Kesän vietti Petroff Olshankan kylässä Grisha-sedän luona.
Sinne saavuttuaan ikävöi hän alussa sangen suuresti Leliaa. Hän tunsi
itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, kuljeskeli alakuloisena paikasta
toiseen eikä voinut löytää mitään lohduttavaa.
Edellisenä kesänä oli siellä ollut sangen hauskaa. Setä Grisha oli
ollut iloinen ja ilvehikäs, ja he olivat olleet mitä parhaimpia
ystäviä. He olivat yhdessä kierrelleet mailla ja metsissä, laskeneet
ilmaan leijoja ja onkineet kaloja. Setä Grisha oli silloin
kohdellut Petroffia paljon huomaavaisemmin kuin nyt. Mutta olihan
se luonnollista, sillä olosuhteet olivat silloin aivan toiset kuin
nyt. Setä Grisha oli mennyt naimisiin täti Dunjan kanssa ja pysyi
lakkaamatta nuoren puolisonsa seurassa unhoittaen kokonaan sellaisen
olennon kuin Petroffin. Tällainen asiantila tuntui tosin sangen
harmittavalta, mutta Petroff ei millään muotoa halunnut osoittaa
välittävänsä siitä. Hän kyllä tulisi toimeen yksikseenkin, sedän
seurattakin! Uusi täti ei myöskään piitannut mitään Petroffista, mutta
sekin seikka oli hänen mielestään yksi ja sama.
Kun he esimerkiksi lähtevät käsi kädessä kävelylle metsään, eivät he
lainkaan muista Petroffia, ennen kuin ovat saapuneet veräjän toiselle
puolelle ja alkavat kulkea ylös mäkeä. Silloin käännähtää täti Dunja ja
huutaa eteisportailla seisovalle Petroffille:
"Petja! Etkö halua tulla mukaan?"
"Ei kiitoksia!", vastaa Petroff ääneen, ajatellen samalla itsekseen:
"Äsken eivät he lainkaan kysyneet minun mielipidettäni, ja niinpä eivät
he tarvitse tehdä sitä nytkään."
Niin, aika kului sietämättömän hitaasti! Hän heittäytyi pitkälleen
ruohikkoon, sulki silmänsä ja antautui suloisten unelmien valtaan.
Ruskeat kiharat ja soma pystynokka muistuivat hänen mieleensä, hänen
sydämensä täyttyi samalla kertaa sekä riemusta että tuskasta, ja hän
alkoi ikävöidä takaisin kaupunkiin.
"Setä voi kyllä olla iloinen", ajatteli Petroff, "hänellähän on
puoliso. Mutta minä olen aivan yksinäni, ja siksipä tuntuukin aika
minusta sietämättömän pitkältä."
Jospa vain Lelia olisi täällä! Silloin kulkisi hän käsi kädessä hänen
kanssaan, aivan kuin setä tädin kanssa, eivätkä hekään haluaisi ketään
mukaansa kävelylle lähtiessään.
Ensi viikon ikävöi Petroff niin perinpohjaisesti, että täti Dunja aivan
väsyi häneen.
"Etkö sinä voisi tehdä jotakin?" kysyi hän suuttuneena.
"Ei minulla ole mitään tekemistä."
"Voithan lukea jotakin."
"Olen jo aikoja sitten lukenut kaikki täällä löytyvät kirjat."
"Mutta voithan mennä ulos leikkimään."
"Ei täällä ole ketään, jonka kanssa leikkisin."
"Laita sitten leija ja lennättele sitä."
"Ulkona ei tuule."
"Etkö siis voi löytää itsellesi mitään hommaa ja puuhaa?"
"Ei täällä ole mitään, jonka kanssa kannattaisi hommailla ja puuhailla."
Mutta parin viikon kuluttua alkoi Petroff jo unhoittaa ikävänsä. Ja kun
vielä oli kulunut viikkokausi, oli Petroffilla niin paljon tekemistä,
että hänen oli mahdoton ehtiä niistä suorittamaan puoltakaan.
Hän oli paremmin tutustunut uuteen tätiin ja sopinut setä Grishan
kanssa. Ja sitäpaitsi vaikuttivat setä ja täti niin vähän hänen
hommiinsa, että hänestä oli aivan yhdentekevää, olivatko he
olemassakaan. Hän oli nimittäin saanut kylän lapsista ystäviä ja
leikkitovereita, ja leikkien sekä huvitusten paljous oli saanut hänet
kokonaan valtaansa. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kierteli hän
joko kylässä tahi hedelmäpuutarhassa. Punakkana ja hengästyneenä saapui
hän välistä keittiöön vettä juomaan ja pisti päänsä suoraan vesisaaviin.
"Voisitte juoda kauhalla! Se ei käy laatuun, että te pistätte päänne
vesisaaviin! Kas, tässä on kauha!" torui keittäjätär Agrafenja ojentaen
hänelle vesikauhan.
"Siitä et sinä tarvitse pitää huolta", vastasi Petroff, nosti päänsä
vesisaavista ja kiiruhti ulos ovesta.
Kun päivällisaika läheni, täytyi häntä hakemalla hakea syömään.
"Pi-ikku he-rraa! Pjotr Vasilitsh", huuteli Agrafenja
keittiönportailla, ja Nikita meni mäelle häntä huutelemaan.