Toinen pääsiäispäivä oli ihana kevätpäivä.
Satojen kirkonkellojen riemusoitto kajahteli ilmassa. Ylhäiset
pääsiäis-onnittelijat ajelivat kaduilla korskuvilla hevosillaan,
alempiarvoisten kulkiessa juhlapukuisina katukäytävällä ja
syljeskellessä ympärilleen pureskeltuja auringonkukan siemeniä.
Myöskin luonto otti osaa yleiseen juhlailoon ja vietti juhlaa
talviunesta heräämisensä johdosta.
Petroff ja Pawloff kulkivat edestakaisin Nikolskajakadun neljännen
talon kohdalla. Talon pihasta kuului vilkkaita lastenääniä, naurua
ja huutoa. Luonnollisesti pelattiin siellä krokettia. He odottivat
nyt sopivaa tilaisuutta voidakseen mennä pihaan pelaamaan, mutta
eivät uskaltaneet sitä sentään tehdä. Eritoten Pawloff näytti sangen
epäröivältä.
"Siellä on nähtävästi myöskin realisti, ja hän voi iskeä meitä
krokettinuijallaan."
Petroff kuunteli. Hän erotti selvästi muiden äänien joukosta Lelian
soinnukkaan äänen. Hän olisi niin mielellään pelannut krokettia Lelian
kanssa, ja tunsi kuin olisi joku erityinen voima vetänyt häntä tuohon
pihaan! Hän työnsi raskaan portin sivulle ja kurkisti pihaan, mutta ei
huomannut mitään muuta kuin korkean muurin oikealla ja porraskäytävän
vasemmalla. Piha oli nimittäin talon nurkan takana. Mutta hän kuuli
ääniä, huutoja ja nuijaniskuja.
"Menemmekö sisään, vai mitä arvelet?" kysyi Petroff astuen portin
sisäpuolelle ja kääntyen sitten Pawloffin puoleen.
"Mutta realisti voi ..."
"Hätähousu!" vastasi Petroff suuttuneena ja vetäisi jalkansa takaisin.
Mutta kuule! Lelian ääni kajahteli niin lähellä, niin lähellä, hänen
pienten jalkojensa astunta ja iloinen naurunsa kuului niin selvästi!
Krokettipallo vieri kapeaan porttikäytävään. Petroff pisti heti päänsä
portin sisäpuolelle ja kurkisti porttikäytävään.
"Oh! Kuka siellä!" huudahti Lelia peljästyneenä huomatessaan leveästi
hymyilevät kasvot porttiaukossa.
"Pelaatteko te krokettia, Alevtina Nikolajevna?" kysyi Petroff
tunkeutuen sisemmäksi.
"Tekö se olettekin, Petroff! Miksi ette tule sisään? Tulkaa peliin!"
"Minä en ole yksinäni. Tuolla ulkona on muuan toverini."
"Voihan hänkin tulla mukaan."
Mutta ei! Kun Petroff kääntyi ympäri, ei toveria näkynytkään missään.
Kuultuaan huudon: "Kuka siellä!", oli Pawloff luullut kysyjää
realistiksi ja kiireimmän kautta paennut tiehensä.
"Hätähousu!" sanoi Petroff itsekseen ja astui portin sisäpuolelle.
Hän pisti kätensä takkinsa taskuun ja otti sieltä munan, joka oli
varustettu seuraavanlaisella omistuskirjoituksella:
"Mä mukana munan tään soman,
Kuin nimikorttini oman
Rakkauteni tahdon kantaa
Ja sen kauniille sitten antaa...
Kristus on ylösnoussut!!
A.N. T:lle minulta."
Hän antoi munan Lelialle ja sanoi sitten, kaihoisasti häntä pienillä,
mustilla silmillään katsellen:
"Kristus on ylösnoussut, Lelia!"
Lelia otti munan, punastui kuin ruusunnuppu, katsoi maahan ja sanoi
hiljaa!
"Mutta − − mutta minä en salli herrojen antaa minulle
pääsiäissuudelmaa."
"Sepä ikävää", sanoi Petroff alakuloisena, mutta tarttui kuitenkin
Lelian käteen, veti hänet lähemmäksi ja aikoi suudella häntä poskelle.
Koululakki putosi Petroffin päästä ja hänen huolellisesti siloitetut
hiuksensa joutuivat sotkuksiin.
Petroff ei varmaankaan olisi pian päästänyt Leliaa irti, ellei äkkiä
olisi nurkan takaa ilmestynyt muuan pieni tyttönen, joka käsiään
taputellen alkoi huutaa:
"Mutta tulkaapas katsomaan Leliaa! Tulkaa katsomaan Leliaa!"
Petroff tointui jälleen ja päästi irti Lelian. Heti syöksyi realisti
paikalle pitäen krokettinuijaa kädessään.
"Nytpä sain sinut kynsiini, sininen naudanlihakappale!" kirkui hän,
heilutti nuijaansa ja juoksi Petroffia kohti.
Petroff sieppasi tomuuttuneen lakkinsa maasta ja juoksi
nuolennopeudella portille.
"Sainpas kuitenkin häneltä pääsiäissuudelman", ajatteli Petroff
paetessaan realistin nuijaa. Ja huomattuaan vaaran olevan ohitse,
kääntyi hän jälleen päin, kohotti nyrkkiänsä ja huusi:
"Odotapas, senkin sipuli ja munakokkeli, vielä tulet tuntemaan nyrkkini
laadun!"