestyi ovelle ja katosi sitten yhtä pian kuin
oli tullutkin.
"No kaiken näköistä. Te ette voi edes leikkiäkään rauhassa! Nyt
lakkaatte heti riitelemästä ja itkemästä, sillä muuten annan minä
sammuttaa joulukuusen!" päätti rouva Trojtskaja suuttuneena ja poistui
huoneesta.